Porosaamelaisten historiasta
Johdanto
Veli-Pekka Lehtola on paikallislehti Inarilaisessa (28.10.2015) tuonut esille käsityksenään (kts. vastine Inarilaisessa) jonka mukaan en ymmärtäisi mistä on kysymys kun kyseenalaistan Suomeen laittomasti muuttaneiden porosaamelaisten oikeudet Inarin vanhan lapinkylän alueeseen. Väite ei pidä paikkaansa. Porosaamelaisten muuttohistoria Norjasta ja Ruotsista Suomeen osoittaa yksiselitteisesti sen mistä oli kysymys: Suomeen muutettiin parempien laidunmaiden toivossa, ei siksi että porosaamelaisilla olisi ollut täällä ennestään mitään omia maita. Kysymyksessä ei myöskään ollut Ruotsin tai Norjan harjoittamasta imperialismista, kuten virheellisesti annetaan ymmärtää. Norjan laidunmaat olivat käymässä ahtaiksi, ja ratkaisuna nähtiin siirtyminen Suomen puolelle.
Tarkastelen tässä Kitti- ja Länsman-sukujen muuttoja. Vanhojen maakirjojen ja veroluetteloiden mukaan sukujen esivanhemmat ovat alun alkaen olleet molemmilla puolilla nykyisen Ruotsin ja Suomen välistä rajaa asuneita metsäsaamelaisia. Ensimmäiset merkinnät Kiteistä tavataan 1600-luvulta Kittilään kuuluneelta Peltojärveltä. 1700-luvulta Kiteistä saadaan lisätietoja Ruotsin puolen lapinkylien veroluetteloista, mutta myös edelleen nykyisen Kittilän alueella sijainneiden lapinkylien veroluetteloista ja maakirjoista. Länsmanneista merkintöjä puolestaan löytyy Norjan puolen kirkonkirjoista.
Sen jälkeen Suomen puolella sijainneisiin lapinkyliin liittyvistä asiakirjoista Kitti-sukua löytyy harvakseltaan. Näyttää siltä, että osa Kitti-sukuun kuuluvista ihmisistä muutti Norjan ja Ruotsin puolelle 1700-luvun loppupuolelta lähtien. Syynä lienee ollut se, että laajeneva paimentolaisporonhoito tarvitsi avukseen osaajia. Kitit olivat lähes syntymästään asti kouliintuneet liikkumaan luonnossa joutuessaan olemaan isiensä mukana elannon hankkimisessa, mm. villipeuran pyynnissä. Tällä tieto- ja kokemuspohjalla siirtyminen poronhoitoon oli luonteva askel.
Poronomadismi
Lapissa on viime vuosien aikana keskusteltu paljon siitä mitä ihmisiä nämä poronomadit oikeastaan olivat. Nomadeilla tarkoitetaan ensisijaisesti keräilyyn, pyyntiin ja karjanhoitoon liittyen liikkuvaa elämäntapaa harjoittavia ryhmiä. Nomadismin vanhin muoto, ennen laajempaa karjanhoitoa, syntyi tarpeesta olla keräilemässä ja pyydystämässä siellä missä luonto kulloinkin antoi jotain syötävää. Täysimittainen nomadismi tarkoittaa karjan mukana liikkumista laidunmaalta toiselle - ei satunnaisesti harhailua, vaan kulkemista karjan mukana sitä ohjailleen. Tässä hyödynnetään eläinten luontaisia reittejä ja vaistoja, ja laitumia syötetään tietoisena niiden kestokyvyn rajallisuudesta ja vuorosyöttämisen tarpeesta. Täysnomadismissa perhekunnat ovat lähes jatkuvassa liikkeessä, kun taas varsinkin puolinomadismissa tukeudutaan myös pysyvämpiin asumuksiin, joiden yhteydessä voi olla pienimuotoista maanviljelyä. Puolinomadismia on esiintynyt sekä suurimittaisen liikkuvan karjanhoidon esivaiheena että sen loppuvaiheena.
Historiallisella ajalla voimme erottaa kaksi tai kolme poronomadismin muotoa. Vanhinta toimeentulomuotoa on tavattu nimittää metsälappalaisuudeksi. Kyseessä oli varhaisempaa muotoa edustava puolinomadismi - jos sanaa halutaan tässä käyttää - jossa elettiin kalastuksesta, peuran ja muun riistan metsästyksestä, munien, marjojen ja muiden luonnontuotteiden keräilystä. Peuranmetsästyksestä kehittyi aluksi pienimuotoinen poronhoito, johon jotkut perhekunnat erikoistuivat. Metsälappalaisten vuotuinen kiertokulku oli etäisyyksiltään suhteellisen lyhyttä, pisintä se oli metsälappalais-porojenhoitajilla jotka kiersivät outa- ja tunturimaan välillä.
Porolaumojen kasvaessa kehityksen oma logiikkaa johti täysnomadismiin. Suurta poroeloa on lähes jatkuvasti siirrettävä sen ravinnonsaannin turvaamiseksi. Suuria poromääriä kasvattaneet perhekunnat ryhtyivät tästä syystä harjoittamaan pitkää vuotuiskiertoa, jossa talvet oltiin metsämaissa ja kesät Jäämeren rannikolla, reitin ylittäessä Kölin vuoristoselän tai pohjoisemmassa muut tunturiseudut.
Vastaus siihen, edustivatko porosaamelaiset Suomen Lapin alkuperäistä väestöä, saadaan arvostetulta Lapin ja saamelaisten tutkijalta professori Väinö Tannerilta. Hän kirjoittaa: "...porolappalaiset ovat lännestä tulleiden siirtolaisten jälkeläisiä". Tannerin mukaan peuran kesyttäminen poroksi tapahtui 1500-1600-lukujen tienoilla nykyisen Ruotsin alueella, josta se levisi pohjoiseen ja sitten luoteeseen ja kaakkoon. Porosaamelaiset törmäsivät puolipaimentolaisiin metsäsaamelaisiin, joista osa mukautui porosaamelaisten elämäntyyliin. Jo 1600-luvulla voidaan havaita puolipaimentolaisten hyväksyneen tämän mahdollisuuden. Puolipaimentolaisryhmiä sulauttamalla muodostui vähitellen pitkät vuotuiskierron muuttoalueet Jäämeren rannalta Lapin metsäalueen sisäosiin.
Vaikka valtioiden rajat olivat tuolloin muodollisesti jo olemassa, ne eivät estäneet porolappalaisia siirtymästä Jäämeren rannikolla sijaitseville kesälaitumille. Vuonna 1751 solmitun Strömstadin rauhan lappalaisia koskevan sopimuksen mukaan ne lappalaiset, jotka olivat siihenkin asti jutaneet rajan yli, saivat jatkaa tätä kulkemistaan, olipa rauha tai sota.
Suurporonhoidon laajeneminen
Täyspaimentolaisuuden vahvistuminen aiheutti aikanaan sen, että laidunmaita oli pako laajentaa, koska laitumet eivät enää riittäneet yhä suurempien porolaumojen ruokkimiseen. Ruotsista lähtenyt paimentolaisuus työntyi itäiseen Ruijaan 1700-luvulla. Norjan puolella todella huomataan asiakirjoihin ilmestyvän merkintöjä Kitti- ja Länsman-suvuista.
Täyspaimentolaisuuden vahvistuminen aiheutti aikanaan sen, että laidunmaita oli pako laajentaa, koska laitumet eivät enää riittäneet yhä suurempien porolaumojen ruokkimiseen. Ruotsista lähtenyt paimentolaisuus työntyi itäiseen Ruijaan 1700-luvulla. Norjan puolella todella huomataan asiakirjoihin ilmestyvän merkintöjä Kitti- ja Länsman-suvuista.
Ns. suurporonhoito saavutti Finnmarkin alueen 1750-luvun tienoilla, sieltä se levisi sitten Suomen puolelle - Utsjoki liitettiin Suomeen 1763. Kitit ja Länsmannit olivat tämän ekspansiivisen poronhoidon edelläkävijöitä.
Suurporonhoidon yhä kasvaessa ja paimentolaisuuden vaatiman tilan käydessä yhä ahtaammaksi, syntyi eräänlainen dominoilmiö. Karasjoen-Kautokeinon alueelta liikkeelle lähteneitä porosaamelaisia siirtyi Varanginvuonon eteläpuolella idemmäksi Venäjälle kohden Kuolan kaupunkia. Kun tulokkaat ajettiin sieltä pois poliittisista syistä, nämä kiersivät Inariin, josta pääsivät taas koukkaamaan Venäjän Lappiin. Täältäkin he ennen pitkää palasivat Suomen puolelle. Noihin aikoihin Inari kuului yhteisverotusjärjestelmän puitteissa Venäjän osalta verotuksellisesti Arkangelin kuvernementtiin. Näiden Kuolan koukkaajien joukossa ei todennäköisesti ollut Kittejä eikä Länsmanneja, ei ainakaan perhekuntina.
Muuallakin voidaan nähdä varmuudella, jopa 1800-luvulla, miten nämä Norjasta Suomeen muuttaneet Kitit, Länsmannit ja muut saamelaissuvut levittäytyivät sellaisille alueille, joilla oli vapaata laidunmaata alkuperäisten metsä- ja kalastajasaamelaisten siirryttyä paikallaan pysyvään elämänmuotoon. Siirtymistä edesauttoi mahdollisuus perustaa tiloja karjatalouden harjoittamista varten. Tämä pätee myös Kitti- ja Länsman-sukuihin. Osa näistä poronomadeista muutti jopa Alaskaan poromieheksi 1894 jälkeen. Kuulin tästä vuonna 1994 ollessani työmatkalla Duluthissa USA:ssa, mutta näistä muuttajista minulla ei ole tarkempaa tietoa. Myöhäisempi esimerkki paremmille laidunmaille hakeutumisesta ovat Näkkäläjärvet, jotka muuttivat Enontekiöltä Inariin 1930-luvun alkuvuosina. Syyt Enontekiöltää lähtöön olivat samat kuin aikoinaan Kiteillä ja Länsmanneilla Norjasta lähtöön.
Pohjoisten pitäjien metsä- ja kalastajasaamelaisten puolinomadisuus alkoi kadota vähitellen, johon vaikuttivat ratkaisevasti näiden Norjasta rajasulkujen seurauksena alueelle tunkeutuneet porosaamelaissuvut ja näiden porot, sekä toisaalta voimistuva uudisasutus. Molemmat väestöliikkeet sinetöivät muutenkin heikentyneiden peurakantojen kohtalon. Suomessa metsä- ja kalastajasaamelaisten puolipaimentolaisuus katosi ennen ensimmäistä maailmansotaa. Ainoastaan Enontekiössä ja Inarissa säilyi puolipaimentolaisuus, joka sekin katosi siinä vaiheessa kun rakennettiin paliskuntien ja valtakuntien väliset raja-aidat. Jäljelle jäi puolinomadisuuden piirteitä, jossa osa perheiden väestä vietti pitempiä aikoja porotöissä asuen tällöin muualla kuin kotona. Nykyisessä poronhoidossa tämä hiipuva ilmiö edustaa puolinomadisuuden rippeitä. Poronomadien asumukselle, kodalle, on jäänyt lähinnä symbolisia ja nostalgisia tehtäviä. Saamelaisuuteen liittyvien julkisten rakennustenmuotoihin on lainattu kodan muotoja sellaisenaan tai mukaillen. Kotia pystytetään myös päiväkotien ja koulujen pihoille, festivaaleilla, markkinoilla, matkailuelinkeinossa jne.
Kehitys 1800-luvulla
Suomessa rajasulkujen jälkeen (1852 ja 1889) Suomeen muuttaneet Kitit olivat vielä vuonna 1867 laavuissa asuvia täyspaimentolaisia jotka seurasivat poroelojaan näiden vuotuiskierrolla. Rajasulkujen ydinajatushan oli nimenomaan kieltää rajan ylittävä laidunkierto. Määräyksiä yritettiin alkuvuosina kiertää mm. rajan takana asuneiden sukulaisten avulla, mutta viranomaisten otteiden kovetessa vuotuiskierto oli sopeutettava valtakunnan rajojen puitteisiin. Kun Kittien vuotuiskierto kävi lyhyemmäksi, heidän tapansakin muuttuivat - hekin hankkivat itselleen taloja, ja pian myös lehmiä.
Uuteen paimentolaiskulttuuriin tukahtui ja sulautui myöhemmin Suomen puolen paikallinen puolipaimentolaisuus, joka katosi vähitellen. Tanner toteaakin, että kysymyksessä on todellakin lounaasta koilliseen edennyt vähittäinen muuttoliike, jonka jäljet ilmenivät Suomessa esim. naapuriseurakuntien Utsjoen ja Inarin kielirajasta. Ero oli Tannerin mukaan niin suuri, ettei Utsjoen paimentolaislappalainen ymmärtänyt Inarin (entisen) puolipaimentolaisen kieltä.
Tanneria selkeämmin en ole tähän mennessä nähnyt yhdenkään tutkijan tätä ns. "todellisen alkuperäiskansan" historiaa käsitelleen. Myöhemmiltä osiltaan muuttoliike on tarkoin ja todistusvoimaisesti dokumentoitu kirkonkirjoihin yksilötasolla. Pääsääntöisesti porosaamelaiset eivät asuneet Suomessa valtakuntien rajoja alueelle vedettäessä, vaan muuttivat Suomeen ulkomaalaisina rajojen ollessa jo sopimuksin ja rajankäynnein vakiinnutettuja. Norjassa rajasulut myötävaikuttivat myös siihen, että porosaamelaiset levittäytyivät eteläisempään Norjaan, jossa heidän esi-isänsä eivät olleet koskaan käyneetkään.
1800-luku oli ylipäänsä Lapissa kovaa aikaa; ihmiset elivät normaalivuosinakin toimeentulon rajamailla ja nälkävuosina kuolema korjasi suurta satoa. Huomattava osa Lapin väestöstä lähti parempaa toimeentuloa hakemaan Norjan puolelta meren rannikolta kalastuksen tai maatalouden piiristä. Norjaan muutti tuolloin noin 12 000 ihmistä Suomesta. Muuttajien joukossa oli tiettävästi myös Kitti-sukuun kuuluvia ihmisiä. Toisaalta Lapista muutti myös ihmisiä Suomessa etelämmäksi. Samaan aikaan Lapista ja muusta Suomesta muutti myös ihmisiä USA:n. Tiettävästi näidenkin muuttajien joukossa on ollut joitakin Kitti- ja Länsman-sukuihin kuuluvia ihmisiä.
Johtopäätöksiä
Näiden sukujen esimerkki kertoo, että osa porosaamelaissuvuista on asunut eri aikoina vaihdellen nykyisten valtionrajojen eri puolilla. Siitä, että jotkut suvut tai perheet ovat asuneet nykyisen Suomen alueella, sitten muuttaneet pois ja sitten taas palanneet, ei kuitenkaan voida johtaa yleistäen kaikille porosaamelaisille tai muillekaan saamelaisille kollektiivista omistusoikeutta Suomen puolen vanhojen lapinkylien maihin.
Nykyisen saamelaisalueen maanomistus ei ollut luonteeltaan kollektiivista ja yleistä, vaan kyse oli niin saamelaisen tapaoikeuden kuin Ruotsin valtakunnan lakien ja oikeusjärjestelmän puitteissa yksityisoikeudellisista suhteista ja konkreettisista omistuksista. Jos tutkija on paneutunut vanhoihin asiakirjoihin tätä ymmärtämättä, on hänen arkistoissa käyttämänsä aika mennyt pahasti hukkaan.
Vielä vähemmän on kenelläkään oikeutta maaoikeuksien oikeudettoman valtaamisen lisäksi syrjäyttää Suomen puolen lapinkylien maiden oikeat omistajat eikä oikeuttaa mitätöidä tai varastaa heidän identiteettinsä. Entisinä aikoina porosaamelaiset ja lappalaiset ovat pääosin tulleet hyvin toimeen keskenään. Sopuisalle tulevaisuudellekin on olemassa hyvät edellytykset. Yksi niistä on todellisen historian tunteminen ja tunnustaminen. Sitä suosittelen myös Lehtolalle.