Kun 1980-luvun lopulla alettiin puhua alkuperäiskansasopimuksen ratifioimisesta, muistan miten innokkaasti asiaan reagoitiin. Alussa saamelaisten itsehallinnon aikaansaaminen kuvasti ennennäkemätöntä alkuperäiskansapolitiikan läpimurtoa Suomessa ja sillä näytti olevan pitkä elämä edessään. Alussa näytti siltä, että poliittiset johtajat olisivat pyrkineet viisaasti välttämään tiellä olevat esteet ja ennakkoluulot. Tärkeä päämäärä näytti olevan saavutettavissa kohtuullisen ajan sisällä. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on pohtia miksi Saamelaiskäräjät on epäonnistunut pyrkimyksissään ja miksi Ylä-Lappiin on syntynyt kiista siitä ketkä ovat saamelaisia ja kenelle alueen maaoikeuksien tulisi kuulua. Koska kiistan taustat ovat alueen väestön historiassa ja toisaalta saamelaisen parlamentarismin toiminnasta tai toimimattomuudesta, tässä kirjoituksessa pohditaan lyhyesti näitä teemoja.

Lapin alkuperäisväestö ja sen risteävät identiteetit

Suomen Lapin alkuperäisiä kulttuurimuotoja on metsä- ja kalastaja sekä kolttalappalaiskulttuuri. Väestö eli hajallaan laajalla alueelle, mutta muodosti jo varhain alueellisia yhteisöjä - lapinkyliä, joilla oli kiinteät rajansa käyttöoikeus oman alueensa luonnonvaroihin. Ei kuitenkaan ole riidatonta näyttöä siitä, että lapinkylä olisi omistanut alueensa.

Alkuperäinen Suomen saamelaisväestö, kutsuttakoon heitä lappalaisiksi (lisää termeistä saamelainen ja lappalainen tässä kirjoituksessa), ei harjoittanut suurimuotoista poronhoitoa. Suurporonhoitokulttuuri on saapunut Suomen alueelle vasta 1800-luvun aikana, pääsääntöisesti Norjasta ja Ruotsista muuttaneiden porolappalaisperheiden mukana (aiheesta lisää). Alueen alkuperäisen väestön kulttuurillinen muutos ja sulautuminen suomalaiseen väestöön on alkanut paljon aikaisemmin kuin myöhemmin tulleiden porosaamelaisten (kts. kirjoitus porosaamelaisten saapumisesta Suomeen). Erityisesti kielenvaihtuminen saamesta suomeen on tapahtunut alkuperäisellä lappalaisväestöllä huomattavasti aikaisemmin kuin porosaamelaisilla. Nykypäivänä tämä ilmenee mm. siten, että monet inarinsaamelaiset eivät puhuvat äidinkielenään inarinsaamea vaan suomea.

Lappalaisten ja saamelaisten esi-isistä löytyy sukujuuria monista kansallisuuksista. On lähinnä semanttinen ja ideologinen kysymys, haluavatko saamelaiset yksilöt ja ryhmät nähdä itsensä puhtaasti saamelaisina, ei-suomalaisina, vaiko monikerroksisen identiteetin omaavina, niin että he ovat vaikkapa sisimmältään saamelaisia ja sen jälkeen myös suomalaisia. Ei etnisesti, mutta kuitenkin kansalaisina. Ensin mainittu lienee yleisempää etnonationalistista suuntausta kannattavien saamelaisten keskuudessa. Ollaan ei-suomalaisia saamelaisia, ja kansallistunne rajoittuu saamelaisuuteen. Jos ja kun koetaan valtiollista uskollisuutta, se koskee yhteispohjoismaista Saamenmaata.

Lappalaisten keskuudessa lienee yleisempi ensisijainen samaistuminen saamelaisuuteen, johon kuitenkin liittyy vahva samaistuminen myös siihen valtioon jonka kansalaisia ollaan, Suomeen. Lappalainen ei näe Suomen valtiota ensisijaisesti puhtaana sortajana, vaan järjestyneenä oikeusvaltiona, joka vuosisatojen saatossa on tuonut mukanaan niin ei-toivottuja kuin toivottuja muutoksia. Lappalaiset ovat osallistuneet tämän valtion rakentamiseen ja puolustamiseen, ja osaavat antaa arvoa sen tarjoamalle oikeusvarmuudelle, silloinkin kun se ei aina tuota toivottua tulosta. Tämä on aina parempi vaihtoehto kuin vahvemman harjoittama nyrkkivalta.

Korostan, että kysymykset yksi- ja monitasoisista identiteeteistä ja lojaalisuuksista ovat monimutkaisia ja hyvinkin yksilöllisiä. Kiihkokansalliset liikkeet, näiden joukossa myös etnonationalistinen saamelaisliike, korostaa aina yksinkertaistavaa mallia, jossa yksilö on vain tietyn ryhmän edustaja joko vaikkapa saksalainen tai epäsaksalainen. Nämä liikkeet harjoittavat ihmisten luokittelua tuollaisten määritelmien mukaan, ja pyrkivät siten keskenään eriarvoisten ryhmien muodostamiseen.

Saamelaisen parlamentarismin valuviat

Toisen maailmansodan jälkeen alettiin etenkin nuoremman porosaamelaissukupolven taholta vaatia saamelaisille parempaa asemaa, kielen ja kulttuurin turvaamista. Tämän seurauksena valtion 1971 asettama saamelaiskomitea ehdotti Saamelaisvaltuuskunnan perustamisesta edistämään komitean asettamia tavoitteita. Saamelaisvaltuuskunta pyrki mielipidevaikuttajaksi kaikilla ajateltavissa olevilla yhteiskunnan sektoreilla, esimerkiksi tiedon välityksessä ja koulutuksessa (aiheesta lisää tässä kirjoituksessa).

Etnonationalistisen saamelaisaatteen keskeiset kulmakivet syntyivät Saamelasivaltuuskunnan aikakaudella (1972-1995). Siinä toimivien varhaisten saamelaispoliitikkojen tavoitteeksi muodostui synnyttää sellainen maanhallintaelin, jossa veto-oikeutta olisi käyttänyt vain Saamelaisvaltuuskunta. Tuon aikakauden keskeiset poliitikot olivat täysin tietoisia siitä, että tosiassa he olivat havittelemassa asemaa lapinkylien oikeuksien omistajina. Saamelaisaatteesta voi lukea lisää täältä.

Tässä yhteydessä on muistutettava, että Saamelaisvaltuuskunta edusti ennen kaikkea porosaamelaisia eikä suinkaan lapinkylien väestöstä polveutuvia ihmisiä, eli lappalaisia. Kuten edellä kuvasin, alueen alkuperäinen lappalaisväestö on samaistunut vahvemmin Suomen valtioon, eikä siten nähnyt tarpeelliseksi lähteä edistämään asemaansa Saamelaisvaltuuskunnan toiminnan kautta. Tämän väestön piirissä ei myöskään syntynyt samanlaista etnonationalistista herätystä kuin porosaamelaisten keskuudessa.

Nykymuotoinen saamelaisten kulttuuri-itsehallinto on suoraa jatkumoa Saamelaisvaltuuskunnalle ja sen toiminnalle. Jo saamelaiskäräjälain muodostamisen yhteydessä saamelaspoliitikot ovat pyrkineet siirtämään lappalaisväestön oikeuksia itselleen. Tämän on tapahtunut mm. siten että saamelaismääritelmään on sisällytetty ns. lappalaisperuste, jonka mukaan saamelaiseksi luetaan myös vanhoissa maa- tai henkikirjoissa lapinveroa maksaneeksi merkityn kalastaja-, metsästäjä- tai tunturilappalaisen jälkeläinen. Alunperin tarkoitus oli rajata tätä kriteeriä siten, että alueen vanhin lappalaisperäinen väestö voitaisi sulkea saamelaismäärittelyn ulkopuolelle. Itse lakitekstistä kuitenkin poistettiin vuosilukurajaukset, jolloin lappalaisperusteesta tuli yllättäen saamelaisten etnonationalistien painajainen. Lappalaisperusteen ansiosta lukuisat lappalaiset ovat oikeutettuja saamelaisstatukseen, eli äänioikeuteen saamelaiskäräjävaaleissa. Lappalaisväestön pitämiseksi Saamelaiskäräjien toiminnin ulkopuolella Saamelaiskäräjät ja sen vaalilautakunta on kuitenkin tulkinnut lappalaisperustetta mahdollisimman suppeasti tai ei ole noudattanut sitä lainkaan, minkä vuoksi myös KHO on joutunut puuttumaan asiaan (aiheesta lisää).

Saamelaiskäräjät on säilynyt ennen kaikkea porosaamelaisten edustuselimenä. Käytännössä tämän ryhmän ylivalta Saamelaiskäräjien päätöksenteossa on sinetöity kuntakohtaisiin kiintiöihin perustuvalla vaalitavalla. Suhteellisen vaalitavan puute on siten eräs suurimpia valuvikoja saamelaisessa parlamentarismissa. Erityisesti inarinsaamelaisten edustus Saamelaiskäräjillä on jäänyt huomattavasti heidän väestöosuuttaan pienemmäksi ja monet inarinsaamelaiset on jätetty kokonaan ilman äänioikeutta saamelaiskäräjävaaleissa, eli heidän on sysätty statuksettomiksi saamelaisiksi. Siksi onkin ymmärrettävää, että kiistasta on muodostunut ennen kaikkea Saamelaiskäräjien porosaamelaisen johdon sekä inarinsaamelaisten välinen. Lisää inarinsaamelaisten asemasta tässä kirjoituksessa.

Lappalaisuuden mitätöinti ja tosiasioiden kiistäminen

Saamelaisten poliittiset johtajat ovat järjestelmällisesti pyrkineet mitätöimään lappalaisväestön alkuperäisyyden. Käytännössä tämä on tapahtunut väittämällä tilan perustaneiden saamelaisten olevan suomalaisperäisten uudisasukkaiden jälkeläisiä. Lisäksi on todisteltu, että porosaamelaiset olisivat eläneet alueella aina. Kampanja aloitettiin omaksumalla uudelleen kaikki mahdollinen Lapin varhaisemmasta ja myöhemmästä historiasta kertyvä tieto muka porosaamelaisten historiana.

Käräjien poliittinen johto on järjestelmällisesti kiistänyt kaikki tutkimukset, jotka ovat ristiriidassa heidän näkemystensä kanssa. Johtavien saamelaispoliitookejn suhtautuminen tutkimukseen, informaatioon ja sivistyneeseen keskusteluun on ollut vihamielinen. Tämä koskee esimerkiksi Oulun yliopistossa tehtyjä oikeushistoriallisia selvityksiä, jotka osoittavat mm. että saamelaisten poronhoito-oikeudet eivät ole perustuneet historiassa etnisesti muotoutuneeseen ylimuistoiseen maanhallintaoikeuteen (aiheesta lisää).

Kaiken lappalaisuuden torjuminen huipentui tohtori Erika Sarivaaran ja hänen väitöskirjansa joukkomittaiseksi lietsottuun lynkkausyritykseen, jossa hirttoköydeksi tarjottua suopunkia heiluttivat eturivissä useat nimekkäät saamelaispolitiikan veteraanit ja nuorisopoliitikot. Väitöskirjassa oli haastateltu saamelaisia, jotka olivat jäänet vaille saamelaisstatusta.

Miksi ILO-sopimuksen ratifiointi on Saamelaiskäräjien tavoitteena?

Saamelaiskäräjien eräänä tavoitteena on ollut saada Suomen valtio ratifioimaan ILOn alkuperäiskansoja koskeva sopimus (sopimus numero 169). Sopimus tarjoaisi mahdollisuuden määritellä uudestaan saamelaisten ja alueella asuvan muun väestön maanomistusoikeudet. Sopimus on jäänyt ratifioimatta ennen kaikkea siksi, koska suomalaisille poliitikoille on paljastunut, että sen ratifiointi aiheuttaisi vain lisää ongelmia ja kärjistäisi vielä entisestään kiistaa siitä kuka on saamelainen ja kuka ei. Toisaalta juuri hanke ILO-sopimuksen ratifioimiseksi on nostanut esiin nykyisen saamelaismääritelmän ongelmat ja saanut lappalaisväestön järjestäytymään puolustamaan oikeuksiaan.

Usein kuultu perustelu sille miksi saamelaisten maaoikeuksia tulisi parantaa on porotalouden ahdinko. Porotalous on ollut hyvin merkittävä osa nimenomaan porosaamelaista kulttuuria, mutta sen taloudellinen merkitys on tänä päivänä melko pieni; alle viisi prosenttia saamelaisista saa pääasiallisen toimeentulonsa poronhoidosta. Saadakseen suomalaispoliitikkojen ja suuren yleisön tuen maaoikeushankkeilleen saamelaispoliitikot ovat levittäneet käsitystä saamelaisesta poronhoidosta alkuperäisenä ja ekologisesti kestävänä elinkeinona. Vähitellen on syntynyt tilanne jossa saamelaiskäräjien propagandaa saamelaisporonhoidosta ja kestävästä kehityksestä on erehdytty pitämään analyysinä. Porolaitumia koskevat tutkimukset kuitenkin osoittivat tämän ruusuisen kuvan suureksi kuplaksi: saamelaisten omat porot syövät laitumet paljaiksi jopa kansallispuistoissa ja luonnonsuojelualueilla (aiheesta lisää).

Kaikesta huolimatta vetoaminen porotalouteen on ollut toimivat strategia, sillä se vastaa hyvin valtaväestön stereotypiaa saamelaisista poronhoitajina. Lisäksi on muistettava, että Saamelaiskäräjien vaalijärjestelmä rajoittaa muiden kuin porosaamelaisten vaikutusmahdollisuuksia saamelaiseen kulttuuri-itsehallintoon esim. siten, että saamelaisalueen ulkopuolella olevien saamelaisten osuus edustajista on rajattu. Näin porotalouden asema käräjien politiikassa on ylikorostunut.

Porotalouden lisäksi on vedottu saamenkielen turvaamiseen ILO-sopimuksen ratifioimiseksi. Keskeinen ongelma ratifionnin suhteen on nimenomaan nykyinen kieliperusteinen saamelaismääritelmä, joka ei vastaa kansainvälistä aluperäiskansaoikeutta. Kieliperuste on tietoisesti jätetty pois ILO-sopimuksesta siksi, että on ennemminkin sääntö kuin poikkeus että pääväestön vaikutusvallan alla elävien alkuperäiskansojen jäsenet menettävät oman kielensä. Kielen vaihtuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kansa olisi menettänyt omaleimaisen kulttuurinsa. ILO-sopimuksen ratifiointiin liittyviä näkökohtia on käsitelty laajemmin tässä kirjoituksessa.

Suomen valtion rooli

Viimeisenä seikkana saamelaiskiistan kärjistymisessä on nostettava esiin Suomen valtion rooli. Saamelaiskäräjien ja sitä edeltävän Saamelaisvaltuuskunnan tavoitteet on otettu suopeasti vastaan suomalaisten poliitikkojen ja virkamiesten keskuudessa. Tutkimuksia ja selvityksiä alueen väestöstä ja sen oikeushistoriasta on tehty, mutta niistä ei ole piitattu, vaan on tyydytty mielikuviin ja poliittisesti helppoihin ratkaisuihin. Erityisesti on huomioitava Oikeusministeriön haparoiva toiminta saamelaisia koskevissa lainsäädäntöhankkeissa.

Keskeinen valtion maiden käytöstä päättävä toimija saamelaisalueella on ollut Metsähallistus. Vuosikymmenten saatossa Metsähallitus on tullut hakanneeksi alueen taloudellisesti arvokkaimmat metsät. Tämän seurauksena se voi nykypäivänä antaa saamelaisille näennäisiä vaikutusmahdollisuuksia alueen maankäyttöä suunniteltaessa ilman riskiä liiketaloudellisista menetyksistä. Tosiasiassa Saamelaiskäräjien ja Metsähallituksen yhteistyö on lähinnä jälkijättöistä maineenkohotusta Suomen valtion Lapissa harjoittamaa kolonialismia edustaneelle laitokselle, jonka toiminta alueella on hiipumaan päin.

Myös suomalaisilla poliitikoilla on osansa siinä, että saamelaiskiista on voinut muhia vuosikymmeniä. Suomalaisia poliitikkoja asia ei ole yksinkertaisesti kiinnostanut. Muiden ongelmien rinnalla muutamaa tuhatta ihmistä koskeva kiistely identiteetistä on etäistä ja sellaiseen sekaantumisessa on tavalliselle politiikolle luvassa enemmän hävittävää kuin voitettavaa. Toisaalta joillekin poliitikoille kiista on tarjonnut mahdollisuuden esiintyä vähemmistöistä välittävinä filantrooppeina. On myös ymmärrettävää, että ulkopuoliset eivät helposti uskalla ottaa kantaa vähemmistön sisäiseltä vaikuttavaan kiistelyyn. Tämä asenne on mahdollistanut mm. sen, että Yleisradion saamelaistoimitus on saanut rauhassa harjoittaa yksipuolista ja statuksettomia saamelaisia väheksyvää uutisointia saamelaiskiistasta (aiheesta lisää).

Lopuksi

Etnisillä saamelaisilla ja lappalaisilla on vuosisatojen ajalta vakiintuneet verkostoituneet yhteistyömuodot mitä moninaisimmissa arkisissa ja muissa yhteyksissä. Valitettavasti saamelaiskiista on luonut konfliktin näiden toisilleen tärkeiden ja läheisten väestöryhmien välille. Kiista tulisi ratkaista tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden pohjalta ja purkamalla väestön keinotekoinen jako tavallisiin ja statuksettomiin saamelaisiin - jako, joka kulkee jopa perheiden ja sukujen sisällä. Saamelaisten poliittinen järjestelmä kaipaisi sellaista muutosta, joka johtaisi saamelaisen kulttuuri-itsehallinnon parempaan edustavuuteen ja uskottavuudeen palautumiseen realistisella eteenpäin katsovalla polittiisella ohjelmalla. Eräs vaihtoehto voisi olla lapinkyläjärjestelmän elvyttäminen tekemällä lapinkylistä nykyajan vaatimuksia vastaavat julkisoikeudelliset perustason itsehallintoelimet ja luomalla näiden kylien keskinen yhteistoimintaelin, joka osin vastaisi nykyistä saamelaiskäräjiä.