Vanhojen inarilaisten jäljet luonnossa

Saamelaiskäräjät on viime vuosien aikana harrastanut varsin aggressiivista politiikkaa Inarin alueella ikimuistoisista ajoista asunutta inarinsaamelaisväestöä vastaan. Se on pyrkinyt ahtaan poliittisen saamelaismääritelmän nojalla kieltämään heidän alkuperäisyytensä. Mutta katsotaanpa Inarin aluetta sinne 1860-luvun jälkeen alueelle muuttaneiden porosaamelaisten näkökulmasta.

Sen jälkeen kun porosaamelaiset olivat muuttaneet Inariin vuoden 1852 rajasulun jälkeen Norjasta, joutuivat he ihmettelemään monia asioita; eri puolilla erämaita oli merkkejä ihmisten jättämistä jäljistä. Vähitellen alkoi heille selvitä, että täällä oli asunut ja elänyt pyyntiväestöä, joka oli valinnut tavallisesti asuinpaikkansa suojaisilta, leiriytymiseen soveltuvilta paikoilta, usein miten jokien ja järvien rannoilta.

Alueen uusien asukkaiden ei ollut vaikea päätellä, että veden läheisyys oli ollut entiselle väelle tarpeen paitsi juomaveden saannin turvaamiseksi myös pyynnin takia; kalastus ja vesilintujen metsästys olivat olleet noille ihmisille tärkeitä toimeentulon haaroja.

Porosaamelaisten elämä perustui suureen porotokkaan, ja sen vartiointi ja siirtely vaati sen verran työtä että kalastus ja metsästys jäivät vähemmälle, vaikka toki näitäkin harjoitettiin sopivan tilaisuuden tullen.

Luonnollisestikin täällä aikaisemmin liikkuneet ihmiset olivat metsästäneet maaeläimiä, metsäkanalintuja ym. pienempää riistaa sekä keränneet ravinnoksi munia ja kasvikunnan tuotteita.

Paikoin tulokkaat havaitsivat myös tuoreita peura-ansoja, puiden väliin viriteltyjä silmukoita, jotka olivat vaaraksi heidän poroilleen. Oliko joku pahantahtoinen tai katala ihminen peräti virittänyt ne tänne keskelle erämaata juuri heidän porojensa päänmenoksi?

Vihapäissään porosaamelaiset repivät nämä pyydykset missä niitä tapasivat. Pian selvisi, että ansojen asettajat tavoittelivat villipeuroja, joita vielä harvakseltaan liikkui alueella. Porosaamelaisille villipeurat olivat riesa, ne kun houkuttelivat poroja erkanemaan tokasta. Niinpä peurat ammuttiin pois, jos eteen sattuivat, saihan näin hyvää lihaa omaa tokkaa verottamatta.

Merkille pantiin myös, ettei täkäläinen asutus ollut kiinteää, sillä asuinpaikkaa - kenttää tai kylää - käyttänyt inarilainen perhe tai sukuyhteisö oli asunut vuoden aikana useammassa paikassa, aina siellä missä vuodenaikojen vaihtelua ja riista ja muun ravinnon esiintymistä noudattaen pyynti oli tuottoisinta.

Mitä enemmän tänne muuttaneet porosaamelaiset Inarin erämaissa liikkuivat, sitä paremman käsityksen he saivat alueen entisten asukkaiden aineellisesta mutta myös henkisestä kulttuurista. Myös tutustuminen alueen kantaväestöön laajensi tietämystä täällä eläneistä ihmisistä ja heidän elinkeinoistaan. Tultiin tietämään, että inarilaiset palasivat samoille asuinpaikoille vuosittain, vuosikymmenestä toiseen ja että ne siirtyivät sukupolvelta toiselle.

Entisaikojen muistomerkkejä ovat Inarin alueella siellä täällä tavattavat kentät, pyyntikuopat, haudat ja kalmistot, samoin kuin palvospaikat. Vanhat kentät erottuvat ympäröivästä maastosta paitsi suoranaisten rakennelmien jälkinä myös ympäristöstä poikkeavan kasvillisuuden perusteella. Kodanpohjat näkyvät useimmiten loivina pyöreähköinä syvennyksinä, joskus matalina kehävalleina. Nämä ovat olleet vuotuista muuttokiertoa noudattaneen inarinsaamelaisen pyyntiväestön metsä- ja kalastajalappalaisten asuinpaikkoja. Kuuluisa Nukkumajoki on ollut inarilaisten talvikylä ainakin vielä 1600-luvun lopulla.

Inarissa suoritetut arkeologiset kaivaukset antavat selviä viitteitä sekä kulttuuri- että tavaranvaihtoyhteyksistä, mutta eivät kerro sitä kuka tai ketkä ovat viimeksi käyttäneet näitä nyt autioita kotakenttiä ja peuranpyyntihautoja. Viitteitä siitä saadaan kuitenkin ns. vanhojen tilojen perustamisasiakirjoista. Muutamat erityisen suotuisasti sijainneet asuinpaikat ovat olleet käytössä ikimuistoisista ajoista lähtien. Tällaisia paikkoja on Inarissa runsaasti, ja osa niistä on merkitty tilanperustamisasiakirjoihin niittynä.

Inarinjärveen laskevien jokien varrella harjoitettiin yksittäisten peurojen pyyntiä peuranpyyntihaudoilla. Keväällä pyynnin kohteena olivat yksittäiset peurat, soidinmetsot ja vesilinnut. Läheisistä lahdista kalastettiin kutuhaukia ja rannoilta kerättiin pettuvarastoja.

Kesäksi siirryttiin Inarinjärvelle ja siihen laskevien vesistöjen suurimmille järville kalastamaan. Ruskan aikaan pyydettiin Inarinjärveen laskeviin jokiin nousevia siikoja ja taimenia. Sen jälkeen muutettiin myöhemmin syksyllä metsästykseen sopivien kankaiden ja vaaramaisemien lähistöllä sijainneeseen syyspaikkaan ja sieltä viimein talvikylään, jonne kokoontuivat yhteen asumaan keväästä lähtien omilla sukualueillaan kierrelleet suku- ja perhekunnat.

Tällainen järjestelmä oli täysin uutta ja vierasta tänne muuttaneille porosaamelaisille, jotka olivat siihen asti kulkeneet poroineen outamaiden ja Jäämeren rannan väliä, ja jotka nyt olivat sopeuttamassa muuttokuviotaan Suomen rajojen sisäiseksi.

Inarinsaamelaisten kulttuurin historia kuuluu vielä elossa olevien ihmisten mielikuviin. Inarinjärvi ei enää yhdistä inarinsaamelaisia samassa mielessä kuin vuosisatoja sitten. Nykypäivän inarinsaamelaisille Inarinjärvi on kolonialismin vertauskuva, mutta järvellä on myös käytännöllistä arvoa; se tuottaa kalan lisäksi venäläisille, norjalaisille ja Inarilaisille valoa ja lämpöä sähkön muodossa.

Inarin saamelaisten kulttuurin mursi sodan jälkeen aloitettu Inarinjärven veden pinnan säännöstely, jota ryhdyttiin toteuttamaan Paatsjokeen rakennettujen voimalaistosten tarpeisiin. Tästä kuten monesta muustakaan Inarinsaamelaisten historiaan ja kulttuuriin liittyvästä aiheesta ei Inarin saamelaismuseosssa juurikaan kerrota mitään. Saamelaismuseo Siidan näyttelyissä Inarinsaamelaisten historia ja kulttuuri eivät erotu yleissaamelaishöpinästä. Kuitenkin Inarinjärven nimi loihtii esiin muinaiset ajat, jotka ansaitsevat tulla muistetuksi.

Viime vuosina saamelaiskäräjät on pyrkinyt estämään inarinsaamelaisista polveutuvan väestön identifioitumisen alkuperäisväestöön ja katkaisemaan näiden vuosisataisen yhteyden omaan kulttuuriin ja kulttuurimuistomerkkeihin. Olisi perin omituista, jos vuoden 1852 rajasulun jälkeen alueelle muuttaneet porosaamelaiset esittelisivät inarinsaamelaisten esivanhempien luontoon jättämiä kulttuurijälkiä todisteena siitä että he ovat asuneet täällä ikiajoista asti. Onneksi alueen vanhat inarinsaamelaisia kantasuvut ovat pitäneet vielä pintansa ja vaatineet asemansa tunnustamista.