Johdanto

Tähän mennessä tätä ajankohtaista teemaa on vain vähän julkisuudessa käsitelty. Sitä ovat jossakin määrin Niilo Tervo, Henrik Tikkanen ja Väinö Tanner sivunneet.

Esimerkiksi otan Kittisuvun johon itse kuulun. Vanhojen maakirjojen mukaan Kittisuku on kuulunut Lapin vanhimpiin metsäsaamelaissukuihin. Kitti suvusta on tietoja 1600-luvulta Kittilään kuuluneelta Peltojärveltä. 1700-luvulta Kitti suvusta saadaan lisätietoja Ruotsin puolen lapinkylien veroluetteloista, mutta myöskin edelleen nykyisen Kittilän alueella sijainneiden lapinkylien veroluetteloista ja maakirjoista. Sen jälkeen Suomen puolella sijainneiden lapinkyliin liittyvistä asiakirjoista Kitti sukua on harvakseltaan. Näyttää siltä, että 1700-luvun loppupuolelta lähtien Kitti sukuun kuuluvista ihmisistä osa muutti Norjan ja Ruotsin puolelle. Syynä lienee ollut se, että laajeneva paimentolaisporonhoito tarvitsi avukseen osaajia ja sellaisia jotka tunsivat alueet. Siihen taas Kitit olivat syntymästään asti kouliintuneet joutuessaan olemaan isiensä mukana elannon hankkimisessa mm. villipeuran pyynnissä. Lapissa on viime vuosien aikana keskusteltu paljon mitä ihmisiä nämä poronomadit oikeastaan ovat. Kittejähän pidetään itse asiassa poronhoidon pioneereina.

Suomen porosaamelaisten alkuperä

Porosaamelaisten alkuperäisyydestä yksiselitteinen vastaus saadaan arvostetulta Lapin ja saamelaisten tutkijalta Väinö Tannerilta. Hän kirjoittaa porolappalaisista ja toteaa näiden alkuperäisyydestä seuraavaa: "...porolappalaiset ovat lännestä tulleiden siirtolaisten jälkeläisiä". Historia näyttää Tannerin mukaan todistavan, että kyseessä olevien porolappalaisten esi-isät valloittivat seudun vasta 1700-luvun jälkimmäisellä puoliskolta lähtien. Virkavallan kehotuksesta heistä osa asettui asumaan Inariin joka yhteisverotusjärjestelmän puitteissa kuului Venäjän osalta verotuksellisesti Arkangelin kuvernementtiin.

Professori Väinö Tanner sanoo heidän olevan eräänlaisten siirtolaisten jälkeläisiä. Ruotsin puolelta 1500-luvulta alkanut täyspaimentolaisuuden vahvistuminen aiheutti aikanaan sen, että laidunmaita kasvaville poromäärille oli pako laajentaa, koska laitumet eivät enää riittäneet yhä suurempien porolaumojen ruokkimiseen. Täyspaimentolaiset joutuivatkin työntymään luoteeseen ja ja myöhemmin kaakkoon. Ruotsista lähtenyt paimentolaisuus työntyi itäiseen Ruijaan 1700-luvun alussa. Norjan puolella todella huomataan asiakirjoihin ilmestyvän merkintöjä nykyisistä porosaamelaissuvuista. Kaakossa törmäsivät puolipaimentolaisiin Inarin-kalastaja ja metsäsaamelaisiin, joiden oli pakko mukautua valloittajapaimentolaisina alueelle muuttaneiden porosaamelaisten elämäntyyliin. Näin 1600-luvulla voidaan havaita puolipaimentolaisten hyväksyneen mainitun mahdollisuuden. Puolipaimentolaisryhmiä sulauttamalla muodostui vähitellen pitkät vuotuis-kierron muuttoalueet Jäämeren rannalta Lapin metsäalueen sisäosiin.

Kun paimentolaisuuden tila alkoi käydä riittämättömäksi täälläkin, paimentolaisuus levisi 1700-luvun lopulla rannikon tuntumassa idemmäksi Venäjälle kohden Kuolan kaupunkia. Kun tulokkaat ajettiin sieltä pois poliittisista syistä, niin he kiersivät Inariin, josta pääsivät taas koukkaamaan itään päin Venäjän Lappiin. Täältäkin he ennen pitkää palasivat Suomen puolelle. Rajasulut vaikuttivat Norjassa myös siihen, että porosaamelaiset levittäytyivät etelään päin Norjaan, jossa heidän esi-isänsä eivät olleet koskaan käyneetkään.

Muuallakin voidaan nähdä varmuudella, jopa 1800-luvulla, miten Norjasta Suomeen muuttaneet porosaamelaissuvut levittäytyivät sellaisille alueille, joilla oli vapaata laidunmaata alkuperäisten metsä- ja kalastajasaamelaisten siirryttyä paikallaan pysyvään elämänmuotoon. Siirtymistä edesauttoi mahdollisuus perustaa tiloja karjatalouden harjoittamista varten. Tämä pätee myös moniin Norjasta Suomeen muuttaneiden porosaamelaisiin ja heidän jälkeläisiinsä. Osa näistä poronomadeista muutti Alaskaan poromieheksi 1894 jälkeen. Tästä vuonna 1994 ollessani työmatkalla Duluthissa USA:ssa.

Metsä- ja kalastajasaamelaiskulttuurin muutos

Pohjoisten kuntien metsä- ja kalastajasaamelaisten puolinomadisuus alkoi kadota vähitellen, johon syynä olivat näiden Norjasta rajasulkujen seurauksena alueelle tunkeutuneet porosaamelaiset ja heidän poronsa sekä toisaalta voimistuva uudisasutus. Seurauksena on ollut, että Suomessa metsä- ja kalastajasaamelaisten puolipaimentolaisuus katosi ennen ensimmäistä maailmansotaa. Ainoastaan Enontekiössä ja Inarissa säilyi puolipaimentolaisuus, joka sekin katosi siinä vaiheessa kun rakennettiin paliskuntien ja valtakuntien väliset raja-aidat.

Suomessa rajasulkujen jälkeen (1852 ja 1889) Suomeen muuttaneet Kitit ja Länsmannit vielä vuonna 1867 olivat laavuissa asuvia täyspaimentolaisia jotka seurasivat poroelojaan näiden vuotuis-kierrolla. Sitä mukaan kun he muuttivat, heidän tapansa muuttuivat. Äitini isä Niila Kitti hankki itselleen Menesjärveltä Hopitusojan suu nimisen talon, siihen myös lehmiä ja hänen vuotuis-kiertonsa kävi samalla lyhyemmäksi.

Tähän uuteen paimentolaiskulttuuriin tukahtui ja sulautui myöhemmin Suomen puolen paikallinen puolipaimentolaisuus, joka katosi vähitellen. Tanner toteaakin, että kysymyksessä on todellakin lounaasta koilliseen edennyt vähittäinen muuttoliike, jonka jäljet ilmenivät Suomessa esim. naapuriseurakuntien Utsjoen ja Inarin kielirajasta. Ero oli Tannerin mukaan niin suuri, ettei Utsjoen paimentolaislappalainen ymmärtänyt Inarin (entisen) puolipaimentolaisen kieltä.

Tämän selkeämmin en ole tähän mennessä nähnyt yhdenkään tutkijan tätä ns. "todellisen alkuperäiskansan" historiaa käsitelleen. Myöhemmiltä osiltaan muuttoliike on tarkoin ja todistusvoimaisesti dokumentoitu kirkonkirjoihin yksilötasolla. Porosaamelaiset eivät asuneet Suomessa valtakuntien rajoja alueelle vedettäessä, vaan muuttivat Suomeen ulkomaalaisina rajojen ollessa jo sopimuksin ja rajankäynnein vakiinnutettuja.

1800-lukujen väestöliikkeet

1800-luku oli ylipäänsä Lapissa kovaa aikaa; ihmiset elivät toimeentulon rajamailla. Suuri osa Lapin väestöstä lähti parempaa toimeentuloa hakemaan Norjan puolelta meren rannikolta kalastatuksen tai maatalouden piiristä. Norjaan muutti tuolloin noin 12 000 ihmistä Suomesta. Muuttajien joukossa oli tiettävästi myös Kitti sukuun kuuluvia ihmisiä. Toisaalta Lapista muutti myös ihmisiä Suomessa etelämmäksi. Samaan aikaan Lapista ja Suomesta muutti myös ihmisiä USA:n. Tiettävästi muuttajien joukossa oli isäni Westin sukuun kuuluva poromies.

Vasta Haminan rauhansopimuksen 1809 jälkeen alkoivat porosaamelaiset enemmässä määrin suuntautua Suomen puolelle. Tästä voi päätellä, että Inarin lähes koskemattomat porolaitumet olivat karasjokelaisten suosimaa laidunaluetta ja niin todella olikin. Inariin Norjasta muuttaneista porosaamelaissuvuista suurin osa oli lähtöisin Karasjoen, Ala-Tenon ja Varangin alueelta (liite muuttaneiden luettelo). Suurin osa muuttaneista oli itsellisiä poronomistajia, joilla oli apunaan muutama raitio, eli pororenki.

Nykyinen Länsi-Inarin alue oli Kautokeinon ja Karasjoen alueen jutaavien porosaamelaisten talvilaidunaluetta. Lisman ja Angelin kylän asuttaminen liittyi vuoden 1852 rajasulun seurauksiin. Rajasulun jälkeen Länsi-Inarin alueelle muodostui laiduntyhjiö, joka kuitenkin alkoi täyttyä Karasjoelta saapuneiden uusien muuttajien myötä. Lisman kylää kutsuttiin sen ensimmäisen asukkaan mukaan Salkkoksi, myöhemmin Lismajoeksi ja Lismaksi. Niila Länsman eli Salkko Niila tuli Lismaan Norjasta ja rakennutti 1870-luvulla ensimmäisen talon Lismajoen varrelle.

Niila Länsman perusti paikalla kruununmetsätorpan 1893 nimellä Lismajoki. 1/8 manttaalin uudistila perustettiin 1907, sen perustaja oli Nilla Nillanpoika Länsman. Tila on jaettiin myöhemmin veljeksille Pieralle ja Jounille (Nillan Piera ja Nillan Jouni). Nillan Pieran talo rakennettiin 1898 ja sen rakennuttajana oli Niila Niilanpoika Länsman eli Pikku-Nilla, ensimmäisen talon rakentajan poika.

Kruununmetsätorppa Hannula perustettiin 1893, sen perustaja oli Utsjoelta muuttanut äitini serkku tunturisaamelainen Hans Hansin-poika Kitti, joka sai uudistilaoikeuden 1907. Hannu Kitti rakennutti talon 1890-luvulla ja rakentajat olivat luultavasti samat, jotka rakensivat viereisen Nillan Pieran talon. Nillan Jounin talo rakennettiin sodan jälkeen 1946-48.

Pelkästä poromieseliitin laiduntamisesta Inarissa ei siis ollut kyse. Minkälainen sitten oli luonteeltaan tämä laajaksi paisumassa oleva porojen omistaminen ja laiduntaminen inarinsaamelaisten historiallisilla mailla. Mitä seurauksia oli esimerkiksi sillä tosiasialla, että huomattava osa paikallisten inarinsaamelaisten poroista siirtyi vierasmaalaisten porolappalaisten käsiin? Sama koski villipeuraa, jota inarinsaamelaiset olivat vuosituhansien ajan metsästäneet elannokseen. Harvalukuinen villipeurakanta sekoittui vähitellen porosaamelaisten kasvaviin porotokkiin. Mitä merkitsi se, että vilkkaimpina talvina porosaamelaiset jättivät varjoon markkinapaikoilla huomattavasti vähälukuisemman paikallisen inarinsaamelaisen väestön? Oliko inarinsaamelainen väestö vaarassa menettää taloudellisen, että kansallisen itsenäisyytensä, kuinka Suomen valtiovalta suhtautui kysymykseen ja mikä oli Venäjän kanta tähän inarinsaamelaisia ahdistavaan porolappalaisten oleskeluun inarinsaamelaisten historiallisilla mailla?

Valtioiden suhtautuminen muuttajiin

Näyttää siltä, että tähän porosaamelaisten pysyvän asutuksen syntyyn Inarissa ei liittynyt mitään valtiollisia tai kansallisia tavoitteita, vaan se syntyi spontaanisesti poromäärien lisääntymisen seurauksena. Suuriksi kasvaneille porotokille tarvittiin lisää elintilaa eli laidunmaita. Niitä ei ollut enää Finnmarkkenissa, jossa poronomistajia ja poroja oli liikaa. Poronhoidon leviämiselle oli luonut vuoden Strömstadin rajasopimus vuodelta 1751 ja myöhemmin Venäjän asettama rajasulku Norjaan vuodelta 1852. Sitä edisti nimenomaan laidunalueiden puute Norjassa. Myöskään inarinsaamelaisten ja viranomaisten taholta ei porosaamelaisten asettumista Inariin alkuaikoina ei paljoakaan vastustettu. Tosin jotkut inarinsaamelaiset toivat epäilyjä inarinsaamelaisiin asutuksen mahdollisesti liittyvistä kansallisista vaaroista, mutta taloudelliset epäilykset vaiensivat epäilijöiden äänet.

Tilanne muuttosaamelaiskysymyksen kohdalla muuttui kuitenkin varsin pian monitahoisemmaksi, sillä Suomen ja Venäjän suhteiden alkaessa 1890-lukua lähestyttäessä kiristyä myös porosaamelaiskysymyksellä oli oma osuutensa tapahtumien kehityksessä.

Kuten Tikkanen osoittaa kiistan keskeisimmiksi ongelmiksi muodostuivat luvattomat rajanylitykset Norjan ja Suomen suuriruhtinaskunnan rajalla, jotka kaikki liittyivät Norjan porosaamelaisten oleskeluun Inarissa ja Utsjoella. Vaikka kysymyksessä olevilla asioilla luonnollisesti oli oma laaja-alaisempi valtiollinen merkityksensä kokivat nimenomaan Inariin asettuneet porosaamelaiset henkilökohtaisesti ne rajoitukset, mitkä aiheutuivat erilaisista järjestelmistä kuten rajasuluista ja niistä seuranneista ohjeistuksista.

Suomeen muuttaneet porosaamelainen väestö asettui Suomeen vuoden 1751 jälkeen vähitellen eri aikoina, minkä vuoksi muuton vaikutus oli hajanaista ja osin ristiriitaista. Suomeen muuttaneilla porosaamelaisilla oli hyvät syynsä sanoutua irti Norjan ja Ruotsin valtioista ja niiden harjoittamasta politiikasta. Eivätkä he muutaman sukupolven jälkeen seka-avioliitoissa inarinsaamelaisten kanssa muodostaneet menneisyyteensä kiinnittyvää yhteisöä, vaan heistä tuli luonnollisesti suomalaisia -olkoonkin, että he saattoivat pysyä äidinkieleltään porosaamelaisina.

Aikaisemmin porosaamelaisia eivät inarinsaamelaiset katselleet hyvillä mielin, sillä he tulivat alueella kilpailijoina elintilasta (vrt. villipeura). Mutta asettuessaan alueelle porosaamelaiset tulivat ystävinä, naapureina ja liittolaisina. Mutta vaikka he monessa olivat toisenlaisia kuin Inarin ja Utsjoen kantaväestö, puhuivat keskenään omaa pohjoisaamen kieltä, jota ei ollut kovin helppo oppia, tulivat he hyvin toimeen kantaväestön kanssa. Sillä porosaamelaiset olivat ahkeria, ilomielisiä, hyväsopuisia ja lapsia rakastavia. Heidän joukossaan oli monia jotka säästäväisyydellään olivat tulleet rikkaiksi, ja monia jotka olivat tehneet hyvää työtä köyhille inarinsaamelaisille.

Suomen kannallta oli yhtäältä poliittista etua siitä, että moni Norjasta Suomeen muuttanut porosaamelainen oppi Suomen olevan monella tapaa toista maata kuin Norja.

Useimmat paikalliset inarinsaamelaiset näkivät porosaamelaisten omaperäisyyden myönteisenä ja ymmärsivät sen ansiosta paremmin yhteistyömahdollisuudet heidän kanssaan. Toisaalta kulttuurierot ärsyttivät joitakin inarinsaamelaisia. Kun tulevaisuutta ei voinut ennustaa, oli 1800-luvun lopun näkökulmasta vaikea arvioida, tulisiko porosaamelaisten oleskelu muodostamaan rasitteen inarinsaamelaisille.

Lisää kirjoituksia aiheesta

Inarin alueen asutusta ja historiaa sivuavia kirjoituksia

Inarin lapinkylän alueen asutusvaiheista tähän päivään
Katsaus Inarin historiaan
Vanhojen inarilaisten jäljet luonnossa
Unohdettu alkuperäiskansan osa: Inarijärven kalastajasaamelaiset
Kalastajalappalaiset porolappalaisten puristuksessa

Porosaamelaisten muuttamisesta Suomen alueelle

Porolappalaisten tulo Suomeen
Porosaamelaisten historiasta
Inarin ja Sodankylän paimentolaissaamelaiset

Lapin asuttamisesta ja uudistilojen perustamisesta

Lapin uudistilojen perustamisesta ja saamelaisten maaoikeuksista
Uudistalojen perustamista koskevista säännöksistä
Voiko Lapin asuttamista verrata villiin länteen?

Saamelaisten historiaa sivuavasta tutkimuksesta

Lappalaiset, saamelaiset ja historiantutkimus
Lapin historian tutkimusta koskevasta selvitystyöstä
Lapin asutushistorian tutkimisesta
Saamelaismääritelmä ei vastaa historiallista tosiasiaa alkuperäiskansasta
Lapinkielen syrjäytyminen ja alkuperäiskansan jako