Porolappalaisten tulo Suomeen
Johdanto
Valtaosa Suomen saamelaismääritelmän tarkoittamasta saamelaisväestöstä polveutuu Norjan puolelta parempien elinolojen vuoksi Suomeen muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläisistä. Valtio on tunnustanut yksipuolisesti perustuslaissa kielisaamelaisille alkuperäisyyden. Saamelaiskäräjät on lisäksi antanut ymmärtää, että saamelaisten oikeudet ulottuivat kolmen valtakunnan alueelle. Näin asia ei kuitenkaan ole, vaan saamelaiset, silloinkin kun he liikkuivat valtakunnanrajojen yli, olivat jonkun kuninkaan alamaisia, myöhemmin jonkun valtakunnan kansalaisia.
Saamelaisten, eli lähinnä Norjan ja Ruotsin porolappalaisten, tunkeutumiseen Suomen rajojen sisälle liittyi varsin paljon kielteisiä, joskus jopa kyseenalaisia ja alkuperäiskulttuuria tuhoavia piirteitä. Näitä tosiasioita on Heikki Tikkanen käsitellyt vuonna 1964 tekemässä pro gradu -tutkielmassa Suomen ja Norjan Lapin rajaneuvottelut 1829-52. Tämä kirjoitus sisältää pienen yhteenvedon Tikkasen työstä ja kertoo porolappalaisten, eli suurporonhoitoa harjoittavan saamelaisväestön, saapumisesta Suomeen. Huom. myös kirjoittajan esi-isät ovat Norjasta Suomeen muuttaneita porosaamelaisia.
Inarin alueen metsä- ja kalastajalappalaisten elämästä
Ennen kuin Norjan puolen porosaamelaiset alkoivat suurten porolaumojensa kanssa laiduntaa Inarin aluetta ja myöhemmin asettua sinne pysyvästi asumaan, maata olivat asuttaneet kalastaja- ja metsäsaamelaiset. Näiden Inarin kanta-asukkaiden asutushistoria alueellaan kattoi koko sen ajan jolloin aluetta koskevia asiakirjoja on laadittu tai johon muistitieto yltää, ja asutuksen juuret ylsivät satoja ja ehkä tuhansia vuosia senkin taakse.
Alue oli hajallaan sijaitsevien turvekotien, myöhemmin mökkien ja suurten lapsilaumojen maata. Lappalaiset olivat eräkulttuurikansaa ja heidän sukunsa olivat jo vuosituhansia käyttäneet aluetta metsästykseen ja kalastukseen ja myöhemmin raivanneet osan karjalleen niityiksi.
Leipä saatiin aluksi villipeuran pyynnistä ja kalastuksesta, ja myöhemmin karjasta ja vähäisistä poroista. Eläinten vuodista tehtiin vaatteet ja jalkineet, joita taitavat emännät ompelivat. Kaikki välttämätön saatiin maasta ja vedestä.
Asuinalue kotineen ja myöhemmin taloineen oli oma erillinen ulkomaailma. 1700-luvulla entisille kotapaikoille rakennetut hirsimökit kyyhöttivät matalina ja harmaina, mutta ne oli rakennettu kestämään vuosisatoja, ja saman turve- ja tuohikaton alla ihmiset viettivät syntymästä kuolemaan.
Hiljaisesti meni elämä menojaan inarilaisen eränkävijän vuoden piirtäessä kehäänsä umpeen. Ja tällaisena se oli jatkunut kauan. Läpi vaihtuvien sukupolvien, läpi vuosisatojen kulun. Mutta sitten inarilaisten nautinta-alueille alkoi ilmaantua yhä suurempia porotokkia. Niistä oli monenlaista harmia kuten tuonnempana ilmenee.
Inarin alueen kehitystä on käsitelty myös kirjoituksessa Pääpiirteitä Inarin kehitysvaiheista.
Lappalaiset porosaamelaisten puristuksessa
Inarin ikiaikaiset kalastajalappalaiset joutuivat kohtaamaan 1800-luvun kuluessa Norjan porolappalaisten tunkeutumisen alueelleen. Näiden kahden kulttuurimuodon törmäämisestä ja törmäyksen seurauksia perinteiselle kalastajalappalaiskulttuurille Heikki Tikkanen kertoo aikalaislähteitä lainaten näin:
"Kesällä 1829 Utsjoen silloinen nimismies Anders Lindström ilmoitti Oulun maaherralle, että Norjan lappalaiset tulivat Suomen puolelle niin suurin laumoin, ettei Utsjoen lappalaisille jäänyt laidunta, että Itä-Finnmarkin vouti oli tehnyt syyskäräjillä vääryyttä Suomen alamaisille, eräälle kalastajalappalaiselle, anastamalla tämän Norjan puolella olleen omaisuuden ja että Norjan lappalaiset olivat vuoti Cappellenin suostumuksella tukkineet Tenon syväväylän, joten Suomen jokikalastajat eivät olleet saaneet kalaa. Siitä oli seurauksena nälänhätä jo kesällä, minkä myös kirkkoherra Fellman todisti." (Tikkanen, sivu 33)
Tästä kirjelmästä oli seurauksen, että:
"Norjan oikeusosasto määräsi Finnmarkin amtmanin toimittamaan tiedustelun, ketkä, millä seudulla ja kuinka usein olivat laiduntaneet luvattomalla alueella sekä ketkä sulkivat lohijokia. Hallitus edellytti, että rikkomuksista rangaistaisiin vallitsevien asetusten mukaisesti." (Tikkanen, sivu 34)
Ekströmin ja Cappelenin mietinnössä vuodelta 1834 on seuraavia ajatuksia:
"Käytäntö oli se, että lappalaiset eivät maksaneet usein merikalastuksestakaan kymmenystä - sen suorittivat vain vähäporoiset tai porottomat." (Tikkanen, sivu 48)
Muuttolappalaisilla tarkoitetaan tässä suurimittakaavaisesta ja intensiivisestä poronhoidosta elantonsa saavia lappalaisia.
"Traktaatin säännösten (Strömstadin rajasopimus) noudattamissa oli aina ollut epätarkkuuksia. Niinpä ei kukaan ollut koskaan osoittanut vieraille lappalaisille laidunaluetta, vaikka heidän poroistaan oli 20-30 vuotta ollut kiusaa Inarin lappalaisten paikoillaan pysyville kotiporoille (tam ren) ja peuranpyynnille. Koska Norjan porot olivat lisääntyneet, tarvitsivat ne uusia laitumia, joille ne omin valloin tunkeutuivat. Siten loukattiin myös Enontekiössä uudisviljelijäin omistuksia." (Tikkanen, sivu 49)
"Inarin väestöstä kuudesosa viljeli Ekströmin mukaan vähän maata, mutta kalastus oli tärkein elinkeino. Ohessa hoidettiin poroja. Suurin poromäärä yhdellä taloudella oli 300 päätä. Inarin poro oli kookkaampi kuin muuttolappalaisten. Se oli tottunut pysyttelemään samoilla seuduilla. Usein se sai viettää kesänsä Inarin saarilla.
Sekaantumista Norjan poroihin kuitenkin tapahtui. Niiden ilmaantuminen häiritsi pahasti peuranpyyntiäkin, joka 20-30 vuotta aikaisemmin oli saattanut nuorapyydyksin tuottaa yhdellä kertaa jopa 80 peuraa yhdelle ainoalle metsästäjälle. Muuttolappalaisten mukana oli alueelle tullut runsaasti petoja, jotka tappoivat Inarin poroja, jotka viihtyivät paremmin metsäalueilla kuin avoimessa tunturissa, jonne taas pedot eivät lähteneet mielellään.
Ekström huomautti, että Inarin asukkaat muuttaisivat Norjaan, jos ei heitä suojattaisi. Heidän talousmuotonsa oli yhteiskunnan kannalta edullisin. Myös traktaatin I lisäkirjan 16. artikla edellytti paikoillaan asuvan väestön suojaamista. Muuttolappalaisten porolisäystä ei ollut syytä tukea, sillä suurenevat porolaumat tuhoaisivat lopulta itse itsensä, kun jäkälä loppuisi, kuten oli jo käynyt Utsjoella. Lumettomana aikana oli sen kallioperäisestä maastosta jäkälä hävitetty polkemalla." (Tikkanen, sivu 55-56)
Ekström esitti myös taulukon lappalaisten elinkeinoakautumasta vuonna 1839: (Tikkanen, sivu 70)
| uudisasukkaita | 33 (taloutta) | 10 Inarissa, 23 Enontekiöllä | 19 % |
| kalastajia | 45 (taloutta) | kaikki Utsjoella | 27 % |
| muuttolappalaisia | 29 (taloutta) | 20 Utsjoella, 9 Enontekiöllä | 18 % |
| paikoillaan asuvia | 62 (taloutta) | Kaikki Inarissa | 36 % |
| yht. | 169 |
Tikkanen jatkaa:
"Norjan porojen lisääntyminen oli johtanut häiriöihin Inarissa. Jos paikalliset virkamiehet olisivat aikoinaan voineet valvoa muuttoa (art. 10), ei laittomuuksia olisi päässyt syntymään. Sitä paitsi lappalaisten tuli selvittää muuttoriitaisuudet Lapin oikeudessa (art. 22), joka ei tiettävästi ollut koskaan kokoontunut. Inarin lappalaisten lienee ollut helpompi väistyä kuin käydä riitelemään Norjan muuttolappalaisten kanssa. Traktaatin sisältöä ei varmaan ole Inarissa tunnettu riittävän hyvin. Sen soveltamisessa oikeusjuttuihin oli ollut vaikeuksia ja liian suuria kustannuksia. Jos ilmi tulleet loukkaukset saisivat jatkua, seurauksena olisi Inarin väestön talousmuodon tuho ja seudun autioituminen.
Puheena olleissa oloissa Inarin väestö ei voinut siirtyä paimentolaisuuteen, koska sen harjoittajia oli jo liikaa. Inarilaisilla oli yhteensä 5-6 asuinpaikkaa niin kaukana toisistaan, että 150-300 poron elättäminen oli mahdollista. Tähän rauhalliseen elintapaan liittyi vielä kalastaminen ja villipeuran pyynti.
Tällaista talousmuotoa järkyttivät pahasti Norjan lappalaisten porojen säännöllisesti toistuvat vierailut. Tuhatlukuiset laumat tuhosivat jo kulkemisellaan paljon jäkälää, eikä sellaisesta joukosta ollut helppo löytää siihen mahdollisesti sekaantuneita poroja." (Tikkanen, sivu 73)
"Oli muistettava, että karjanhoito oli Inarin pääelinkeino, Lagerborg ja Ekström tähdensivät." (Tikkanen, sivu 74)
"Inarilla ei itsellään ollut ainuttakaan muuttolappalaista. Norjan muuttolappalaiset olivat tunkeutuneet sinne omin valloin (vuosi 1840). Myöskään Enontekiön tai Utsjoen lappalaisilla ei ollut oikeutta laiduntaa Inarin alueella. Norjan lappalaisille ei voitu myöntää laajempia oikeuksia kuin oli maan omilla lappalaisilla. Sen kielsi traktaattikin (art. 3). Sen mukaan sekä Suomen ja Ruotsin että Norjankin virkamiehet saivat määrätä alueen, jota lappalaiset saivat käyttää, sen maan lakien mukaan." (Tikkanen, sivu 90)
Porolappalaisten aiheuttamat ongelmat
Norjasta saapuneiden porolappalaisten tulo aiheutti alueen väestölle harmia: mm. varkaudet ja tihutyöt lisääntyivät. Tikkanen luettelee työssään lukuisia tapauksia ja tiivistää seuraavasti:
"Norjalaisten rikollinen omavaltaisuus oli valituksista päätellen keskittynyt Inariin, koska Utsjoen väestä moni oli muuttolappalainen. Loukkauksiin syyllistyneitä Norjan alamaisia mainittiin nimeltä Utsjoella 15 ja Inarissa 39 kertaa." (Tikkanen, sivu 135)
"Suomen porojen katoaminen Norjan alamaisten suurempiin laumoihin oli huolestuttavan yleistä. Kymmenkunta suomalaista poromiestä ilmoitti menettäneensä yli sata eläintä norjalaisille." (Tikkanen, sivu 136)
"Muuttolappalaisten lukumäärä oli verrannollinen porojen määrään. Suomessa talvehti siten yli tuhat Norjan lappalaista, joiden pääosa sijoittui Utsjoelle, jonka muutenkin vähäiseen polttopuuvarantoon he tekivät suurimman loven." (Tikkanen, sivu 137)
"Lukuisien Norjan alamaisten osallistuminen villiporon pyyntiin Suomessa johti tämän eläimen nopeaan vähenemiseen koko Lapissa. Niinpä Inarin Muddusjärven kyläläiset valittivat, että Norjan lappalaisten ilmestyminen heidän yksityisille (undersynta) peuramailleen Petsikko- ja Muotkatuntureille oli hävittänyt suurriistan, josta aiemmin oli saatu 120-150 teurasta vuosittain.
Karasjoen, Koutokeinon ja Aiviovaaran lappalaiset olivat lopettaneet Paadarin kylän samanarvoisen metsästyksen Marasto- Viibus-, Skietim- ja Peldotuntureilla niin, että vuosisaalis oli vähentynyt kymmeneen yksilöön. Tuottavimpana pidetty riista oli vähentynyt Muonionkin alueella, jossa oli saatu 200 peuran vuosisaaliita, niin että metsästystä ei enää kannattanut harjoittaa. Kittilässä sen sijaan vain todettiin Norjan lappalaisten pyytävän vuosittain 200 villiporoa - sisämaan tuntureilla riittikin riistaan vielä pariksi vuosikymmeneksi." (Tikkanen, sivu 139)
Myös Sompiossa peuranpyynti elinkeinona loppui tunturilaisten porotokkien alueelle tulon myötä. (Paulaharju, Sompio)
Norjan lappalaisten ja porojen Suomen Lapille aiheuttamat vahingot kymmenvuotiskautena 1833-1843, kokonaisarvio ruplina: (Tikkanen, sivu 139)
| Muonio | Kittilä | Utsjoki | Yht. | ||
|---|---|---|---|---|---|
| 1) | Laidunvahingot | 600.000 | 450.000 | 2.389.000 | 3.439.000 |
| 2) | poishouk. porot ym. | 1.740 | 1.671 | 6.809:50 | 10.220:50 |
| 3) | metsät | 10.000 | 1.600 | 65.000 | 77.200:00 |
| 4) | villiporot | 7.000 | 7.000 | 7.500 | 21.500:00 |
| 5) | kalastus | 216 | 216 | ||
| Yht. | 3.548.136:50 ruplaa |
Rajan ylitykseen tuli saada lupa
Jo Ruotsin ja Norja välinen Strömstadin rajasopimus vuodelta 1751 määritteli tarkoin ne edellytykset, joilla vieraan valtakunnan lappalaisilla oli oikeus saapua toisen valtakunnan alueelle. Sopimuksen 2 § määräsi, että kukaan ei saanut omistaa maata kahdessa valtakunnassa tai olla kahden valtakunnan alamainen.
Pykälät 13-20 määrittelivät ne pelisäännöt joiden mukaan rajan ylittämisen tuli tapahtua ja kuinka paljon vuokraa oleskelusta tuli maksaa. Jo tuolloin pykälässä 18 määriteltiin miten muutto tuli järjestää ja antaa selvitys omaisuudestaan ym. jotta vuokrat (kts. 17 §) saatiin oikein suoritettua.
§18. Ennen kuin Lapin nimismies yhdessä lappalaisten kanssa muuttaa rajan yli, tulee heidän toimittaa toisen puolen Lapin nimismiehelle yhden heistä ja lautamiesten allekirjoittama yksilöity luettelo niistä verolappalaisista ja heidän alueen eläimistä jotka samana vuona haluavat muuttaa rajan yli, tuolloin he samalla toimittavat veron nimetylle Lapin nimismiehelle tositetta vastaan edellä esitetyistä ilmoituksista ja maksuista. Lapin nimismiehen puuttuessa, joka nimetyt kirjaukset ja maksut vieraalla puolen voi vastaanottaa, tulee sen tai heidän joille vero tulee maksaa, lähettää valtuutettu, jonka kotipaikka on lähinnä rajaa sijaitsevalla Lapin alueella, Ruotsin puolella, ja Norjan puolella lähin ennen vuonoja ja pysyvästi asutettua maata.
Samanlainen oli käytäntö vielä 1800-luvun loppupuolellakin, sillä esimerkiksi Oulun maakunta-arkistossa Lapin kihlakunnan kruunun voudin arkistossa (kansio G:5) on runsaasti taltioituna passihakemuksia, kun Suomen alamaiset sekä talolliset, että porolappalaiset anoivat passia rajan ylitykseen. Hakemuksessa ilmeni kohteen nimi vieraassa valtakunnassa sekä aiottu oleskelun pituus jne. Lisäksi mukana oli viranomaistodistus siitä, että asiat oli henkilöllä muutoin kunnossa.
Sellainen väite, että porolappalaiset olisivat saaneet muuttaa mielin määrin poroineen valtakunnasta toiseen, on täysin totuuden vastainen. Mikäli asioita ei hoidettu virallisen sopimuksen mukaisesti, oli kyseessä laiton tunkeutuminen vieraan valtakunnan alueelle.
1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alkupuolella tehtiin jopa tarkkoja luetteloita kunnittain alueella oleskelevista ulkomaalaisista. Tästä esimerkkinä Oulun maakunta-arkistossa säilytettävistä Lapin kihlakunnan kruununvoudin arkiston (mappi G:5) asiakirjoista seuraava luettelo (Luettelo Oulun läänissä asuvien ulkomaalaisten lukumäärästä kaava no:37):
| vuosi | Kittilä | Enontekiö | Inari | Utsjoki | |
|---|---|---|---|---|---|
| 1910 | 3 | - | 19 | 32 | |
| 1911 | 3 | - | 19 | 36 | kaikki Norjasta |
| 1913 | 2 | - | 19 | 31 | kaikki Norjasta |
| 1914 | 2 | - | 20 | 31 | |
| 1915 | 2 | 12 | 18 | 24 |
Arkistoista ilmenee myös että Ruotsin lappalaisten tunkeutuminen Enontekiölle alkoi vasta 1916. Maahanmuttaneiden nimet on lueteltu huolellisesti.
Uudistilojen muodostuminen
Pohjois-Lapissa oli paljon viljelemätöntä maata. Se avautui erityisen Venäjän vallan aikana (1809-1917) kaikille niille inarilaisille, jotka Norjan saamelaisten porot olivat saattaneet taloudellisiin vaikeuksiin. Ja maattomassa, velkaantuneessa, ahtaalle joutuneessa kantaväestössä heräsi nyt maanomistuksen halu voimakkaana.
Erämaat houkuttelivat väkeä myös etelämpää väkeä perustamaan uudistaloja näille asumattomilta näyttäville alueille, järvien ja jokisuiden rannoille. Heitä veti erämaiden tarjoamat tulonlähteet ja uudistiloihin liittyvät edut. Erityisesti Venäjän vallan aikana Etelä- ja Keski-Lapissa oli runsaasti miehiä ja naisia jotka noudattivat kutsua ja muuttivat tänne. Rohkeimmat ja yritteliäimmät tekivät päätöksen ensimmäisenä.
Ensimmäisiksi uudisasukkaiksi asettuneet eivät tienneet paljoakaan maasta, joka heitä odotti. Elinkeinona Venäjän vallan aikana inarilaiset harjoittivat vähäistä maanviljelyä ja karjanhoitoa, kalastusta, metsästystä ja pienimuotoista porohoitoa.
Useimmat alueelle muuttaneista tahtoivat asettua sinne mistä saisi hedelmällistä maata. Tämä koski myös 1800-luvun lopulla pysyvästi Suomeen muuttaneita porosaamelaisia. Monet seudulle asettuneista olivat huomanneet, että maamiehen kannalta parhaat seudut sijaitsivat suurimpien jokien suualueilla, jokien varsilla, järvien lahdissa ja rannoilla. Kun näitä maita oli niukasti, varsin monet tilat perustettiin karuille, kiviä viliseville kangasmaille.
Näin syntyivät Inarin uudistilat; osa tilallisista oli sukujensa ikivanhoilla asuinsijoilla tilallisina elämäänsä jatkavia lappalaisia, osa etelästä tulleita, suomalaisperäisiä, ja osa Norjasta näiden omistamille ja käyttämille maille valtavine porolaumoineen tunkeutuneita saamelaisia, joille Suomen valtio antoi asutustiloja siinä toivossa että saisi verotuloja näiden suurporotaloudesta.
Johtopäätökset
Kuten edeltä ilmenee, on Norjan lappalaisten (porolappalaisten) eli saamelaisten tunkeutumisista Suomen alueelle olemassa kattava aineisto, jota on myös tutkittu. Rajasopimusten mukaan porolappalaisten tunkeutumista voi pitää laittomana ja alueen alkuperäisen väestön oikeuksia loukkaavana. Pahin oikeuksien loukkaus on kuitenkin se, että nämä Norjasta vajaa 150 vuotta sitten tai Ruotsista vajaat 100 vuotta sitten muuttaneet porolappalaiset ovat saavuttaneet Suomessa alkuperäiskansa-aseman, mikä on tapahtunut sulkemalla suuri joukko alueen alkuperäisestä väestöstä polveutuvia ihmisiä pois saamelaisuuden piiristä.
Lapin asutushistoria paljastaa sen, että Saamelaiskäräjien väite siitä, että ensimmäiset uudistilojen perustajat olisivat olleet pelkästään suomalaisperäisiä tulijoita, on virheellinen. Uudistilojen perustajat olivat pääasiassa alueidensa alkuperäisien lappalaisten suoria jälkeläisiä. Tämä asia on arkistoviranomaisten todistuksilla ja korkeimman hallinto-oikeuden päätöksillä vahvistettu. Suomen alkuperäisten lappalaisten uudistilan perustamiseen liittyi selkeä omaisuuden suojaamistarve, kuten Tikkasen tutkimuskin sekä Wirilander lausunnossaan osoittaa.