Viime vuosina monissa kannanotoissa on väitetty, että isojako olisi kaventanut merkittäväst porosaamelaisten maaoikeuksia Suomessa. Kuten seuraava kirjoitus osoittaa: asia ei ola lainkaan näin mustavalkoinen.

Saamelaisten kotiseutualue käsittää Enontekiön, Inarin, Utsojen kuntien alueet kokonaan sekä osan Sodankylän kunnasta ja se on pinta-altaan noin 35 000 km2 eli yli 10 % koko Suomen pinta-alasta. Kuten oikeustieteen tohtori Wirilanderin tekemästä selvityksestä tarkemmin ilmenee, vajaa 10 % pinta-alasta sisältyy yksityisomistuksessa oleviin tiloihin, muun alueen kuuluessa valtion omistuksessa oleviin kiinteistöihin (suojelualueet, valtion metsämaat).

Kiinteistöjaotuksellisesti kiinteistön ulottuvuus käsittää sen yksityinen maa -ja vesialueet, osuudet yhteisiin maa- ja vesialueisiin, kiinteistölle kuuluvat erityiset etuudet ja osuudet erityisiin etuuksiin, kuten esimerkiksi kalastuspaikkoihin (patopaikkoihin) sekä rasiteoikeudet. Nykyisen kiinteistöjaotuksen ja omistusjaotuksen pohjana on alueella suoritettu isojako, mutta varsinkin Lapissa on asutuslainsäädännön (porotilalaki, luontaiselinkeinolaki, porotalouslaki ja kolttien asutuslait) siirtynyt yksityisomistukseen merkittävissä määrin sellaisia alueita, jotka isojakovaiheessa jäivät valtion omistukseen.

Saamelaisten kotiseutualueella isojako suoritettiin Inarin, Enontekiön ja Utsjoen kunnissa ko. kuntia varten säädetyn isojakolain (15711925) nojalla. Tässä laissa oli otettu huomioon pohjoisten alueiden erityisolosuhteet, erityisesti alueen muuta Suomea heikommat kasvuolosuhteet, minkä vuoksi isojaossa muodostettaville taloille annettiin maaveron perusteena ollutta manttaalia kohti huomattavasti enemmän maata kuin muualla Suomessa. Muutoin isojaon periaatteet olivat samat kuin muuallakin Suomessa. Kuten muuallakin Suomessa, kyseisessä isojaossa maata annettiin taloille niille määrätyn manttaalin mukaisesti, eli niille maan haltijoille, jotka maa- ja metsätaloutta harjoittaen pysyvästi omistajina nauttivat hallinnassaan olevia alueita. Taloille annettiin kuitenkin kokonaan sen ennestään nauttima pelto, niitty ja viljelyskelpoinen maa sekä harkinnan mukaan lisäksi viljelyskelpoista lisämaa pohjoisessa piirissä.

Isossajaossa talot saivat manttaalinsa perusteella metsämaata sekä osuutta perustettuihin yhteismetsiin. Ne alueet, jotka eivät olleet minkään yhteisön (kylän) tai yksityisen pysyvässä nautinnassa tai joita ei annettu lisäalueina rnuodostettaviin taloihin tai joista ei vuokra-alueiden lunastamista koskevien säännösten perusteella muodostettu itsenäisiä tiloja, jäivät isojaon jä1keen valtion omistukseen erämaina, jotka maanomistuksen kehityksen, erityisesti metsälainsäädännön nojalla katsottiin kuuluvan valtioille.

Kuten edellä on jo todettu, perustui maan antaminen taloille isojaon suorittamisen ajankohdan mukaiseen pysyvään nautintaan siltä osin kuin kysymys ei ollut lisämaan antamisesta. Tämä sama periaate oli voimassa kaikkialla Suomessa toimeenpannuissa isojaoissa. Tämän vuoksi mielestäni ulkomailta Suomeen siirtolaisina muuttaneidenen porosaamelaisten aseman kannalta on tarpeen erikseen tarkastella maanhallinnan kehitysti pohjoisessa, erityisesti saamelaisten kotiseutuaiueella ILO:n alkuperäis- ja heimokansoja koskevan sopimuksen 169 artiklan 14 (1) valossa sellaisena isojakoa edeltävänä ajanjaksona, jolla voidaan katsoa olevan ajallista yhteyttä isojaon suorittamisen ajankohtaan. Mainittua artiklaa 14(1) on siten tarkasteltava Suomen olosuhteissa siitä lähtökohdasta, onko isojakoa edeltävänä sellaisena ajanjaksona, jolla on ajallinen ulottuvuus isojakoon, tapahtunut porosaamelaisten perinteisessä maanomistuksessa/hallinnassa poikkeuksellista kehitystä, joka olisi ollut riistävää tai syrjivää tai muutoin poikkeavaa maan muihin alueisiin verrattuna. Tällaisena tarkasteluajanjaksona voidaan pitää käsitykseni mukaan enintään aikaa, joka alkaa 1500-luvulta ja päättyy isojakoon.

Tätä ajanjaksoa myos oikeusministeriön asettama selvitysmies oikeustieteen tohtori Wirilander on pitänyt lähtökohtana selvittäessään maanomistusoloja ja niiden kehitystä saamelaisten kotiseutuaiueella. Myös oikeustieteen tohtori, professori Kyösti Haataja on seikkaperäisesti selvittänyt aikanaan Suomen ja myös Lapin maanomistuksen kehitystä em. ajanjaksona. Haatajan käsitykset ilmenevät mm. kahdesta laajasta Lakimiesaikakausijulkaisussa julkaistusta artikkelista (Erämaa ja Liikamaa, Lakimies 1929, s. 228-274, ja Erämaa ja Liikamaa Suomen lainsäädännössä Venäjän vallan aikana, Lakimies 1930, s. 293-312).

Haataja on erityisesti selvittänyt maanomistuksen (pysyvän nautinnan) muotoutumista Suomessa kyseisenä ajanjaksona sellaisten erämaiden osalta, joilla ei ollut pysyvää asutusta ja jotka eivät olleet kyseisen ajanjakson alussa kenenkään pysyvässä omistuksessa / hallinnassa. Yhdenmukaisesti sekä Haatajan että Wirilanderin selvitysten perusteella totean, ettei isojakoa edeltäneenä ajanjaksona Lapin alueella tapahtuneen uudisasutuksen vuoksi tai lainsäädännön perusteella siirtynyt tai otettu pois etenkään 1840-luvun jälkeen ulkomailta Suomeen muuttaneilta porosaamelaisilta sellaisia alueita, jotka olisivat olleet heidän asuinkäytössä tai muutoin omistamia tai pysyvästi hallitsemia. Erilaisista asiaan liittyvistä selvityksistä voidaan todeta, että lapinkyläinstituution voimassa ollessa uudisasukas saattoin sijoittua lapinkylän rajojen sisäpuolelle vain kylän suostumuksella. Tällaista ei voinut olla Suomessa ulkomailta Suomeen muuttaneiden porosaamelaisten kohdalla, koska poronhoito oli tuolloin vasta leviämässä pitkin Köli vuoristoa kohti Enontekiötä ja siitä edelleen Finnmarkeniin.

Wirilanderin selvityksestä ilmenee, etttä huomattava osa aikaisemmista lapinkylien asukkaista, Inarin ja Utsjoen kylien osalta käytännöllisesti katsoen lähes kaikki, ryhtyivät vuosina 1757-1875 pysyvästi maatilatalouden harjoittajiksi. Siten nämä lapinkylien asukkaat, joista valtaosa oli saamelaisia, muiden pohjoiseen siirtyneiden uudisasukkaiden ohella saivat isojaossa pysyvässä nautinnassa olleet asuinpaikkansa ja muut erityiskäytössä olleet alueensa. Hyvin ilmeistä on, että alkuaan maatilatalouden harjoittajiksi ryhtyneiden perheiden hallitsemia erityiskäytössä olleita alueita ja etuuksia, kuten kalastuspaikkoja ryhdyttiin pitämään heidän omistamaan tilaan kuuluvina erityisinä etuuksina. Tämä selviää tilojen pohjoisten kuntien perustamisasiakirjoista.

Tällaiset etuudet, siltä osin kuin ne kohdistuvat kylien ulkopuolisiin vesialueisiin ovat tulleet huomioon otetuiksi heidän omistamilleen tiloille kuuluvina erityisinä etuuksina mm. 1990-luvulla päättyneissä kylien välisissä vesipiirirajankäynneissä. Utsjoella tilojen on kalastusoikeuksista lähes 80 % on valtion hallitsemissa vesialueissa ja Inarissa yli 60 %. Sellaista selvitystä ei ole tietojeni mukaan tehty, jonka perusteella voitaisiin arvioida, olisiko isojaon ajankohtana ollut Suomeen muuttaneilla porolappalaisilla sellaisia erityiseen käyttöön otettuja alueita, joihin perheillä tai yhteisöillä (kylillä) olisi katsottava olleen omistukseen rinnastettava pysyvä hallinta, mutta jotka syystä tai toisesta eivät olisi tulleet isojaosssa luetuiksi kuulumaan etuuden haltijoille muodostettuihin tiloihin yksityisenä tiluksena tai erityisenä etuutena.

Erityisesti on vielä tässä yhteydessä totean, ettei isojakolainsäädäntöön sisältynyt mitään sellaisia säännöksiä, joiden nojalla olisi etenkin ulkomailta Suomeen muuttaneiden porolappalaissiirtolaisilta tai heidän jälkeläsiltään otettu pois heidän omistamaansa/nauttimaansa aluetta tai erityistä etuutta. Isojakoa koskevaila lailla tai isojaon toimittamisella ei myöskään ollut sellaista vaikutusta, että se olisi estänyt tai kaventanut porosaamelaisten tai muidenkaan paikallisten asukkaiden mahdollisuutta poronhoitoon, kalastukseen, metsästykseen tai muiden luontaiselinkeinojen harjoittamiseen. Siitä historiallisesta perustasta, että Lapissa perinteisesti ennen isojakoa harjoitettiin hyvin laajasti luontaistaloutta, johtuu, että nykyisinkin paikallisilla asukkailla on maanomistuksesta riippumaton poronhoito-oikeus ja muuta Suomea laajemmat yleisoikeudet kalastukseen ja metsästykseen. Edelleen totean, ettei isojaon jälkeisellä asutuslainsäädännöllä tai kiinteistönmuodostamislainsäädännöllä ole ollut saamelaisten oikeuksia tai maan omistusta kaventavaa vaikutusta, vaan päinvastoin erityislainsäädännöllä on nimenomaan suosittu saamelaisten maanomistuksen lisääntymistä ja parannettu luontaiselinkeinojen harjoittamismahdollisuuksia. Näin on myös tapahtunut Vuotson kylässä, jossa nykyään asuu pääosin Norjan Kautokeinosta muuttaneiden porolappalaisten siirtolaisten jälkeläisiä.

Mielestäni saamelaisten luontaiselinkeinojen harjoittamisen suojaamista ja maankäytön edistämistä ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista toteuttaa siten, että saamelaisiakin vanhemman väestön -lappalaisten- väestöön kuuluvien vastaavanalaisia mahdollisuuksia hyödyntää valtion omistamia alueita kavennettaisiin. Mielestäni ei ole perusteita asettaa saamelaisia ja lappalaisia eri asemaan erityisesti sen vuoksi, että edellä tarkoitetuila isojakoa edeltävänä historiallisella ajanjaksolla lappalaiset ja saamelaiset ovat asuneet ja harjoittaneet samalla tavoin eri elinkeinotoimintoja. Mahdollisissa maankäytön järjestelyissä on kaikin tavoin vältettävä epäonnistuneen saamelaismääritelmän nojalla paikalliseen väestöön kuuluvien saamelaisten ja lappalaisten erilaiseen asemaan asettamista.

Mikäli näin tehdään, seuraa siitä etninen konflikti. Valtion maiden käytön ohjaamista järjestettäessä ja toteutettaessa tulee erityisesti ottaa nämä näkökohdat huomioon. En pidä saamelaiskäräjien vaaatimaa hallintomallia ja sille ehdotettua ratkaisuvaltaa sellaisena, että nämä näkökohdat tulisivat huomioon otetuiksi. Vaarana näen, että ehdotetussa kokoonpanossa saamelaiskäräjävetoisen elimen katsantokanta muodostuu liian suppeaksi ja sen ratkaisut rajoittaisivat sillä tavoin liiaksi alueiden käyttöä, että elikeinotoiminnan yleiset edellytykset kyseisellä saamelaisten kotiseutualueella merkittävästi vaikeutuvat nykyisestään ja muutoinkin alueen elinolosuhteet tämän vuoksi taantuvat.