Viime aikoina eräät saamelaispolitikot ovat julkisesti väittäneet, että saamelaisten poronhoito on oivallinen esimerkki kestävästä kehityksestä. Sen sijaan laidunmaiden tämän hetkisestä huonosta tilasta ei puhuta. Kaikki viimeaikaiset tukimukset osoittavat, että porolaidunten tila on radikaalisesti huonontunut. Saamelaiskäräjien nokkamiehet lukevat porolaidunten vähentymisen mekaanisesti poliittisten ja ilmastollisten tekijöiden syyksi. Tällainen on historian vääristelyä, koska ei kerrota sitä, että saamelaisalueen poropaliskunnat olivat laidunten suhteen omavaraisia aina 1980-luvulle asti.

Mikä romahdutti laitumet ja miksi paimentolais- ja puolipaimentolaisporonhoito kulki tiensä päähän? Virallisiksi syiksi on esitetty johtavien saamelaipolitikkojen taholta valtion saamelaisiin kohdistamaa sulauttamispolitiikkaa. Suurin syy on kuitenkin se, että saamelaisvaltuuskunta esti aikoinaan sellaisten säännösten aikaansaamista poronhoitolakiin, joiden nojalla poromäärien säätely laidunten kantokyvyn mukaan olisi mahdollista.

Pohjois-Lapissa poronhoisdossa vallitsi puolipaimentolais- ja paimentolaistalous aina toiseen maailmansotaan asti. Inarissa, Utsjoella ja Sodankylässä porotalous perustui poroja paimentavien poromiesten ja pienviljelijöiden väliseen vaihdantaan. Väestössä suuri osa oli paimentolaisia tai puolipaimentolaisia ja pienviljelijöitä.

Sodan jälkeen tapahtunut kehitys johti huomattavan kaupallisen poronhoidon kehittymiseen ja poronhoidon motorisoitumiseen. Ellinkeinorakenteen muutos heikensi poronhoidon ja paikalleen asettuneen talouden hienovaraista suhdetta, toisin sanoen poromiesten ja pienviljelijöiden välistä suhdetta. Siihen kuului sekä rahaliikennettä että perinteistä vaihdantaa. Toistuvista huonoista talvista huolimatta Ylä-Lapin paliskunnat pysyivät käytännöllisesti porojen laidunten suhteen omavaraisina 1980-luvulle asti. Hyvien talvien johdosta poromäärät kuitenkin kaksinkertaistuivat monissa paliskunnissa. 1990-luvun loppupuolella luonnonlaitumien ehtyminen liian suurten poromäärien seurauksena lisäsi monen saamelaispaliskunnan riippuvuutta säilörehun ja muun rehun tuonnista alueen ulkopuolelta. Tällainen johti siihen että talvilaidunten suojelu laiminlyötiin. Tapahtui kuten oli ennakoitavissa: luonnonlaitumet hupenivat.

Luonnonlaidunten väheneminen on lisännyt Ylä-Lapin paliskunnissa niiden riippuvuutta säilörehun ostoista alueen ulkopuolelta ja alueen viljelijöiltä. Niinpä nykyinen kehitys on saattanut poronhoidon noidankehään: laidunten ratkaiseva vähentyminen pakottaa poronomistajat hankkimaan vuodesta toiseen keino- ja säilörehua yhä suurempia määriä. Tämä on merkinnyt sitä, että koko paimentolais- ja puolipaimentolaistalouden ylläpitänyt sosiaalinen kudos on pyyhkäisty pois. Se on merkinnyt sitä, että pienporonomistajat syrjäytyivät subventoidun säilörehun ja porotaloudessa tarvittavien teknisten laitteiden ja koneiden hinnan kohoamisen seurauksena. Kun tuotantokustannukset ovat nousseet monin verroin enemmän paljon kuin poronlih, yhä useampi poronomistaja on ajautunut monialayrittäjäksi.

Lähenevän onnettomuuden edellä paliskunnat eivät tehneet mitään kohentaakseen taloudellista ja sosiaalista perusrakennettaan, palauttaakseen luonnonlaitumet tuottaviksi jälleen, vaan jatkoivat sokeasti valitsemallaan tiellä. Se tie on nyt vienyt monen poromiehen umpikujaan. Poromiesten köyhtyminen on viime vuosina pahentunut, kun poronomistus on jatkanut pirstoutuimistaan yhä pienemmiksi tokiksi. Laidunten suojelu on laiminlyöty, koska poromiehet voivat edulliseen hintaan edelleen ostaa luonnonravintoa korvaavaa rehua.

Saamelaisalueen kokemus osoittaa kuinka alueen talvilaitumet on kulutettu loppuun toteuttamalla ns. saamelaispolitikkaa. Tämä kokemus myös osoittaa, että laidunten loppuminen ei johdu ruokapulasta vaan siitä että porojen riippuvuus rehuista lisääntyy koko ajan. Joten kaikesta tästä seurauksena on, että näissä oloissa porotalous tulee yhä enemmän paljon alttiimmaksi luonnon omille oikuille ja ympäristön turmeltumiselle. Vaikka ulkoisilla muuttujilla on osansa porojen talvilaidunten tilan huonontumisena ja seurausten sosiaalisten vaikutusten vahvistajana, globalisaation aikakaudella porolaidunten ehtymiset ovat ihmisen tekemiä. Ne eivät ole laidunten niukkuuden vaan sellaisen saamelaispolitikan ja globalisaation ylirtarjontarakenteen seurausta, joka heikentää porojen luontaisten tavintovarojen perustaa ja tuhoaa perinteellistä saamelaista ja suomalaista poronhoitoa.

Laidunten käytössä on siis valittu ruokinnasta riippuvainen tie, joka on kaukana porolaidunten kestävästä kehityksestä.