Johdanto

Vuonna 2002 valmistui poronhoidosta kaksi väitöskirjaa, nimitäin Hannu Heikkiseltä "Sopeutumisen mallit" ja Helena Ruotsalalta "muuttuvat palkiset". Kiinnitin huomiota molempien väitöskirjojen osalta kysymykseen poronhoidon alkuperästä ja muihin poronhoitoon ja saamelaisuuteen liittyviin asioihin. Molemmissa on niitä enemmän tai vähemmän käsitelty. Poronhoidon alkuperästä löytyy varsin luotettavaa tietoa esim. Tanner (1929), Kortesalmi (1996), Fellman, Lapinmaan komitea jne. Seuraavassa artikkelissa on tarkoitus käsitellä hiukan syvällisemmin poronhoidon alkuperää ja kehitystä Suomessa.

Kun olen lukenut viime aikaisia tutkimuksia, jotka liittyvät poronhoitoon, lapinkylien historiaan ja saamelaisiin niin toteaisin, että edelleenkin näyttää olevan ihmisiä, jotka eivät tunne riittävästi ja eivätkä halua tuntea lapinkylien historiaa. Joidenkin tutkijoiden mukaan historia on kuitenkin se henkinen muoto, jonka kautta kansakunta tekee tilityksen menneisyydestään. Historia käsitykseni mukaan näin ymmärrettynä tarkoittaa sitä, että kyseessä ei ole pelkästään ammattitutkijoiden palsta, jolla käydään jäsentenvälistä polemiikkia, vaan siihen kuuluu niin tiedotusvälineitten meille välittämä visio siitä, mitä me saamelaiset kansana olemme olleet ja miten ja miksi. Populaari historiakäsitys lappalaisista ja lapinkylistä on muotoutunut ja muuttunut varsin hitaasti. Ajatelkaamme vain sitä, miten ovat muuttuneet viimeisten parin-kolmenkymmenen vuoden aikana käsitykset Lapinkylien roolista saamelaisena tai lappalaisena kiinteistönä. Niistä ja niiden puolesta kirjoittaneet arvovaltaiset tutkijat tuskin haluavat edes kuulla puhuttavankaan Suomen puolella sijainneista lapinkylistä ja niiden alkuperäisistä oikeudenomistajista, vaan pikemminkin heidät rinnastetaan muualta alueelle tulleeseen väestöön.

Jotkut ovat viime vuosien aikana yrittäneet kirjoittaa universaalia saamelaisten historiaa, joka tosin on jäänyt vaikeasti ymmärrettäväksi, sekavaksi ja latteaksi. Toinen mahdollisuus olisi esittää lapinkylien menneisyydelle kapeampialaisia kysymyksiä ja pyrkiä vastaamaan niihin syvällisemmin. Tällöin laajempia yhteyksiä voitaisiin jäsentää suppeamman näkökulman kautta. Saamelaisten ja lappalaisten kohdalla tuskin koskaan lienee mahdollista suhteuttaa asioita toisiinsa tavalla, joka olisi kiistaton ja kaikkien hyväksyttävissä.

Tämän kirjoituksen avulla pyritään selvittämään, millaiseksi muotoutui lapinkylien asukkaiden elämä siinä vaiheessa kun väestö lisääntyi enemmän kuin kylien rajalliset luonnonvarat sallivat ja mitä siitä seurasi. Nyt 2003 tiedämme verrattomasti enemmän lapinkylien historiasta kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Lapinkylien historian päättyminen on tehnyt niiden tilinpäätöksen mitä ajankohtaisimmaksi niin Suomessa kuin muuallakin Skandinaviassa. Myös valtava määrä arkistomateriaalia on tullut päivänvaloon ja lukemattomat erityistutkimukset ovat selvittäneet tapahtumien kulkua eri aikoina. Myös Pohjois-Suomen historiaa on tuolta ajalta tutkittu läpikotaisin. Koko tämä lapinkyliin kohdistuvan tutkimusten massa edellyttää uutta tulkintaa, synteesiä siitä problematiikasta, joka johti lapinkylien häviämiseen ja tilusjärjestelmän muotoutumiseen lapinkylien sijaan. Niinpä on korkea aika asettaa vastakkain mitä tutkimus on osoittanut ja se mitä populaaritasolla yhäkin perinteen voimasta kerrotaan ja ajatellaan näistä asioista.

Vuoden 1602 verollepanoasetus

Maaliskuuta 4. päivänä 1602 annettiin verollepanoasetus, jossa lapinmaa jaettiin siellä asuvien perheiden kesken suku- ja perhenautinta-alueiksi, joiden puitteissa heidän tuli hankkia elantonsa. Tässä yhteydessä myös kiellettiin muuttolappalaisuus sanoilla:
"Ja kelleen lappalaiselle ei ole lupaa annettu, että kulkea maata ympäri niin kuin tähän päivään ovat tehneet, vaan tulee heidän rakentaa ja asua siellä mihin heidät on määrätty ja siellä käyttää lampia, metsää ja maata sen mukaan kuin Jumala armossaan parhaaksi katsoo."

Autioitumissäännös

Enontekiön käräjillä 5. helmikuuta 1655 luettiin julki kuninkaallinen asetus, jossa ilmoitettiin lappalaisille yhteisesti, että ne lappalaisten veromaat, jotka ovat autioina kolmen vuoden ajan eikä niistä suoriteta kruunun velvoitteita niistä järvistä ja metsistä, joita ne käyttävät, otetaan pois niiden käyttö ja annetaan toiselle.

Onko porolappalaisten kulttuuri Suomen alkuperäiskulttuuria?

Historiallinen tosiasia on, että Pohjois-Ruotsin ja Suomen alueen lappalaisten alkuperäinen kulttuurimuoto on pienimuotoista poronhoitoa sisältänyt metsä- ja kalastajalappalaiskulttuuri. Suurporonhoito saapui ensin Suomen alueelle käsivarren kärkeen 1600-luvun lopulla leviten Utsjoelle ja Inariin 1800-luvulla. Tästä porolappalaisten varsin myöhäisestä tuloajankohdasta on selkeänä osoituksena lapinkylien verovelvollisten lappalaisten väestömäärän huikea kasvu lähinnä vuoden 1673 uudisasutusplakaatin jälkeen, eli silloin kun Suomessa olivat lappalaiset jo yli 50 vuotta aiemmin asettuneet lainsäädännön nojalla asumaan sukujensa ja perheidensä veromaita. Porolappalaiset saapuivat maakirjatietojen mukaan lähinnä Piitimen ja Luulajan lapeista. Asiasta kirjoittaa myöskin J. Juhani Kortesalmi väitöskirjassaan (s. 36-38):

"HULTBLAD (1968) olettaa, että täysnomadismi syntyi vuoden 1200 tienoilla Norjan Vefsenin seudulla, josta tuli sen levenemiskeskus. Kehitys organisoituun suurporonhoitoon alkoi esim. STECKZÅNin (1964) mukaan Piitimen ja Luulajan Lapissa jo 1400 luvun alkupuolella, mutta Tornionjokilaaksossa vasta 1600 luvulla, ARELLin (1977) mukaan Enontekiöllä vasta 1700-luvun alussa minkä voi havaita mm. verotuspolitiikasta, kun taas esim. Ruijan vuonoissa oli vallalla edelleenkin meripyynti. LUNDMARKin (1982) mukaan taas lähteet todistavat, että Luulajan Lapin poronomadismi varsinaisesti sai alkunsa vasta 1600 luvun alussa. Näin poronhoito muovautui lännessä eli Skandinaviassa.

Itälappalaisilla alueilla Kemin, Kuolan ja Vienan Lapissa vähäporoinen pyyntikulttuuri säilyi entisellään. Kun peurat ja muu riista ehtyivät (tuliaseet, uudisasutus voimaperäisine huuhtaviljelyineen), olivat seuraukset erityisesti Kemin Lapissa kohtalokkaammat: nälkä, väistyminen uudisasutuksen tieltä ja myös siihen sulautuminen. Täällä hätä ei keksinyt keinoa: poronlypsytaloutta ja täysnomadista vuotuiskiertoa ei omaksuttu.

Norjalainen lappalaisten tutkija ORNULV VORREN (1976) luokittelee lappalaiskulttuurit siten, että lähtökohtana kaikilla on aluksi ollut pyyntikulttuuri mutta viimeisten 300 400 vuoden aikana on tapahtunut jako kolmia: merilappalaiset, metsälappalaiset ja tunturilappalaiset eli poronomadit."

Kortesalmi jatkaa "erityisesti porotalouden kannalta voidaan kuitenkin erottaa kaksi lappalaiskulttuuria: läntinen itäisimpänä Tornion Lappi, joka perustui kokonaan tai puolinomadiseen poronhoitoon sekä poronmaito ja juustotalouteen, sekä itäinen, joka säilyi vanhalla vähäporoisella metsästäjä- ja kalastaja-asteella. Näiden kulttuurien raja kulki Tornionjoen ja Ounasjoen välillä, vedenjakajalla. Raja oli paitsi maantieteellinen vedenjakaja myös kahden etnisesti, taloudellisesti, poliittisilta siteiltään ja jopa kieleltään eri suuntaan kehittyneen lappalaiskulttuurin erottaja, kuten esim. HELMER TEGENGREN (1952) on selkeästi ja tuoreen havainnollisesti osoittanut. Länsi- ja itälappalaisen talousmuodon huomattava ero käy selville myös Ruotsin kamarikollegion mietinnöstä vuodelta 1692: Tornion Lappia piti verottaa poroista, mutta Kemin Lapin lappalaiset eivät omista monta poroa, vaan elättävät itsensä kalastuksella ja metsänriistan pyynnillä.

Tämä läntisen ja itäisen lappalaiskulttuurin rajakkain olivat siis Tornion Lappi ja Kemin Lappi säilyi talonpoikaiseen uudisasutukseen eli suomalaisten ja karjalaisten invaasioon asti 1600 1700 luvulle ja vielä sen jälkeenkin.

Suuri osa pohjoisinta Suomea oli myöhäiskeskiajalla ja uudella ajalla pitkästi 1700 luvulle asti ns. Kemin Lappia. Täällä samoin kuin Kuolan niemimaalla vallitsi siis metsälappalaisten vähäporoinen pyyntikulttuuri, alkuperäisin lapinkulttuuri. Poroja täällä oli taloutta kohti vain muutamia ja näitä käytettiin houkutuseläiminä peuranpyynnissä sekä vetojuhtina (kesävaljaat, ahkio, pulkka). Kesäisin porot saivat olla vapaina metsissä tai suurissa saarissa. Syyspuoleen otettiin osa poroista houkutuseläimiksi peuranpyyntiin ja myöhemmin syystalvella loput talven ajaksi ajokkaiksi tai vetoporoiksi."

Tunnettu tutkija Väinö Tanner, joka tunnetaan saamelaistutkimuksen uranuurtajana, on todennut porosaamelaisten ryhmään kuuluvien olevan lännestä tulleiden siirtolaisten jälkeläisiä. Tanner päätyy samoihin johtopäätöksiin kuin Kortesalmi.

Muuttolappalaisten käyttämä alue

Rajakiistojen yhteydessä 1850-luvun tietämillä laadittiin kartta muuttolappalaisten käyttämistä alueista Suomen puolella. Kartassa esitetty alue ei kata kuin Inarin kunnan pohjoisosan sekä Utsjoen kunnan eteläosan eli huomattavasti suppeamman alueen kuin nykyinen saamelaisalue.

Selvitysmies Juhani Wirilander

Oikeusministeriö asetti marraskuussa vuonna 2000 selvitysmies Juhani Wirilanderin selvittämään maanomistusoloja ja niiden kehitystä saamelaisten kotiseutualueella ja joka lausunto valmistui 8.8.2001. Kyseinen selvitys toi aivan uuden ulottuvuuden pitkään jatkuneisiin kiistoihin maanomistusoloista ja oikeuksista elinkeinoihin, sillä hän totesi lausunnossaan seuraavaa:

- Ei ole riidatonta näyttöä siitä, että lapinkylä olisi omistanut alueensa (saamelaiset kollektiivisesti).

- Näyttöä on sen sijaan siitä, että kylään kuuluneilla perheillä on ollut kolttien tapaan kesäpaikkansa ja talvipaikkansa, ja myös siitä, että kylän osakkailla on ollut joko yksin tai yhdessä toisten kanssa nykyiseen omistajanhallintaan rinnastuva oikeus eli omistusoikeus veromaihinsa, joita ovat olleet kalavedet, pyyntipaikat, laidunmaat ja muut erityiseen käyttöön otetut alueet.

- Kruunun ote Lapissa alkoi vähitellen vahvistua 1700-luvulla. Rinnan tämän kehityksen kanssa ja ehkä johtuen mm. vuoden 1749 uudisasutusasetuksen linjauksesta lappalaiset alkavat perustaa asemansa turvatakseen uudistiloja, mutta säilyttävät usein samalla oikeutensa harjoittaa perinteisiä lapinelinkeinojaan kuten peuran ja majavan pyyntiä sekä kalastusta yhdessä lapinkylän osakkaiden kanssa. Sompio on tästä oivallinen esimerkki. Uudistilojen perustamisen vauhti on Kemin lapinmaalla sellainen, että 1700-luvun lopussa tuon lapinmaan alun perin 8:sta lapinkylästä enää yksi, Inari, maksaa perinteistä lapinveroa. (Wirilander 2001, s.61-64)

Saamenkieli

Suomessa paikallaan asuvat lappalaiset pakotettiin viranomaisten toimesta käyttämään suomenkieltä jo 1740-luvulta lähtien. Esiin nousseiden asiakirjojen valossa on käynyt ilmi, että jo 21. helmikuuta 1745 julkiluettiin Jukkasjärven käräjillä Kuninkaallinen asetus, joka oli päivätty 21. marraskuuta 1745 ja jossa määrättiin, että jatkossa alueella Kalix- Katomajoesta pohjoiseen on ainut tulkattava kieli suomi, sillä kaikki sen asukkaat olivat sekä lapin että suomenkielentaitoisia. Vastaavasti alueella Kalix- Kaitomajoesta etelään oli ainut tulkattava kieli lappi eli saame.

Suomenkielen asema vahvistui entisestäänkin venäjänvallanaikana annetulla asetuksella päivätty 1. elokuuta 1863, jonka
- 1 §:ssä määrättiin, että Ruotsinkieli on edelleen maan virallinen kieli, mutta kansalaisilla on oikeus käyttää tuomioistuimissa ja muissa suomenkielisiä asiakirjoja.
- 2 §:ssä annettiin siirtymäaikaa vuoden 1883 loppuun asti.

Vastaavasti Norjassa annettiin 1800-luvun puolenvälin jälkeen asetuksia, että vain saamenkieliset saavat hoitaa poroja.

Raja- ja rauhansopimukset

Rajasopimus Norjan ja Ruotsin (sekä Venäjän) välillä

Ruotsi-Suomen ja Norjan välillä solmittiin ns. Strömstadin rajasopimus vuona 1751. Tämän sopimuksen 2. §:n mukaan kukaan lappalainen ei saanut omistaa vero- tai vuokramaata kuin yhdessä valtakunnassa. 9. § puolestaan määräsi että yksittäisen lappalaisen oli luovuttava maastaan mikäli hän aikoi toisen valtakunnan alamaiseksi, maksaa kymmenykset ja kuudennukset lähtömaahan sekä hankkia todistus sille puolelle minne aikoo muuttaa, että maksut on oikein suoritettu ja lupa poismuuttoon saatu.

Haminan rauhan sopimus Venäjän ja Ruotsin välillä

Sopimuksen 10 artiklan mukaan oli valtakuntien alamaisilla oikeus valita kumman valtakunnan alamaiseksi he jäävät. Samalla velvoitettiin maasta muuttaja myymään tai luopumaan omaisuudestaan sen valtion alamaiselle, jonka alueen he haluavat jättää.

Veroluetteloiden luonne 1850-luvulta lähtien
Oulun läänin kuvernöörille annettiin määräys koskien henkikirjoituksia ja uudistilojen katselmuksia Lapinmaassa 3. päivänä joulukuuta 1858. Tästä ohjeesta käy selkeästi ilmi, että kantokirjoissa ns. lappalaisten osalta oli kyseessä lähinnä henkikirjoitus, jossa oli mukana kolmen pohjoisimman kunnan osalta tilalliset ja lapinelinkeinonharjoittajat eikä niiden perusteella voinut tehdä mitään päätelmiä lapinkyläverosta. Sen sijaan näistä luetteloista käy selkeästi ilmi, että vain tilallisten kohdalla oli manttaalimerkintä eli omistussuhde maahan.

Johtopäätöksiä

Uusimpien tutkimusten perusteella tiedämme varmuudella, että lappalaiset pakotettiin lainsäädännöllä jo vuodesta 1602 lähtien asumaan veromaidensa puitteissa. Lainsäädäntö tiukentui niin, että vuodesta 1655 jo kolmenvuoden autiona olo riitti perustaksi omaisuuden menetykseen. Samoin se on tiedossa, että porolappalaisuus on Suomen alueella historiallisesta näkökulmasta katsottuna varsin uusi ilmiö, sillä alkuperäinen kulttuurimuoto on kiistatta ollut metsästyksen ja kalastuksen ohella harjoitettu pienimuotoinen poronhoito.

Suomen alueen lappalaisille määrättiin suomenkieli viralliseksi tulkattavaksi kieleksi jo vuodesta 1745 lähtien ja vuodesta 1863 lähtien he saivat virallisesti asioida mm. tuomioistuimissa ruotsinkielen lisäksi suomeksi. Vastaavasti se tiedetään, että 1850-luvun jälkeen Norjassa oli kehitys sellainen, että vain norjankieliset saivat omistaa maata ja poronhoito puolestaan oli sallittua ainoastaan saamenkielisillä.

Raja- ja rauhan sopimusten mukaan oli lailla kielletty, että Norjan tai Ruotsin alamainen pystyi omistamaan maata tai oikeuksia Suomen alueella ja että Norjan lappalaisten käyttämä alue (vuokra-alue) oli huomattavasti suppeampi kuin nykyinen saamelaisalue. Vastaavasti tiedetään, että 1700-luvulta lähtien Suomen lappalaiset alkoivat perustaa uudistiloja turvatakseen asemansa. Tilojen perustaminen nimenomaisesti suojasi lappalaisten kulttuurimuodon ja elämäntavan, mikä on näkynyt kautta aikojen tiloihin liittyvässä oikeuskäytännössä mm. korkeimman oikeuden tuomioissa vesipiirirajankäynnin yhteydessä.

Se myös tiedetään, että 1800-luvun puolivälin tienoilla käytännöllisesti katsoen kaikki Suomen lappalaiset olivat perustaneet uudistilan ja maakirjoihin merkattiin lappalaisiksi lähinnä porolappalaiset, jotka olivat pääosin vasta vuoden 1850-jälkeen muuttaneet Norjasta tai Ruotsista Suomeen. Heillä ei siis lain mukaan voinut olla omistusoikeutta maihin tai vesiin, mikä kävi myös ilmi Wirilanderin selvityksestä. Nämä tulijat toivat myös saamenkielen tullessaan ja nyt heidän jälkeläiset muodostavat pääosan Suomen saamelaisväestöstä.

Poronhoito-oikeus

Ensimmäisen poronhoitolain valmistelutyön yhteydessä tehtiin komiteamietintö jossa otettiin kantaa poronhoito-oikeuden syntyyn (KM 1929:8 s.50), josta suora lainaus:

"historiallinen katsaus Suomen varhaisemmasta asutuksesta osoittanee, että poronhoitomme perustajilla, lappalaisilla, oli ei ainoastaan ikivanhaan käytäntöön nojautuva, vaan myös aikaansa sitovimmalla tavalla, kuninkaan kirjallisilla vakuuksilla, vahvistettu oikeus kenenkään häiritsemättä käyttää kaikkea lapeissaan olevaa maata mm. poronhoitotarkoituksiin. Tätä lappalaisten etuoikeutta kyllä rikottiin ja kierrettiin, vieläpä esivallan määräyksilläkin osaksi syrjäytettiin, mutta sitä ei kuitenkaan milloinkaan nimenomaan kumottu. Päinvastoin saattaa sanoa, että siellä, missä lappalaiset itse ovat jaksaneet säilyä suomalaistumasta, heidän entinen maankäyttöoikeutensakin on säilynyt periaatteellisesti entisellään.

Mutta niillä entisten Lapinmaan alueilla, joilla lappalaiset vähitellen - pääasiassa suomalaisiin sulautuen - hävisivät, siellä poronhoitoon liittyvä maankäyttöoikeus ilman muuta siirtyi lappalaisilta poronhoitajilta heidän suomalaisille seuraajilleen..."

Teksti jatkuu sivu 51 alareuna:
"Lappalaisista erottuaan poronhoito sitten jatkui yksinomaan suomalaisten itsenäisesti harjoittamana, vieläpä suuresti tehostamanakin. Eräs seikka, joka kosketellun siirtymisen saattoi yhäkin luontevammaksi, oli se, että Lapinmaan uudisasukkaat, kuten kunink. asutusplakaatissa nimenomaan sanottiin, katsottiin useissa, ellei kaikissa, suhteissa sekä oikeuksiinsa että velvollisuuksiinsa nähden lappalaisten veroiseksi."

Perustuslakivaliokunta on käsitellyt poronhoitolain 244/1989 vp yhteydessä myös poronhoito-oikeutta (PeVL 3/1990). Perustuslakivaliokunta lausui asiasta seuraavaa:

"Nykyinen poronhoitolaki (444/48) on säädetty tavallisessa lainsäädäntöjärjestyksessä, tosin perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksetta. Tuon jälkeen perustuslakivaliokunta on eri yhteyksissä käsitellyt Inari, Enontekiön, ja Utsjoen kuntien luontaistaloudesta huomattavan osan elannostaan saavien, maata omistamattomien asukkaiden asemaa. Heistä valtaosa kuuluu saamelaisväestöön. Valiokunta on katsonut (PeVL n:o 7/1978 vp, n:o 5/1981 vp, n:o 11/1982 vp ja n:o 13/1989 vp.) heillä olevan sellaisia vähintäänkin nautintaperusteisiin oikeuksiin rinnastettavia oikeuksia kalastukseen, joka sekä ammattikalastuksen että kotitarvekalastuksen luontoisena nauttii hallitusmuodossa turvattua omaisuuden suojaa. Lisäksi valiokunnan lausunnossa n:o 9/1982 vp, todettiin silloin tutkittavana olleen lakiehdotuksen olevan käsiteltävissä tavallisessa lainsäädäntöjärjestyksessä, koska kansallispuiston rauhoittamiseksi annettavat määräykset eivät lain mukaan estäisi paikallisia asukkaita harjoittamasta ''kalastusta, metsästystä tai poronhoitoa''. Valiokunta ei tuolloin nimenomaisesti katsonut, että poronhoidon harjoittamisoikeus nauttisi hallitusmuodossa turvattua omaisuudensuojaa."

Perustuslakivaliokunta otti kantaa myös vireillä olevaan saamelaisoikeuksien tutkimuksiin ja lausui:
"Kysymys saamelaisten oikeuksista, myös poronhoito-oikeudesta, etenkin sen valtiosääntöoikeudellisesta merkityksestä on edelleen epäselvä."

Ristiriita saamelaisen alkuperäiskansa-määrittelyssä

Suomessa saamelaisuus on määritelty lähinnä kielen perusteella. Tämä määrittelypohja ei sovellu Suomeen, sillä Suomen alueen lappalaiset ovat joutuneet valtion taholta annettujen asetuksien perusteella muuttamaan kielensä suomenkieleksi jo vuodesta 1745 lähtien. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikki ne alkuperäiset lappalaiset, joilla oli omistussuhde maahan Suomen alueella, olivat pakotettuja vaihtamaan kieltä.

Vastaavasti saamelaiskäräjien tulkinta lappalaisperusteisista saamelaisista eli vuoden 1875 jälkeen maa-, henki- tai kantoluetteloon merkatuista lappalaisista on Suomen olosuhteissa täysin harhaanjohtava sillä Suomen lappalaiset perustivat uudistiloja omaisuutensa, oikeuksiensa ja elämäntapansa suojaksi jo 1700-luvulta lähtien. Käytännöllisesti katsoen kaikki Suomen lappalaiset olivat uudistilallisia 1850-luvulle tultaessa eli veroluettelotulkinta koskee lähinnä norjan ja ruotsin alamaisia, jotka muuttivat Suomeen pääosin 1850-luvulta alkaen.

Ristiriita saamelaiskäräjien käyttämässä puhevallassa

Saamelaiskäräjät ovat julistautuneet saamelaisen alkuperäiskansan ja samalla lapinkylien perillisten oikeudenomistajien edustajiksi pyrkien käyttämään siinä ominaisuudessa myös maanomistajalle kuuluvaa puhevaltaa. Tämä lähtökohta on täysin virheellinen ja Suomen perustuslain vastainen, sillä Wirilanderin selvitysten mukaan maakirjamerkintä tai kieli ei ole osoitus mistään omistusoikeussuhteesta maahan, veteen tai elinkeinoihin.

Wirilanderin selvityksestä käy ilmi pitkään kiistelty totuus, että saamelaiset eivät omistaneet kollektiivisesti maita, vesiä tai oikeuksia elinkeinoihin saamelaisten kotiseutualueella kuten aikaisemmin on luultu. Tällaisia nykykäsityksen mukaan omistajanhallintaan rinnastettavia oikeuksia on sen sijaan ollut yksittäisillä lappalaisperheillä lapinkylien alueella joko yksin tai yhdessä muiden kanssa. Näiden oikeudenomistajalappalaisten jälkeläiset on jätetty pääosin saamelaismäärittelyn ulkopuolelle kielen perusteella. Wirilanderin selvityksestä käy myös ilmi, että lappalaiset alkoivat perustaa uudistiloja asemansa, oikeuksiensa sekä elämäntapansa suojaksi 1700-luvulta alkaen. Nämä oikeudet nauttivat vahvaa perustuslain omaisuuden suojaa, joten niitä ei voi tutkimatta luovuttaa saamelaisalkuperäiskansaryhmälle tai muullekaan instanssille.

Saamelaiskäräjät edustavat lähinnä kattavasti 1850-luvun jälkeen Norjasta ja Ruotsista muuttaneita porolappalaisia, Utsjoen uudistiloja perustaneita lappalaisia, jotka ovat kielen perusteella saamelaisia sekä kolttia ja vain pientä osaa Inarin lappalaisista. Samalla voitaneen katsoa saamelaiskäräjien edustavan saamenkielistä kielivähemmistöä.

Tehdyt asiakirjaselvitykset tukevat ja vahvistavat Wirilanderin tutkimustuloksia:

• Lappalaisten oikeuksilla on omistukseen verrattavaa oikeustila, joka käsitys on muuttunut oleellisesti ratkaisevasti sitten eduskunnan viimekäsittelyn.
• Ruotsissa ja Norjassa on vastaavien alustavien tulosten perusteella käynnistetty laaja selvitys yhteistyössä paikallisten tahojen kanssa. Näihin tutkimuksiin on varattu aikaa 5 vuotta sekä huomattavat yhteiskunnan varat.
• Ruotsissa ja Norjassa näiden tutkimusten katsotaan olevan perusedellytys sille, että saamelaisasioiden suhteen voidaan tehdä jatko ratkaisuja metsästykseen, kalastukseen tai poronhoitoon saamelaisten kotiseutualueella. Näitä tulkintoja on syytä uusien tutkimusten valossa tarkentaa. Uusimpia selvityksiä on käytettävä jatkotoimien pohjana. Tieteellisen tutkimuksen tarve on erityisen aiheellinen: uusia muutoksia lakeihin ei utle tehdä selvitystyön aikana.
• Oikeusministeriö on tunnustanut tutkimustarpeen ja Juhani Wirilanderin selvitys edellyttää sitä.
• Tuloksiltaan vähäiseksi jäänyt Pokan työryhmä tunnusti Wirilanderin selvityksen lopputuloksen ja oli yksimielinen ainoastaan siitä, että tällainen tutkimus on suoritettava.
• Oikeusministeriö on teettänyt Oulun yliopiston tutkijoilla tutkimuksia mikä on pelkästään myönteinen asia.
• Eduskunnan tulee omalta osaltaan turvata kattava tutkimus (Ruotsissa 5 v. vähimmäisaika)

Päätelmiä

Tiedot lapinkylien osakkaista ja tiloja eri aikoina lapinveromaalle perustaneista perustuvat arkistoista löytävään asiakirja-aineistoon. Niinpä saamelaisten kotiseutualueen lapinkylien historiaa voidaan kirjoittaa vuosisatojen aikana kertyneen arkistomateriaalien, arkeologisten löydösten kautta niitä ja kirjallisia lähteitä yhdistelemällä. Vasta tämän jälkeen tilanteen tarkastelu osoittaa sen mikä lapinkylien kehityskaaressa on ollut olennaista ja kestävää sekä saamelaisten että lappalaisten kannalta. Koska lapinkylien menneisyys on laaja, on sen analysointi ymmärrettäviksi palasiksi aloitettava hahmottamalla siitä aikakausia, joihin historialliset tapahtumat ja yksityiskohdat sijoitetaan. Lapinkylien historiankäsitys siis edellyttää siis sekä asiallisten että ajallisten kokonaisuuksien hahmottamista. Saamelaisuuteen sisältyy rajankäynti meidän ja muiden välillä perustuu juuri vuosilukuun 1875, joka liittyy kuviteltuun yhteiseen lapinkylien historiaan. Mutta kun katsotaan ketkä polveutuvat vuoden Wirilanderin mainitsemasta vuosiluvusta 1757 jälkeen lapinkylien osakkaista huomataankin, että vuosiluku 1875 rajaisi suuren joukon lapinkylissä polveutuvasta väestöstä saamelaisuuden ulkopuolelle ja toisi historiallisille lapinkylille uuden omistajaryhmän, pääosin Norjasta ja Ruotsista Suomeen vuoden 1852 jälkeen muuttaneiden porolappalaisten jälkeläiset.

Kysymys merkitseekö ILO-sopimuksen ratifiointi sitä, että ennen vuotta 1875 tilansa sukunsa omistamalle lapinveromaalle perustanut lappalainen menettää historialliset lappalaiselinkeinoihin liittyvät oikeutensa tilansa ulkopuolelle jääneelle entiselle veromalleen? Entä taas henkilö, joka niin ikään on perustanut sukunsa omistamalle veromaalle tilan, mutta joka sattuu kuulumaan saamelaisrekisteriin, muuttuuko hänen oikeutensa henkilökohtaiseksi oikeudeksi? Ja taas samaan sukuun kuuluva henkilö, joka ei kuulu saamelaisrekisteriin, menettääkö hän kokonaan historialliset nautintaoikeutensa?

Muistutan kuitenkin, että ILO-sopimusta ei voida ratifioida ennen kuin on luotettavasti selvitetty keneltä tai keiltä oikeudet maahan, veteen ja elinkeinoon on otettu pois. Vuosiluku ei kelpaa rajaamaan tätä väestöä, koska se ei kerro sitä onko vuonna 1875 maakirjaan ja henkikirjaan merkityt saamelaiset ja lappalaiset juuri niitä ihmisiä, joilta valtio on aikaisemmin jonkin lainsäädännön tai oikeustoimien nojalla ottanut maahan ja veteen tai elinkeinoon kohdistuvat oikeudet pois. Tämä asia olisi ensin ratkaistava.

Ne viime vuosien aikana julkaistut tieteelliset tutkimukset, jotka käsittelevät lappalaisten oikeustilaa ja siinä tapahtuneita muutoksia esim. 1500-luvulta tähän päivään asti, ovat kärsineet enemmän tai vähemmän laatijoittensa tunteenomaisista ja ideologisista sidonnaisuuksista. Eräitä tutkimuksia voidaan moittia siitä, että ne perustuvat käytettävissä olevan lähdeaineiston liialliseen valikoivuuteen, eli vain sellaisten asiakirjojen tarkasteluun, jotka tukevat tutkijan omaa ideologiaa. Mm. vuoden 1760 Lapin voudin ohjesäännön 10 §:n vaikutukset ovat edelleenkin tutkimatta kokonaan, vaikka siitä ilmenee, että Lapinkyläkunnan maa saattoi siirtyä uudistilalliselle, joka otti osaltaan vastattavakseen lapin kylän veroista. Tämä epäkohta on tärkeä, sillä tulihan juuri tuolloin lähes koko metsälapin lappalaisista uudistilallisia melkein samanaikaisesti. Yksipuolisesti hyväksikäytetyt tai huomiotta jääneet lähteet, johtavat usein historian virhearviointeihin. Sellainen saattaa johtaa tieteen poluilta harhaan ja siten kestämättömiin poliittisiin päätöksiin.

Varmasti voidaan sanoa, että kaikki tähän mennessä lappalaisten oikeustilaa käsittelevistä julkaistuista tutkimuksista kaipaavat niiden yhteyden selvittämistä mm. vuoden 1751 ja 1809 rauhansopimuksiin sekä vuoden 1760 Lapin voudin ohjeeseen ja sitä kautta Suomen itsenäisyyden aikaan. Niinpä ei voi muuta kuin toivoa, että tutkijat itse huomaisivat tämä näkökulman puutteen, koska selvitysmies Wirilander lausunnon jälkeen nyt on saatavana paljon sellaisia tietoja, joita ole syystä tai toisesta käytetty valmisteltaessa aikaisempia tutkimuksia.

Tutkimuksen tulee olla tieteellistä, riippumatonta ja perustua tieteellisiin menetelmiin, muutoin uskottavuus joutuu koetukselle. Suomen eduskunta, perustuslakivaliokunta ja tuomioistuimet aina korkeinta oikeutta myöten ovat todenneet nykyisen lainsäädännön olevan sopusoinnussa niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla myös saamelaisten ja perinteisten lappalaiselinkeinojen harjoittamisen osalta. Nykyisetkään lait eivät rajoita tai estä saamelaisia harjoittamasta kulttuurimuotoonsa kuuluvia elinkeinoja.

Hallituksen esityksessä on todettu, että ILO-sopimuksen voimaan saattaminen esteenä on ollut maahan kohdistuvat oikeudet (He 306/1990). Saamelaiskäräjien taholta on esitetty, että nykyisin valtion hallinnassa oleva ns. liikamaa tulisi siirtää saamelaiskäräjien yhteydessä toimivalle maaoikeusneuvostolle. Tällainen kannanotto on ennenaikainen, koska nykyinen lainsäädäntö mahdollistaa omistusta ja nautintoja koskevien riitojen ratkaisun tuomioistuimessa. Saamelaisilla on muuhun väestöön nähden sama mahdollisuus saattaa oikeuksiensa loukkaukset tuomioistuimen käsiteltäväksi. Ei siis ole tarvetta luoda rinnakkaista järjestelmää selvittelemään samoja asioita mitä voidaan selvittää jo nykyisenkin oikeusjärjestyksen puitteissa. Tätä ei edellytä myöskään ILO-sopimus tai muutkaan kansainväliset sopimukset. (HE 306/1990 vp)

Kun puhutaan maanomistusoikeudesta joudutaan tekemisiin vuoden 1886 metsälain (3.9.1886) kanssa. Metsälain 1 §:ssä säädetään kruunulle kuuluvista metsä- ja liikamaista, jotka koskevat vain alueita, "joihin yksityinen mies tai yhdyskunta ei voi parempaa oikeutta näyttää", joten tältä osin asia on puhtaasti tuomioistuin ratkaisusta kiinni. Oikeusvaltiossa ei kukaan voi väittää jotain maata, aluetta tai oikeuksia kuuluvan itselleen ilman laillisen saannon todentamista ja ilman tuomioistuimen antamaa tuomiota.

Takaisin