Lapin asutushistorian tutkimisesta

Ylä-Lapin maaoikeustutkimuksista on todettava, että lappalaisia koskevissa tieteellisissä tutkimuksissa todelliseen synteesiin ei tähän mennessä ole vielä ylletty. Lähimmäksi tätä on mielestäni päässyt professori Väinö Tanner, joka on osoittanut mm. niin sanotun suurporonhoidon synnyn ja levittäytymisen olleen yhtenä syynä historialisten lapinkylien häviämiseen. Hän onnistunut analysoimaan keskiajalta alkaneen tapahtumaketjun ja tunnistamaan siitä eri vaiheet. Hän osoittaa että yhteiskunta on kehittyneet metsästys- ja keräilyvaiheen, sekä paimentolaisuusvaiheen kautta. Myös Oulun yliopistossa vuonna 2008 väitellyt Matti Enbuske osoittaa, että saamenkielellä ei ole ollut ratkaisevaa merkitystä alueen maanomistuksen ja hallinnan kannalta.

Siirtyminen maanviljely-yhteiskuntaan on tapahtunut lapinkylien asukkaille kovan yhteiskunnallisen murroksen kautta. Maakirjoja ja erilaisia lähteitä tarkastelemalla voidaan todeta lappalaisten muodostaneen aluksi metsästäjä-keräilijäyhteisön, sitten paimentolaisyhteiskunnan, jossa vallitsi poliittinen epävakaus, pysyvä turvattomuus ja taloudellinen takapajuisuus.

Kun ei ollut laajoja markkinoita ja kun kulutus ja tuotanto tapahtuivat ahtaissa paikallisissa rajoissa, verottajien haltuunsa ottamat turkikset voitiin investoida herruussuhteiden vahvistamiseen. Tämä tilanne esti tehokkaan taloudellisen toiminnan lapinkylissä sekä verottajien että verottajien alaisten verolappalaisten osalta. Verottajat kykenivät lisäämään haltuunsa tulevaa lisätuotetta joko puristamalla verolappalaisia entistä ahtaammalle tai anastamalla omaisuutta sotilaallisilla toimilla.

On selvää, että näissä oloissa verolappalaisten toiminta ei voinut olla taloudellisesti tehokasta. Kaiken kaikkiaan keskiaikaisessa lappalaisyhteiskunnassa voidaan nähdä järjestelmä, jossa talous ja politiikka vahvistivat toisiaan ja joka sen vuoksi oli kykenemätön uudistumaan sisäisten tekijöiden vaikutuksesta. Lapin asutuksen syntyä tutkittaessa tulisikin rakentaa yksityiskohtaisen tarkka ja luotettavan kuva asutusvirroista, niiden lähtöalueista ja keskinäisistä suhteista sekä luoda niiden pohjalta niin relatiivinen kuin absoluuttisenkin kronologia.

Lappalaisten asioista useimmiten pelkästään virallisia lähteitä käyttäen on kirjoitettu jos jonkinlaista historiaa: mitä hallitsijat tekivät, ketkä kuninkaat mitäkin sotia kävivät ja mistä kohtaa rajalinjoja milloinkin vedettiin tai miten lappalaisia verotettiin. Vääristymiä historian tulkinnoissa on eräiden tutkijoiden tulkinnoissa aiheuttanut saamelaisuuden takarajaksi asetettu vuosiluku 1875.

On painotettava vähemmän kertovaa tapahtumahistoriaa ja keskityttävä pitkän ajan tapahtumakokonaisuuksiin, rakenteiden ja kehityssuuntien analysoimiseen. Historia on myös jakamaton; toisin sanoen historiallisen tapahtumien luonteeseen vaikuttaa sekä menneisyyttä että nykyisyyttä edustavia tekijöitä, joiden selvittäminen vaatii kaikkien historian alojen saumatonta yhteistoimintaa. Tässä suhteessa Oulun yliopiston vuonna 2006 oikeusministeriön toimeksiannosta laadittu selvitys on onnistunut.

Yhteenvetona Lapin asuttamisesta voidaan todeta, että ennen maanviljelyksen muodostumista lappalaiset heimot eli perheiden yhteenliittymät kiersivät paikasta toiseen. Maan ottaminen viljelykseen tapahtui eri puolilla sijaitsevissa lapinkylissä eri tavoin ja erilaisten vaiheiden kautta. Ennen paikoilleen asettumista lappalaiset ovat olleet jonkinlaisia paimentolaisia ja jo paimentolaisasteella syntyi jonkinlaisia yhteisöjä eli perheiden yhteenliittymiä, heimoja sekä useamman heimon kokonaisuuksia. Tämä yhteisö on ollut paikoilleen asettumisen ja maanviljelyksen alkamisen edellytys. Sen pohjalle rakentui erilaisia omistusmuotoja riippuen erilaisista ulkoisista tekijöistä kuten ilmastosta, maantieteellisistä seikoista ja sisäisistä tekijöistä niistä kokemuksista, jotka olivat pitkän ajan kuluessa muokanneet lappalaista yhteisöä.

Alkuperäisessä vanhassa lappalaisessa systeemissä yhteisö oli ainoa omistaja. Yksityisillä suvuilla ja perheillä oli omistukseen rinnastettava nautintaoikeus tiettyyn osaan kylän aluetta. Vanhassa lapinkyläelämässä lappalaiskulttuurin materiaalinen pohja oli kapea. Vain suhteellisen vähäinen määrä saattoi toimia kalastuksen, metsästyksen ja poronhoidon ulkopuolella. Ennen maaviljelyksen aloittamista väestön määrä oli tasapainossa käytettävissä oleviin luonnonresursseihin nähden. Maanviljelyn aloittamisen jälkeen lappalaisten määrä alkoi kasvaa.

Myöhemmin yksityiset perheet olivat omistajia, mutta vain siksi, että olivat lapinkyläyhteisön jäseniä ja yhteisön jäseniä he olivat vain siksi, että omistivat. Joten lapinkyläyhteisön jäsenyys ja omistus olivat tässäkin tapauksessa toistensa edellytyksiä. Lapinkyläyhteisöllä oli kuitenkin oma olemassaolonsa peruste olemassa, koska se omisti maata. Maanomistus oli niin keskeinen elementti, että se sääteli jopa avioliitot. Tämä merkitsi sitä, että lapinkylät muodostivat ennen pitkää sukualueita, joihin ulkopuolisilla ei ollut asiaa. Yhteisö kokoontui myös päättämään omista asioistaan.

Viime vuosina julkaistussa tutkimuksissa on saatettu tutkia lappalaisen yhteiskunnan kehitystä läpi vuosisatojen, väestömuutoksia, jonkin rajallisen alueen historiaa usean vuosisadan ajalta jne. Ja tietysti on ilmestynyt myös kokoomateoksia. Sen sijaan vertailevia tutkimuksia on julkaistu vähemmän. Nämä synteesin yritykset ovat jossakin määrin rakentuneet empiiriselle analyysille, mutta samalla on ollut havaittavissa, että historioitsijat ovat saattaneet niissä nojautua vahvastikin muiden tieteenalojen antamiin käsitteisiin ja selitysmalleihin.

Pohjois-Suomen historiaa kuvaavissa kokoomateoksissa on yleensä se vika, että vaikka ne ovat sisältäneet erittäin asiantuntevia osa-alueiden analyysejä, kokonaisuus on usein jäänyt katkelmalliseksi. Puutteena tätä voidaan pitää sikäli, että Pohjois-Suomen historian rakenteen jäsentämistä voidaan pitää omana itsenäisenä tieteellisenä ongelmanaan, joka ei ratkea siten, että asutukseen liittyvä historiallisen materiaalin hyvin tuntevat kirjoittavat kukin omalta erikoisalaltaan.

Vaikeaksi tämän kokonaisrakenteen jäsentämisen tekee taas se, että jäsentäjällä täytyy olla valtavan laaja tietämys lukemattomasta määrästä ongelmia. Pohjois-Suomen ja saamelaisten historiaa voidaan uskottavasta jäsentää vain siinä tapauksessa, että myönnetään tämän tehtävän asettelusta seuraavat omat erityiset kysymyksensä ja ratkaisunsa, joihin spesiaalitutkimukset eivät oman tehtäväluonteensa vuoksi lainkaan yllä, vaikka ne antavatkin materiaalia sekä kysymysten asetteluun että myös niihin vastaamiseen.

Lopuksi vielä huomautus kahdesta tutkimuksen alasta, jotka sisältävät synteesin aineksia. Toinen on Lapin aluetta koskevat väestötiedot. Eräät tutkijat ovat pyrkineet arvioimaan Lapin läänin alueen väestön kehitystä inhimillisen kulttuurin alusta lähtien. Samalla on kiinnitetty huomiota kahteen murrosvaiheeseen Pohjois-Suomen historiassa. Toinen on maanviljelyksen aloittaminen ja lappalaisten asettuminen paikoilleen, toinen on teollinen vallankumous, joka kohtasi aluetta Lapin sodan jälkeisenä kautena. Nämä kaksi murrosta antavat jäsennyksen koko Lapin historialle.

Tutkittaessa Lapissa vanhan lappalaisen kulttuurin ja ekologisen ympäristön vuorovaikutusta huomataan, että paikalliset lappalaiset kulttuurit lapinkylässä ovat hävinneet siihen, että lapinkylä on ollut suojaton alueelle tunkeutuneita uusia tulokkaita kohtaa, josta seuraa päätelmä, että ekologisia tekijöitä ei ole otettu huomioon.