Johdanto

Tarkasteltaessa Inarin kunnan asutushistoriaa sekä suomalais- ja saamelaisväestöjen välisten suhteiden kehittymistä havaitaan miten erityisesti inarinsaamelaiset ovat joutuneet kovasti perääntymään kaikilla elämän alueilla. 1800-luvun alkupuolelta Inariin asettuneiden suomalaisten määrä paljon pienempi kuin inarinsaamelaisten, ja suomalaisperäinen väestö sijoittui hyvin rajoitetulle alueelle, lähinnä Ivaloon, Törmäseen, Akujärvelle ja Inarin kirkolle.

Ennen maanteiden rakentamista monet Lapin joet toimivat tärkeinä kulkuväylinä sulan maan aikaan. Jokien varsille alkoi vähitellen muotoutua teitä. Pohjois-Suomi oli kuitenkin kauan varsin tietöntä seutua. Enontekiöön valmistui maantie vuonna 1906. Ivaloon saatiin tie 1913 (Mäkinen 1983, Partanen 1992). Petsamoon valmistui maailman ainoa Jäämerelle vievä tie Ivalon kautta vuonna 1933. Ennen vuotta 1940 nykyisellä saamelaisten kotiseutualueella olivat lisäksi seuraavat maantiet: Muonio-Enontekiö (77 km), Ivalo-Virtaniemi (44 km) ja Vuotso-Lokka (52 km).

Inarin asutus on ollut luonteeltaan haja-asutusta. Tämä on säädellyt osaltaan myös ihmisten välisiä naapuruussuhteita ja kontakteja. Ennen toista maailmansotaa kosketukset olivat voittopuolisesti sukukeskeisiä, mutta liikenneolojen paraneminen laajensi kontakteja oman lähiyhteisön ulkopuolelle. Myös inarinsaamelaisten ja suomalaisten solmimat avioliitot olivat merkkejä vilkastuneista kontakteista.

Toinen maailmansota muodosti Lapin tieoloissa selvän kynnyskohdan, sillä pääosa saamelaisalueen maanteistä on rakennettu sodan aikana tai sodan jälkeen.

Pohjois-Suomen liikenne ja asutusoloissa tapahtuneet muutokset ovat olleet nopeita. Eri aloilla tapahtunut kehitys on toisaalta merkinnyt myös saamelaisille heidän elinmahdollisuuksien monipuolistumista, mutta inarinsaamelaisten perinteiselle kalastuselinkeinolle Inarijärven vedenpinnan säännöstely tiesi katastrofia. Inarin alueen kehitys näyttää nykyään kehittyvän moneen eri suuntaan. Inarin syrjäiset, pelkästään maatila- ja porotalouden varassa eläneet alueet ovat tällä hetkellä suurissa taloudellisissa vaikeuksissa.

Inarin sivukylistä on väestö vähentynyt ja niiden ikärakenne on vinoutunut, mikä on vähentänyt mahdollisuuksia saada toimeentuloa maan ja veden antimista. Sen sijaan suurempien taajamien lähialueet ovat pystyneet vastaamaan huomattavasti paremmin palveluyhteiskunnan haasteisiin. Etenkin Inarin ja Ivalon alueilla on jopa nähtävissä elinkeinorakenteen monipuolistuminen ja sen seurauksena lisää vaihtoehtoja toimeentulolle. Tänään Inarin syrjäisimpiinkin kyliin ulottuvat liikenne ja tietoliikenneyhteydet helpottavat ihmisten keskinäistä ja heidän ja muun väestön välistä vuorovaikutusta.

1800-luvulla perustettujen uudistilojen asiakirjoista näkyy tuon ajan asutuspolitiikan tavoitteet; Inarin alueelle oli saatava uudisasukkaita hinnalla millä hyvänsä. Tästä osoituksena on Inarin ensimmäisten suomalaisten uudistilojen perustamisasiakirjoissa olevat merkinnät tiloille tulevista eduista. Kalavedeksi on merkitty Inarijärvi sekä monet muut saamelaisten ammoisista ajoista nauttimat kalajärvet. Sama koskee niittyjä. Toiseen maailmansotaan asti inarinsaamelaisten olot olivat kaikesta kielteisestä kehityksestä huolimatta siedettävät. Luonnontilainen Inarinjärvi ylläpiti rikasta kalastajasaamelaisten kulttuuria. inarinsaamelaisten poronhoitokin oli oman paliskunnan - Muttusjärven - vuoksi päässyt kehittymään suotuisasti.

Kartta: Inarinsaamelaisten suvut ja asuinalueet (Lähde: T.I. Itkonen, Suomen Lappalaiset)

Inarijärven säännöstely

Toinen maailmansota monine siihen liittyvine seurauksineen mursi ja järkytti täysin inarinsaamelaisten elämän perusteita. Moni parhaassa iässä oleva Inarinsaamelainen kaatui tai haavottui puolustaessaan isänmaataan.

Petsamon nikkeli oli joutunut jo sodan alkuvaiheista lähtien Saksan sotateollisuuden huomion kohteeksi, ja kun Saksa lopulta sai tätä strategista metallia tuottavan malmion käyttöönsä, tarvittiin nikkelin jalostamista varten luonnollisesti sähkövoimaa. Ja mistäpä se muusta otettiin kuin Inarijärven vedestä. Sodan aikana rakennettiin Paatsjokeen voimala ja Inarijärven vedenpintaa ryhdyttiin säännöstelemään.

Saksalaisten joutuessa perääntymään Lapista, he kaiken muun tuhotoimintansa lisäksi räjäyttivät myös sota-aikana rakennetun padon ja voimalan. Sodan jälkeen Petsamon nikkelin otti haltuunsa uusi isäntä, Neuvostoliitto, joka tarvitsi himoittua metallia omiin suurvaltapolitiikkansa tarpeisiin. Sotakorvaukseksi suomalaiset joutuivat rakentamaan Paatsjokeen kolme voimalaa, ja niin Inarijärven vedenpintaa ryhdyttiin jälleen säännöstelemään. Säännöstely on nyt jatkunut yhtämittaisena yli 60-vuotta.

Kun voimaloiden rakentamisesta oli kulunut lähes kymmenen vuotta, tekivät Suomen, Norjan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton hallitukset 1959 sopimuksen Inarijärven säännöstelemisestä Kaitakosken voimalaitoksen ja padon avulla. Sopimuksessa ja siihen erottamattomana osana kuuluvassa liitteessä "Ohjeet Inarijärven säännöstelemiseksi Kaitakosken voimalaitoksen ja padon avulla" on sovittu ja annettu ohjeet Inarijärven säännöstelemisestä, veden juoksutuksesta puutavaran uittoa silmällä pitäen ja muita uiton vaatimista järjestelyistä, Inarijärvestä virtaavan vesimäärän laskemisesta (mittaamisesta) sekä niistä toimenpiteistä kalan viljelemiseksi, jotka kalakannan säilyttämisen kannalta katsotaan välttämättömiksi.

Edellä mainitun sopimuksen tekemisestä on siis kulunut jo 54 vuotta ja monenlaisiin toimenpiteisiin on ryhdytty säännöstelystä syntyneiden vahinkojen korvaamiseksi ja lievittämiseksi. Kaikista hoitotoimista huolimatta voitaneen yleisesti todeta, että säännöstely on vaikuttanut kalojen ravintoeläinten tuotantoa vähentävästi, useiden kalalajien välinen kasvunopeus on pysyvästi hidastunut. Kalakannat ovat taantuneet ja kalalajien väliset suhteet ovat muuttuneet kalastuksen kannalta epäedullisiksi.

Muun muassa luonnonvaraisten vaelluskalakantojen sukukuntoisuus ja suvunjatkamiskyky on heikentynyt. Kalastuksen tuoton vähentymisestä on erityisesti kärsinyt Inarijärven rantojen kanta-asutus, Inarin kalastajasaamelaiset, joille luonnontalouteen perustuvat elinkeinot ovat perinteellisesti olleet tärkeä toimeentulon lähde. Säännöstelyn haitalliset vaikutukset ovat tuntuneet itse Inarijärven lisäksi myös laajoilla alueilla sivuvesistöissä järvestä jokiin nousevissa siika- ja taimenkannoissa.

Säännöstelyn aiheuttamien kalataloudellisten vahinkojen selvitystyöt aloitettiin 1960-luvulla, kun säännöstelyä oli jatkunut jo yli 20 vuotta. Toivosen (1966, 1972) selvitysten mukaan säännöstelyn arvioitiin heikentäneen syksyllä matalaan kutevien järvikutuisten siikojen, erityisesti riikasiian ja nieriöiden lisääntymistä. Talviaikaisen vedenkorkeuden alenemisen säännöstellyssä tilanteessa noin puolella metrillä katsotaan lisänneen mädin kuolleisuutta.

Säännöstelyn on arvioitu useiden eri selvitysten perusteella heikentäneen myös monille kalalajeille tärkeiden ravintovarojen, sekä pohjaeläinten että eläinplanktonin tuotantoa varsinkin kalanpoikasille tärkeillä ranta-alueilla. Näin ollen säännöstely huononsi merkittävästi alueen vaelluskalajoista (Ivalojoki, Juutuanjoki ym.) järveen syönnökselle laskeutuvien järvitaimenten ravintotilannetta ja niiden menestymistä järvessä. Edelleen säännöstelyn arvioitiin heikentäneen taimenen ja nieriän ravintokalalajin, kymmenpiikin elinolosuhteita ja pienentäneen sen kantoja.

Säännöstelyn ja voimistuneen vedenkorkeuden vaihtelun rantavyöhykkeeseen kaatamat ja kauemmas ajelehtineet puut aiheuttivat myös pyydysvahinkoja kalastukselle, erityisesti kärsivät perinteinen Inarin kalastajasaamelaisten siikapesä- ja nuottakalastus. Kalakantojen väheneminen ja kalastuksen vaikeutuminen ja sitä kautta väheneminen yhdessä aiheuttivatkin voimakkaan kalansaaliiden alenemisen 1950-1970 -luvuilla.

Laajat, em. kalatalousselvitykset muodostivat ja ovat edelleenkin perustana Inarijärven nykyiselle, oikeuspäätöksissä määrätylle kalataloudelliselle velvoitehoidolle, jota alettiin toteuttaa KHO:n Inarijärven velvoitepäätöksen (27.11.1975) jälkeen. Velvoitteen keskeinen sisältö muodostuu laajamittaisista, saaliiden aleneman kompensoimiseksi tehtävistä vuotuisista kalanistutusvelvoitteista.

Mitä kalakantojen elvytys vaatisi?

Inarijärven kalakantojen elvyttämistä ajatellen olisi erityisen tärkeää, että veden juoksutus noudattaisi säännöllistä, luonnontilaisen vesistön vaihtelua mukailevaa rytmiä. Tällöin olisi harkittava säännöstelyn alarajan nostamista ja säännöstelyn määräämistä sellaiseksi, että vältettäisiin tilanne, jossa Inarijärven vedenkorkeus suuresti poikkeaisi luonnonmukaisesta.

Säännöstelyn eri vaihtoehtojen kalataloudelliset ym. vahinkojen ja hyötyjen suhteet tulisi luotettavasti selvittää, ja selvitysten nojalla muuttaa säännöstelyä kalakannan säilyttämisen kannalta nykyistä edullisemmaksi. Sen lisäksi tulisi harkita puhtaiden ns. korvikekalavesien käyttöönottoa Inarin kalastajasaamelaisten kulttuurin turvaamiseksi. Se tarkoittaisi lähinnä Inarijärven ympäristön luonnontilaisten järvien kalakantojen nykyistä tehokkaampaa ja suunnitelmallisempaa kalakantojen käyttöä mm. ottaen huomioon matkailukalastuksen antamat mahdollisuudet sivutulojen lisääjinä.

Inarin metsä- ja kalastajasaamelaisten yhdistelmätalouden muuttumisesta

Entisen Inarin lapinkylä alueella eläneiden kalastaja- ja metsäsaamelaisten elinkeinojen muutokset ovat kytkeytyneet luonnonresurssien hyödyntämisen muutoksiin. Inarissa luonnonvarojen käyttö oli muodostunut taloudellisesti rakenteeltaan vanhan lapinkyläjärjestelmän mukaisesti niin että kullakin suvulla oli omat alueensa joita käytettiin vuodenaikojen vaihtelun mukaan. Sukualueen sisällä luonnonresurssien käyttö tapahtui perhekunnittain ja perustuotteina olivat peuranliha, kala, turkikset ja riekko.

Inarin lapinkyläyhteisön hajoamisen syyt olivat villipeuran ja muun riistan väheneminen, alkava porotalous ja hallinnollisen keskuksen siirtyminen ensin Inariin ja sittemmin Ivaloon. Hajoamiseen vaikuttivat myös valtioiden rajajärjestelyt veronkantosopimuksineen 1700-luvulla ja sitä voimisti vielä 1852 rajasulku Norjaan. Sen seurauksena Inarin vanhojen lapinsukujen maille vyöryi suunnattoman suuria porotokkia, jotka voimistivat entisestään Inarinsaamelaisten elämänmuodon muuttumista huonompaan suuntaan. Seurauksena oli mm. se, että Länsi-Inarin jäljellä olevat peurakannat katosivat alueelle muuttaneiden porotokkiin tai lihapatoihin.

Toisaalta 1800-luvulla Venäjän vallan aikana käynnistynyt uudistilojen perustaminen tarjosi Inarin saamelaiselle kantaväestölle mahdollisuuden siirtyä joustavasti omilla veromailleen tilallisiksi ja ryhtyä harjoittamaan moninaistaloutta, jonka elementtejä olivat kalastus, metsästys ja karjanhoito ja jossain määrin alkava poronhoito. Moni inarilainen joutui tässä tilanteessa hakeutumaan alueelle muuttaneille porosaamelaisille rengiksi tai piiaksi. Näihin aikoihin käytiin myös Jäämeren rannikolla sekä rahdinajossa että kausikalastuksessa.

1900-luvun alussa muodostui inarilaisten karjanhoito-pyyntikulttuuri varsin aktiivilla porotalousajanjaksolla yhä monimuotoisemmaksi. Tämän aiheutti rajojen sulkeminen 1800-luvun puolivälissä ja siitä johtunut poronhoidon lisääntyminen Inarin alueella, johon vaikutti paliskuntalaitoksen perustaminen ja siitä välittömästi seurannut porotalouden muuttuminen puolinomadiseksi, jolloin perinteisen inarilaisen pienimuotoisen porotalouden merkitys väheni.

Sotiin asti inarilaisten talous toteutui pitkälti vaihtokauppana, kun ansiotyötä tekevätkin saivat palkkansa osin luonnontuotteina. Ennen toista maailmansotaa inarilaisten talous rakentui edelleenkin karjanhoidon, kalastuksen, metsästyksen ja osittain porotalouden varaan. Näiden elinkeinojen merkitys aktiivisena inarinsaamelaisten elämänmuodon perustana väheni toisen maailmansodan porokatojen ja karjojen hajaantumisen vuoksi.

Toisen maailmansodan jälkeen moninaistalous jatkui uusissa muodoissa. Karjatalouden rakenne muuttui niin, että rehunhankitavat kaukaisilta niityiltä ja soilta siirtyivät nyt kotitalon ympäristön nurmiviljelyksi ja apurehun käytöksi mikä puolestaan loi rehuntarpeen karjan ja ajoporojen ruokintaan. Entisestä työläästä rehunhankinnasta vapautunut työkapasiteetti voitiin nyt suunnata rahatuloja tuottaviin ansiotöihin, joiden määrä Lapin jälleenrakennuksen aikana olikin huomattavan suuri. Vaihdantatalous väistyi nyt lopullisesti rahatalouden tieltä.

Seuraava suuri mullistus Inarin kalastaja- ja metsäsaamelaisten taloudelle oli Neuvostoliitolle luovutetun Petsamon alueen kolttien ja muun siirtolaisväestön asuttaminen keskelle Inarin saamelaisten nautinta-aluetta ja Inarijärven vedenpinnan säännöstely suomalaisten sotakorvauksena Neuvostoliitolle Paatsjokeen rakentamien voimaloiden vedensaannin turvaamiseksi. Vaikka inarinsaamelaiset ymmärsivät kolttien vaikean tilanteen ja sodanjälkeisen tilanteen realiteetit, molemmat mullistukset merkitsivät dramaattisia huononnuksia heidän moninaistaloudelleen.

Inarin metsä- ja kalastajasaamelainen talousjärjestelmä ja sen mukana pyyntikulttuurista kehittynyt inarinsaamelainen elämänmuoto ovat kokeneet syvällisiä muutoksia, jotka ovat koetelleet väestöä raskaasti. Kalastus romahti Inarijärven säännöstelyn seurauksena, karjanhoito lakkasi 1980-luvulla. Perinteisillä nautinta-alueillaan asuu enää muutama vanhus ja työikäinen ihminen, kaikki joiden oleminen niillä ei ole elinkeinojen kannalta ehdottoman välttämätöntä ovat muuttaneet niiltä pois. Tämänhetkisen toimeentulon lähteet muodostavat erilaiset ansiotyöt, poronhoito ja sen liitännäiselinkeinot kuten matkailu sekä erilaiset sosiaaliset tulot.

Ovatko inarinsaamelaiset alkuperäiskansaa?

Tänään keskustellaan vilkkaasti siitä, ovatko inarinsaamelaiset alkuperäisväestöä vai suomalaisperäisten uudistilallisten jälkeläisiä. Vaikka asiassa ei pitäisi yleisellä tasolla olla mitään epäselvää, kysymyksestä on valitettavasti yhä suuria tulkintaeroja. Tällaiset tulkintaerot aiheuttavat eriasteista erimielisyyttä, lievimmillään henkistä painiskelua julkisen sanan palstoilla.

Saamelaiskäräjät on pyrkinyt osoittamaan miten alueella asuvien saamelaisten ja rekisteriin kuulumattomien Inarin kantaväestön intressit poikkeavat toisistaan. Tämä perusasenne on hyvin pitkälti ohjannut käräjien kannanottoja ja käyttäytymistä. Saamelaiskäräjät pitää jostain käsittämättömästä syystä inarinsaamelaisia suomalaisen siirtomaaimperialismin jatkajana, mitä tulkintaa inarinsaamelaiset eivät luonnollisestikaan voi hyväksyä. Tämänsuuntaiset tulkintaerot ovat vahvistuneet sitä enemmän, mitä vähemmän saamelaiskäräjien toiminnan pääsuuntaa on ohjannut puolueeton tieto. Myös saamelaiskäräjälain huono lainvalmistelu osoittaa todellisuustajun puutetta. Nyt olisi jo korkea aika lopettaa inarinsaamelaisten jatkuva kurittaminen, jossa kurittajana ei ole enää lantalainen vaan alkuperäisväestön edustajana esiintyvä saamelaiskäräjät.

Rauhanomaisen kehityksen tae tässä tilanteessa on pyrkiä rekisterisaamelaisten ja Inarin statuksettomien saamelaisten yhteistoiminnan lisäämiseen, tavoitteena yhteinen toiminta alkuperäiskansaoikeuksien ajamisessa.

Takaisin