Historiallista taustaa

Monet valistuneet ihmiset uskoivat 1700-1800 luvuilla, että lappalaiset ovat katoava rotu, jonka luonnonjärjestyksen mukaan tulikin väistyä. Tuon ajan tiede tuki näitä yksipuolisia näkemyksiä. Tämä oli sopusoinnussa vallitsevaksi nousseen käsityksen kanssa, jonka mukaan kaikki kansat olivat kehittyneet keräilijöistä metsästäjiksi ja sitten edelleen maanviljelijöiksi. Monen tutkijan mielestä lappalaiset olivat kehityksestä paljon jäljessä isäntäkansoistaan, eli tanskalais-norjalaisista ja ruotsalais-suomalaisista. Äärimmäinen tulkinta oli, että lappalaiset elivät raakalaisuuden astetta vielä alemmalla villeyden eli metsäläiskauden asteella. Tämä heijastuu myös ajan kaunokirjallista ilmaisua tavoittelevissa matkakertomuksissa. Silloinkin kun matkailijan perusnäkökulma oli hyväntahtoinen uteliaisuus ja objektiivisen tiedon omakohtainen hankkiminen ja sen välittäminen lukiojoilleen, lappalaisten ulkonäköä, luonnetta ja elinoloja kommentoitiin sumeilematta.

Lappalaiset nähtiin toki Jumalan luomina ihmisinä, Hänen lapsinaan, jotka villi-ihmisille tyypillisellä tavalla ailahtelivat lapsenomaisen ilon ja raakuudesta nousevan viekastelun välillä. Ruotsin kuninkaat katsoivat oikeudekseen ja velvollisuudekseen suojella lappalaisia äärimmäiseltä riistolta, joka uhkasi viedä lappalaiset perikatoon ja sai heidät siirtymään naapurivaltakuntiin tai piiloutumaan veronkantajilta. Lappalaisista oli hyötyä, mutta nimenomaan kun nämä voivat kohtuullisen hyvin, eli säilyttivät veronmaksukykynsä.

Kuninkaat pitivät omaa uskontoaan ainoana oikeana, ja niinpä täyttä suojelua nauttivat vain kristinuskoa tunnustavat lappalaiset. Kristinuskon vasta tehdessä tuloaan lappalaisten keskuuteen, vanhastaan omia jumaliaan palvovien lappalaisten katsottiin vielä elävän pakanuuden pimeydessä. Tätä ei sinällään luettu heidän viakseen, lähetyskäskyn mukaisesti ensimmäisenä tehtävänä oli heidän käännyttämisensä ja kastamisensa. Seuraavaksi lappalaisia oli paimennettava pysymään oikeassa uskossa, sillä kerran omaksutusta uskosta luopumista pidettiin raskaana syntinä ja epäjumalien palvontaa noituutena josta seurasi myös maallinen rangaistus. Uskonpuhdistuksen perusperiaatteiden mukaan Sanaa oli kaikille kansoille saarnattava ja kristinopin perusteita opetettava näiden omalla kielellä. Näin lapinkielen kirjallinen viljely otti ensiaskeleitaan kirkon helmassa, edustaen yhtä aikaa pappien vilpitöntä huolenpitoa lappalaisten sieluista ja esivallan harjoittamaa vallankäyttöä.

Paitsi että Ruotsin kuninkaat pitivät uskoaan ainoana oikeana, he pitivät myös omaa kulttuuriaan lappalaisten kulttuuria etevämpänä. Kuninkaat rohkaisivat uudisasutuksen levittäytymistä lappalaisten maille. Silti he näkivät, että lappalaisilla oli omia elinkeinojaan harjoittaen kyky repiä oma elantonsa karustakin luonnosta, ja siitä riitti parhaimmillaan vielä veronmaksuun kirkolle ja kruunulle. 1600-luvun lopussa kehitettiin Ruotsissa oppi, jonka mukaan kansakunnan ja kruunun lapinmaista saama hyöty on maksimoitavissa, kun maanviljelykseen soveltuvat maat osoitetaan uudistilallisille, ja lappalaiset saavat harjoittaa omia elinkeinojaan karummilla mailla. Järjestelyihin liittyi myös jo Kustaa Vaasan aloittama maan omiminen kruunulle - hänhän julisti että kaikki viljelemättömät maat kuuluvat vain Jumalalle, hänelle ja Ruotsin kruunulle.

Periaatetta kehitettiin järjestelmällisesti siihen suuntaan että kullekin talonpojalle varattiin juuri niin paljon maita kuin tämä kykeni perhekuntineen viljelemään. Tällöin huomioitiin useita tekijöitä, kuten perhekunnan koko eli työvoima ja maan tuottavuus. Tavoitteena oli kantokykyisten tilojen luominen, eli tilojen, joita raivaamalla ja viljelemällä talonpoika ja hänen väkensä tulisivat toimeen ja kykenisivät maksamaan veronsa. Jos lapinkylän alueella perustettavalla tai perustetulla uudistilalla havaittiin olevan liian vähän maata, sitä annettiin lisää - ottamalla lappalaisten maasta. Kaikki "liikamaat", olivatpa nämä lappalaisten tai talonpoikien maata, siirrettiin maanjakojärjestelyissä kruunulle.

Ensisijaisesti Englannista levinneiden oppien mukaan tuon ajan kuninkaat pitivät itseään valtakunnassaan olevan kaiken maan ensisijaisena omistajana Jumalan armosta, ja kaikki muut olivat korkeintaan toissijaisia omistajia, kuninkaan armosta. Niinpä kuningas piti luonnollisena asiana, että hänellä oli oikeus järjestellä lappalaisten ja uudisasukkaiden maanomistuksia niin kuin parhaaksi katsoi. Lappalaisilla oli asiasta kuitenkin varsin toisenlainen käsitys. Kysymys valtion suvereniteetista onkin leimannut koko pohjoismaiden ja alkuperäisten lappalaisten yhteistä historiaa.

Ruotsin kuninkaat tunnustivat aluksi lappalaisten oikeuden maahan ns. lapinkyläjärjestelmän kautta. Mutta sekin valta lappalaisilta otettiin pois vuoden 1734 Ruotsin valtakunnan lain myötä, joka merkitsi sitä, että lapinkylien asuttamisesta päätöksenteko valtakunnan siirtyi kruunun virkamiehille, siis valtiolle. Uuden lain tultua voimaan uudisasukkaat tai kruunu eivät enää neuvotelleet lappalaisten kanssa uudisasukkaiden sijoittamisesta lapinkylien alueille.

Itse asiassa uudisasukkaat kohtasivat aluksi hyvin samankaltaisia lappalaiskulttuureja, jotka useimmat olivat pienimuotoisia maanviljely-, metsästys-, kalastus- ja keräily-yhteisöjä. Lappalaisten erilaisuus ei selitäkään uudisasukkaiden käyttäytymistä, vaan uudisasukkaiden oma erilainen kulttuuritausta. Niinpä kun lappalainen alue "vaihtoi omistajaa", se koko taloudellinen, poliittinen ja oikeudellinen järjestelmä muuttui.

Lait pirstovat lappalaisten maat

Ruotsin valtakunta kävi lähes jatkuvasti sotia eri suunnilla, ja sotaväkeen joutuminen tiesi usein jäämistä sille tielle; jos ei tappanut vihollinen, niin sitä varmemmin kulkutauti. Näissä oloissa uudisasukkaille luvattu vapautus sotaväkeen otosta oli vahva vaikutin, ajatus omasta tilasta kaukana sotien melskeestä, kalavesien ja riistamaiden lähellä, on täytynyt tuntua houkuttavalta. Kruunu laski että uudisasukkaiden päästessä taloudellisesti jaloilleen nämä tuottaisivat verotuloja, minkä lisäksi uudistalonpoikien läsnäolo harvaan asutuilla seuduilla vahvisti valtakunnan läsnäoloa. Uudisasukkaat oli vapautettu sotaväkeen otosta, mutta he olivat hyväkuntoisia, eräkelpoisia ja tunsivat omat seutunsa, ja metsästysaseiden käyttäminen kuului heidän arkisiin askareisiinsa. Niinpä heistä saatiin tarvittaessa nostoväkeä oman seutunsa puolustamiseen ja oppaita vakinaiselle sotaväelle milloin tämä oli liikkeellä.

Uudisasukkaiksi lähtevät, tilattomaan väestöön kuuluvat toki ymmärsivät että heitä odotti korvenraivaajan kova elämä, mutta aina se voitti kärsimykset ja lähes varman kuoleman sotakentillä. Elämä oli joka tapauksessa raatamista, ja kun suuntasi työnsä omaan uudistilaan, näköalana oli edes kohtuullinen vaurastuminen ja nouseminen talonpoikaissäätyyn. Vähempään tyytyvät asettivat tavoitteet alemmas, nähden uudistilalliseksi alkamisessa mahdollisuuden keskittyä riistan ja kalan pyytämiseen. Tavoitteidensa saavuttamiseksi ja uuden elämänsä perustaksi lapinrajan yli lapinkylien alueille tunkeutuneet uudisasukkaat tarvitsivat maata ja vesiä. Niitä saattoi saada vain kruunulta, joka nyt vuoden 1734 lain antamin valtuuksin isännöi lappalaisten entisiä maita.

Tärkeää oli saada lappalaiset pois uudisasukkaiden tieltä. Aluksi lappalaisten asuttamiselle välttämättömät tilat pyrittiin sijoittamaan alueille, jotka eivät olleet kelvanneet uudisasukkaille. Lappalaisille ne saivat kelvata, ja olivathan ne lappalaisten entisiä sukualueita. Tätä syrjään työntämistä ei kuitenkaan harjoitettu silloin, kun lappalaisista haluttiin kouluttaa uudisasukkaiden kaltaisia viljelijöitä. Kun asutuksen muodostumista tarkastelee kokonaiskuvana, näyttää siltä että valtion jakaessa maita yksityisille henkilöille suurin osa saajista oli rintamailta lapinmaille nousseita uudisasukkaita. Yksityiskohtaisempi alueiden ja uudisasukkaiden taustan tarkastelu antaa kuitenkin toisenlaisen kuvan. Tarja Nahkiaisoja on osoittanut, että uudistilallisten joukossa oli paljon lappalaisia, Utsjoella peräti 100 % ja Inarissakin 82,5 %. Itse asiassa uudistilojen perustaminen muualta tulleiden uudisasukkaiden toimesta kehittyi Ylä-Lapissa paljon myöhemmin ja hitaammin kuin yleensä käsitetään.

Talonpoikaistiloja ja kruununmetsätorppia

Venäjän vallan aikana lappalaisten painostaminen yksityisiksi maanomistajiksi sai yhä enemmän kannatusta. Sitä kannattivat toisaalta viranomaiset, mutta toisaalta myös maakeinottelijat, jota tiesivät siten saavansa lisää maata, ennen kaikkea metsämaata, jonka arvo oli sahateollisuuden kehittymisen myötä jatkuvassa kasvussa. Liikkeellä olivat myös humanistit, jotka uskoivat lappalaisten ongelmien ratkeavan jos näistä tehtäisiin itsenäisiä maanviljelijöitä. Monilla lappalaisilla maanviljelys jäi kuitenkin vähäiseksi tai jopa vain nimelliseksi, ja uudistiloja käytettiin lähinnä entisten elinkeinojen tukikohtina. Vaikka lappalaisten maatalous jäi usein vaatimattomaksi, kruunu ei puuttunut tähän raskaalla kädellä. Myöhemmin lappalaisten uudisasutusmuotona yleistyivät kruununmetsätorpat, jotka sijoitettiin sopivasti kalavesien lähelle.

Omistamillaan tiloilla lappalaiset saivat tehdä lähes mitä halusivat paitsi hakata järeää puustoa. Kruunu pyrki valvomaan tukkipuun käyttöä ja estämään metsän haaskauksen - olihan metsähallitus perustettu nimenomaan suojelemaan kansallisomaisuudeksi käsitettyjä metsiä. Kruununmetsätorppia perustettaessa valtio pidätti yleensä järeän puuston hakkuuoikeuden itsellään, ja poltto- ja tarvepuitakin sai ottaa vain metsänhoitajan osoittamasta paikasta.

Vuosina 1891-1915 perustettiin Inariin 93 kruununmetsätorppaa. Suurin osa näistä oli inarinlappalaisten perustamia. Kaikkiaan erilaisia tiloja oli seuraavasti: perintötiloja 59, kruununtiloja 92, kruununmetsätorppia 79, mäkitupia 4, muita savuja 81, yhteensä 315 savua. Lisäksi verokirjoihin merkitttiin 95 itsellistä.

Nykylukijalle selvennettäköön, että perintötila eli verotila oli täysin yksityisessä omistuksessa; tilasta maksettiin verot, sen sai kiinnittää velan vakuudeksi, myydä mahdollisia kiinnityksensaajia loukkaamatta, se kulki perintönä. Kruununtila oli valtion omistama tila, jota sen haltija ei ollut vielä lunastanut itselleen, Myös perintötilasta saattoi tulla kruununtila, jos omistaja ei kyennyt maksamaan verorästejään. Mäkitupa oli toisen maalla seisova pieni vuokramökki, johon saattoi liittyä pieni viljelymaan tilkku. Itselliset olivat maata omistamattomia henkilöitä jotka eivät olleet toisen palveluksessa eivätkä olleet varsinaista maataloustyöväkeä. Useimmiten kyse oli käsityöläisistä.

Muualta tulleiden uudisasukkaiden perustamien tilojen osuus kasvaa vuoteen 1920 merkittävästi. Kokonaisuudessaan tilanne inarinlappalaisten kannalta ei kuitenkaan näytä mitenkään huonolta, kuten ei myöskään alueelle asettuneiden porosaamelaisten. Valtio huolehti asutuslakien kautta siitä, että molemmat ryhmät saivat riittävin edullisin ehdoin käyttöönsä sen verran maata, jota tarvitsivat elääkseen ja harjoittaakseen elinkeinojaan. Lappalaiset eivät kuitenkaan saaneet takaisin sukumaitaan, jotka heiltä olivat häipyneet melkeinpä taianomaisesti. Porosaamelaisille sen enempää kuin muillekaan poronomistajille taas ei katsottu mitenkään tarpeelliseksi tai asialliseksi antaa omistusoikeutta heidän porojen laiduntamiseen käyttämiin laajoihin alueisiin. Sen sijaan heille vahvistettiin oikeus laiduntaa porojaan korvauksetta ensin valtion mailla, ja pian myös kenen tahansa omistamilla mailla, pois lukien pihat, puutarhat, eräät erityisalueet ja viljelysmaat ennen sadonkorjuuta. Näin edullisten ehtojen leimaaminen kolonialismiksi osoittaa suhteellisuudentajun heikkoutta.

Myös porosaamelaiset saivat itselleen tiloja

Lappalaisilla oli omistamillaan tiloilla itsenäistä päätäntävaltaa, mutta ei enää niiden ulkopuolella olevilla entisillä sukualueillaan, eli niin kuin nyt sanottiin, valtion mailla. Tilojensa ulkopuolella lappalaisia koskivat samat lait kuin muitakin paikkakunnan asukkaita.

Valtion ohjaaman säätelyn kautta siirtyi vuosina 1740-1984 pohjoisissa kunnissa yksityisille 12 % maa-alasta. Tätä edesauttoivat erilaiset asutuslait, joiden avulla lainsäätäjä ohjaili pääväestön ja kantaväestön asutuksen määrää ja suuntaa. Myös osa lappalaisista pääsi tai joutui asutuslakien piiriin. Varsikin monet Inarin ja Utsjoen lappalaiset jotka olivat jääneet alkuperäiselle kotiseudulleen ja siellä eläneet tavallisina kansalaisina, saivat 350-750 hehtaarin suuruisia maatiloja.

Vuosina 1891-1915 perustettiin Inariin 93 kruununmetsätorppaa. Inariin perustetuista isojakotiloista suurimman osan, noin 80 %, omistivat inarinlappalaiset, loput porosaamelaiset ja suomalaiset uudisasukkaat. Inarinlappalaisten suuri osuus isojakotilojen omistajien joukossa antaa kuitenkin osin harhaanjohtavan kuvan. Suomen vuonna itsenäistymisen paikkeilla suuri osa inarinlappalaisista ei omistanut maata yksityisesti. Inarinlappalaisperheet olivat tuohon aikaan varsin suuria, perheessä oli tavallisesti yli 5 lasta, joissakin saattoi olla 10 lasta. 1800-luvulla alkaneen asutusbuumin aikana kaikki perheen lapset eivät toki perustaneet tiloja, ainoastaan vanhemmat sen tekivät, lapset jäivät tilalle asumaan. Kaikki eivät ryhtyneet kalastajiksi tai metsästäjiksi, vaan osa lapsista jäi elelemään tilalle ilman mitään järkevää tekemistä. Tästä muodostui ennen pitkää se väki joka kirjattiin virallisiin asiakirjoihin köyhälistöksi.

Porosaamelaiset taas pääsivät maanomistajiksi kun he saattoivat lunastaa ns. kruununtorpat itselleen. Tarja Nahkiaisojan mukaan porosaamelaiset saivat Inarissa tällä tavoin itselleen yli 10 tilaa, hehtaareissa lähes 4000 ha. Sama jatkui itsenäisyyden aikana erilaisten asutuslakien kautta. Porosaamelaisten maanomistus on siten jatkuvasti lisääntynyt.

Näin Norjassa

Tähän voimme ottaa vertailukohdaksi Norjan, josta huomattava osa Suomen porolappalaisia muutti suhteellisen myöhään, pääosin kaudella 1864-1910. Nyt heidän jälkeläiset vaativat, että Suomen valtion on "palautettava" heille ne maat, joiden he väittävät Suomen valtion vieneen heiltä. Miten on asian laita Norjassa? Norjassa - jyrkästi ilmaisten - yksikään porosaamelainen ei omista kynnellistäkään omaa maata. Sen sijaan heillä on sikäläisen lain mukaan vakiintuneen käytön perusteella muodostuneet käyttöoikeudet kylien ulkopuolisiin maihin. Nämä oikeudet eivät kuitenkaan ole luonteeltaan yleisiä, vaan aina konkreettisia - ne kohdistuvat määrättyihin alueisiin, ja käyttömuodot on nekin määritelty konkreettisesti. Porosaamelaisille tärkeimpiä ovat tietenkin porojen laidunnusoikeus ja kalastusoikeudet.

Norjan ratifioitua ILO-sopimuksen siellä perustettiin erityinen oikeusistuin kirjaamaan näitä oikeuksia esitetyn näytön perusteella. Ajatuksena lienee, että vakiintuneen käytön kautta muodostuneiden oikeuksien kirjaamisen jälkeen ei uusi käyttö enää muodostaisi uusia oikeuksia. On huomattava, että Norjan maalainsäädännön mukaan myös toisen omistaman maan - olipa tämä valtio tai yksityinen - vakiintunut käyttäminen, jota omistaja ei ole moittinut, muodostaa käyttäjälle pysyväisluontoisen, meidän rasitteisiimme verrattavan oikeuden. Suomessa ei vastaavaa oikeutta ole, vaan toisen kiinteistöön kohdistuvat rasitteet voidaan muodostaa vain laissa määrätyillä perusteilla ja rasitetoimituksessa.

Oikeusvaltion periaatteet

Takaisin Suomeen. Eri aikoina käytössä olleiden asutuslakien säädösten erilaisuudesta johtuen maanomistukseen liittyvistä oikeuksista syntyi kirjava juridinen tilkkutäkki. Erilaisten asutuslakien vuoksi samallakin alueella saattoi olla yhteisomistuksessa olevaa maata, yksittäisten lappalaisten yksityisesti omistamaa maata, yksittäisen ei-lappalaisten omistamaa maata, valtion omistamaa maata, sekä yksittäisten yritysten omistamaa maata, ja nämä yritykset saattoivat vuorostaan olla lappalaisten tai ei-lappalaisten omistuksessa. Maan omistuksen muoto vaikuttaa siihen mitä kullakin alueella saa tehdä ja millainen oikeudellinen asema on näillä mailla asuvilla ihmisillä.

Suomen saamelaisten poliittis-oikeudellinen asema on tällä hetkellä yhdenvertainen muuhun väestöön nähden. Lyhyesti sanoen kaikki saamelaisia koskevat kaikki ne lait, jotka koskevat muitakin Suomen kansalaisia, mutta KHO:n ratkaisun 2015 osoittaa, että lisäksi on joukko vain saamelaisia koskevia kansainvälisiä sopimuksia, jotka luovat puitteen Suomessa harjoitettavalle alkuperäiskansapolitiikalle. Se, että Suomi on tunnustanut saamelaiset alkuperäiskansaksi, ei vielä sinänsä ratkaise mitä oikeuksia saamelaisilla ja muulla väestöllä on. Se on vasta ensi askel siihen suuntaan, että valtio on velvoitettu selvittämään alkuperäisväestölle kuuluvat oikeudet oikeusvaltioperiaatteita noudattaen.

Oikeusvaltioperiaatteen noudattaminen tarkoittaa tässä sitä, että alkuperäiskansan oikeuksia ei voida selvittää muun väestön oikeuksista irrallaan, eli niin kuin vain alkuperäiskansalla olisi oikeuksia ja muilla ei mitään. Alkuperäiskansan oikeuksia, ja aivan erityisesti maita ja vesiä koskevia oikeuksia ei voida selvittää ikään kuin oikeudellisessa tyhjiössä, vaan selvitys on tehtävä selvittämällä kaikkien oikeudet ja suhteuttamalla nämä toisiinsa. Vasta tällaisen selvityksen perusteella voidaan arvioida millaista taloudellista toimintaa saamelaiset ja muut saavat valtion mailla harjoittaa ja mitä rajoituksia siellä on ennestään, ja mitä uusia rajoituksia ehkä on tiedossa.

Niin kauan kuin valtion ominaan hallinnoimien maiden ei ole oikeusistuimessa päätetty kuuluvan paremmalla oikeudella niiden alkuperäisten omistajien eli Suomen Lapin todellisen alkuperäisväestön jälkeläisille, valtion maiden asemasta päättää viime kädessä eduskunta. Sen sijaan eduskunnalla ei ole paljoakaan sanottavaa siihen mitä saamelaisten ja lappalaisten omistamilla yksityismailla tai yhteismetsissä tapahtuu. Tämä on aiheuttanut monia katkeria ja yhä jatkuvia valtakamppailuja etnisten saamelaisten ja todellisen alkuperäisväestön ja metsähallituksen välillä.

Valtion maillaan harjoittaman vallankäytön järjestelymuodot perustuvat ensisijaisesti metsähallituslakiin, minkä lisäksi siihen vaikuttavat esimerkiksi luonnonsuojelua ja poronhoitoa säätelevät lait. Metsähallituksen valtaa on testattu monissa kiistoissa, jotka ovat toistaiseksi päättyneet metsähallituksen voittoon. Metsähallituksen lähes rajoittamatonta valtaa tukee myös Korkein oikeus. Periaatteita on testattu myös kansainvälisesti, ja tulosta voisi luonnehtia keskitieksi, joka kuitenkin on kallellaan niin että se antaa valtiolle vahvemmat oikeudet kuin saamelaisille. Saamelaisten vaatimukset elinkeinoilleen tärkeiden ja herkkien alueiden täysrauhoituksesta muulta taloudelliselta hyödyntämiseltä on torjuttu. Toisaalta päätöksissä on painotettu että vaikka saamelaisten oikeudet omaan kulttuuriinsa liittyvien elinkeinojen harjoittamiseen eivät merkitse täyskieltoa muulle toiminnalle, saamelaisille on kuitenkin turvattava riittävät edellytykset elinkeinojensa harjoittamiseen. Tällöin asioita ei ole tarkasteltava niinkään toimenpidekohtaisena kuin laajempana kokonaisuutena, jossa huomioidaan eri tekijöiden yhteisvaikutus.

Nykyinen saamelainen itsehallinto on perustuslain mukaan rajoitettua, saamelaisten kieltä ja kulttuuria koskevaa itsehallintoa. Saamelaiset saavat tämän kulttuuri-itsehallintonsa ylläpitämiseen melko paljon rahaa valtiolta, mutta vastoin yleistä käsitystä se ei ole köyhäinavusta, vaan rahat on tarkoitettu saamelaiskulttuurin ylläpitämiseksi.

Perimmäinen kysymys on edelleen se, että kenellä on valta päättää valtion maista ja missä laajuudessa. Saamelaisten kohdalla tämän tiivistyy kysymykseksi saamelaisten itsemääräämisoikeudesta. Saavatko saamelaiset päättää itse omien tilustensa ulkopuolella olevista alueista, vai päättääkö niistä joku muu kuten tähänkin asti? Onko tämä taho metsähallitus tai joku muu? Saamelaiskäräjien vaatimusten mukaan tämän päättäjätahon kuuluisi olla saamelaiskäräjät itse. Mikäli päättäjätaho on joku muu, saamelaiskäräjillä tulee olla kyseisessä elimessä tai elimissä enemmistö, tai vähintäänkin lainsäädäntöön tulee ottaa nimenomainen saamelaiskulttuurin heikentämiskielto. Tämä antaisi saamelaiskäräjille ja sen edustajille maanhallintaelimissä veto-oikeuden.

Saamelaiskäräjät ei tyydy siihen että saamelaisilla olisi se maankäyttöön kohdistuva tasaveroinen asema joka heillä nyt on, vaan on vaatinut, että saamelaisia koskevat erityissäännökset ulottuisivat muut poissulkeviksi moninaisiin asioihin. Saamelaisia koskevat erityissäännökset voisivat rajoittaa muiden kuin saamelaisten kalastusta, poronhoitoa, kaivostoimintaa, maanvuokrausta tai muuta taloudellista toimintaa. Kun tällaiset saamelaisia suosivat lait rajaisivat maankäytön ulkopuolelle alueen todellisen alkuperäisväestön - saamelaisten verisukulaiset, statuksettomat saamelaiset - vaatimuksia voi perustellusti luonnehtia etniseksi syrjinnäksi.

Valtaväestön puristuksessa ja hyödyllistä vaihdantaa

Valtion asutuspolitiikan tukemana uudisasukkaiden ja heidän seuraajiensa asettuminen Lapinkylien alueille mullistivat Lapin alkuperäisten asukkaiden - lappalaisten ­­-elämän pohjiaan myöten. Uudisasukkaiden mukana Lappiin saapui paljon teknologiaa, osaamista, outoja ajatuksia, sairauksia aiheuttavia pieneliöitä sekä aiemmin tuntemattomia viljelykasveja ja eläimiä. Aluksi uudisasukkaat ja lappalaiset suhtautuivat toisiinsa epäluuloisesti, mutta monin paikoin lappalaiset auttoivat uusia tulokkaita pääsemään elämän alkuun tulokkaille usein oudossa ympäristössä. Vaihdanta oli kaksisuuntaista. Lappalaiset olivat kiinnostuneet saamaan uudisasukkaiden tavaroita ja laskivat saavansa tukea toisia lappalaisia vastaan. Lappalaisilla oli paljon sellaisia tavaroita, kuten turkiksia, joita niin verottaja-kauppiaat kuin uudisasukkaat halusivat. Turkiskauppa oli pitkään Ruotsin valtakunnan talouden peruspilareita, ja turkiksia saatiin ennen kaikkea Lapista.

Pohjois-Norjan ensimmäiset uudisasukkaiden siirtokunnat säilyivät hengissä ainoastaan paikallisten lappalaisten avulla. Suomesta poiketen Norja asutti pohjoisimmat seutunsa aluksi pakkosiirretyillä rangaistusvangeilla, joilla ei välttämättä ollut kokemusta rehellisestä työstä ja joille hengissä pysyminen karuissa oloissa saattoi ottaa koville. Siksi ensimmäiset uudisasukkaat yrittivät pitää yllä hyviä suhteita lappalaisiin.

Lopuksi

Lappalaisista oli siis paljon hyötyä uudisasukkaille. He olivat tärkeitä kauppakumppaneita, tiennäyttäjiä. Uudisasukkaiden poikamiehet ottivat mielellään lappalaisia naisia vaimoiksi. Lappalaisnaisista oli paljon etua, koska nämä tunsivat alueen, heillä oli paljon selviämisessä tarpeellisia tietoja ja taitoja, eivät pelänneet olosuhteita ja työtä, tunsivat paikalliset lappalaiset ja puhuivat näiden kieltä. Lappalaisten vaimojensa kautta useille uudisasukkaille avautui pääsy niin kalavesille kuin peuranpyyntiin ja myöhemmin poronomistajiksi. Kulttuurista sulautumista tapahtui molempiin suuntiin, omaksuttiin toistensa tapoja, ja naimakauppojen kautta osasta lappalaisia tuli suomalaisia ja osasta suomalaisia lappalaisia. Tällainen ei suinkaan merkinnyt minkäänlaista kulttuurin rappeutumista tai rodun heikkenemistä, vaan niiden tervettä vahvistumista.

Lapinkylien alueille asettuneet uudisasukkaat saapuivat omasta näkökulmastaan rakentamaan itselleen toimeentuloa ja parhaassa tapauksessa maallista onnea. Kruunun näkökulmasta heidän tehtävänsä oli vaurastua veronmaksajiksi ja levittää valtakunnan uskonnollista ja poliittista yhteiskuntaa "raukoille rajoille". Vaikka turkiskauppa ja turkisten pyynti oli varsinkin asuttamisen alkuvaiheessa tärkeä tekijä uudisasutuksen levittämiseen, päätavoitteeksi tuli pian kehittää uudisasukkaiden yhteisöistä omavaraisia maatalousyhteisöjä. Niissä lappalaisilla ei ollut aluksi sijaa eikä heitä tarvittu. Kehitys sittemmin kuitenkin johti siihen, että molemmat osapuolet tarvitsivat toisiaan.

Taloudellisten tavoitteiden ja poliittisen järjestelmän vaihtelut vaikuttivat voimakkaimmin siihen, miten lappalaisiin suhtauduttiin. Turkiskauppiaat tarvitsivat lappalaisia, maanviljelijät vähemmän. Vaikka aika tänään on aivan toinen kuin 100 vuotta sitten, niin valitettavasti monet vanhat näkemykset ovat edelleen vallitsevia. Nyky-Suomessa lappalaiset nähdään edelleenkin harvaluisina metsästäjinä, kalastajina, luonnonsuojelijoina ja vanhan elämänmuodon edustajina. Etelän ihmisten maailmankuvassa he täyttävät n.s. jalon villin paikan, johon teollistuneen ja kaupallistuneen maailman ihmiset heijastavat omia toiveitaan erilaisesta elämästä.

Lappalaisten yhteisöjen aikaisemmista olosuhteista on tähän mennessä julkaistu melko paljon tieteellisiä tutkimuksia. Väinö Tanneria lainatakseni voisi sanoa, että lappalaisten saamenkieliset yhteisöt ovat viimeisimmän 500 vuoden aikana eläneet jatkuvien muutoksien alaisina. Väitänkin etteivät saamelaiset edusta mitään sellaista mikä poikkeaisi muualla maailmassa tapahtuneesta vastaavasta kehityksestä. On toki syytä olettaa että lukuisat erikieliset lappalaiskeräilijäyhteisöt ovat olleet kykeneviä menneisyydessäkin monipuoliseen vuorovaikutukseen ja yhteistoimintaan yli erilaisten rajojen. Näin oli jo silloin kun eri saamenkieliä puhuvat lappalaiset elivät luonnonvaraisessa maailmassa pohjoisilla alueilla. Parantuneiden yhteyksien vaikutuksesta aikaisemmin toisistaan erillään asuneet saamelaisryhmät ovat entistä tiiviimmin joutuneet viime vuosien aikana tekemisiin toistensa kanssa, mutta myös lisääntyvään kanssakäymiseen muidenkin ryhmien kanssa.

Lappalaisten asioissa käsityksiä voidaan muuttaa sitä mukaa kuin aika itse hitaasti ja vääjäämättömästi tarkistaa teorioita ja arvoja. Myös saamelaista maailmaa luodaan uudestaan joka päivä, mutta ainoastaan huomioimalla eilispäivä. Meidän ajatusmaailmamme on silloin kestävällä pohjalla kun se perustuu evoluutioon, ajatteluun ja maailmaan alati muuttuvana historiallisena todellisuutena. Meidän tulee olla henkisesti liikkuvia, suhteellisuudentajuisia, suhtautua kriittisesti siihen mitä pidetään yleisenä ja totuutena. On aina epäiltävä sitä mikä virallisesti on julistettu oikeaksi.