Inarin ikiaikaiset kalastajalappalaiset joutuivat kohtaamaan vasta 1800-luvun lopulla Norjan porolappalaisten tunkeutumisen alueelleen. Näiden kahden kulttuurimuodon törmäämisestä ja törmäyksen seurauksia perinteiselle kalastajalappalaiskulttuurille on käsitelty tarkoin Heikki Tikkasen pro gradu tutkielmassa "Suomen ja Norjan Lapin rajaneuvottelut 1829-52" vuodelta 1964. Tutkielma käsittelee kautta linjan näitä ongelmia joista muutamia esimerkkejä.

"Kesällä 1829 Utsjoen silloinen nimismies Anders Lindström ilmoitti Oulun maa­herralle, että Norjan lappalaiset tulivat Suomen puolelle niin suurin laumoin, ettei Utsjoen lappalaisille jäänyt laidunta, että Itä-Finnmarkin vouti oli tehnyt syyskärä­jillä vääryyttä Suomen alamaisille, eräälle kalastajalappalaiselle, anastamalla tämän Norjan puolella olleen omaisuuden ja että Norjan lappalaiset olivat vuoti Cappellenin suostumuksella tukkineet Tenon -syväväylän, joten Suomen jokikalastajat eivät ol­leet saaneet kalaa. Siitä oli seurauksena nälänhätä jo kesällä, minkä myös kirkkoherra Fellman todisti."(Tikkanen, sivu 33)

Tästä kirjelmästä oli seurauksen, että: "Norjan oikeusosasto määräsi Finnmarkin amtmanin toimittamaan tiedustelun, ketkä, millä seudulla ja kuinka usein olivat laiduntaneet luvattomalla alueella sekä ketkä sulkivat lohijokia. Hallitus edellytti, että rikkomuksista rangaistaisiin vallitsevien asetusten mukaisesti." (Tikkanen, sivu 34)

Ekströmin ja Cappelenin mietinnössä vuodelta 1834 on seuraavia ajatuksia: "Käytäntö oli se, että muuttolappalaiset eivät maksaneet usein merikalastuksesta­kaan kymmenystä - sen suorittivat vain vähäporoiset tai porottomat." (Tikkanen, sivu 48)

"Traktaatin säännösten (Strömstadin rajasopimus) noudattamissa oli aina ollut epätarkkuuksia. Niinpä ei kukaan ollut koskaan osoittanut vieraille lappalaisille laidunaluetta, vaikka heidän poroistaan oli 20-30 vuotta ollut kiusaa Inarin lappalaisten paikoillaan pysyville kotiporoille (tam rem) ja peuranpyynnille. Koska Norjan porot olivat lisääntyneet, tarvitsivat ne uusia laitumia, joille ne omin valloin tunkeutuivat. Siten loukattiin myös Enontekiössä uudisviljelijäin omistuksia." (Tikkanen, sivu 49)

"Inarin väestöstä kuudesosa viljeli Ekströmin mukaan vähän maata, mutta kalastus oli tärkein elinkeino. Ohessa hoidettiin poroja. Suurin poromäärä yhdellä taloudella oli 300 päätä. Inarin poro oli kookkaampi kuin muuttolappalaisten. Se oli tottunut pysyttelemään samoilla seuduilla. Usein se sai viettää kesänsä Inarin saarilla. Sekaantumista Norjan poroihin kuitenkin tapahtui. Niiden ilmaantuminen häiritsi pahasti peuranpyyntiäkin, joka 20-30 vuotta aikaisemmin oli saattanut nuorapyydyksin tuottaa yhdellä kertaa jopa 80 peuraa yhdelle ainoalle metsästäjälle. Muuttolappalaisten mukana oli alueelle tullut runsaasti petoja, jotka tappoivat Inarin poroja, jotka viihtyivät paremmin metsäalueilla kuin avoimessa tunturissa, jonne taas pedot eivät lähteneet mielellään.

Ekström huomautti, että Inarin asukkaat muuttaisivat Norjaan, jos ei heitä suojattaisi. Heidän talousmuotonsa oli yhteiskunnan kannalta edullisin. Myös traktaatin I lisäkirjan 16. artikla edellytti paikoillaan asuvan väestön suojaamista. - Muuttolappa­laisten porolisäystä ei ollut syytä tukea, sillä suurenevat porolaumat tuhoaisivat lopulta itse itsensä, kun jäkälä loppuisi, kuten oli käynyt Utsjoella. Lumettomana ai­kana oli sen kallioperäisestä maastosta jäkälä hävitetty polkemalla." (Tikkanen, sivu 55-56) Tikkanen jatkaa: "Norjan porojen lisääntyminen oli johtanut häiriöihin Inarissa. Jos paikalliset virkamiehet olisivat aikoinaan voineet valvoa muuttoa (art. 10), ei laittomuuksia olisi päässyt syntymään. Sitä paitsi lappalaisten tuli selvittää muuttoriitaisuudet lapinoikeudessa (art. 22), joka ei tiettävästi ollut koskaan kokoontunut. Inarin lappalaisten lienee ollut helpompi väistyä kuin käydä riitelemään Norjan muuttolappalaisten kanssa. Traktaatin sisältöä ei varmaan ole Inarissa tunnettu riittävän hyvin. Sen so­veltamisessa oikeusjuttuihin oli ollut vaikeuksia ja liian suuria kustannuksia. Jos ilmi tulleet loukkaukset saisivat jatkua, seurauksena olisi Inarin väestön talousmuodon tuho ja seudun autioituminen.

Puheena olleissa oloissa Inarin väestö ei voinut siirtyä paimentolaisuuteen, koska sen harjoittajia oli jo liikaa. Inarilaisilla oli yhteensä 5-6 asuinpaikkaa niin kaukana toisistaan, että 150-300 poron elättäminen oli mahdollista. Tähän rauhalliseen elintapaan liittyi vielä kalastaminen ja villiporon pyynti.

Tällaista talousmuotoa järkyttivät pahasti Norjan lappalaisten porojen säännölli­sesti toistuvat vierailut. Tuhat lukuiset laumat tuhosivat ja kulkemalla paljon jäkälää, eikä sellaisesta joukosta ollut helppo löytää siihen mahdollisesti sekaantuneita poroja." (Tikkanen, sivu 73) "Oli muistettava, että karjanhoito oli Inarin pääelinkeino, Lagerborg ja Ekström täh­densivät" (Tikkanen, sivu 74)

"Inarilla ei itsellään ollut ainuttakaan muuttolappalaista. Norjan muuttolappalai­set olivat tunkeutuneet sinne omin valloin (vuosi 1840). Myöskään Enontekiön tai Utsjoen lappalaisilla ei ollut oikeutta laiduntaa Inarin alueella. Norjan lappalaisille ei voitu myöntää laajempia oikeuksia kuin oli maan omilla lappalaisilla. Sen kielsi traktaattikin (art. 3). Sen mukaan sekä Suomen ja Ruotsin että Norjankin virkamiehet saivat määrätä alueen, jota lappalaiset saivat käyttää, sen maan lakien mukaan." (Tikkanen, sivu 90)

Norjan lappalaisten tuhoista vuonna 1844 Tikkanen kertoo seuraavaa.

"Lisäksi Utsjoella ja Inarissa oli syötetty heinä- ja jäkälävarastoja, poljettu niittyjä, revitty verkkoja ja tuhottu omaisuutta siten parin tuhannen ruplan arvosta. Utsjoella Norjan lappalaiset veivät vuosittain kymmeniä porokuormia (à 50 kop.) jäkälää ja korjasivat joskus heinääkin (2 hr/kuorma). Norjalaisten rikollinen omavaltaisuus oli valituksista päätellen keskittynyt Inariin, koska Utsjoen väestä moni oli muuttolappalainen. Loukkauksiin syyllistyneitä Norjan alamaisia mainittiin nimeltä Utsjoella 15 ja Inarissa 39 kertaa." (Tikkanen, sivu 135)

"Lukuisien Norjan alamaisten osallistuminen villiporon pyyntiin Suomessa johti tämän eläimen nopeaan vähenemiseen koko Lapissa. Niinpä Inarin Muddusjärven ky­läläiset valittivat, että Norjan lappalaisten ilmestyminen heidän yksityisille (undersynta) peuramailleen Petsikko- ja Muotkatuntureille oli hävittänyt suurriistan, josta aiemmin oli saatu 120-150 teurasta vuosittain.

Karasjoen, Koutokeinon ja Aiviovaaran lappalaiset olivat lopettaneet Paadarin kylän samanarvoisen metsästyksen Marasti- Vijfras-, Skjetsam- ja Peldotuntureilla niin, että vuosisaalis oli vähentynyt kymmeneen yksilöön. Alueella, jossa oli saatu 200 peuran vuosisaaliita, niin että metsästystä ei enää kannattanut harjoittaa. - Kittilässä sen sijaan vain todettiin Norjan lappalaisten pyytävän vuosittain 200 villiporoa - si­sämaan tuntureilla riittikin riistaan vielä pariksi vuosikymmeneksi." (Tikkanen, sivu 139) Myös Sompiossa peuranpyynti elinkeinona loppui tunturilaisten porotokkien alueelle tulon myötä.