Johdanto

Saamelaisten maaoikeusasiat asiat ovat nousseet viime aikoina varsin ajankohtaisiksi mm. ILO-sopimuksen ratifioinnin kannalta. Parhaillaan selvittävät tutkijat oikeusministeriön kansainvälisen työjärjestön alkuperäis ja heimokansoja koskevan sopimuksen ratifiointiesteiden poistamiseen liittyviä kysymyksiä Lapin asutushistoriaan pohjautuvien lähteiden perustalta. Yhtenä osana tähän kysymykseen liittyi oikeusministeri Juhani Wirilanderin lausunto maanomistuoloista ja niiden kehityksestä saamelaisten kotiseutualueella. OTT Wirilanderin lausunto osoittaa että kiinteistön muodostumista koskeva lainsäädäntö on meillä Suomessa aukoton ja että nykyinen oikeustila on vakiintunut ja laillinen, mutta että yksittäisten lappalaisten perheiden oikeutta ei ole isossa jaossa erikseen tarkasteltu. Mielestäni niidenkin oikeuksien todentaminen vaatii asiakirjoihin perustuvan toteennäytön ja alueellisen ulottuvuuden osoittamisen (katso Wirilanderin referoimat oikeustapaukset).

Suomen Lapin alkuperäinen kulttuurimuoto on metsä- ja kalastaja sekä kolttalappalaiskulttuuri, joka on vielä nykyäänkin tärkeimpiä perusteita koko saamelaisten kotiseutualueen yhteisön ja elinkeinoelämälle. Varsinainen saamelais- eli suurporonhoitokulttuuri on Suomen alueelle tunkeutunut vasta 1800-luvun aikana, pääsääntöisesti Norjasta ja Ruotsista muuttaneiden porolappalaisperheiden mukana.

Saamelaiskäräjien ajamaan lakiesitykseen sisältyy erittäin merkittävä päätösvallan siirtoa paikalliselta alkuperäiseltä väestöltä ja maan omistajilta metsähallitukselle. Kun otetaan huomioon, ettei Metsähallituksen eduilla ole tässä suhteessa mitään perustuslain suojaa niin kuin paikallisen alkuperäisen väestön ja maanomistajien oikeuksilla, loukkaa tällainen esitys edellä sanottujen asianosaisten perustuslain turvaamaa kulttuurin harjoittamisoikeutta ja kulttuuriin liittyvää omaisuuden suojaa. Saamelaiskäräjät näyttää yrittävän ilman kansalliseen lainsäädäntöön perustuvaa perustetta luoda valtaomistajan asemaan verrattava asianosaisasema kaikkeen maankäyttöön liittyviin kysymyksiin. Tämä on kuitenkin minusta ennenaikaista.

Maanomistukseen liittyviä kysymyksiä

Saamelaiskäräjät on monissa lausunnossaan viitannut omiin selvityksiinsä Ylä-Lapin maanomistusoloista sekä tohtori Korpijaakko-Labban selvityksiin. Saamelaiskäräjien lausunto näyttää lähtevä siitä, että vuosisatoja vallinnut oikeustilanne on ihmisoikeussopimusten ja alkuperäiskansoja koskevan sopimuksen mukaan toteutumaton oikeustila. Wirilander on lausunnossaan todistanut selkeän oikeushistoriallisen kehityksen henkilöihin sidottuna sekä sen tosiasian, että lappalaiset perustivat uudistiloja turvatakseen asemansa. Tästä kehityksestä jäivät paitsi kuten luonnollista onkin ne paimentolaislappalaisperheet, jotka tulivat Ruotsista ja Norjasta Suomeen vasta 1800-luvun lopulta lähtien. Tilojen perustaminen Länsilapissa lähti aikaisemmin liikkeelle kuin Itälapissa ilmeisesti johtuen siitä, että ruotsivallan aikana Itälappi maksoi veroa kolmelle valtakunnalle ja oli siten hallinnollisesti epäselvässä tilanteessa.

Kolttien oikeuksista Wirilander on todennut mm.;
kolttien siidoilla on alun alkaen ollut kiinteillä rajoilla määrätyt alueensa toisten siitojen alueisiin nähden. Siidan alueella eri ruokakunnilla on ollut puolestaan omat nautinta-alueensa, jotka ovat olleet periaatteessa jatkuvasti asianomaisen ruokakunnan nautinnassa.

Millainen oikeus koltilla sitten on ollut siidan alueeseen? Sekä Tanner että Nickul ovat lähteneet siitä, että siita omisti asianomaisen kylän alueen ja että kolttaruokakunnilla (suvuilla) on ollut oikeus käyttää tiettyjä siidan alueeseen kuuluvia osia, nautinta-alueita, toimeentulonsa kannalta välttämättömiin tarpeisiin, nimittäin kalastukseen, metsästykseen, poronhoitoon ja puun ottoon. Kolttaruokakunnalla ja yksittäisellä koltalla sen jäsenenä on siten ollut tällaiseen alueeseen nähden nautintaoikeus, joka on ollut periaatteessa pysyvä ja periytyvä. Tämä käsitys näyttää olevan myös koltilla itsellään.

Käsitystä siidan omistusoikeudesta ainakin siidan alueella oleviin erityiseen käyttöön otettuihin alueisiin kuten kalavesiin, pyyntipaikkoihin jne. näyttäisivät tukevan eräät Suonikylän arkiston asiakirjat. Esimerkkinä voidaan mainita tsaari Pietari Aleksejevitsin (Pietari Suuren) päätös 30.3.1697 valitukseen, jonka Suonikylän ja Nuortijärven lappalaiset olivat tehneet sen johdosta, että Kuolansuun volostin talonpojat ja myös Petsamon luostarin munkit olivat ottaneet haltuunsa heille kuuluneita kalastuspaikkoja Tuulomajoessa. Pitkässä päätöksessä, jossa selostetaan valituksen sisältö ja vastaukset, käydään läpi kirjallisia todisteita, otetaan kantaa esitettyihin väärennys- ja lahjontaväitteisiin ja johon muun ohella sisältyy mielenkiintoinen lausuma siitä, että veroa maksavat ihmiset (Suonikylän ja Nuortijärven lappalaiset) eivät saa myydä etuuksiaan ja maitaan eikä antaa niitä vuokralle (vrt. veronalaisen maan vähentämisen kielto Ruotsi - Suomessa), tsaari Pietari lausuu päätöksenään muun muassa: "Mutta tämän vuoden 1697 maaliskuun 27. p. meidän neuvosdiakkimme Emeljan Ignatjevits Ukraintsov kirjoitutti meidän armollisen käskymme mukaan otteet asiakirjoista, käski Tuulomajoessa ja Nuortijärvessä Nuortijärven ja Suonikylän lappalaisten pitää hallussaan punaisen ja valkoisen kalan pyydystämisen Vasili Agalinin verokirjan perusteella vuodelta 1574 ja tsaarin kirjelmien v:lta 1588, 1637, 1649, 1650, 1651 ja 1671 perusteella, joissa on neuvosdiakkien Fjodor Lihatsovin, Mihail Voloseninovin ja Averki Kirilovin varmennukset sekä määräsi, että Petsamon luostarin munkit on häädettävä näiltä kalastuspaikoilta. Vasili Agalinin verokirjasta vuodelta 1574 on tänä vuonna Kuolansuun linnoituksesta lähetetty ote; siinä sanotaan ensimmäisessä pykälässä, joka koskee Suonikylän pogostaa: lappalaiset omistavat yhdessä Nuortijärven lappalaisten kanssa Tuulomajoen. He pyytävät punaista kalaa, lohta, kaikilla pyytöpaikoilla, paitsi yläpadolla. Nuortijärvi on heidän kanssa-osallisensa ja heille kuuluvat kalastuspaikat, etuudet, pienemmät joet ja metsäjärvet ja Tuulomajoki ja Nuortijärvi, samoin majavan padot ja kaikenlaiset riistametsät keskinäisessä hallinnossa, kuten vanhastaan on ollut. ja Petsamon luostarin omistuksen raja on Akkajärvi ja Kardovaara, ja toisella taholla Nuortijärven lappalaisia vastaan Nuortijärvi Glubokoi Rutseihin asti.

Toisessa pykälässä, joka koskee Nuortijärven pogostaa, sanotaan, että Nuortijärven lappalaisille kuuluu Tuulomajoessa Patunan kosken yläpuolella pato, josta he saavat punaista kalaa, lohta, ja he kalastavat samasta Tuulomajoesta punaista kalaa, lohta, myöskin verkoilla Kuolansuun rajalta Kaalopuhasta ylöspäin Tuulomajokea pitkin ylempään Patunan koskeen saakka. Heidän osuuttaan on Nuortijärvi, josta he saavat valkeata kalaa, ja nämä omistukset, pienet joet, järvet ja purot, ovat olleet heidän hallussaan ammoisista ajoista sopimuskirjain mukaan; Tuulomajoessa heillä on oikeus yläpatoon saakka ja Nuortijärvessä yhdessä heidän kansaan on nautintaoikeus Suonikylän pogostalla, kuten se on ollut vanhastaan jousiosuuden pohjalla. Mutta Petsamon luostarille ei ole kirjoitettu mitään kalastusoikeutta Tuulomajokeen ja Nuortijärveen. Sen sijaan yllämainittujen vuosien 1588, 1637, 1649, 1650, 1651 ja 1677 vahvistuskirjojen mukaan, jossa on neuvosdiakkien varmennukset, lappalaisille annettu oikeus hallita kaikkia vanhoja osuuksiaan Vasili Agalinin kirjojen perustalla entiseen tapaan eikä volostin vanhimmilla, tselovalnikoilla ja talonpojilla ole oikeutta tunkeutua lappalaisten kalavesille eikä osuuksiin. Petsamon luostarin igumeni ja muut henkilöt, jotka ovat ilman meidän tsaarillista lupaamme ottaneet vuokralle tai ostaneet näitä etuuksia, ovat häädettävät, sillä lappalaisten etuuksia ei ole lupa ostaa, myydä tai vuokrata. Näin ollen on Nuortijärven ja Suonikylän lappalaisilla yllämainitun Vasili Agalinin kirjan ja tsaarin kirjelmien perusteella nautintaoikeus mainittuihin osuuksiin ja se on kiellettävä Petsamon luostarin igumenilta ja veljiltä." (J. J. Mikkola: Kolttakylän arkisto. Porvoo 1941. s. 92-95).

Toisaalta Suonikylän arkistoon sisältyy kauppakirja ja testamentti 1600-luvulta, jotka ovat koskeneet yksittäiselle koltalle siidan jäsenenä kuuluneita osuuksia kalastukseen ja metsästykseen siidan kala- ja riistapaikoilla samoin kuin siitojen välinen sopimus kalastuspaikkojen yhteisnautinnasta (Mikkola m.t. s. 22-32). Nämä osoittavat, että oikeus nautinta-alueen käyttöön tietyssä suhteessa on voinut olla luovutus- ja testamenttausoikeustointen sekä hallintasopimusten kohteena.

Tilanne kolttien osalta muuttui perusteellisesti sen jälkeen, kun Petsamo 1944 siirtyi Neuvostoliitolle ja koltat siirtyivät Suomen puolelle siirtoväkenä. Sen jälkeen heidän oikeutensa maahan on määräytynyt eri aikoina annettujen asutuslakien pohjalta. Näiden tarkastelu osoittaa, että siinä vaiheessa, jolloin koltat asutettiin siirtoväkenä Näätämön ja Nellimin - Luttojoen alueille, tunnettiin huolta kolttayhteisön säilymisestä ja kolttien toimeentulomahdollisuuksien turvaamisesta. Tämän jälkeen kolttia ja heidän yhteisöään ruvettiin kuitenkin mukauttamaan valtaväestön olosuhteisiin. Aina 1990-luvulle asti kolttiin kohdistuneiden asutustoimenpiteiden päätavoitteena oli turvata koltille samantasoiset asumis- ja elämisolosuhteet ja toimeentulon edellytykset kuin valtaväestölle samalla alueella. Samalla kolttien oikeutta maan käyttöön eri tavoin tiukennettiin.

Muutos tavoitteen asettelussa on tapahtunut vasta 1990-luvun puolivälissä, vuoden 1995 kolttalaissa. Siinä ensimmäisen kerran tavoitteeksi asuin- ja elinolosuhteiden parantamisen ohella on asetettu kolttakulttuurin säilyttäminen ja edistäminen. Jatko riippuu käytännön toimenpiteistä. Näihin voisi muun ohella kuulua kolttien vaikutusmahdollisuuksien lisääminen koltta-alueen maa- ja vesialueiden käytöstä päätettäessä."

Vastaavasti Tornion ja Kemin lapinmaiden maanomistusolojen kehityksestä Wirilander (s. 61-64) on todennut: "Tornion ja Kemin lapinmailla on aikanaan ollut lapinkyliä, joilla on ollut kiinteät rajat toisiinsa nähden ja joita rajoja, kuten käräjäpöytäkirjoista käy ilmi, on myös lapinkylien toimesta valvottu. Kylillä on ollut nimismiehensä, joka on ollut kylän päämies, ja on mahdollista, että kylien sisäistä hallintoa ja oikeudenhoitoa varten on pidetty norraziin rinnastuvia kotakäräjiä, joskaan tästä ei enää 1600- ja 1700-lukujen osalta ole kovin selkeää näyttöä. Lapinmaat ovat olleet voutikuntia lapinvouteineen ja niiden jakautuminen lapinkyliin on ollut pohjana myös käräjäkuntajaossa.

Lähinnä käräjäpöytäkirjoihin perustuvaa näyttöä on siitä, että kylissä asuvilla perheillä on sekä yksin että yhdessä muiden kanssa ollut kylän rajojen sisäpuolella kalavesiä ja kalastuspaikkoja, riistanpyyntipaikkoja ja laidunalueita asumuksen pihapiiriksi katsottavien alueiden lisäksi ja että ne on otettu huomioon kylälle pantua lapinveroa sen osakkaiden (perheiden päämiesten) kesken jaettaessa (ns. veromaat, skatteland). Mitään riidatonta näyttöä ei sen sijaan ole siitä, että lapinkylät olisivat omistaneet alueensa. Käräjäpöytäkirjoista ilmenevissä jutuissa, joissa on vaadittu toisen kylän miehille tai uudisasukkaille rangaistusta ja korvauksia tunkeutumisesta kylän alueelle, tilanne on tavallisesti ollut se, että rajan ylityksen lisäksi tunkeutuja on tehnyt muutakin, kuten asettanut pyydyksiään loukatun kylän osakkaan tai osakkaiden pyyntipaikoille, kalastellut heidän kalavesissään, asettunut asumaan heidän veromaalleen tms. Se seikka, että rajoja on kylän nimismiehen ja muiden kylän miesten toimesta valvottu, ei yksiselitteisesti viittaa omistusoikeuteen, sillä se voi viitata myös esimerkiksi hallintovallan käyttöön. Inarin käräjillä 28.-2.1782 (1.3.1782) esillä olleessa jutussa, joka on selostettu edellä, kihlakunnanoikeus on perustellut päätöstään, todettuaan sitä ennen Inarin lapinmaan (kylän) koon (35-40 penikulmaa pitkä ja 20-25 penikulmaa leveä), muun ohella sillä, että lappalaisrahvaalla on oikeus pyydystää avoimella maalla, joka tässä tuomiokunnassa on jakamatta, villipeuroja millä paikalla hyvänsä niitä tavataan. Kautokeinon käräjillä 24.1.1746 esillä olleessa jutussa, jota niinikään on selostettu edellä, kylän nimismies ja useimmat rahvaasta puolestaan todistivat, että Somasäifwawara oli yleismaata, joka ei kuulunut erityisesti kenellekään ja jota käytettiin pysähdyspaikkana vuotuisissa muutoissa Länsimerelle. Nämä ratkaisut viittaavat siihen, että Lapissa on katsottu olleen myös avointa maata, isännätöntä maata, joka ei kuulunut erityisesti kenellekään. On mahdollista, joskaan tuskin todistettavissa, että samantapainen näkemys on ollut pohjana maaherra Graanin katsoessa, että Lapissa oli tilaa myös uudisasukkaille ja että näiden harjoittama elinkeino, maanviljelys, ei loukkaa lappalaisia heidän harjoittaessaan perinteisiä lapinelinkeinojaan. (vrt. Göthe, Gustaf: Om Umeå Lappmarks svenska kolonisation. Uppsala 1929. s. 172-208, erit. S. 195 ss.).

Edellä selostetusta käräjäpöytäkirja-aineistosta päätellen lappalaisilla on ollut veromaihinsa oikeus, joka rinnastuu nykyisen käsityksen mukaiseen omistajanhallintaan. Erityisen selvästi omistusoikeuteen viittaa se Cusamon, Kuolajärven, Keminkylän ja Sompion käräjilla 19. ja 20.2.1728 ja sen jälkeen Sompion käräjillä 17.2.1730 esillä ollut lainhuudatustapaus, jossa tyypillisen lappalaisomaisuuden, majavapuron, kaupassa myyjinä olivat olleet lappalaiset ja jossa ostajille, uudisasukkaille, kaupan perusteella myönnettiin lainhuudot ja kirjaaminen. Lainhuutoa ei olisi voitu myöntää, ellei myyjää olisi pidetty omistajana. Tapausta on selostettu edellä.

Kruunun ote Lapista alkoi kuitenkin vähitellen vahvistua. Aluksi se ilmeni, kun kilpailussa Tanskan ja Venäjän kanssa oli alkanut rauhallisempi vaihe, siinä, että Lappia alettiin voimaperäisesti asuttaa. Tässä vaiheessa kysymys oli lähinnä hallinnollisen määräysvallan käyttämisestä, mikä myös ilmeni veron kannossa. 1600-luvulla yllä pidetty selkeä pyrkimys suojata saamelaisten lapinelinkeinojen harjoitus uudisasutuksen mukanaan tuomilta haitoilta alkaa 1700-luvulla vähin eri murentua. Merkkejä tästä on nähtävissä mm. edellä selostetussa vuoden 1749 uudisasutusta koskevassa asetuksessa. 1700-luvun lopulta lähtien kruunu alkaa käyttää Lapin laajoilla metsäalueilla omistajan käyttövaltaa, joka ilmenee puutavaran ja tervan myyntinä kruunun lukuun.

Rinnan tämän kehityksen kanssa ja ehkä johtuen mm. vuoden 1749 uudisasutusasetuksen linjauksista lappalaiset alkavat perustaa asemansa turvatakseen uudistiloja, mutta säilyttävät usein samalla oikeutensa harjoittaa perinteisiä lapinelinkeinojaan kuten peuran ja majavan pyyntiä sekä kalastusta yhdessä lapinkylän osakkaiden kanssa. Sompio on tästä oivallinen esimerkki. Uudistilojen perustamisen vauhti on Kemin lapinmaalla sellainen, että 1700- luvun lopussa tuon lapinmaan alun perin 8:sta lapinkylästä enää yksi, Inari, maksaa perinteistä lapinveroa.

1800-luvulla kruunun ote yhä vahvistuu ja valtion metsätaloudelliset intressit alkavat vähitellen tunkea tieltään myös uudisasutuspyrkimykset. 1800-luvun puolivälissä perustetaan valtion metsähallinto ja sen asema on vuosisadan lopussa Lapissa jo vahva.

1900-luvulla astuvat kuvaan isojaot, joiden suorittamista varten Enontekiöllä, Inarissa ja Utsjoella säädetään vuoden 1925 isojakolaki. Sitä valmisteltaessa ja säädettäessä noissa kolmessa kunnassa ei enää edellytetä olevan muunlaista kuin kruununluontoisiin ja perintöluontoisiin taloihin ja kruunun metsätorppiin kuuluvaa maata sekä valtion metsämaata. Tunturi- ja kalastajalappalaisista on merkintöjä vielä 1800-luvun maakirjoissa ja henkikirjoissa ja 1900-luvun puolella vielä henkikirjoissa.

Päätelmiä

Kaikki edellä esitetty antaa aiheen todeta loppupäätelminä lyhyesti seuraavaa.

1. Kolttakylistä neljän alueet ovat aikanaan ulottuneet Suomen alueelle. Nämä ovat Näätämön, Paatsjoen, Petsamon ja Suonikylän kolttakylät. Siinä vaiheessa, jolloin Petsamo siirtyi Suomelle, elossa oli vain kaksi kolttakylää, Petsamon kolttakylä ja Suonikylä, joilla kummallakin vielä tuolloin oli perinteinen elämänmuotonsa. Petsamon kolttakylässä se alkoi eri syistä vähitellen murentua, mutta Suonikylä oli elinvoimainen vielä 1939, jolloin talvisota syttyi.

2. Kolttakylien perheillä oli kylien alueella nautinta-alueensa, joilla ne tekivät vuotuisen kiertonsa kalastaen, metsästäen ja poroja hoitaen. Nautinta-alueilla oli rajansa ja oikeus näihin alueisiin oli periaatteessa pysyvä ja periytyi. Kyläkokous, norraz, saattoi tehdä rajoihin tarkistuksia.

3. Kolttakylän sisäisestä hallinnosta ja aikaisemmin myös lainkäytöstä huolehti norraz, kyläkokous.

4. On katsottu (Tanner, Nickul), että kolttakylä olisi omistanut kylän alueen. Kattavaa näyttöä tästä ei ole, mutta kolttakylän arkistossa on sen sijaan asiakirjoja, jotka antavat aiheen lähteä siitä, että kylällä on katsottu olleen omistusoikeus tiettyihin erityiseen käyttöön otettuihin alueisiin kuten lohenpyyntipaikkoihin.

5. Viime sodissa Petsamo menetettiin ja sotien jälkeen Petsamon koltat asutettiin siirtoväkenä Inariin, Suonikylän koltat Sevettijärvelle ja muut koltat Nellimöön. Kolttien oikeus näihin alueisiin on määräytynyt ensin kolttien asutuslainsäädännön ja sen jälkeen kolttalainsäädännön pohjalta. Nuo alueet kuuluvat nykyään koltta-alueeseen, jolla olevia valtion maa- ja vesialueita koltat voivat käyttää laissa lähemmin säädetyllä tavalla korvauksetta.

6. Voimassa oleva kolttalaki vuodelta 1995 on ensimmäinen laki, jossa kolttien taloudellisen aseman parantamisen ohella lain tavoitteeksi on asetettu kolttakulttuurin säilyminen.

7. Keski- ja Länsi-Lapissa, entisillä Kemin ja Tornion lapinmailla, on niinikään ollut saamelaiskyliä, lapinkyliä. Niillä on ollut kiinteät rajansa toisiinsa nähden ja rajoja on valvottu. Lapinkylien johdossa on olut kylän nimismies ja on mahdollista, joskaan siitä ei ole yhtä selkeää näyttöä kuin norrazin osalta, että lapinkylissä on toiminut norrazia vastaavana elimenä kotakokous. Lapin nimismiehellä on vielä 1700-luvun jälkipuoliskolla ollut yhdessä kahden lautamiehen kanssa tuomiovaltaa mm. Strömstadissa vuonna 1751 solmitun rajasopimuksen tarkoittamissa asioissa.

8. Ei ole riidatonta näyttöä siitä, että lapinkylä olisi omistanut alueensa.

9. Näyttöä on sen sijaan siitä, että kylään kuuluneilla perheillä on ollut kolttien tapaan kesäpaikkansa ja talvipaikkansa, ja myös siitä, että kylän osakkailla on ollut joko yksin tai yhdessä toisten kanssa nykyiseen omistajanhallintaan rinnastuva oikeus eli omistusoikeus veromaihinsa, joita ovat olleet kalavedet, pyyntipaikat, laidunmaat ja muut erityiseen käyttöön otetut alueet.

10. Kruunun ote Lapista alkoi voimistua 1500-luvulta lähtien ja sitä vauhditti Tanskan ja Venäjän kanssa virinnyt kilpailu noista alueista. 1600-luvulta lähtien kruunun intressissä oli saada Lappiin uudisasukkaita ja kruunun tätä tarkoittavat toimenpiteet olivat omiaan vahvistamaan käsitystä kruunun määräysvallasta noilla pohjoisilla alueilla. Tässä vaiheessa kruunulla ei vielä ollut välitöntä intressiä noiden alueiden omakohtaiseen käyttöön. Uudisasutuksen edistämisen ohella kruunun intressissä oli suojata perinteisiä lapin elinkeinoja, metsästystä, kalastusta ja poronhoitoa harjoittavien saamelaisten mahdollisuuksia elinkeinojensa harjoittamiseen, koska kruunu kantoi saamelaisilta veroja, joiden saanti riippui elinkeinon harjoittajan pysymisestä valtakunnassa ja näiden elinkeinojen tuotoista.

11. Tilanne muuttui 1700-luvulla. Vuoden 1749 asetus Lapin uudisasutuksesta enteili jo muuttuvaa suhtautumista lapin elinkeinojen harjoittamisen ja uudisasutuksen väliseen suhteeseen. Merkkinä kruunun heränneestä kiinnostuksesta omistajan käyttövallan käyttämiseen laajoilla metsäalueilla oli vuoden 1793 metsäasetuksen säännös, joka koski puutavaran ja tervan myyntiä kruunun metsistä kruunun lukuun.

12. Rinnan tämän kehityksen kanssa monet lapinelinkeinoja harjoittaneista saamelaisista päättivät ryhtyä uudisasukkaiksi turvatakseen asemansa jatkossa.

13. 1800-luvulla kruunun ote Lapista edelleen vahvistui ja kruunun mahdollisuus saada tuloja metsätaloudesta alkoi tunkeutua uudisasutuspyrkimysten edelle. 1800-luvun lopulla saman vuosisadan puolivälissä perustetun metsähallinnon asema Lapissa oli jo vahva.

14. Vuoden 1925 isojakolakia säädettäessä Enontekiöllä, Inarissa ja Utsjoella ei enää edellytetty olevan muunlaista maata kuin taloihin ja kruununmetsätorppiin kuuluvaa maata sekä valtion metsämaata.

15. Tilanne tänään on sellainen, että maarekisterin mukaan valtion metsämaata on 88,35 % Enontekiön alueesta, 90,32 % Inarin alueesta ja 94,75 % Utsjoen alueesta."

Paikallisten asukkaiden oikeudet tällä hetkellä

Paikallisen väestön oikeuksilla ymmärretään oikeudenkäytössä pääasiassa aiemmin vain valtion tunnustamia oikeuksia. Näitä ovat olleet viime vuosikymmenien aikana saamelaisalueella luontaiselinkeinoista pääaasiassa elantonsa saaneiden ja kolttasaamelaisten oikeus käyttää valtion maita ja vesiä. Paikallisella väestöllä on ollut myös historiallisia oikeuksia eri lakien perusteella. Näiden nautintojen mukaisia oikeuksia on vahvistettu esimerkiksi kylien välisissä vesipiirirajankäyntitoimituksissa. Ne koskevat ennen kaikkea kalastusoikeutta ja nautintaoikeuksia. Oikeustieteen tohtori Juhani Wirilander on selvityksessään vuodelta 2001 todennut näistä oikeuksista, että ne ovat omistukseen rinnastettavia oikeuksia. Ne ovat kattaneet niittyjen laiduntamisen, metsän oton, kalastuksen, kaikkinaisen metsästyksen ja poronhoidon sekä muut silloiseen Vanhan-lapin elämiseen liittyneet oikeudet.

Paikallisten asukkaiden oikeudet on myös vahvistettu kiinteistötoimitusmenettelyssä. Nämä menettelyt ovat osoittaneet muun muuassa, että porojen laiduntamisoikeus on ollut historiallisesti henkilökohtainen oikeus eikä vain porohoitolain mukaan tunnustettu oikeus, joka ei nauti vakiintuneen käytännön mukaan perustuslainsuojaa. Perustuslakivaliokunta on lausunut mietinnössään 6/2002 vp.., että nämä oikeudet on kaikilta osin selvitettävä pätevän tieteellisen tutkimuksen kautta, jotta eduskuntaan voidaan tuoda luontaiselinkeinoja ja maanomistusta koskevia tai sivuavia lakiesityksiä.

Yhteenveto

Paikallisen väestön oikeuksilla ymmärretään oikeudenkäytössä pääasiassa aiemmin vain valtion tunnustamia oikeuksia. näitä ovat olleet viime vuosikymmenien aikana saamelaisalueella luontaiselinkeinoista pääasiassa elantonsa saaneiden ja kolttasaamelaisten oikeus käyttää valtion maita ja vesiä. Paikallisella väestöllä on ollut myös historiallisia oikeuksia eri lakien perusteella. Näiden nautintojen mukaisia oikeuksia on vahvistettu esimerkiksi kylien välisissä vesipiirirajankäyntitoimituksissa. Ne koskevat ennen kaikkea kalastusoikeutta ja siihen liittyivät muita oikeuksia. Oikeustieteen tohtori Juhani Wirilander on selvityksessään vuodelta 2001 todennut näistä oikeuksista, että ne ovat omistukseen rinnastettavia oikeuksia. Juhani Wirilander on rinnastanut paikallisen asukkaan oikeudet omistukseen. Ne ovat kattaneet niittyjen laiduntamisen, metsän oton, kalastuksen, kaikkinaisen metsästyksen ja poronhoidon sekä muut silloiseen elämiseen liittyvät oikeudet.

Paikallisten asukkaiden oikeudet on myös vahvistettu kiinteistötoimitusmenettelyssä. Nämä menettelyt ovat osoittaneet muun muuassa, että porojen laiduntamisoikeus on ollut historiallisesti henkilökohtainen oikeus eikä vain porohoitolain mukaan tunnustettu oikeus, joka ei nauti vakiintuneen käytännön mukaan perustuslainsuojaa. Perustuslakivaliokunta on lausunut mietinnössään 6/2002 vp.., että nämä oikeudet on kaikilta osin selvitettävä pätevän tieteellisen tutkimuksen kautta, jotta eduskuntaan voidaan tuoda luontaiselinkeinoja ja maanomistusta koskevia tai sivuavia lakiesityksiä.

On aiheellista huomauttaa, että saamelaiskäräjien selvityksissä lähdetään siitä kirjaimellisesti siitä, että valtionmaihin ja vesiin kohdistuvat oikeudet kuuluisivat pelkästään saamelaisrekisterissä merkityille henkilöille. Käräjät viittaavat lausunnossaan peruslakivaliokunnan aikaisempiin lausuntoihin, antaen ymmärtää, että ikään kuin valtion toiminta saamelaisten kotiseutualueella olisi vailla oikeuspohjaa. Käräjät viittaavat myös tilattoman saamelaisväestön omaisuudensuojaan, joka ei toteudu valtion toimien vuoksi. Haluan kiistää tämän virheellisen lähtökohdan, jonka tueksi voidaan osoittaa eduskunnan perustuslakivaliokunnan mietinnössään 6/2002 vip. lausuma ja koko eduskunnan mietinnön hyväksyminen (hallituksen esityksen 234/2002 vp. hyväksyessään). Eduskunta on edellyttänyt, että kaikki luontaiselinkeinojen muutoksia tai maanomistusoloja saamelaisalueella ja muutoin koskevat lait voivat perustua vain pätevään tutkimustietoon, jota oikeusministeriö rahoittaa parhaillaan (vuosina 2003-2004). Edellä olevaan on täydennykseksi todettava, että eduskunnan hyväksymät perustuslakivaliokunnan lausunnot ja mietinnöt ovat perustuslain tulkinnan kannalta sitovia myös hallinto- ja lain valmistelutyössä. Muiden valiokuntien mietinnöt ovat tulkintaa ohjaavia sen mukaan, mitä eduskunta on omassa vastauksessaan hallituksen esitykseen lausunut lausumiaan ("ponsina"). Saamelaiskäräjien lausunnossaan esittämät perustelut oikeuslähteinä ovat sen sijaan heikkoja jo senkin vuoksi, että ne sisältävät saamelaiskäräjien poliittisen hallituksen ja lausunnon valmistelijoiden lausuntoon sisältämiä käsityksiä, joiden todennettavuus voi olla heikko.