Inari kuului aikanaan lapinmaat kattaneeseen lapinkyläjärjestelmään. Jokaisella kylällä oli rajoiltaan tarkoin määrätty, naapurikylien kanssa sovittu alueensa, jonka sisällä jokaiselle suvulle ja perheelle oli jaettu oma pyyntialue ja kalavesi. Lapinkyläjärjestelmän katsotaan olleen olemassa jo ennen kuningasvallan verottajien ja muun hallinnon tunkeutumista alueelle, mutta verottajakauppiaat ja myöhemmin kruunun voudit hyödynsivät sitä omiin tarpeisiinsa.

Vuonna 1602 Kaarle-herttuan Lapinmaata koskevan verollepanoasetuksen mukaan kaikkien lappalaisten määrä oli kirjattava ja tämän tuli tapahtua vuosittain. Lisäksi oli kaikkien lapinkylien järvet ja joet rekisteröitävä. Tämän jälkeen tuli manttaalia verrata järvien ja jokien lukumäärään ja viimeksi mainittu tuli jakaa manttaalin mukaan niin, ettei kenelläkään ollut useampia järviä ja jokia kuin jaksoi käyttää. Tämän jälkeen oli luotettavien henkilöiden verolle pantava lappalaiset niin, että nämä tämän jälkeen maksoivat veroa kyseisistä vesistä asetuksessa tarkemmin ilmoitetulla tavalla.

Vanhoissa viranomaisasiakirjoissa puhutaan ajan yleisen kielenkäytön mukaan lappalaisista. Saamelaisten tiedetään jo vanhastaan puhuneen itsestään keskenään ja omilla kielillään saamelaisina, vaikka taipuivatkin käyttämään viranomaisten kanssa näitten soveltamaa lappalais-nimitystä. Inarin kantaväestön kohdalla asia voi olla niin, että he yksinkertaisesti puhuivat itsestään inarilaisina - eihän heidän alueellaan muita vakituisesti asunutkaan. Valtakunnan viranomaisten ja varhaisten tutkijoiden käsitteistössä Inarin kantaväestö luokiteltiin lappalaisiksi, eli kuuluviksi yhtenä monista alaryhmistä lappalaisten laajaan kansanryhmään. Tänä päivänä ilmaisu "saamelaiset" on korvannut "lappalaiset" tämän monimuotoisen kansanryhmän yleisnimityksenä. Niinpä on yleistynyt tapa puhua inarinsaamelaisista eikä inarinlappalaisista. Yhteydestä riippuen tämä voi sinällään olla aivan paikallaan, mutta se voi myös olla omiaan aiheuttamaan sekaannusta, koska Inarin alueen asutushistoriasta, kielistä ja kulttuureista puhuttaessa on perusteltu tarve olla sotkematta toisiinsa Inarin alkuperäisväestö ja heidän alueelle myöhemmin muuttanut saamelaisväestö. Tästä syystä käytän tässä kirjoituksessa nimitystä "inarinlappalaiset" tarkoittaessani Inarin alueen alkuperäistä kantaväestöä ja heidän jälkeläisiään. Näiden kahden väestöryhmän historian tahallinen sekoittaminen toisiinsa edustaa historian väärentämistä.

Inarin lappalaisille maantieteellinen ympäristö määräsi suoraan elämänmuodon luonteen. Juuri luonto synnytti aikoinaan inarinsaamelaisille kalastukseen, metsästykseen ja pienimuotoiseen poronhoitoon perustuvan tyypillisen puolipaimentolaisuuden, joka vuorostaan muovasi muita tapoja ja tottumuksia. Inarin alueen aineelliset luonnonvarat ja niiden hyödyntämien yhdessä ilmastollisten ja biologisten olosuhteiden kanssa olivat jo ammoisina aikoina synnyttäneet alueellisen metsästys- ja kalastuskulttuurin, jota täydensi luonnontuotteidenkeräily ja keskiajalta lähtien pienimuotoinen poronhoito. Kertynyttä saalista hyödynnettiin monipuolisesti omaksi ravinnoksi, pukimiksi ja tarveaineiksi, mutta myös tavaranmuodossa suoritettavien verojen maksamiseen ja kauppatavarana. Vero- ja kauppatavarana arvoturkiksilla oli kauan keskeinen sija. Kun tutkijat alkoivat kiinnostumaan lappalaisista, tällaista kulttuurimuotoa alettiin kutsumaan kalastajalappalaisuudeksi. Kun peuranmetsästyksellä ja sen jälkeen pienimuotoisemmalla poronhoidolla oli kalastuksen ohella tärkeä sijansa inarinlappalaisten kulttuurissa, heidän kohdallaan on puhuttu metsä(stäjä)- ja kalastajalappalaisesta kulttuurista. Kalastajalappalaisiksi on kutsuttu myös Jäämeren rannikon ja lohijokien varsien sekä sisäjärvien etupäässä kalastuksesta eläneitä saamelaisia. Metsälappalaisiksi on sanottu sekä metsästykseen painottaneita että havumetsävyöhykkeen puitteissa poroja hoitaneita saamelaisia. Varhaisemmat tutkijat pitivät paimentolaisuutta harjoittavia porosaamelaisia eli tunturisaamelaisia kulttuuriltaan vanhimpana ja aidoimpana saamelaisryhmänä, ja kaikissa aikaisemmin mainituissa saamelaisryhmissä he näkivät vain tunturisaamelaisuuden rappeutumamuotoja. Tänään toivottavasti ymmärrämme, että kunkin luonnonympäristön ja sitä ympäröivien alueiden talous muovasivat erilaisia saamelaiskulttuurin alamuotoja.

Ympäröivät luonnonsuhteet muovasivat siis myös inarinlappalaisen elämänmuodon. Perheet kiersivät sukumaallaan ns. lyhyen vuodenkierron puitteissa asuin- tai olinpaikasta toiseen, niin että he olivat aina siellä missä luonto kunakin vuoden kierron aikana vaati läsnäoloa sen antimien hyödyntämiseksi. Pysähdyspaikat ja päämuuttoreitit metsästys- ja kalastusalueille olivat periaatteessa aina samat, vaikka niissä saattoi vuosien mittaan tapahtua muutoksiakin. Sukujen ja perheiden maat sijaitsivat hajallaan toisistaan, mutta talvikylä oli yhteinen. Se oli myös paikka, jossa verottajat ja kruunun ja kirkon viranomaiset ja lappalaiset kohtasivat toisensa.

Inarinlappalaiset joutuivat siirtämään talvikylää tavallisesti 10-30 vuoden välein kun polttopuu alkoi käydä vähiin ja porojen talvilaitumet olivat loppumassa talvikylän ympäristössä. Arkeologisten kaivausten perusteella viimeisin talvikylä lienee sijainnut Nukkumajoen latvoilla 1600-luvun loppupuolella.

Keskiajan loppuun mennessä lapinkylät olivat hajonneet tai hajoamassa kiinteän asutuksen tieltä. 1700-luvulla lappalaisten omat hallintoelimet lakkasivat toimimasta. Lappalaisten oma oikeudenkäyttö siirtyi kruunun käräjille ja muut hallinnollis-taloudelliset yhteiset ja yleiset astiat kirkkoherran johtamille pitäjänkokouksille. Perinteistä lappalaista kylähallintoa edustaa enää kolttien kyläkokous, jonka muodollinen asema on supistunut päättäjästä lausunnonantajaksi.

Historiallisten lähteiden perusteella voidaan päätellä, että inarinlappalaisten puolipaimentolaisyhteiskunta ei ollut täysin muuttumaton. Siirtymäkauden moni-ilmeiset seikat osoittavat, että heidän sukuyhteisönsä ovat yrittäneet pikkuhiljaa mukautua taloudelliseen kehitykseen tutustuessaan sen uusiin ilmentymiin. Peurakantojen huvetessa Inarinjärven kalastuksesta alkoi tulla pääelinkeino, ja samalla poronhoidon merkitys lisääntyi sivuelinkeinona. Aluksi tämä kehitys eteni häiritsemättä monimuotoisen puolipaimentolaisen elämäntavan harmoniana. 1700 ja 1800-luvulla muutos nopeutui, mutta niin yksipuolisesti, että elinkeinojen kokonaisuuden tasapaino horjui. Muutos johti kriiseihin, joita seurasi inarinlappalaisten yhteisön heikkeneminen.

Uudistilojen muodostaminen

Nykyisen Ivalon ja sen ympäristön inarinlappalaisten sukualueet joutuivat ensiksi tekemisiin uudisasutuksen kanssa. Vastoin yleistä käsitystä ja varsinkin vastoin pohjoissaamelaisten etnonationalistien maalailemia mielikuvia heille kuuluneen maan kolonialistisesta valloituksesta, uudistilojen muodostumisprosessi ei kuitenkaan ollut suomalaisperäisen väestön ryntäys. Kun ensimmäinen uudistila perustettiin Inarin alueella 1740-luvulla, sen perustaja oli inarinlappalainen. Ensimmäiset suomalaisperäiset uudisasukkaat asettuivat seuraavasta vuosikymmenestä alkaen Ivalonjoen alajuoksulle Kyröön ja sen suulle Koppeloon ja Veskoniemeen. Suomalaistalot tarjosivat hyvän esimerkin ahdinkoon joutuneille inarinlappalaisille, joita viranomaisetkin rohkaisivat perustamaan entisille veromailleen uudistiloja karjatalouden harjoittamista varten. Tilojen perustaminen inarinlappalaisten toimesta sai vauhtia 1830-luvulla. Inarinlappalaisten tilojen perustamisessa voidaan nähdä selkeä pyrkimys nimenomaan kalastustilojen luomiseen; karjataloudelle jäi pääsääntöisesti vain tukielinkeinon luonne. Käytännössä tämä tarkoitti yhtä tai muutamaa lehmää ja lammaskatrasta. Vaikka alueiden ja niiden luonnonvarojen hyödyntämistä koskevia kiistoja on ollut myös suomalaisperäisten uudistilallisten ja inarinlappalaisten välillä, olisi liioiteltu väittää, että alueella vähitellen muodostunut suomalaisperäinen uudisasutus olisi heikentänyt ratkaisevasti inarinlappalaisten elinkeinoja. Tilojen perustamisessa voidaan nähdä ensisijaisesti inarinlappalaisten tarve järjestellä kalavesien ja muiden nautintojen suoja suhteessa muihin inarinlappalaisiin. Mitä pohjoissaamelaisiin tulee, heitä ei Inarissa ollut sen enempää 1700-luvulla kuin 1830-luvulla.

Rajasulun taustaa

Suomalaisperäistä uudisasutusta mullistavampi muutos inarinlappalaisille tuli toiselta suunnalta 1800-luvun keskivaiheilla. Todellisena syynä oli Norjan ja Ruotsin puolella rajussa kasvussa ollut suurimittakaavainen ja työintensiivinen poronhoito, jota harjoitettiin täyspaimentolaisuutena. Poromäärien kasvu aiheutti ahtautta laidunmailla ja pakotti etsimään uusia. Näin syntyi pienen kansainvaelluksen tapainen väestösiirtymien ketjureaktio. Siirtyvien ihmisten lukumäärä laskettiin kymmenissä, mutta heidän mukanaan kuljettamiensa porotokkien pääluvut tuhansissa.

Tapahtumaketju liittyi myös sata vuotta aikaisemmin, vuonna 1751 Tanska-Norjan ja Ruotsi-Suomen välillä solmittuun Strömstadin rauhanopimukseen. Rauhansopimuksen lisäpöytäkirjassa eli nk. Lappalaiskodicillissa määriteltiin ensimmäistä kertaa tarkasti valtakuntien välinen raja sen koko pituudelta, ja näin ollen myös lappalaisten (saamelaisten) aluetta jakava raja. Lappalaisilta kiellettiin maan ja porojen omistaminen muussa kuin siinä valtiossa kuin missä oli kirjoilla, mutta toisaalta turvattiin porolappalaisten oikeus ylittää valtakunnanraja ja laiduntaa porojaan toisen valtakunnan alueella osana metsämaiden, tunturimaiden ja rannikon välistä pitkää vuotuiskiertoa.

Haminan rauhansopimuksella vuonna 1809 Suomi liitettiin Venäjään autonomisena suuriruhtinaskuntana. Venäjän tsaari oli samalla Suomen suuriruhtinas, jonka alamaisina suomalaiset saivat päättää omista sisäisistä asioistaan. Ulkopolitiikasta päätti Venäjä, joka peri Ruotsilta mm. Strömstadin sopimuksen lisäpöytäkirjan siltä osin kuin se koski Suomen ja Norjan välisen rajan yli ulottuvaa porojen laidunkiertoa.

Haminan rauhansopimuksesta 1809 alkoi kuitenkin kehitys jonka lopputuloksena Suomen porolappalaiset menettivät Strömstadin lisäpöytäkirjaan perustuvat oikeutensa samalla kun nämä oikeudet evättiin Norjan puolen saamelaisilta jotka olivat ryhtyneet ulottamaan laidunkiertonsa Suomen puolelle. Pohjoisimman Norjan poromäärien kasvaessa vahvasti, sikäläiset porosaamelaiset etsivät uusia laidunmaita. Tästä syntyi rajan yli Suomen alueelle suuntautuvia paineita ja määrättyjä häiriöitä, joista tieto kulki virkakoneiston huipulle asti. Kun kansainvälispoliittiset tekijät olivat kuvassa mukana, Norjan ja Venäjän viranomaisten väliset neuvottelut etenivät kielteisissä merkeissä, ja kehitys päättyi 1852-54 toteutuneeseen Suomen ja Norjan väliseen rajasulkuun. Sen mukaan rajan ylittäminen poroelon kanssa laidunkierron puitteissa kiellettiin, sallituksi jäi edelleenkin muotomääräyksiä noudattaen tapahtuva pysyvä valtakunnan vaihtaminen porot mukana kuljettaen.

Uusia määräyksiä yritettiin aluksi monin tavoin kiertää. Kautokeinon alueelta muutti 30 porosaamelaisperhettä Ruotsin Karesuvantoon, jotta sieltä käsin voisivat edelleen jatkaa Suomen puoleisten talvilaidunten käyttöä. Myös tämä kävi mahdottomaksi, kun Ruotsi sulki Suomen vastaisen rajansa vuonna 1889. Kaiken kaikkiaan 1852 rajasulun ja vuoden 1900 välisenä ajanjaksona Suomeen siirtyi 67 porosaamelaista perheineen ja tulijoita olisi ollut enemmänkin, mutta suurten porotokkien vuoksi kaikkia ei otettu vastaan.

Kun porosaamelaisia muutti siirtolaisina 1800-luvulta lähtien entisen Inarin lapinkylän alueelle, heidän joutuivat sopeuttamaan elinkeinonsa uusiin olosuhteisiin. Aluksi monen tavoitteena oli jatkaa rajan ylittävää pitkää vuotuiskiertoa luovuttamalla porotokka rajalla Norjan puolen sukulaisille, mutta molempien maiden rajaviranomaisten ponnekkaat vastatoimet tekivät tämän kannattamattomaksi. Tällöin Inarin alueelle joko suoraan Norjasta tai sieltä Ruotsin kautta muuttaneet porosaamelaiset loivat uusia vuotuiskierron reittejä, joissa kierto metsä- ja tunturimaiden välillä toteutettiin Suomen rajojen sisällä. Alussa tulijoiden täyspaimentolaisuus oli vahvimmillaan, mutta pian molemmat saamelaisryhmät alkoivat ottaa oppia toisiltaan. Inarinlappalaisten poronhoito kasvoi määrällisesti, samalla kun tulijoiden laaja-alaiset ja alun perin puhtaasti paimentolaiset tavat sopeutuivat uudessa ympäristössä inarinlappalaisten vanhoihin puolipaimentolaistapoihin, joissa peuranpyynnin aikakauden vaikutukset voitiin vielä nähdä selvemmin.

Inariin muuttaneista porolappalaisista osa on lähtöisin Norjan puolelta, mutta myös Utsjoen tunturimaista muutti porolappalaisia Inariin. Utsjoki oli liitetty Ruotsin valtakuntaan vasta 1773. Kun rajasulkujen (1852 ja 1889) leikkaamat laitumet osoittautuivat ahtaiksi laidunkilpailun vuoksi, katsoivat porosaamelaiset parhaaksi siirtyä kokonaan uusille seudulle, jossa oli tilaa riittävästi. Nyt Suomen sisäisenä jatkuvan muuttoliikkeen aiheutti nimenomaan laidunahtaus Luoteis-Lapin ja Utsjoen tunturialueilla. Norjasta Ruotsiin ja lopulta Suomeen muuttaneet olivat Norjan kansalaisia, jotka eivät asiakirjatietojen mukaan olleet aikaisemmin maksaneet Suomen puolella laidunalueiden käytöstä veroa ja joilla ei kansallisarkistossa olevien asiakirjojen mukaan ollut Inarin lapinkylän osakkaisiin sukulaisuussuhteita. Niinpä muutto Länsi-Inariin ja Sodankylän kunnan pohjoisosiin Vuotson alueelle merkitsi uuden elintilan valtaamista nälän uhkaamille porotokille metsälappalaisten asuttamilta ja elinkeinotoiminnoissaan hyödyntämiltä alueilta.

Yhteisalueen purkaminen

Vuonna 1751 Ruotsi luovutti Strömstadin rauhassa Tanska-Norjalle Kautokeinon, Aviovaaran ja Tenojoen länsipuolisen osan Utsjokea, Norja taas Ruotsille Utsjoen itäpuolisen osan Inarin Kolmisvaaraan asti. Strömstadin sopimuksen jälkeen (1751) jäljelle jäi vain norjalais-venäläinen yhteisalue Varankivuonon etelärannalla. Suomalaisperäinen uudisasutus oli lyhyessä ajassa vakiintunut tälle alueelle ollen miltei vallitseva. Kun yhteisalue vuonna 1826 jaettiin, ei Inarin lapinkylään kuuluvien lappalaisten vanhoja sovittuja oikeuksia otettu lainkaan huomioon, vaan Norjan ja Venäjän välinen raja määrättiin käytäväksi Paatsjokea pitkin siten, että Norja sai joen itäpuoleltakin Vuoremijokeen ulottuvan rannikkoalueen. Paatsjoen koltat menettivät oikeuden avomeripyyntiin, ja Norjan hallitus sulki käytännössä myös heidän rannikkopyyntinsä. Samalla kiellettiin Suomen lappalaisilta kalastus- ja laiduntamisoikeus Norjan ja Venäjän alueilla. Myöhemmin syntyi osin näistä seikoista johtuen Suomen ja Norjan välillä riitaisuuksia, jotka päättyivät molempien maiden väliseen rajasulkuun vuonna 1852. Rajasulkuun päätyneeseen asioiden kulkuun vaikuttivat alueellisten asioiden lisäksi vahvasti kansainvälispoliittiset jännitteet, joissa Norja ja Venäjä olivat eri leirissä. Kun näiden asioiden annettiin vaikuttaa saamelaisten kohteluun, tässä kuitenkin nimenomaisesti rikottiin Strömstadin sopimuksen lisäpöytäkirjan aikaansa edellä olevaa henkeä.

Strömstadin sopimuksen lisäpöytäkirjan vaikutus saamelaisiin oli siis kahtalainen, kielteinen ja myönteinen. Toisaalta raja suljettiin, ja saamelaisten oli valittava, kumman valtakunnan alamaisia he halusivat olla, toisaalta rajan yli jutaville taattiin oikeus tehdä näin jatkossakin. Alamaisuus määräytyi lähtökohtaisesti asianomaisen perheen talvimaiden sijaintiin, mutta alueiden sijaitessa rajan molemmin puolin valinta oli vapaa, mutta se oli tehtävä. Kaikkia saamelaisia koski että alamaisuuden pysyväisluonteinen muuttaminen oli tämänkin jälkeen sallittua, ja lappalaisille jäi alamaisuudesta riippumaton oikeus laiduntaa porojaan kummasakin valtakunnassa yhtäläisin ehdoin, sopimuksessa yksityiskohtaisesti säädettyjä määrämuotoja noudattaen. Vaikka sopimuksen periaatteita voidaan perustellusti luonnehtia sekä uraauurtaviksi että kauniiksi, puhuminen saamelaisten Magna Chartasta, perusoikeuksien takuukirjasta, edustaa ehkä kuitenkin liioittelua. Eräät tutkijat ovat löytäneet lisäpöytäkirjan esityöstä maininnan jossa puhutaan lappalaisesta kansallisuudesta, tanskaksi "Nation" (suom. kansakunta).

Tässä on haluttu nähdä Tanskan valtakunnan tunnustus Saamelaiselle kansakunnalle. Toki "isäntämaiden" vallanpitäjät näkivät, ymmärsivät ja tunnustivat lappalaisten omaperäisyyden, onhan koko Strömstadin lisäpöytäkirja siitä kaunis todiste. Silti on muistettava, että kansallisvaltioperiaate teki vasta tuloaan, toistensa kanssa kansainvälisiä sopimuksia solmivat tuohon aikaan olemukseltaan vielä dynastiset valtakunnat, eikä lappalaisia sellaiseksi tunnustettu. Päinvastoin kodicillin 30 §:ssä tähdennetään että sen määräyksiä ei tule tulkita niin että ne millään tavoin rajoittaisivat kunkin valtakunnan suvereenia oikeutta omien rajojensa sisällä. Ei ehkä ole puhdas sattuma, että ILO:n alkuperäiskansaopimus (1LO 169) 1 artiklan 3-kohta sisältää nimenomaisen määräyksen, jonka mukaan sille, että sopimuksessa käytetään sanaa kansa/kansakunta (engl. "nation") ei pidä ymmärtää niin että sen perusteella millään tavoin olisi johdateltava sellaisia oikeuksia jotka liittyvät tähän käsitteeseen kansainvälisen oikeuden piirissä.

Yhteisalueen purkamisen jälkeen siihen kuuluneita pitäjistä ei enää maksettu veroa kuin jommallekummalle valtakunnalle. Rajasopimukset 1751, 1826 ja 1852 varmistivat Norjan suvereenin vallankäytön rannikon alueilla, mutta käytännössä rajat ylittävää poronhoitoa ei saatu täysin pysäytettyä. Rajan ylittävä kauppa, kalastus, työnhaku Ruijaan ja varsinkin Varanginvuonolle jatkuivat edelleen viranomaisten sallimana tai jopa suosimana. Venäläiset ns. pomorikauppiaat ostivat kalaa Ruijasta ja myivät mm. jauhoja aina Venäjän vallankumoukseen asti. Suomen puolen porosaamelaiset vaihtoivat tuotteitaan tarvikkeisiin ja rahaan niin Länsi- kuin Itä-Ruijassa.

Näyttää siltä, että 1850-luvulla inarinlappalalaiset elivät ennen kaikkea alueen tuotteilla, joita he vaihtoivat perinteisesti tukuttain joko meren rannikolla tai uudisasukkaiden kanssa. Vaihtoa tapahtui myös inarinlappalaisten ja porosaamelaisten välillä. Ruijan kauppa oli vilkasta. Tavaran kuljettajina ja välittäjinä toimi rahdinkuljetuksen ja siihen liittyvään kaukokauppaan erikoistuneita henkilöitä kaikista ryhmistä - porosaamelaisia, inarinlappalaisia, Ruijan rannikon suurkauppiaita palvelevia tai omaan laskuunsa toimivia ajomiehiä ja venäläisiä kulkukauppiaita.

Asutustoiminta

Vakituisen asuttamisen tehostamiseksi julkaistiin v. 1858 keisarillinen kuulutus uudistalojen asuttamisesta. Sitä seurasi keisarillinen julistus niiden ja kruununtorppien perustamisesta (koko maassa) 1877 sekä armollinen asetus kruununmaan antamisesta viljelykseen ja uudistalojen perustamisesta 1892. Väliaikaisia uudistaloja muodostettiin mm. Inarin, Utsjoen ja Enontekiön kuntiin. Kruunun metsätorppien perustamisesta kruununpuistoihin annettiin määräys v. 1872 ja muillekin kruunumaille 1874. V. 1922 annettiin uudet määräykset valtion metsämaiden asuttamisesta ja kruunun metsätorppia alettiin itsenäistää.

Inarin yksityismaiden väliaikainen erottaminen vahvistettiin v. 1911 antamalla 6 000 ha maata manttaalia kohti, kuitenkin vielä jakamatta eri talojen osuuksia. Sen jälkeen joutuivat lukuisat tilat metsäkeinottelijoille, mutta v. 1925 säädettiin Inaria, Utsjokea ja Enontekiötä varten uusi isojakolaki, joka soi entisille tilallisille ja heidän perillisilleen oikeuden lunastaa tilansa takaisin. Osa tiloille tulevasta metsämaasta annettiin yhteismetsäksi. Mielenkiintoiseksi vertauskohdaksi voidaan tähän ottaa USA:n alkuperäisväestöä koskevat asutuslait, joiden kohdalla käytiin läpi samantapainen kehityskulku: ensin heimojen yhteismaat jaettiin perhekohtaisiksi palstoiksi, jotka pian joutuivat metsäkeinottelijoiden omiksi tai ainakin parturoimiksi. Uusilla asutuslaeilla alkuperäisasukkaille annettiin mahdollisuus lunastaa menettämänsä tilat takaisin, minkä lisäksi luotiin monipolvinen yhteismaiden järjestelmä.

Varsin moni Norjasta Suomeen muuttanut porolappalainen sai em. asutuslakien nojalla itselleen maata ja muuta taloudellista tukea asunto-olojen kohentamisessa. Myös Suomen itsenäisyyden aikana näistä silloisista "maahantulijoista" polveutuvia saamelaisia on kohdeltu maansaannin suhteen vähintäänkin tasavertaisesti. Nuori Suomen tasavalta näki heidän suurimittakaavaisessa poronhoidossaan Lapin olosuhteisiin soveltuvan elinkeinon, joka tuotti elintarvikkeita ja joka aikaa myöten tietäisi myös verotuloja. Tällä perusteella valtio jakoi porosaamelaisille maata asuintilojen perustamista varten edullisin ehdoin. Valtio tuskin loi minkäänlaista ajatusta sille että jos Suomen lain maakaaren määräyksiä luettiin tarkkaan, osoitetun maapalstan laillinen omistaja ei välttämättä ollut Suomen valtio vaan sen lappalaisen perilliset, joiden veromaita kyseiset maat olivat olleet.

Mullistuksesta toiseen

Karkeasti samaan aikaan kuin porosaamelaisia alkoi muuttaa Länsi-Inariin, alkoi vuoden 1868 kultalöydöstä liikkeelle lähtenyt Ivalojoen kultaryntäys. Myös sahatavaran kysynnän kasvu ja sen mukanaan tuomat metsä- ja uittotyöt toivat seudulle aivan uutta väestöä. Mullistukset jatkuivat ensimmäisellä maailmansodalla, jatkuivat Petsamon nikkelibuumilla ja huipentuivat toiseen maailmansotaan, Lapin tuhoon ja rajuun jälleenrakennuskauteen. Sodan loppuseuraamuksena Inarin lapinkylän alueelle asutettiin koltat, joista oli tullut Suomen kansalaisia kun Petsamo liitettiin Suomeen 1920.

Edellä kerrottu on vain katsaus Inarin lapinkylän historian eräisiin pääpiirteisiin. On ihme, että inarinlappalaisten oma kieli, kulttuuri ja identiteetti on säilynyt näinkin hyvin kaikkien näiden mullistusten läpi. Se ei ole tapahtunut ilman kolhuja ja menetyksiä, eikä ilman muutoksia. Päinvastoin, joustava sopeutuminen on kautta aikojen ollut tälle sirpalekansalle hengissä säilymisen perusedellytys. Sen lukeminen häpeäksi on häpeällistä, ja vielä häpeällisempää on inarinlappalaisen, tai jos halutaan, inarinsaamelaisen yhteisön polkeminen tai hajottaminen, jolla tähdätään sen elämänkipinän sammuttamiseen. Se on yhtä häpeällistä, syyllistyipä siihen kuka tahansa ja olipa menetelmä mikä tahansa ja ilmoitetut tarkoitusperät kuinka kauniita tahansa. Inarinsaamelaisten on aika koota rivinsä, haudata sisäiset kaunansa ja kateutensa, ja käydä yhdessä luomaan omaa julkisoikeudellista alkuperäiskansahallintoaan Suomen perustuslain perustalta ja valtion tuella.