Johdanto

Jaana Kannisen ja Kukka Rannan tuore kirja "Vastatuuleen - Saamelaisten sulauttamisesta" tuo mielenkiintoisen lisän parhaillaan käyttävään keskusteluun Lapin alkuperäisasukkaista saamelaisista ja lappalaisista. Kirjan tekeminen on ollut vaativa prosessi, joka on edeltänyt taloudellisia resursseja ja laajoja verkostoja saamelaisaktivisteihin, heitä tukeviin tutkijoihin ja kokemusasiantuntijoihin. Lähdemateriaalin työstäminen ja jäsentäminen tunteisiin vetoavaksi kokonaisuudeksi on vaatinut monipuolista osaamista.

Kaikki kirjan argumentit eivät kuitenkaan kestä päivänvaloa, eikä se käsittele kaikkia saamelaisryhmiä yhdenvertaisella tavalla. Väitän, että kirjassa esitetyt ajatukset tuskin etenevät kirjoittajien toivomalla. Vai etenevätkö? Eikö maailman kansojen historia ole täynnä tapahtumia, joiden käyttövoimana on hyödynnetty muunnettua totuutta. Monesti on ollut myös niin, että valtaa ovat saaneet tahot, jotka ovat pystyneet vakuuttamaan toisia antamatta tosiasioiden sitoa käsiään.

Vastatuuleen osana saamelaisia käsittelevää kirjallisuutta

Vastatuuleen-kirjan voi nähdä hyvinkin vanhan perinteen jatkamisena. Kautta historian eri puolilta maailmaa kotoisin olevat kansatieteilijät ja arkeologit ovat tulleet Lappiin ihastelemaan saamelaisten luonnonläheistä mutkatonta elämää. Tämä ilmiö toteutuu edelleen ja nyt asialla ovat myös toimittajat ja tietokirjailijat. Tällaiset ihmiset ovat usein hurmaantuneet Lapista ja siellä kohtaamastaan alkuperäisyydestä. Saamelaisia ja lappalaisia koskevan tiedon vaje antaa pelitilaa täyttää menneisyyttä koskevan tiedon aukot romantisoiduilla kuvilla, jotka pohjimmiltaan eivät lisää tietoamme, vaan ennemminkin kertovat kirjoittajan alkuperäisyyden kaipuusta ja tarpeesta kuvata "jaloja villejä" sen edustajina.

Muualta saamelaisten ja lappalaisten maille tulleiden kirjoittajien monopoliasema saamelaisia ja lappalaisia koskevan tiedon jakajina alkoi murtua 1910, jolloin julkaistiin Johan Tuurin laaja "Muitalus sámiid birra". Teos oli ensimmäinen saamelaisen saameksi kirjoittama kuvaus tunturisaamelaisten ja ylipäätänsä saamelaisten elämästä. Vaikka Tuurin kirja päättyykin ehkä kevyesti ironisoivan nöyrään toivomukseen siitä että saamelaisia kuunneltaisiin, saamelaisten tutkijoiden ja kirjoittajien aika oli kuitenkin vasta edessäpäin.

Tuurin kirjaa oli edeltänyt Elsa Laulan (1877-1931) kirjanen "Inför lif eller död? Sanningsord i de lapska förhållandena" (1904). Kyseessä oli vahva poliittinen taistelukirjoitus eli pamfletti, mutta kooltaan pieni kirja vaikutti suuresti. Elsa Laulan johtama saamelaisnaisten paikallisyhdistys toimi vuonna 1917 järjestäjänä Ruotsin ja Norjan saamelaisten yhteisessä suurkokouksessa Norjan Trondheimissa. Elsa Laula avasi kokouksen helmikuun 6. päivänä, joka myöhemmin valittiin saamelaisten kansallispäiväksi. Laulan kirjanen, jonka nimen voisi suomentaa "Elo vaiko kuolo? Totuuden sanoja lappalaisista olosuhteista", kajahti koko saamelaisliikkeelle kuvaannollisena lähtölaukauksena ja siksi voidaan sanoa että sen kaiku ei ole sammunut, ja tuskin sammuukaan.

Nils Aslak Valkeapää esitti kirjassaan "Terveisiä Lapista" (1971) suomalaisten ja saamelaisten välisen yhteistyön lisäämistä jotta saamelaiset asema poliittisessa päätöksenteossa turvattaisiin paremmin. Harva saamelainen tai saamelaisten sorrosta ääntä pitävä on huomannut että tämä Ailun esitys on itse asiassa jo täysin toteutunut. Kirsti Paltto meni kirjassaan "Saamelaiset" (1973) jo pitemmälle vaatien saamelaisille omaa valtiota. Pamfletinomaisista kirjoista mainittakoon - vaikka tekijä ei ole saamelainen - myös vuonna 1981 julkaistu Raimo O. Kojon "Lappi -Suomen siirtomaa". Laajaan tiedonkeruuseen ja satoihin haastatteluihin perustunut teos tuotti tekijälleen Valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Saamelaisia käsittelevän kirjallisuuden kirjossa Vastatuuleen sijoittautuu tähän kantaa ottavien poliittisten pamflettien lajityyppiin.

Kokemusasiantuntijat

Vastatuuleen-kirjan tekijät ovat haastatelleet peräti yli 125 saamelaista ja muutamaa suomalaista henkilöä sellaisista asioista kuin saamenkielen menetys, mielen kolonialismi, kalmistojen kaivelu ja kallonmittaus, saamelaisena olo kaukana kotoa ja saamenmaan puolustaminen. Tekijäkaksikko ei alistanut aineistoaan tieteellisluontoiselle analyysille, vaan he jalostivat sen journalististen tai pikemminkin propagandististen käytäntöjen mukaisesti. Mikään analyysi ei sinänsä olisi tuonut asioihin suurempaa selkeyttä, sen verran samansuuntaiset mielipiteet tekijöiden haastattelemilla kokemusasiantuntijoilla on ollut.

Kirjan tendenssinomaisuus on enemmän kuin ilmiselvä, enkä usko että tekijöillä on ollut tarkoituskaan tätä peitellä. Kirjan tarkoitus on tehdä kerralla selväksi päättäjille ja suurelle yleisölle miten huonosti valtio on kohdellut saamelaisia. Kun kirjoittajat ja kirjassa äänessä olevat saamelaiset ovat päättäneet että näin se on, viedään juttu maaliin. Kirjoittajia on vaivannut jonkinlainen vallankumouksellinen kiihko, mutkien oikaisemisen tarve ja saamelaispoliitikkojen miellyttämisen tarve, joka näkyy teksteissä voimakkaina asenteina ja kannanottoina.

Asuttajakolonialismi saamenmaalla

Kirjan alussa kerrotaan lyhyesti saamelaisalueen historiasta ja uudisasutuksen leviämisestä pohjoiseen aina 1300 luvulta alkaen. 1600-luvulta alkavaa vaihetta kutsutaan kirjassa asuttajakolonialismiksi. Yleisesti tällä termillä tarkoitetaan sen kaltaista kolonialismia, jossa alueelle suurimittaisesti muuttava uusi väestö syrjäyttää alkuperäisen väestön samalla vakiinnuttaen omat hallintomuotonsa ja hallinnan alueen maihin. Ehkä häivähdys tämänkaltaisesta prosessista on havaittavissa, mutta missään vaiheessa saamelaisalueen uudisasutus ei ole ollut kovin suurimuotoista ainakaan saamelaisalueen valtavaan kokoon nähden. Itseasiassa kirjan perusteella voisi päätellä, että saamelaisalueen integroituminen kansallisvaltioihin on ollut varsin kivuton tapahtuma, jos suurin yhteenotto on ollut 1852 tapahtunut Koutokeinon kapina, jonka seurauksena yhteensä neljä ihmistä menetti henkensä. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Wounded Kneen verilöylyssä 1890 kuoli 150-300 Lakota-intiaania.

Kirjassa sivutaan eri väestöryhmien viranomaiskohtelua 1800-luvulla. Tosiasiassa ei ole osoitettavissa puhtaasti etnisten saamelaisten sorron ja alistamisen mekanismeja. Suomalaiset ja saamelaiset olivat 1800-luvulla viranomaisille yhtä ja samaa rahvasta: lain pohjalla pysyen suomalaisia uudisasukkaita ja saamelaisia ei edes voitu käsitellä muuta kuin yhteismitallisesti; viranomaisille ryhmät olivat samaa kastia.

Toisin kuin kirjassa annetaan ymmärtää, saamelaisporonhoidon suuret muutokset eivät ole vain seurausta uudisasutuksen leviämisestä tai valtioiden toiminnasta. 1800-luvun aikana porosaamelaisten keskuudessa tapahtui merkittävä rakennemuutos, joka johti Utsjoella mm. siihen, että valtaosa poroista siirtyi parille rikkaalle porosaamelaiselle. Syy tähän ei ollut viranomaisten toiminta, vaan poroelinkeinon oma sisäinen rakennemuutos. Monien saamelaisia kohdanneiden ilmiöiden perussyynä vaikuttanut rakennemuutos on jäänyt kirjan tekijöiltä pimentoon, heitä ja heidän kertojiaan ovat kiehtoneet vain sinänsä usein dramaattiset ja rajut pintakuohut.

Aiheeseen liittyviä kirjoituksia
Yhteenveto Ruotsin ja Norjan porolappalaisten tunkeutumisesta Suomeen
Isojako ei riistänyt porosaamelaisilta oikeuksia Suomessa!
Saamelaisten asuinolosuhteiden kehitys

Mitä on sorto ja kolonialismi nykypäivänä?

Pääosa kirjan väitteistä perustuu erilaisten kokemusasiantuntijoiden esittämiin käsityksiin saamelaisten sortamisesta. Monissa väitteet ovat keinotekoisia todistamattomia hypoteeseja. Kirjoittajat yrittävät kaikkensa tehdäkseen saamelaisiin kohdistuvasta sorrosta, vihapuheesta, syrjinnästä ja alistamisesta nykyhetkessä konkreettisempaa. Ymmärrän heidän huolensa, mutta en voi olla samaa mieltä heidän menetelmistään. Yritys houkutella ihmisiä saamelaisten puolelle väittämällä heitä sorretuiksi on moraalisesti arveluttava.

Saamelaisalueen eri väestöryhmien elinkeinot ovat täydentäneet toisiaan ja ne ovat mahtuneet elämään rinnan ilman suuria konflikteja. Vakaan käsitykseni mukaan linkki saamelaisten sorron ja paikallisen väestön välillä on erittäin heikko. Pidän myös kirjan väitettä tulehtuneesta ilmapiiristä liioitteluna. Tosiasiassa Ylä-Lapissa paikalliset asukkaat eivät ole mitenkään tavanomaista enemmän riidoissa keskenään.

Saamelaisten maiden menettämistä käsittelevässä luvussa nostetaan esiin poronhoitoon liittyviä poromiesten välisiä jännitteitä Enontekiön Näkkälän paliskunnassa. En ole lainkaan vakuuttunut siitä, että muutamien ihmisten välistä kiistelyä poronhoidosta tulisi esittää minkäänlaisena etnisenä kiistana tai esimerkkinä maiden siirtymisestä saamelaisilta suomalaisille. Kirjassa myös taustoitetaan Näkkälän paliskunnan laidunkiistojen yhteydessä tapahtunutta puukotusta puolustelevaan sävyyn, mikä antaa vaikutelman väkivallan hyväksymisestä.

Kirjan tarjoilema näkemys nykypäivän kolonialismista perustuu ajatukseen siitä, että valtio on riistänyt itselleen saamelaisten maat. Kirjassa unohdetaan kuitenkin mainita, että nykyiset suomen saamelaiset eivät muodosta sellaista ryhmää, jonka osalta voisi väittää valtion vieneen heiltä maaoikeuksia ja jolle voisi sellaisia palauttaa. Merkittävä osa siitä väestöstä, jonka osalta maaoikeuksia voisi väittää siirtyneen valtiolle epäselvin perustein, on juuri niitä statuksettomia saamelaisia, joita saamelaiskäräjien johto pitää suomalaisina.

Kirjassa väitetään, että saamelaisten maa- ja vesioikeuksia ei ole selvitetty. Tosiasiassa niitä on selvitetty ja vesipiirirajankäynneissä saamelaiset tilanomistajat saivat merkittävästi kalastusoikeuksia. Oikeuksia ovat saaneet myös Norjasta muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläiset. Suomessa saamelaisten omistamien maiden määrä vastaa pientä Keski-Eurooppalaista valtiota. Norjassa ja ruotsissa saamelaisilla ei ole vastaavia maaomaisuuksia.

Aiheeseen liittyviä kirjoituksia
Metsähallituslakiesitys ja saamelaiset
Saamelaisten oikeudet ja poronhoito

Mitä on saamelaisuus?

Kirjan näkökulma saamelaisuuteen on yksioikoinen: verolappalaisten jälkeläiset eivät ole saamelaisia, vaan suomalaisia, jotka haluavat saamelaisstatuksen nojalla saada samoja etuja kuin aidot saamelaiset. Saamelaisuuden määrittelyn osalta kirja sisältää paljon muitakin mutkien oikomisia ja tietämättömyyttä perusfaktoista. Kirjassa saamelaisuuteen suhtaudutaan ikään kuin kyse olisi jostakin lahkosta, johon kuuluminen edellyttää tiettyjen tunnusmerkkien täyttymistä, kuten saamenkielen puhumista, saamenpuvun käyttöä tai jopa perinteistä ruokavaliota. Kirjoittajilta unohtuu se, että kyse on kansasta, jossa on ihmisiä joka lähtöön. Tämä koskee myös saamelaisten mielipiteitä vaikkapa lappalaiskriteeristä, jonka osalta mielipiteet jakaantuvat. Silti monin paikoin kirjassa puhutaan saamelaisista yhtenä yksimielisenä ryhmänä tyyliin "saamelaisyhteisö oli järkyttynyt" tai "saamelaisia hirvitti".

Kirjassa tuodaan esiin KHO:n tekemät saamelaiskäräjien kannasta poikkeavat päätökset. KHO:lle annetaan rooli tahona, jolla on valta määritellä saamelaiset ja vaikkapa "laajentaa saamelaismääritelmää". Tosiasiassa KHO on vain joutunut korjaamaan käräjien vaalilautakunnan virheellisiä ja syrjiviä päätöksiä vallitsevan saamelaiskäräjälain mukaisiksi. KHO ei ole saamelaisuutta määrittelevä toimija, jonka kanssa käräjät käy "kädenvääntöä", vaan maamme korkein lakia tulkitseva taho. Vastaavasti saamelaiskäräjät on viranomainen, jonka tulisi noudattaa lakia.

KHO:n saamelaiskäräjien vaaliluetteloon hyväksytyistä ihmisistä kirjassa mainitaan erikseen Kari Kyrö, ja kerrotaan, että hänen saamelaisuutensa perustuu kuuden sukupolven takaiseen esi-isään. KHO:n päätös Kyrön osalta ei ole julkinen asiakirja, joten voimme vain arvailla mihin kirjoittajat perustavat tietonsa, kenties huhuihin tai vuodettuihin asiakirjoihin? Oma käsitykseni on, että Kari Kyröä ei ole hyväksytty saamelaisluetteloon pelkästään polveutumisen perusteella, vaan kokonaisharkinnalla, jossa on huomioitu myös kielikriteeri. Kyrön osalta kerrotaan myös saamelaiskäräjien vaalilautakunnan puheenjohtajan kantana, että hänen valintaansa saamelaiskäräjien jäseneksi olisi vaikuttanut keskeisesti KHO:n hyväksymät äänestäjät. Tämä on täysin arvotonta spekulaatiota ja herättää jopa epäilyjä vaalisalaisuuden rikkomisesta.

Kirjassa vääristellään statuksettomien saamelaisten asemaa väittämällä, että heillä ei olisi ryhmähyväksyntää alkuperäiskansan jäseniksi, vain siksi koska heitä ei ole hyväksytty saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Missään alkuperäiskansoja koskevissa kansainvälisissä sopimuksissa ryhmähyväksynnällä ei tarkoiteta jonkin muutamista henkilöistä koostuvan vaalilautakunnan kantaa henkilön kuulumisesta alkuperäiskansaan (tämän on todennut myös KHO).

Mielenkiintoista on myös se, mitä kirjassa jätetään kertomatta saamelaisuudesta, kuten vaikkapa se, että merkitsevä osa saamelaiskäräjien vimmaisesti vastustamista vaaliluetteloon hakijoista jotka KHO määräsi siihen merkittäväksi, ei ole edes hakenut vaaliluetteloon vastustajiensa kammoamalla lappalaisperusteella, vaan kieliperusteella, tai koska heidän vanhempansa oli merkitty luetteloon. Kertomatta jää myös se, että saamenkielisten ja suomenkielisten saamelaisten kulttuureissa olevat erot eivät ole millään tavoin sellaista luokkaa että pohjimmiltaan saman saamen kansan hiukan keskenään erilaiset saamelaiset ja lappalaiset tulisi jakaa kahdeksi eri kansaksi.

Aiheeseen liittyviä kirjoituksia
Lapin alkuperäiskansakysymys
Inarinsaamelaisten tilanne tänään

Lopuksi

Vastatuulen kirjassa keskitytään jännittäviin tarinoihin ja dramaattisiin kertomuksiin saamelaisten sortamisesta, jolloin kuva arkipäivän todellisuudesta vääristyy. Väitän, että liioittelu on tahallista ja sen tarkoitetuksena on kääntää huomio pois saamelaisten ja valtion välisille suhteille ominaisista myönteisistä asioista, joita on varsin runsaasti. Tätä teemaa olen käsitellyt kotisivuillani. Kun sanon tästä saamelaisaktivisteille, he vastaavat, että on oikeutettua lietsoa pelkoa liioitteluilla tai perusteettomilla väitteillä, koska se on ainoa keino saada ihmiset toimimaan saamelaisten oikeuksia uhkaavia tahoja vastaan. Tähän totean, että jos asiasta huutaa liian monta kertaa, vaarantaa saamelaisten asiaa vakavasti ajavan liikkeen uskottavuuden ja maineen.

Kirjassa kuvataan pelkästään valtion ja suomalaisten harjoittamaa "sortoa" saamenkielisiä saamelaisia kohtaan, mutta heidän sukulaisistaan suomenkielisistä saamelaisista ei kerrota. Suomenkieliset saamelaiset ovat kokeneet kielellisen assimilaation kaikista syvimmin. Statuksettomien inarinsaamelaisten joukossa on niiden ihmisten jälkeläisiä, jotka on suomalaistettu kirkon toimesta jopa häpeäpaalu-, jalkapuu-, ja raipparangaistuksin. Miksi tästä kipeästä asiasta ei haluta kertoa suurelle yleisölle, kun kieliasiat ovat muuten yksi kirjan keskeisistä teemoista?

Vastatuuleen-kirjalla on toki ansionsakin, välittäähän se yli sadan saamelaisen kokemuksia ja tuntoja vaihtelevista näkökulmista. Tällaisena se on muun ohella journalistinen dokumentti kirjan kautta äänessä olevien saamelaisten tämänhetkisestä ajatusmaailmasta. Vaikka kirjasta välittyvä tilannekuva on valikoidusti esitetty, pääsääntöisesti kielteinen ja pelottava, löytyy siitä myös voimaannuttava kuvaus uhanalaisten saamenkielten sekä vanhojen saamelaisperinteiden elpymisestä.

Kirjoittajien suurin virhe on ollut siirtää vastuu toimittajan tehtäviin kuuluvasta faktojen tarkistamisesta yli 120 saamelaiselle ja muutamalle muulle kokemusasiantuntijalle. Kirjoittajat olisivat voineet tehdä faktojen tarkastuksen lisäksi myös muuta mikä olisi auttanut heitä esittämään vähemmän vääristyneen maailmankuvan meille lukijoille. Erityisesti asioiden asettaminen historiallisiin yhteyksiinsä olisi auttanut pitämään ne oikeassa suhteessa. Kirjan teemoja olisi voinut tarkastella puolesta/vastaan menetelmän avulla, jolloin olisi tullut esille myös mitalin toinen puoli, esim. puolesta: kaikki saamelaiset ovat poromiehiä/vastaan: kaikki saamelaiset eivät ole poromiehiä,vain 2 % saamelaisista elää poroista, puolesta: statuksettomat saamelaiset ovat suomalaisia/vastaan: statuksettomat saamelaiset kuuluvat samaan saamenkansaan, puolesta: saamelaisten kotiseutualue on kaikkien saamelaisten asuinalue/vastaan: saamelaisten kotiseutualueella asuu suomen saamelaisista vain kolmasosa.

Vastatuuleen tarjoaa monelle lukijalle tarinoita ja draamaa heidän mieltymystensä mukaan. Se on myös tavallaan dokumentti ja todiste siitä, missä saamelaisliikkeen keskuudessa nyt mennään. Kirjassa halutaan korostaa saamelaisista asioita, joita ei Suomessa tiedetä tai joita mielipiteen muokkaus ja propaganda ei halua kertoa. Joiltakin osin tässä on onnistuttu, mutta samalla tarinaa saamelaisten pakkosulauttamisesta häiritsevät tosiasiat on lakaistu maton alle.

Takaisin