Steinbeckin (1953 Eedenistä itään I sivu. 9-11) mukaan ennen uudisasukkaiden saapumista ensin siellä asuivat intiaanit, ala-arvoinen rotu, jolla ei ollut sen enempää tarmoa kuin neuvokkuutta ja sivistystäkään. He elivät toukista ja heinäsirkoista ja simpukoista; olivat liian laiskoja metsästämään tai kalastamaan. Söivät mitä sattuivat löytämään eivätkä viljelleet mitään. He hienonsivat katkeranmakuisia terhoja jauhoikseen. Heidän sotimisensakin oli velttoa pantomiimia.

Hän jatkaa "sitten samosivat kovat ja kuivuneet espanjalaiset löytöretkillään näiden seutujen halki, ja he uskoivat vain kultaan ja Jumalaan. He keräsivät itselleen vuoria ja laaksoja, jokia ja kokonaisia maisemia niin kuin nykyajan ihminen tonttien saantokirjoja. Nämä sitkeät, sielultaan kuivettuneet miehet etenivät rannikkoa pitkin ylös ja alas. Jotkut heistä jäivät asumaan ruhtinaskunnan kokoisille tiloilleen, joita olivat saaneet Espanjan kuninkaalta, vaikka tällä ollut edes harmainta aavistusta mokomista lahjoista. Ensimmäiset omistajat asuivat kurjissa hökkeleissään, ja heidän karjansa kierteli pitkin ja poikin ja lisääntyi moninkertaiseksi. Aika ajoin omistajat teurastivat nautojaan vuotien vuoksi ja jättivät ruhot korppikotkille ja kojooteille.

Tullessaan espanjalaiset antoivat nimen kaikelle minkä näkivät. Ristiminen oli löytöretkeilijän ensimmäinen velvollisuus - velvollisuus ja samalla etuoikeus. Paikalle on annettava nimi, ennen kuin sen voi merkitä käsin piirrettyyn karttaan. Espanjalaiset niin kuin tiedämme olivat uskonnollista väkeä, ja luku ja kirjoitustaitoiset heistä, ne sitkeät ja uupumattomat papit, jotka kiertelivät sotilaiden myötä, pitivät päiväkirjaa ja piirsivät karttoja, Ja niinpä ensimmäiset paikannimet olivatkin pyhimysten tai kullakin paikalla vietettyjen uskonnollisten juhlien nimiä. Pyhimyksiä on paljon, mutta ei sentään loputtomasti, ja niin näemmekin näiden ensimmäisten nimien toistuvan. On San Miguel, St Michael, San Ardo, San Bernardo, San Benito, San Lorenzo, San Carlos, San Francisquito. Ja juhlapäivät sitten - Natividad, Syntymän juhla; Nacimiende, syntyminen; Soledad, yksinäisyys. Mutta nimille antoivat aiheen myös retkikunnan kulloisetkin tunnelmat: Buena Esperanza, hyvä toivo; Buena Vista, koska näköala oli kaunis; Shualar, koska se oli sievä. Sitten seurasivat kuvailevat nimet: Paso de los Robes tammipuiden vuoksi; Los Laureles laakeripuiden vuoksi; Tularcitos suoruokojen tähden; Salinas alkalin mukaan, joka oli valkoista kuin suola.

Sen jälkeen ristittiin paikkoja niiden eläinten ja lintujen kunniaksi, joita satuttiin näkemään - Gabilanin vuoret saivat nimensä haukoista, jotka niillä lentelivät; Topo myyrästä; Los Catos villikissoistaan. Joskus innoittivat nimen keksijöitä paikan ulkoiset ominaisuudet: Tassajara merkitsee kuppia ja lautasta; Laguna Seca on kuivunut järvi; Corral de Tierra maavallien aitaama alue; Paraiso kuin taivas.

Sitten tulivat amerikkalaiset - ahnaampina, koska heitä oli enemmän. He valtasivat maat itselleen ja muuttivat lakeja niin, että heidän omistusoikeutensa tuli päteväksi. Ja farmarit levisivät joka puolelle maata, ensin laaksoihin sitten alemmille rinteille. Rakennettiin pieniä taloja, joissa oli punapuun päreistä tehty katto, pystytettiin paaluaitauksia halkaistuista hirsistä. Missä hyvänsä vain lähde maasta pulputti, sinne syntyi talo, jossa perhe alkoi kasvaa ja karttua. Punaisen kurjenpolven ja ruusupensaan vesoja istutettiin pihamaalle. Polkujen tilalle tulivat vankkurien pyöränurat, maissi- ja ohra- ja vehnätilkkuja raivattiin keltaisen sinapin keskelle. Joka kymmenen mailin päähän ajoteiden varrella syntyi sekaratavarakauppa ja sepän paja, ja ne olivat pikkukaupunkien Bradleyn, King Citys, Greenfieldin siemen.

Amerikkalaisilla oli suurempi taipumus ristiä paikkoja ihmisten mukaan kuin espanjalaisilla. Ne nimet, jotka syntyivät laaksojen jo tultua asutetuiksi, juontavat alkunsa pikemminkin paikallisista tapahtumista, ja ne ovat mielestäni nimistä kiehtovampia, koska joka ainoa niistä viittaa johonkin unohtuneeseen tarinaan. Mieleeni tulevat nyt Bolsa Nova, uusi kukkaro, Morocojo, ontuva mauri (kuka hän mahtoi olla?), Wild Horse Canyon ja Mustang Grade ja Shirt Tail Canyon eli paidanhelmakanjoni. Ristijät ovat antaneet paikkojen nimiin oman panoksensa, kunnioittavan ja epäkunnioittavan, kuvailevan tai pelkästään runollisen tai halventavan. Minkä hyvänsä kanjonin voi ristiä San Lorenzoksi, mutta Paidanhelmakanjoni tai Ontuva Mauri ovat vallan muuta..."

Steinbeck jatkaa (siv. 211) "uusi maa tuntuu aina muovautuvan vanhan kaavan mukaisesti. Ensin tulevat tienaukaisijat, vahvat, urholliiset ja hiukan lapsekkaat. Erämaassa he pystyvät pitämään itsestään huolen, mutta joutuessaan tekemisiin ihmisten kanssa he ovat naiveja ja avuttomia, ja kentien juuri t ämän vuoksi matkaan lähtivätkin. Kun uudesta maasta on sitten hiotunut pahin rosoisuus, tulevat liikemiehet ja lakimiehet ollakseen apuna kehittämistyössä - ratkomaan omistuksellisia ongelmia, useinmiten niin, että anastavat kiusauksen kohteet itselleen. Ja viimeisenä tulee kulttuuri - toisin sanoin huvitukset, rentoutuminen, vapautuminen elämisen tuskasta. Ja kulttuuri voi olla minkä tasoista hyvänsä ja on myös...

Entäpä Lapissa, oliko täällä kehitys yhtä yksiviivaista ja raakaa kuin Amerikassa?

Väitän, ettei ollut. Suuri osa Lapista kuului kuului aikanaan koskevaan lapinkyläjärjestelmään. Saamelaiset hyödynsivät asuma-alueensa ympäristöä toisiinsa jakautuneen lapinkyläjärjestelmän puitteissa. Jokaisella kylällä oli rajoiltaan tarkoin määrätty, naapurikylien kanssa sovittu alueensa, jonka sisällä oli jokaiselle perheelle ja suvulle jaettu oma pyyntialue ja kalavesi. Vuonna 1602 Kaarle herttuan Lapinmaata koskevan verollepanoasetuksen mukaan kaikkien lappalaisten määrä oli kirjattava ja tämän tuli tapahtua vuosittain. Lisäksi oli kaikkien Lapinkylien järvet ja joet rekisteröitävä. Tämän jälkeen tuli manttaalia verrata järvien ja jokien lukumäärään ja viimeksi mainittu tuli jakaa manttaalin mukaan niin, ettei kenelläkään ollut useampia järviä ja jokia kuin jaksoi käyttää. Tämän jälkeen oli luotettavien henkilöiden verolle pantava lappalaiset niin, että tämän jälkeen maksoivat veroa kyseisistä vesistä asetuksessa tarkemmin ilmoitetulla tavalla.

Lapinkylissä asuvien saamelaisten maantieteellinen ympäristö suoraan määräsi elämänmuodon luoteen. Juuri luonto synnytti aikoinaan Inarin saamelaisille kalastukseen, metsästykseen ja pienimuotoiseen poronhoitoon perustuvan tyypillisen puolipaimentolaisuuden, joka oli niin tapojen kuin tottumusten vakiintumisenkin alkuperä. Inarin alueen aineelliset luonnonvarat ja niiden hyödyntämien yhdessä ilmastollisten ja biologisten olosuhteiden kanssa olivat jo ammoisina aikoina synnyttäneet Inarin saamelaisen metsästys ja kalastuskulttuurin, jota keskiajalta lähtien on täydentänyt poronhoito.

Ympäröivät luonnonsuhteet loivat saamelaisille tarpeen elämänmuodon synnylle. Luonnonolosuhteet myös vakiinnuttivat Inarin saamelaisten elämäntavan. Pysähdyspaikat ja päämuuttoreitit metsästys ja kalastusalueille olivat periaatteessa aina samat. Ainoastaan perheiden pysähdyspaikkojen sijainti ja rajat saattoivat muuttua. Inarin saamelaiset joutuivat siirtämään talvikylää tavallisesti 10-30 vuoden välein. Arkeologisten kaivausten perusteella viimeisin talvikylä lienee sijainnut Nukkumajoen latvoilla 1600-luvun loppupuolella. Talvikylää jouduttiin aina silloin vaihtamaan kun talvikylän ympäristössä polttopuu alkoi käydä vähiin ja kun porojen talvilaitumet olivat loppumassa.

Keskiajan loppuun mennessä lapinkylät olivat hajonneet tai hajoamassa kiinteän asutuksen tieltä. 1700-luvulla lappalaisten omat hallintoelimet lakkasivat toimimasta korvautuen valtion oikeuslaitoksen käräjillä ja yleisillä hallintoelimillä. 1751 solmituilla Strömstadin ja 1809 Haminan rauhansopimuksilla kiellettiin omistamasta maata muussa kuin siinä valtiossa kuin missä oli kirjoilla. Perinteistä lappalaista kylähallintoa edustaa enää kolttien kyläkokous, joka ei ole varsinainen päättäjä, vaan ainoastaan lausunnonantaja.

Vuonna 1751 solmitussa Strömstadin rajasopimuksessa määriteltiin ensimmäistä kertaa lappalaisten aluetta jakava valtioiden välinen raja. Tämän sopimuksen lisäpöytäkirjassa turvattiin porolappalaisten oikeus siirtyä poroineen entisen Lapinmaan alueella valtioita erottavan rajan molemmin puolin. Sen sijaan Haminan rauhansopimuksessa 1809 Suomen porolappalaiset menettivät lisäpöytäkirjaan perustuvat oikeutensa 1800-luvulla alkaneen kehityksen myötä, joka päättyi 1852-54 toteutuneeseen Suomen ja Norjan väliseen rajasulkuun. Rajasopimuksen lisäpöytäkirjassa oli nk. Lappikodicillissa turvatun rajaylitysoikeuden lakattua seurasi, että alueita ei voitu enää hyödyntää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Kautokeinon alueelta muuttikin 30 porolappalaisperhettä Karesuvantoon, jotta sieltä käsin voisivat edelleen jatkaa Suomen puoleisten talvilaidunten käyttöä. Myös tämä kävi mahdottomaksi, kun Ruotsi sulki rajansa vuonna 1889. Kaiken kaikkiaan vv. 1852 (rajasulun) jälkeen -1900 siirtyi maahamme 67 porolappalaista perheineen ja tulijoita olisi ollut enemmänkin, mutta suurten porotokkien vuoksi kaikkia ei otettu vastaan.

Kun porosaamelaiset muuttivat siirtolaisina 1800-luvulta lähtien entisen Inarin lapinkylän alueelle, heidän elinkeinonsa muuttuivat. Muutos osoittaa missä määrin alueen luonnonrikkaudet ja vuoden aikojen jaksot muokkasivat Inarin saamelaisten ja heidän alueelle siirtolaisina muuttaneiden porosaamelaisten toimintaa. Alussa tulijoiden täyspaimentolaisuus oli vahvimmillaan. Näiden tulijoiden laaja-alaiset ja alun perin puhtaasti paimentolaiset tavat joutuivat kuitenkin sopeutumaan uudessa ympäristössä Inarin saamelaisten ikiaikaisiin puolipaimentolaistapoihin.

Historiallisten lähteiden perusteella voidaan päätellä, että Inarin saamelaisten puolipaimentolaisyhteiskunta ei ollut täysin muuttumaton. Siirtymäkauden moni-ilmeiset seikat osoittavat, että Inarin saamelaisten sukuyhteisöt ovat yrittäneet pikkuhiljaa mukautua taloudelliseen kehitykseen tutustuessaan siihen. Peurakantojen huvettua Inarinjärven kalastuksesta alkoi tulla pääelinkeino ja samalla poronhoidon merkitys lisääntyi sivuelinkeinona. Aluksi tämä kehitys eteni häiritsemättä monimuotoisen puolipaimentolaisen elämäntavan harmoniana. 1700 ja 1800-luvulla muutos nopeutui, mutta niin yksipuolisesti, että elinkeinojen kokonaisuuden tasapaino horjui. Muutos johti kriiseihin, joita seurasi Inarin saamelaisen yhteisön heikkeneminen. Ivalo ja sen ympäristön Inarin saamelaisten sukualueet joutuivat ensiksi tekemisiin uudisasutuksen kanssa. Uudisasukkaiden perustamat tilat Ivaloon ja Ivalonjoen suulle Koppeloon ja Veskoniemeen tarjosivat hyvän esimerkin ahdinkoon joutuneille Inarin saamelaisille mahdollisuudesta perustaa tiloja entisille veromailleen karjatalouden harjoittamista varten. Ei kuitenkaan voida väittää, että alueella vähitellen muodostunut uudisasutus olisi heikentänyt Inarin saamelaisten elinkeinoja.

Inariin muuttaneista porolappalaisista osa on lähtöisin Norjan puolelta, mutta myös Utsjoen tunturimaista muutti porolappalaisia Inariin. Kun rajasulkujen (1852 ja 1889) laitumet osoittautuivat ahtaiksi laidunkilpailun vuoksi, katsoivat he parhaaksi siirtyä kokonaan uusille seudulle, jossa oli tilaa riittävästi. Muuton aiheutti nimenomaan laidunahtaus Luoteis-Lapin ja Utsjoen tunturialueilla. Norjasta Ruotsiin ja Suomeen muuttaneet olivat Norjan kansalaisia, jotka eivät asiakirjatietojen mukaan olleet aikaisemmin maksaneet Suomen puolella laidunalueiden käytöstä veroa ja joilla ei kansallisarkistossa olevien asiakirjojen mukaan ollut Inarin lapinkylän osakkaisiin sukulaisuussuhteita.. Niinpä muutto Sodankylän kunnan pohjoisosiin Vuotson alueelle ja Länsi-Inariin merkitsi uuden elintilan valtaamista metsälappalaisten asuttamilta alueilta nälän uhkaamille porotokille.

Vuonna 1751 Ruotsi luovutti Strömstadin rauhassa Tanska-Norjalle Kautokeinon, Aviovaaran ja Tenojoen länsipuolisen osan Utsjokea, Norja taas Ruotsille Utsjoen itäpuolisen osan Inarin Kolmisvaaraan asti. Strömstadin sopimuksen jälkeen (1751) oli eri valtakunnilla enää vain yksi yhteisalue. Varankivuonon etelärannalla sijaitseva norjalais- - venäläinen yhteisalue johon suomalaisperäinen uudisasutus oli lyhyessä ajassa vakiintunut ollen miltei vallitseva. Kun se vuonna 1826 jaettiin ei Inarin lapinkylään kuuluvien lappalaisten vanhoja sovittuja oikeuksia otettu lainkaan huomioon, vaan Norjan ja Venäjän välinen raja määrättiin käytäväksi Paatsjokea pitkin siten, että Norja sai sen joen itäpuoleltakin Vuoremijokeen ulottuvan rannikkoalueen. Paatsjoen koltat menettivät oikeuden avomeripyyntiin, mutta Norjan hallitus sulki kuitenkin käytännössä heidän pyyntinsä. Samalla kiellettiin Suomen lappalaisilta kalastus- ja laiduntamisoikeus Norjan ja Venäjän alueilla. Myöhemmin syntyi osin näistä seikoista johtuen Suomen ja Norjan välillä riitaisuuksia, jotka päättyivät molempien maiden väliseen rajasulkuun vuonna 1852.

Tämän jälkeen näistä pitäjistä ei enää maksettu veroa kuin jommallekummalle valtakunnalle. Joten rajasopimukset 1751, 1826 ja 1852 varmistivat rannikon alueet Norjalle, mutta käytännössä kauppa, kalastus, poronhoito ja työnhaku jatkuivat rajan yli Ruijan-niemimaalle edelleen. Sen tehostamiseksi julkaistiin keisarillinen kuulutus uudistalojen astuttamisesta v. 1858, keisarillinen. julistus niiden ja kruununtorppien perustamisesta (koko maassa) 1877 sekä armollinen asetus kruununmaan antamisesta viljelykseen ja uudistalojen perustamisesta 1892. Väliaikaisia uudistaloja muodostettiin mm. Inarin, Utsjoen ja Enontekiön kuntiin. Kruunun metsätorppien perustamisesta kruununpuistoihin annettiin määräys v. 1872 ja muillekin kruunumaille 1874. V. 1922 annettiin valtion metsämaiden asuttamisesta uudet määräykset ja kruunun metsätorppia alettiin itsenäistää.

Inarin yksityismaiden väliaikainen erottaminen vahvistettiin v. 1911 antamalla 6 000 ha maata manttaalia kohti, kuitenkin vielä jakamatta eri talojen osuuksia. Sen jälkeen joutuivat lukuisat tilat metsäkeinottelijoille, mutta v. 1925 säädettiin Inaria, Utsjokea ja Enontekiötä varten uusi isojakolaki, joka soi entisille tilallisille ja heidän perillisilleen oikeuden lunastaa tilansa takaisin. Osa tiloille tulevasta metsämaasta annettiin yhteismetsäksi. Varsin moni Norjasta Suomeen muuttanut porolappalainen saikin em. lakien nojalla itselleen maata ja muuta taloudellista tukea asunto-olojen kohentamisessa. Myös Suomen itsenäisyyden aikana heistä polveutuvia saamelaisia on kohdeltu tasavertaisesti.

Kun Inarinjärven kalastuksesta ja peuranpyynnistä ja myöhemmin poronhoidosta oli tullut yksi Inarin saamelaisten monimuotoisten elinkeinojen tärkein tulonlähde. Pienimuotinen poronhoito oli ollut Inarin saamelaisten todellinen ja varma ylläpitäjä koko sen ajan kun Inarin saamelaiset olivat täällä asuneet.

Inarin saamelaiset olivat hyvin kiinnostuneita perinteisiinsä; he karsastivat uusia asioita ja yrittivät eristäytyä niin paljon, kuin mahdollista. He tulivat täydellisesti toimeen omin neuvoin ja saivat välttämättömät elintarvikkeensa luonnosta, niin ettei heidän tarvinnut ostaa paljon mitään. Näyttää siltä, että 1850-luvulla Inarin saamelaiset elivät ennen kaikkea alueen tuotteilla, joita he vaihtoivat perinteisesti tukuittain joko meren rannikolla tai uudisasukkaiden kanssa.

Inarin saamelaiset olivat lähes ainoat ihmiset vielä 1800-luvun alussa Inarin metsien, järvien, soiden ja tunturien yksinäisyydessä, sillä uudisasukkaat eivät olleet vielä mainittavassa määrin tunkeutuneet alueelle. Inarin järven ja siihen laskevien jokien rannoille asettuneet Inarin saamelaisiin kuuluvat sukuryhmät elivät muusta maailmasta eristettyä elämää. Heissä näkyi kuin äärimmilleen tiivistettynä ympäristönsä ja menneisyytensä vaikutus. Uudisasukkaat tunkeutuivat tähän syrjäiseen maahan suuremmassa määrin 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Uudisasukkaiden asettuessa 1800-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta lähtien Ivaloon ja sen lähiympäristöön Inarin saamelaisten vanhakantaiset ja ulkopuolisesta maailmasta riippumattomat tavat ja tottumukset eivät enää säilyneet ja niin Inarin saamelaisten alkuperäinen yhteiskunta alkoi muuttua.

Prof. Jouko Vahtolan väitöskirja osoittaa yksiselitteisesti, että Lapin asuttamisessa ei ollut vastaavaa valloitttamisen meininkiä kuin Amerikassa. Vahtola toteaa, että Tornio ja Kemijoki-laaksoissa on lappalainen aines niin vahva keskeisimmässä luontonimistössä, ettei ole epäilystä, että pohjimmaisena olisi lappalainen asutuskausi. Vahtola jatkaa että saamelaisasutus voi osiltaan juontua kivikaudelta asti, joskin kivikautinen elementti varmaankin pronssikaudella sai ja edelleen rautakauden lopulle tultaessa runsaasti uusia verenlisiä, niin että väestön sekä rodullinen että kielellinen koostumus olennaisesti muuttuivat kivikautiseen pohjaan nähden. Lappalaiset joutuivat pohjoisessakin jo syvällä rautakaudella läheisiin kosketuksiin skandinaavisten ja suomalaisten kulkijoiden kanssa ja erityisesti näin tapahtui sitten kun pohjoisen jokilaaksoihin alkoi syntyä uutta ympärivuotista asutusta.

Lappalaisten osalle tuli osaksi assimiloituminen, osin väistyminen, ensin jokilaaksojen alaosilta. Uudisväestön ja lappalaisten kosketukset olivat monimuotoiset ja suurelta osin rauhanomaiset; siihen viittaa se, että tulijat omaksuivat niin huomattavasti paitsi saamelaista nimistöä ja myös sanastoa ja vastaavasti saamelaiset suomalaisia kieliaineksia.

Suurin osa Lapin kanta-asukkaista - lappalaisista - perusti tilansa veromaalleen, jossa suku oli jo ennestään pitkään asunut, joten paikannimien uudelleen nimeämiseen ei ollut tarvetta. Alueelle asettuneilla ei ollut mitään tarvetta kolonialisoida ja nimetä paikkoja uudelleen toisilla nimillä. Sama näkyy tänä päivänä myös saamelaisten kotiseutualueella, jossa asuu saamen- ja suomenkielistä väestöä sekaisin toistensa kanssa.

Yksi asia kuitenkin yhdistää Amerikan ja Lapin asuttamisen ja se on kirkko ja raamattu. Kirkon toimintaan kuuluvat laulu, hartaus, kirkkojen runollisuus vapauttivat ihmisen arjen harmaudesta. Kirkko toi mukanaan myös raamatun, jonka pohjalle, etiikkamme, taiteemme, runoutemme ja keskinäiset suhteemme perustuvat. Kirkko ja raamattu sysivät uinuvaa omatuntoa hereille. Raamatun sanoma levitti sieluihin suloista hurskauden tunnetta tuoden tuliaisiksi vapautumista ja riemua ruumiille.