Oulun yliopistossa tämän vuoden kesäkuussa Lapin asutushistoriasta tohtoriksi väitellyt Matti Enbuske ja Suomen porotalouden historian kirjoittanut Juhani J. Kortesalmi osoittavat miten maiden omistus ja hallinta ovat kehittyneet Lapissa. Seuraavassa tarkastelen Matti Enbusken väitöskirjan tutkimustuloksia ja johtopäätöksiä.

Johdanto

Lappi ja sen asukkaat ovat kiinnostaneet monen tieteen edustajia, historiantutkijoita, kielimiehiä ja kansatieteilijöitä. Asutuksen leviäminen Lapin laajoille metsä- ja tunturiseuduille on ollut tosiasia, jota tavan takaa on pohdittu ja tarkasteltu eri puolilta. Lapin asutuksessa heijastuvat historiamme monet suuret liikkeet ja kysymykset. Suhteellisen pienissä puitteissa siinä on nähtävissä samoja piirteitä kuin Suomen historiassa. Aikaisempien tieteellisten tutkimusten perusteella on kuitenkin muodostunut vääristynyt kuva Lapin asutushistoriasta ja erityisesti saamelaisista Lapin alkuperäisasukkaina. Nämä mielikuvat ovat olleet polttoaineena, kun on vaadittu valtion saamelaisilta anastamien maiden palauttamista heille takaisin. Enbusken tutkimus muuttaa kuvaa Lapin asutushistoriasta ja tuo esiin sen, että on hyvin kyseenalaista väittää, että valtio olisi ryöstänyt saamelaisilta maat.

Lappalaisasutuksen olemassaolo oli hallitseville piireille tunnettu tosiasia jo 1500-luvulla. Mutta siitä oli vielä askel tieteellisen mielenkiinnon heräämiseen sitä kohtaan. Sen aiheuttajana oli tieteellisen tutkimusharrastuksen 1700-luvulla tapahtunut laajeneminen kohdistumaan mm. talouselämän, kielen ja kansantapojen aloilla. Matkakertomukset olivat tuon paikalliskuvausharrastuksen tavallisia ilmauksia. Eräissä kuvauksissa on siroteltuna tietoja lappalaisten elinkeinoista, asumuksista, tavoista, kielestä (mm. Castren ja Lönnroth). Enbusken työ muodostaa ensimmäisen suomalaiselle suurelle yleisölle laaditun yhtenäisen esityksen Lapin asutuksen vaiheista. Aikaisemmin Lapin paikallishistoriallisessa kirjallisuudessa on kohdistettu huomiota saamelaisasutukseen ja joissakin erikoistutkimuksissa on selvitelty tähän aiheeseen läheisesti liittyviä kysymyksiä. Enbusken Lapin asutuksesta luoma kokonaiskuva on täyteläinen ja luotettava.

Tulokset

Enbusken tutkimuksesta ilmenee että, aikoinaan kun Suomen erämaiden yksinäistalojen ympärille syntyi kyliä, katsottiin että kylälle kuuluu omistusoikeuksia sitä lähinnä oleviin metsämaihin. Sen sijaan kylän ympärillä leviävät asumattomat kuuluivat valtiolle. Vuonna 1542 Kustaa Vaasa julisti ne valtion omiksi. Vuonna 1683 annettiin asetus, joka määräsi rajat määritettäviksi kylien metsämaiden ja yleismaiden välillä. Sarkajaossa viljelypalstat jaettiin, mutta tulos oli huono ja yhteinen metsänkäyttöoikeus aiheutti runsaasti kiistoja. Vuonna 1775 aloitettu isojako oli toimenpide, jolla metsämaat jaettiin kylän osakkaiden kesken yksityispalstoina ja liikamaina. Kylässä olevilla taloilla oli yksityisten tilojensa lisäksi "optio-oikeus" näihin kylän yhteismaihin. Asutuksen säätely pysyi siten alkuperäisväestöllä, eivätkä alueelle tunkeutuneet porosaamelaiset saaneet tuolloin maankäyttöön etuoikeutta. Myös ne saamelaiset jotka polveutuivat lapinkylistä, pääsivät nauttimaan maanomistuksen eduista kylän jäseninä.

Enbuske osoittaa, että Lapin kanta-asukkaiden Lapissa suorittama suurten erämaiden asuttaminen on Lapin historiaan liittyvä erityinen ilmiö, joka erosi muun Suomen asuttamisesta. Siellähän rannikolta sisämaahan suuntautuva asutus kansoitti Sisä-Suomen laajat erämetsät. Suomalaisten erämaihin kohdistama ekspansio ulottui Ruotsiin ja Norjaankin saakka, ja se ulottui sieltä edelleen Uuden Ruotsin siirtokunnan mukana Pohjois-Amerikkaan asti. Eränkäynnin ja kaskeamisen varassa oleva asutusliike pyrki aikoinaan alueellisesti laajenemaan kaikkiin suuntiin, missä vain on ollut tarjolla riittävät mahdollisuudet niiden harjoittamiseen. Kun koskemattomat seudut loppuivat, joutui asutustoiminta murrokseen. Alueellisen ahtauden ja riistantarpeen voimakkaan kasvamisen johdosta syntyi varsinkin Etelä-Lapissa ristiriitoja eränkävijöiden ja muiden enemmän paikoilleen sidottujen elinkeinojen harjoittajien väestöryhmien välillä. Tornion ja Kemin Lapissa asuttaminen tapahtui alueella jo ennestään pysyvästi asuneitten toimesta ja vain vähäisessä määrin asukkaita tuli muualta.

Enbuske osoittaa, että etnisyydellä, kielellä tai kulttuurilla ei ole ollut missään historian vaiheessa merkitystä maanhallinnassa, mutta elinkeinollisesti lappalaisuus haluttiin rajata Ruotsin valtakunnassa lähinnä poronhoitoa pääelinkeinonaan harjoittaneen väestöryhmän elämänmuodoksi. Mitään elinkeinoa ei kuitenkaan rajattu etnisesti yksinomaan historiallisten saamelaisten elinkeinoksi. Myöskään saamelaisten poronhoito-oikeudet eivät ole perustuneet historiassa etnisesti muotoutuneeseen ylimuistoiseen maanhallintaoikeuteen. 1800-luvulla Suomeen muuttanut harvalukuinen porosaamelaisten joukko juurrutti Suomen alueelle suurporonhoidon. Kuten Juhani J. Kortesalmi osoittaa, tämä prosessi ei kuitenkaan tuonut mukanaan edistyneempää tuotantoa, koska täällä ennestään asuvat lappalaiset olivat jo kehittäneet oman elinkeinokokonaisuuden, jossa poronhoidolla oli oma merkittävä asemansa. Niin ulkomailta Suomeen 1800-luvulla muuttaneet tulijat asettuivat omaksi ryhmäkseen lappalaisten maatilatalouden harjoittajien yhteisöön. Kielenvaihdon prosessi oli näillä poronhoitajasiirtolaisilla erilainen kuin lappalaisilla, joiden lapinkielen käyttö oli vaihtunut sukupolvi aikaisemmin maatilatalouden kehittymisen myötä suomeksi.

Kirja viimeisimmässä osassa Enbuske tekee pioneerityötä yhdistämällä asiakirja-analyysin tulokset muihin tehtyihin tutkimuksiin. Kuinka paljon Enbusken tutkimus sitten sisältää uusia tutkimustuloksia? Enbuske on tutkinut Ruotsi-Suomen ajan asutusta ja hallintoa ja samassa yhteydessä Lapin asutusta koko valtakunnan alueella, mitä kukaan ei ole aikaisemmin tehnyt samalla perusteellisuudella. Enbusken tutkimusten perusteella voidaan sanoa, että aikaisempi kuva Lapin asutuksesta ja hallinnosta on ollut liian yksioikoinen ja vääriin yleistyksiin perustuva. Tätä pidän erittäin keskeisenä tutkimustuloksena. Joidenkin aikaisempien tutkimuksiin kuuluneiden tutkimustulosten korjaamista voidaan lisäksi pitää merkittävänä ansiona. Ei ole myöskään syytä unohtaa, että tutkimuksen tuoma tieto antaa tukevan pohjan poliittisille päätöksille.

Johtopäätöksiä

Enbusken tutkimuksen perusteella kysymys valtion maiden palauttamisesta saamelaisille voidaan muotoilla kysymykseksi siitä pitäisikö Lapin maiden ja metsien kuulua sille kansanosalle, joka nuo erämaat aikoinaan kansoitti ja asutti, vai antaa niille porosaamelaisille, joiden esi-isät saapuivat tänne vasta runsas sata vuotta sitten. Suomessa saamelaisrekisterissä olevista suurin osa on juuri 1800-luvulla Suomeen muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläisiä. Silti saamelaiskäräjien vaatimukset maaoikeuksien palauttamiseen perustuvat käsitykseen saamelaisista Suomen alkuperäiskansana. Käsitys on siinä mielessä virheellinen, että enemmistö varsinaisista lapinkylistä polveutuvista ihmisistä ei ole saamelaisia. He eivät välttämättä pidä itseään saamelaisina ja vain osa heistä hyväksyttäisi tai on hyväksytty saamelaisrekisteriin nykyisen saamelaismääritelmän perusteella. Saamelaismääritelmään viitaten Enbuske toteaakin, että historiallisen kehityksen näkökulmasta ei ole mielekästä rajata mitään tiettyä ajankohtaa, josta lähtien määritellään etnisen nykysaamelaisuuden alkaneen tai todetaan suomalaisuuden syrjäyttäneen alkuperäisen kulttuurimuodon.

Saamelaiset eivät ole maattomia ja huonosti toimeentulevia kuten usein annetaan ymmärtää. Suomen saamelaiset toisin kuin heidän heimoveljensä Norjassa ja Ruotsissa omistavat pienen keskieurooppalaisen valtion verran omia maita. Heidän omistusoikeutensa samoin kuin laiduntamisoikeutensa toisten omistamiin maihin on vahvasti turvattu. Vaikuttaakin siltä, että historiallisten faktojen sijaan suomalaispäättäjiä kiinnostaa maaoikeuskysymyksessä sellaiset yhteiskuntapoliittiset tavoitteet, joissa keskeisellä sijalla on monikulttuurisuuden ja heterogeenisyyden ymmärtäminen ja vähemmistöryhmien olemassaolon edellytysten turvaaminen.

Takaisin