Tutkijat ovat viime vuosina juosseet kilpaa ajan kanssa yrittäessään pelastaa sen, mitä katoavista saamenkielistä on pelastettavissa. Saamelaisten kotiseutualueella saamelaisyhteisöissä tilanne on usein ollut lohduton: kielen puhujia on jäljellä vain kourallinen, suurin osa vanhuksia, ja perinteinen elämänmuoto on muuttunut kannattamattomaksi. Kun olen muutaman vuoden poissaolon jälkeen palannut samoille seuduille, kielen puhujia on ollut vain yksi tai kaksi.

Olen pannut merkille miten kielen mukana ei katoa ainoastaan kiehtovia sanastoja ja lauserakenteita, vaan myös valtava määrä tietoa ja kulttuuriperintöä jonka kantaja kieli on. Kun puhutaan pienistä heimokulttuureista, puhutaan tuhansia vuosia kestäneestä sopeutumisesta paikallisiin oloihin. Saamelaisilla on ollut suorastaan pökerryttävän paljon tietoa oman alueensa eläimistä, kasveista ja luonnonilmiöistä - ja kyky elää tasapainossa ympäristönsä kanssa.

Kieli on tapa luokitella asioita. Jokainen kulttuuri on luonut oman luokitusjärjestelmänsä, joka elää kielessä. Nyt, kun nuorempi sukupolvi ei enää hallitse kieltä kunnolla, ihmiset ovat unohtaneet, mitkä asiat ovat muuttumattomia ja mitkä muuttuvia. Samalla kielestä ja kulttuurista - niiden sisältämästä maailmankuvasta - on tullut vain varjo siitä, mitä se on joskus ollut. Mutta onko kielen kadottava? Ja onko kulttuurin välttämättä kadottava kielen mukana?

Yksinkertaista vastausta ei voi antaa. Joidenkin lapinkielen alamuotojen tulevaisuus on pienilukuisen taitajaryhmän varassa. Silti lapinkieli elää vielä, ja saattaa hyvinkin vahvistua. Nähtäväksi jää, selviääkö kieli ja kulttuuri muutoksesta jossa perinteiset elinkeinot ovat käyneet kannattamattomiksi. Emme kuitenkaan ole vain tämän prosessin sivustaseuraajia, olemme sen aktiivisia osallistujia. Meistäkin on kiinni, miten lapinkieli ja lappalaisuus muuttuvat.

Seuraavassa yritän Irja Seurujärvi-Karin väitöskirjassaan käyttämän teorian pohjalta kuvata omin päätelmin siitä miten saame eli lapinkieli vaihtui suomeksi.

1800-luku oli Lapissa suomenkielen kulta-aikaa. Epävirallisessa viestinnässä eri ryhmien välillä dominoi suomi. Lappalaiset joutuivat yhden sukupolven aikana vaihtamaan Keski-Lapissa kielensä metsälapista suomeksi. Vaihdosta edisti alueelle muodostuva uudisasutus ja harjoitettu kielipolitiikka. Näin useimmat metsälappalaiset oppivat suomea. Suomalaisen ja lappalaisen avioliitosta syntyi suomenkielinen perhe. Uuden kielipolitiikan ja osittain uusien tulokkaiden aiheuttaman paineen seurauksena kävi niin, että metsälappalaiset vähitellen assimiloituvat suomenkielisiksi.

Valtion taholta aloitettiin suomalaistamispolitiikka Lapissa jo 1800-luvun alussa. Sen keskeinen väline oli koulu. Sen lisäksi, että opetuksessa ei käytetty Lapin kieltä, tuli opettajan tehtäväksi asenteiden muokkaaminen ja suomen suosittaminen lasten vanhemmille kotikieleksi.

Kampanja oli tuloksekas. Vähitellen rupesi suomenkielen käyttö saamaan jalansijaa lappalaisten keskinäisessäkin viestinnässä. Koulun välityksellä tällainen politiikka ulottui alkuperäiskansan ytimeen, lappalaisperheisiin. Lappalaisäidit rupesivat puhumaan lapsilleen suomea siitäkin huolimatta, että heidän oma suomenkielen taitonsa oli usein heikohko. Lapsilta kiellettiin lapinkielen puhuminen kotonakin, koska opettaja oli kertonut kuinka tärkeää lasten tulevaisuuden kannalta on että nämä puhuvat suomea. Ennen pitkää lappalaiset puhuivat lapsilleen suomea kyläpaikoissa. Inarin kaukaisimmissa syrjäkylissä puhuttiin vielä pitkään lapinkieltä. Lasten keskinäiseksi kieleksi tuli suomi.

Suomalaisen ja lappalaisen avioituessa tuli yhä useammin perheen kieleksi suomi. Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä metsä- ja kalastajalappalaisten assimilaatioprosessi oli edennyt niin pitkälle, että metsälapin kielen kohtalo oli jo ratkaistu; se tulisi ennen pitkää katoamaan. Prosessi eteni nyt omalla voimallaan.

Koulupakko merkitsi sitä, että alkuperäisväestöön kuuluvat lapset joutuivat elämään poissa kotoaan vanhempiensa luota yhdeksän kuukautta vuodessa, asumaan tämän ajan mukavassa lämpimässä asuntolassa. He tottuivat saamaan kaksi tukevaa ateriaa päivässä, siihen vielä aamu- ja iltapalan päälle, ja nukkumaan pehmeässä vuoteessa lakanoiden välissä. Ensimmäisen koulutalven he elivät aluksi kuin sumussa. Lapset olivat kuin tuuliajoilla, eivätkä ummikkoina osanneet ennakoida mikä heitä odotti koulussa ja asuntolassa. Tämän muistan omakohtaisesti varsin hyvin. Syksyllä 1950 tulin kouluun Inariin. Minun kaltaisilla ummikoilla ei ollut käsitystä kotipiirin ulkopuolisista asioista ja niiden mittasuhteista, historian kulusta kuten ei mistään muustakaan.

Koulussa lasten annettiin ymmärtää, että lukemaan oppiminen suomeksi on välttämätöntä. Mutta lukemaan opittuaan heidän oli vaikea löytää kirjoja, joista olisivat tunnistaneet itsensä. Kaikista kirjoista näki, että ne oli kirjoitettu muita kuin heitä varten.

Kolmen kuukauden pituisen kesäloman ajan lapset viettivät kotona. Palatessaan kouluvuoden päättymisen jälkeen vanhempiensa luo lapset puhuivat suomea, vain harvoin saamea. Seurauksena oli, etteivät he nähneet vanhempiensa elämässä mitään sellaista, mistä olisivat pitäneer mihin olivat koulussa tottuneet.

Tiettömien kulkuyhteyksien takana asuvat vanhemmat, jotka koulupakon alkuvuosina eivät osanneet suomea, olivat hekin pettyneitä ja järkyttyneitä; he eivät voineet keskustella omien rakkaittensa kanssa saameksi. Lapsista oli tullut heille vieraita.

Oli syntynyt todellinen sukupolvien välinen kuilu, johon oli paljon vaikeampi löytää ratkaisua kuin normaalin lasten ja vanhempien ikäeroon, koska siihen liittyi nyt kielimuuri. Se kuitenkin ajanoloon vanhempien suomen kielen taidon lisääntyessä madaltui. Siihen liittyi myös täysin vieras elämäntapa, joka oli kaikella tapaa ristiriidassa entisen elämäntavan kanssa. Lapset eivät koulun päättymisen jälkeen osanneet metsästää, kalastaa ja hoitaa poroja, eivätkä nähneet mitään syytä opetellakaan.

Inarin, Kittilän ja Sodankylän metsälappalaiset siirtyivät parissa miessukupolvessa metsälapin kielestä suomenkieleen. Tämä ei ollut helppo asia, vaan tuskallinen prosessi. Sille oli ominaista, että se tapahtui tietoisena kielenvaihtona. Oli hienompaa olla suomalainen ja oli suorastaan häpeä olla lappalainen. Lappalaisuus koettiin eristyneisyydeksi ja takapajuisuudeksi, josta piti mahdollisimman pian päästä eroon, jos halusi olla mukana uuden aikakauden tuulissa. Vaikka lappalaisilla kieli vaihtuikin suomeksi, väestön geneettinen ja etninen alkuperä ei kuitenkaan ole vaihtunut vaan on edelleen sama, metsä- kalastajalappalaisuus.

Myös kirkko edisti omalta osaltaan toiminnallaan Lapissa puhuttujen lapinkielten katoamista. Kirkkoa on kiittäminen siitä, että Lapin maaseutuväestön luku- ja kirjoitustaito 1800-luvun lopulla oli varsin korkealla. Kirkko oli tehnyt ahkerasti työtä opettaakseen kaikille Lapin asukkaille kristillisen opin perusteet. Käytännössä tämä merkitsi, että kaikkien seurakunnan jäsenten oli ennen ripille pääsyä opettava lukemaan katekismusta. Ripille pääsy oli ehtona sille että päästiin naimisiin. Lappalaiset ajattelivat, että kaikkien tuli oppia lukemaan ja kirjoittamaan, jos ei nyt ihan parin rippikouluviikon aikana, niin kuitenkin pikkuhiljaa kotona, vanhempien opastuksella.

1800-luvun lopulla perustettiin myös Lapissa maaseudulle kansakouluja, jotka olivat kirkosta riippumattomia, vaikka niiden opetus perustuikin "kristillisiin periaatteisiin". 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa kansakoulujen määrä lisääntyi melko nopeasti. Nämä oli tarkoitettu 8-13-vuotiaille lapsille, jotka osasivat jo lukea. Vaikka lappalaiset osasivatkin lukea ja kirjoittaa, he olivat selvillä siitä etteivät nämä taidot juuri ulottuneet perusteita pitemmälle. He ymmärsivät myös, että heidän luku- ja kirjoitustaitonsa ei ulottunut lapin/saamenkieleen. Sitä mukaan kun suomenkielen parissa vietetty aika piteni, lappalaiset omaksuivat uusia suomenkielisiä ilmauksia, ja näin synnyttivät paikallisen murteen, jossa oli myös runsaasti lainasanoja lapin/saamenkielestä.

Käsite lappalainen ei ollut aikoinaan mitenkään positiivinen. Suhtautuminen alueelle etelästä tulleisiin uudisasukkaisiin on vaihdellut äärimmäisen positiivisesta äärimmäiseen negatiiviseen. Pääväestön käyttämä lappalainen-termi heijastaa tätä enemmistö-vähemmistö -asetelmaa. Sana lappalainen sisälsi vuosisatojen aikana vähemmistöön kytkeytyneen vähättelevän, aliarvioivan ja diskriminoivan sävyn.

Ajat ovat edellä kuvatusta kovasti muuttuneet. Tämän päivän lappalaisuus on riistetyn omanarvontunnon palauttamista, samastumista siihen perinnepohjaiseen kulttuuriin, jossa nykylappalaisten esivanhemmat elivät 1800-luvulla. Alkuperäisväestöön kuuluvilla lapsilla on nykyisin parempi mahdollisuus päästä osalliseksi enemmistöväestön maailmasta menettämättä kokonaan yhteyttä omaan perinteeseensä ja maailmaansa. Kummalliseksi paradoksiksi jää silti se tosiasia, että saamelaislasten koulutus on ennen kaikkea edesauttanut heidän sopeutumistaan enemmistöyhteiskuntaan. Koulunsa päätettyään useimmat alkuperäisväestöön kuuluvat nuoret eivät halua jäädä kotiseudulleen, koska työnsaantimahdollisuudet ovat heikot.

ILOn alkuperäiskansoja koskevan yleissopimuksen ratifiointi saamelaiskäräjien ajamassa muodossa ei tule tilannetta parantamaan millään tavoin, pikemminkin lisäämään ristiriitoja. Näin ei kuitenkaan tarvitsisi välttämättä olla. Saamelaiskäräjien johto on ratsastanut saamelaisnationalistisella aallolla. Tämä nationalismi ja jopa sen ylilyönnit ovat olleet ymmärrettävä reaktio tilanteessa jossa saamelaiskulttuuria uhkasi häviäminen. Valitettavasti kielensä kokonaan tai melkein säilyttäneet saamelaiset määrittelivät identiteettinsä rajaamalla itsensä irti paitsi muista suomalaisista, myös niistä saamelaisista/lappalaisista jotka edellä kuvaamani prosessin seurauksena olivat menettäneet oman saamenkielensä. Seurauksena on se traaginen alkuperäiskansan kahtiajako, jossa nyt eletään.

Tänä päivänä tilanne on muuttumassa. Uusi etninen tietoisuus lappalaisten menneisyydestä, ominaislaadusta ja nykykulttuurin rikkaudesta on nousemassa, samaan aikaan kun saamelaiskäräjien johtoa vielä kannatteleva etnonationalistinen hyökyaalto on asettumassa kohtuullisiin mittasuhteisiin. Jos ja kun nämä virrat yhtyvät, lappalaissanasta tulee jälleen positiivinen käsite, jonka merkityksestä sekä saamelais/lappalaispohjainen että suomalaisasujaimisto voivat olla yhtä mieltä. Alkuperäiskansan eri alaryhmien erilaisuus ja ominaislaadut ovat rikkaus, eikä peruste jolla mikään alkuperäiskansaan todella kuuluva ryhmä tulisi sulkea sen ulkopuolelle. Nykyinen keinotekoinen alkuperäiskansan kahtiajako on molemmille osapuolille henkinen taakka, jonka alta pääseminen tulee vapauttamaan runsaasti myönteistä energiaa. Sitä tarvitaankin yhteisten etujen ajamiseen.