Johdanto

Seuraava tarkastelu perustuu hyvin pitkälti Irja Seurujärvi-Karin toimittamassa kirjassa "Beaivi Manat" olevaan Kristian Myntin kirjoitukseen "oikeudellisen saamelaismääritelmän kehityksestä".

Nykyiset kielellisellä perusteilla määritellyt saamelaiset ovat lukuun ottamatta lappalaisten jälkeläisiä. Osa näistä on saattanut kadottaa saamenkielen äidinkielenään jo niin kauan sitten, että heitä ei nykyisen epäonnistuneen määritelmän mukaan enää pidetä saamelaisina. Sodankylän, Enontekiön, Inarin ja Utsjoen alueelle porosaamelaiset tulivat pääsääntöisesti 1800-luvulla Norjan puolelta tuoden myös kielen tulessaan johtuen Norjan erilaisesta kielipolitiikasta.

Alue, mihin ulkomailta Suomeen muuttaneet porolappalaiset asettuivat asumaan, oli ennestään metsä-, kalastaja- ja kolttalappalaisten asuttamaa aluetta. Juuri suuri osa näistä vanhimpaan Lapin asutukseen kuuluvista lappalaisista rajattiin historiasta irrallisella saamelaismääritelmällä perustuvan saamelaisuuden ulkopuolelle. Saamelaiselinkeinoista puhuttaessa on todettava, että näitä elinkeinoja harjoittavat alueella paitsi saamelaiset myös muut alueen asukkaat. Arkipäivän yhteyksissä saamelaisuus mielletään etniseksi ilmiöksi joka yhdistetään tavallisesti saamenkieleen. Saamelaismääritelmän kehitys selittää osaltaan sen miten nykytilanteeseen on tultu.

Ensimmäinen saamelaisasiain komitea

Vuonna 1949 valtioneuvosto asetti komitean, saamelaisasiain komitean, suunnittelemaan valtion toimenpiteitä lappalaisten tulevaisuuden turvaamiseksi taloudellisella ja sivistyksellisellä alalla. Mietinnössään komitea itse nimitti tutkittavaa kansanryhmää saamelaiseksi. Saadakseen käsityksen saamelaisväestön silloisesta tilanteesta komitea laati välittömiä tarpeita varten väestötilaston. Tilastotyönä oli määriteltävänä, kuka on saamelainen.

Tässä yhteydessä komitea totesi, ettei Suomessa saamelaismääritelmää voi liittää poronhoidon harjoittamiseen. Se totesi, että heimokäsitettä on vaikea soveltaa saamelaisten määreenä senkin vuoksi, että se johtaisi mielivaltaisuuksiin lukuisissa tapauksissa, esimerkiksi ratkaistaessa, onko muutamia sukupolvia sitten solmittujen avioliittojen myötä saamelaistuneet ja suomalaistuneet jälkeläiset luettava saamelaisiksi tai suomalaisiksi. Tästä syystä komitea antoi, kuten se itse asian ilmaisi, "käytännöllisessä elämässä kouraantuntuvammalle seikalle, saamen kielen taidolle", ratkaisevan merkityksen. Komitea päätyi seuraavaan määritelmään: "Saamelaiseksi katsotaan henkilö, jonka vanhempien tai toisen heistä kotikieli on tai on ollut saame tai joka, paitsi mikäli on kysymys pikku lapsesta tai mykästä, itsekin saamea tyydyttävästi puhuu."

Määritelmästään komitea totesi, että se on sikäli ahdas, että se sulkee pois ne saamen heimoa olevat henkilöt, jotka eivät puhu saamea tyydyttävästi. Komitean ehdottamaa saamelaislakia ei koskaan säädetty, eikä sen saamelaismääritelmää tästä syystä sisällytetty lainsäädäntöön.

Saamelaisneuvoston kannanotot

Vuonna 1958 eräässä jäsenehdotuksessa Pohjoismaiden neuvostolle kehotettiin neuvostoa suosittelemaan hallituksille, että nämä pyrkisivät yhtenäistämään saamelaisia koskevat lainsäädäntönsä siltä osin mitä tulee luonnonvarojen hyödyntämiseen. Jäsenehdotuksen johdosta Pohjoismaiden neuvosto pyysi asiasta lausunnon Pohjoismaiden saamelaisneuvostolta.

Lausunnossaan saamelaisneuvosto korosti mm. yhteispohjoismaisen saamelaismääritelmän tarpeellisuutta. Saamelaisneuvoston mielestä silloinen saamelaislainsäädäntö oli puutteellinen siitä syystä, että se huomioi vain porohoitajasaamelaiset, vaikka ainoastaan 17 % saamelaisista harjoitti (tuolloin) poronhoitoa. Lausunnon mukaan saamelaisneuvosto oli sopinut seuraavasta kielellisestä saamelaismääritelmästä:
"Saamelaiseksi katsotaan henkilö, jonka vanhemmat tai isovanhemmat tai ainakin yksi puhuu tai on puhunut saamea kotikielenään."

Saamelaismääritelmä seurasi saamelaisasiainkomitean kymmenen vuotta aikaisemmin ehdottamaa määritelmää siinä mielessä, että se perustuu saamen kieleen. Se poikkesi aiemmin ehdotetusta määritelmästä siten, että se otti huomioon myös henkilön isovanhempien kielen. Se ei myöskään edellyttänyt, että asianomainen itse puhuu saamea.

Vuonna 1959 Inarissa pidetty kolmas pohjoismainen saamelaiskonferenssi lausui toivomuksenaan, että suoritettaisiin seikkaperäinen Pohjolan saamelaisväestöä koskeva väestötutkimus. Alun perin tarkoituksena oli hyödyntää Ruotsissa, Norjassa ja Suomessa vuonna 1960 toimitettavien väestölaskentojen tietoja. Tämä ei kuitenkaan käynyt päinsä, koska laskentojen suunnitelmista oli jo päätetty.

Pohjoismaiden saamelaisneuvoston ja tilastoviranomaisten välisissä neuvotteluissa katsottiin parhaaksi, että saamelaisneuvosto hoitaisi ensimmäisen tutkimuksen järjestämisen Suomessa. Vastaavaa tutkimusta ei kuitenkaan koskaan tehty Ruotsissa tai Norjassa.

Vuoden 1962 väestötutkimus

Vuonna 1962 suoritettua saamelaista väestötutkimusta johti Pohjoismaiden saamelaisneuvoston sihteeri Karl Nickul. Tutkimus tehtiin haastattelututkimuksena. Haastattelijoille annettiin tehtäväksi haastatella jokaista Enontekiön, Inarin ja Ustjoen kuntien sekä Kittilän ja Sodankylän kuntien pohjoisimpien kuntien alueiden asukasta, jonka vanhemmista tai isovanhemmista jollakin on tai on ollut saamenkieli ensimmäisenä kielenään. Väestötutkimuksen perusaineisto analysoitiin vuonna 1969 Erkki Nickulin toimesta.

Koska vuonna 1962 haastateltuun väestöön kuului kymmenkunta ns. yleisen käsityksen mukaan saamelaiseksi katsottavaa henkilöä, jonka vanhemmista tai isovanhemmista yksikään ei ollut oppinut saamea ensimmäisenä kielenään, katsottiin asialliseksi lukea osa heistäkin saamelaisväestöön. Nickul teki tutkimuksen saamelaismääritelmään lisäyksen, jonka mukaan myös henkilöä, jonka ensiksi oppima kieli on saame, pidetään saamelaisena.

Todettakoon tässä yhteydessä, että kyseisen vuoden väestötutkimuksessa tutkittiin ainoastaan ko. alueiden asukkaat, eikä tutkimus siten tavoittanut tämä alueen ulkopuolella asuvia henkilöitä, vaikka he olisivatkin täyttäneet tutkimuksessa omaksutun saamelaismääritelmän. Sama koski etenkin Ivaloa ja sen ympäristöä, koska myöhemmin on ilmennyt, että vain noin 20-30 % Ivalon ja sen ympäristön saamelaisväestöön kuuluvista saatiin haastattelututkimuksen piiriin. Tämä johtui siitä, että ko. alueen väestöä haastattelevilla oli varsin vähäiset tiedot alueen väestöstä ja sen muodostuksesta.

Vaikka vuoden 1962 väestötutkimus ei sinänsä ottanut mitään kantaa siihen, miten saamelaisuus tulisi määritellä, perustuivat vuoden 1973 saamelaisvaltuuskunnasta annetun asetuksen (824/73) saamelaismääritelmä sekä vaaliluettelo mm. sen tietoihin. Vuoden 1973 asetus (1 § 2 mom.) määritteli saamelaisvaltuuskunnan vaaleissa äänioikeutetun henkilön seuraavasti:
"Saamelaisella tarkoitetaan tässä asetuksessa henkilöä, joka tai jonka vanhemmista tai isovanhemmista ainakin yksi saamelainen on Pohjoismaiden saamelaisneuvoston jäsen Suomen jaoston vuonna 1962 suorittaman väestölaskennan mukaan taikka muutoin todetaan oppineen saamen kielen ensimmäisenä kielenään."

Asetus Saamelaisvaltuuskunnasta

Saamelaisvaltuuskunnasta annettiin uusi asetus vuonna 1990, jolloin saamelaismääritelmään lisättiin itseidenfikaatiovaatimus, eli vaatimus siitä, että pitää itseään saamelaisena. Samalla poistettiin viittaus vuoden 1962 väestötutkimukseen. Uusi saamelaismääritelmä kuului (1 § 2 mom.):
"Saamelaisella tarkoitetaan tässä asetuksessa henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena, edellyttäen että hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään."

Vuoden 1990 asetuksen saamelaismääritelmä oli voimassa vuoden 1996 alkuun asti, jolloin sen korvasi saamelaiskäräjistä annetun lain saamelaismääritelmä. Aiempi saamelaismääritelmä perustui asianomaisen henkilön suhteeseen saamenkieleen. Vaatimuksena oli ensiksikin se, että henkilö itse oli oppinut saamenkielen ensimmäisenä kielenään. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että sellaiset saamelaisten jälkeläiset, joiden suhde saamenkieleen jäi isovanhempia kauemmaksi, eivät olleet enää tämän määritelmän mukaan saamelaisia, elleivät itse olleet oppineet saamenkieltä ensimmäisen kielenään. Tämä oli yksi syy, miksi saamelaisvaltuuskunta teki aloitteen sen muuttamiseksi.

Hallituksen esityksessä Eduskunnalle saamelaisten kulttuuri-itsehallintoa koskevien säännösten ottamisesta lainsäädäntöön todetaankin, että nykyiset, kielellisillä perusteella määritellyt saamelaiset ovat lappalaisten jälkeläisiä ja että osa näistä jälkeläisistä on saattanut kadottaa saamenkielen äidinkielenään jo niin kauan sitten, että heitä ei nykyisen määritelmän mukaan pidetä enää saamelaisina.

Saamelaiskäräjistä annetun lain saamelaismääritelmästä

Suomen saamelaisilla on vuoden 1996 alusta ollut kulttuuri-itsehallinto, joka saa sisältönsä saamelaiskäräjistä annetun lain kautta. Saamelaiskäräjät on Suomen saamelaisväestöön uusi poliittinen edustuksellinen elin, joka edustaa saamelaisia kansallisissa ja kansainvälisissä yhteyksissä.

Saamelaiskäräjälaki sisältää uudistetun ja laajennetun määritelmän siitä, kenellä on oikeus osallistua saamelaiskäräjien vaaleihin:

3 § Saamelainen

Saamelaisella tarkoitetaan tässä laissa henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena edellyttäen:
1) että hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on oppinut saamenkielen ensimmäisenä kielenään; tai 2) että hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan, joka on merkitty tunturi-, metsä-, tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa; taikka
3) että ainakin yksi hänen vanhemmistaan on merkitty oli olisi voitu merkitä äänioikeutetuksi saamelaisvaltuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa.

Esitys lainsäädännöksi saamelaisten kulttuuri-itsehallinnosta aiheutti vakavia ristiriitoja saamelaisten kotiseutualueella asuvien saamelaisrekisteriin merkittyjen saamelaisten ja heidän saamelaisrekisteriin kuulumattomien lappalaisten sukulaisten välillä. Lakiesitystä vastustivat pääasiassa lähinnä lappalaisten jälkeläiset ja paikalliset pääväestöön kuuluvat maanomistajat. Ryhmillä oli kuitenkin eri syyt vastustaa lakiesitystä.

Saamelaisrekisteriin kuulumattomat lappalaiset pitivät esitystä epäoikeudenmukaisena lähinnä siitä syystä, että ehdotetun saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmä olisi käytännössä sulkeutunut heidät saamelaiskäräjien päätöksenteon ulkopuolelle asioissa, jotka liittyvät heidän maankäyttöön liittyviin elinkeino-oikeuksiin

Muutamia kommentteja saamelaiskäräjälain eräistä säännöksistä

1 §. Lain tarkoitus

Pykälään ei löydy yleisiä eikä yksityiskohtaisia perusteluja. Pykälän soveltamisalaa on kuitenkin laajennettu siten, että itsehallinto on ulotettu tavanomaista kulttuuri-itsehallintoa laajemmalle.

Kun otetaan huomioon se seikka, että saamelaiset katsovat kulttuuriinsa kuuluvan poronhoidon, metsästyksen, kalastuksen, luonnonvarojen keräilyn (marjastus, sienestys, jäkälän poiminta, lehdesten kerääminen, jne.), säännöksen ulottuvuus on todella laaja. Voimassa olleeseen säännökseen verrattaessa soveltamisalan laajennus oli todella suuri.

Soveltamisalan laajennukselle ei kuitenkaan löydy perusteluita. Jos ja kun tarkoituksena ei ole ollut saamelaiskäräjälain laajentaminen, tulisi yksityiskohtaisiin perusteluihin lisätä selventävä teksti, josta asiantila selkeästi ilmenee. Esim. maininta siitä, ettei pykälän soveltamisalan uudella määrittelyllä laajenneta saamelaisten itsehallinto-oikeuksia siitä, mitä ne nykyisin ovat.

Poronhoito, kalastus, metsästys, jokamiehen oikeudet ja muut sellaiset oikeudet tai velvollisuudet, joista on säädetty muulla lainsäädännöllä, eivät kuulu lakiesityksessä tarkoitetun itsehallinnon piiriin. Lain soveltamisalaan ja saamelaisten itsehallinnon piiriin kuuluvat siten vain sellaiset asiat, joista on muussa laissa erikseen nimenomaan niin säädetty.

21 §. Äänioikeus

Säännöksen mukaan saamelaiskäräjävaaleissa on äänioikeutettu myös sellainen ulkomaan kansalainen, jolla on ollut kotikuntalaissa tarkoitettu kotikunta Suomessa silloin, kun pyyntö vaaliluetteloon ottamisesta on tehty. Aiempaan käytäntöön nähden muutos oli melkoinen.

Vaikka ulkomaalainen muuttaisi ennen vaalin toimittamista pysyvästi Norjaan, Ruotsiin tai Venäjälle, hän voisi kuitenkin käyttää äänioikeutta Suomen saamelaiskäräjien vaaleissa. Asiantilaa ei voida pitää maamme kannalta suotavana, eikä hallituksen esityksessä liene niin tarkoitettukaan.

26, 26 a ja 26 b §

Säännökset koskevat muutoksenhakua vaaliluettelon oikaisemisesta (henkilön vaaliluetteloon merkitseminen tai siitä poistaminen).

Aikaisemman muutoksenhakukäytännön mukaan vaaliluetteloon haettiin muutosta ensin vaalilautakunnalta, sitten hallitukselta ja saamelaiskäräjien yleiskokoukselta sekä lopuksi korkeimmalta hallinto-oikeudelta. Saamelaiskäräjien yleiskokouksessa on kokouksen 21 jäsenellä on mahdollisuus laajemmin arvioida henkilöiden vaalikelpoisuutta kuin suppeajäsenisellä hallituksella. Käräjien yleiskokous turvaa hallitusta paremmin myös sen, ettei ketään mielivaltaisesti jätetä pois vaaliluettelosta. Jos vaalijärjestelmää halutaan keventää, niin muutoksenhakutie hallitukseen voitaisiin poistaa.

Takaisin