Seuraavassa yritän lyhyesti tuoda esille saamelaismääritelmään liittyvät ongelmat. Eniten kiistaa on aiheuttanut se, etttä onko Norjasta Suomeen 1800-luvulla muuttaneilla samanlainen oikeushistoria ja paremmat oikeudet kuin täällä ennestään asuneilla Inarinkalastaja ja metsäsaamelaisilla? Saamelaiskäräjälain valmistelussa eikä eduskuntakäsittelyssä tuotu lainkaan esille asiaan liittyviä oikeushistoriallisia faktoja, vaikka Norjan lappalaisten (porolappalaisten) eli saamelaisten laittomasta tunkeutumisista Suomen alueelle olemassa mitä kattavin tieteellisesti tutkittu aineisto.

Nyt saamelaiskäräjät on vaatimassa Norjasta vajaa 150 vuotta sitten muuttaneille porolappalaisille Suomen alkuperäisten lappalaisten oikeudet ilman mitään selvitystä ja vielä lain nojalla vaikka perustuslakivaliokunta tätä selvitystä edellyttää (PeVL n:o 7/1978 vp, n:o3/1990). Vieläpä ylistäen tällaista toimintaa ainutlaatuiseksi. Pakottaako YK:n ihmisoikeuskomitea kannanotollaan valtion antamaan tunnustuksen tällaiselle lähihistoriassa tapahtuneelle vääryydelle? Taipuuko Suomi tällaisten kyseenalaisten perustein vaadittujen vaateitten edessä? Nämä kysymykset tulevat vielä jäytämään, ja syvältä, Suomen virkamieskunnan rivejä ja tarkoitusperiä.

Eikö riitä, että vajaa 150 vuotta sitten on heidän vaateensa Suomessa todettu laittomiksi ja loukkaavan Suomen alkuperäisen lappalaisväestön oikeuksia. Rajasopimukset, joita Suomen ja Ruotsin valtiopäivät ovat vuonna 1987 käsitelleet, ovat todenneet sanotut asiapaperit sitoviksi myös säädösten osalta ja antavat tehtyihin tulkintoihin selkeän juridisoikeudellisen pohjan.

On täysin historiallisen totuuden vastainen väite, että ensimmäiset uudistilojen perustajat olisivat tulijoita sillä pääasiassa he ovat alueidensa alkuperäisien lappalaisten suoria jälkeläisiä, mikä asia on arkistoviranomaisten todistuksilla ja korkeimman hallinto-oikeuden päätöksillä vahvistettu.

Suomen alkuperäisten lappalaisten uudistilan perustamiseen liittyy selkeä omaisuuden suojaamistarve kuten Tikkasen tutkimuksin sekä Wirilander lausunnossaan osoittaa.

Mikäli edellä esitettyjä tosiasioita ei nosteta päivänvaloon on vaarassa, että päättäjiä johdetaan virheellisillä tiedoilla harhaan, joka sittemmin loukkaa alkuperäisten lappalaisten ja yksityisen ihmisen perustuslaillista omaisuudensuojaa sekä ihmisoikeuksia.

Kieli saamelaisuuden perustana ja sen oikeutus alkuperäiskansan määritteenä

Enontekiön, Inarin ja Utsjoen saamelaisten äidinkieli voidaan johtaa Norjasta tai Ruotsista tulleeksi ominaisuudeksi.

Kun muistetaan, että kun Suomi joutui venäjänvallan alle joutui Suomessa asuneet valtiopolitiikan uhreiksi heidät pakotettiin valitsemaan valtiopolitiikkaa tukeva linja, jossa kieli oli keskeisessä asemassa sillä se teki eron Norjan ja Ruotsin alamaisten välillä. Tästä ajasta on säilynyt sanonta:

"Ruotsalaisia emme saa olla venäläisiksi emme halua tulla olkaamme siis suomalaisia."

Samaan aikaan kun jo 1700-luvulta alkanut suomalaistamispolitiikka jatkui Suomessa annettiin Norjassa määräys, että siellä ainoat hyväksyttävät kielet oli norjan- ja saamenkieli. Tämä mahdollisti sen kehityksen, että saamenkieli tuli alueella entisestään vahvemmaksi saaden varmasti vaikutteita sekä Gellivaran, että Jukkasjärven alueiden lapinkielestä ja kehittyi sekä säilyi siten nykyisen muotoisena pohjoissaamenkielenä Norjan ja Ruotsin puolella.

Sukututkimuksin ja kirkonkirjoin on helposti osoitettavissa, että Suomen alueella on pohjoissaamenkieli käytössä lähinnä niissä perheissä ja suvuissa, joilla on selkeä sukuaisuusyhteys Norjan tai Ruotsin porolappalaisiin 1880-luvun loppupuolelta lähtien. Muutoin on kaikki väestö Suomessa menettänyt alkuperäisen kielensä tyystin lukuun ottamatta sitä inarinsaamelaisryhmän ripettä, joka kirkkoherra Fellmanin aktiivisten toimien ansiosta oli onnistunut säilyttämään puhuttuna kielenä Inarin saamenkielen.

Kun tähän vielä lisätään, että koltat ovat tulleet todistettavasti siirtolaisina Suomeen alueelta, mikä oli tiiviissä kanssakäymisessä sekä pohjoissaamelaisten, että venäläisten kanssa säilyi heillä rajaseudun asukkaina kieli vielä elävänä, joskin se on jo tiedossa, että nyt kun he ovat asuneet Suomessa ja suomenkielen vaikutuksen alaisena toista tai kolmatta sukupolvea on kieli nuorimmilta jo kadonnut.

Lapinkieli oli äidinkielenä yleisesti vielä 1800-1900 luvun taitteessa

Kieliasia ei ole niin yksioikoinen kuin saamelaiskäräjät antaa asian ymmärtää. Saamelaiskäräjät ja saamelaistutkijat ovat tutkimuksia suorittavina tahoina varmasti tienneet sen alkeisasian, että äidinkieltä ei merkattu kirkonkirjoihin ennen edellä mainittua vuotta 1881. Tästä olikin lyhyt matka vuosilukuun 1875, joka on otettu viimeiseksi tarkasteltavaksi maakirjavuodeksikin.

Nyt tiedetään Wirilanderin ja muiden tutkimusten perusteella varmuudella se, että nimenomaisesti ennen tuota vuotta 1875 oli käytännöllisesti katsoen kaikki Suomen vanhat lappalaissuvut muodostaneet asemansa turvatakseen itselleen uudistilan ja siten maakirjoihin ei enää merkattu kuin muualta muuttaneet porolappalaiset. Näin saatiin päättäjiä harhaan johtamalla vahvistettua saamelaisuuden takarajaksi vuosi 1875, jotta päästäisiin lappalaisten historiaa hyväksikäyttäen siirtämään heille kuuluneet oikeudet maahanmuuttajien hyväksi. Toki saamelaisissa on mukana tietty tunnettu joukko myös Suomen alkuperäisiä lappalaisia kuten esimerkiksi Utsjoen kalastajalappalaiset samoin kuin pieni osa Inarin kalastajalappalaisista, jotka kaikki perustivat uudistilan käytännöllisesti katsoen ennen vuotta 1875.

Mitä tapahtui korkeimman oikeuden tuomiossa kielimääritelmän osalta

Palataan vielä hetkeksi korkeimman hallinto-oikeuden tekemän kieliperustaiseen ratkaisuun, jossa määriteltiin kielen ja hyväksyttävien maakirjojen takarajaksi vuosi 1875. KHO teki tietämättään päätöksen, joka tarkoitti sitä, että saamelainen on henkilö, joka on tullut Suomeen vuoden 1875 jälkeen ja tuonut kielen tullessaan. Näin siksi, että lain ja asetuksen mukaan Suomen kantaväestö ei voinut viranomaisissa käyttää muuta kieltä kuin suomenkieltä, joka selvisi Jukkasjärven käräjillä annetusta asetuksesta vuona 1745. Lisäksi äidinkieltä ei viranomaisrekistereihin merkattu ennen vuotta 1881, joten periaatteessa ei ole mahdollista, että Suomen alkuperäinen lappalaissuku voisi todistaa saamelaisuutta maakirjojenkaan perusteella joissa on vuosiraja 1875, koska oli lainsäädännön takia perustanut uudistilan asemansa turvatakseen.

Jotkut yrittivät todistaa vanhojen ihmisten antamilla kirjallisilla todistuksilla polveutuvansa saamenkieltä äidinkielenä puhuneista isovanhemmista mutta näitä ei katsottu riittäväksi näyttöperusteeksi saamelaiskäräjävaaleissa eikä korkeimmassa hallinto-oikeudessa.

Nyt jos huomioidaan korkeimman hallinto-oikeuden jäsenen Erkki Onikin jättämä eriävä mielipide annetusta ratkaisusta, että huomattavalla osalla elossa olevista lappalaisten jälkeläisistä vanhemman isovanhempi on voinut kuulua jo vuoden 1825 maa-, veronkanto- tai henkikirjaan ja että vielä kyseisen vuoden veroluettelo pitäisi hyväksyä saamelaisuuden takarajaksi. Tämä olisi kohdellut ihmisiä historiallisesti jo huomattavasti totuudenmukaisemmin ja mahdollistanut kaikkien Inarilaisten pääsemisen saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Tämä ratkaisu olisi kuitenkin kohdellut epäoikeuden mukaisesti niiden alueiden lappalaisia, jotka lainsäädännön takia perustivat uudistilan jo aiemmin. Kun muistetaan, että kieltä ei voi viranomaisasiakirjoin todistaa kuten edellä on osoitettu.