Saamelaisten oikeudet ja poronhoito

Aluksi

Mielikuva saamelaisista luonnon ehdoilla elävänä alkuperäiskansana on peräisin ajalta ennen moottorikelkkoja, mönkijöitä, porojen loislääkitystä ja lisäruokintaa. 1960-luvulla tapahtuneen teknistymisen ohella merkittävä vauhdittaja poronhoidon modernisaatiokehitykselle oli vuonna 1974 säädetty porotilalaki, jonka turvin poronhoitoalueelle rakennettiin satoja nykyaikaisin mukavuuksin varustettuja omakotitaloja. Alkeellisissa oloissa eläneille poronhoitajasaamelaisille muutos asumisen tasossa ja elämäntavassa oli erityisen suuri.

Luontaistaloudesta rahatalouteen siirryttiin kertarysäyksellä. Jo pelkkä asuminen maksoi, mutta vuosi vuodelta enemmän rahaa kului poronhoitotöissä käytettävän konekannan hankkimiseen ja ylläpitoon. Perinteinen poronhoito muuttui porotaloudeksi, johon kohdistui entistä suurempia taloudellisia odotuksia. Poromäärät lisääntyivät pysyvästi korkealle tasolle, kun kannan luonnollinen säätelyjärjestelmä ei enää toiminut. Alueen poronhoidossa ei ole enää perinteistä muuta kuin vapaasti laiduntava karja. Maastotyötä tehdään moottoroiduin lumikelkoin, helikopterein, kaksi ja nelipyöräisillä maastoajoneuvoilla ja teurastuskin on EU säännösten pakottamana siirrytty hyvin hoidettuihin ja hygieenisiin teurastamoihin.

Myöskään voimakas maastoon tapahtuva lisäruokinta ja porojen tarhaus ei kuulu perinteeseen. Saamelaisalueella poronhoidon todellisena ongelmana ei ole niinkään metsätalous, vaan se, että poronomistajia on vain yksinkertaisesti liikaa. Saamelaisten kotiseutualueella saamelaisia poromiehiä on tällä hetkellä 1100, joista valtaosa omistaa alle 50 poroa. Osin poronomistuksen pirstoutumisen vuoksi on jouduttu nykyiseen ylilaidunnustilanteeseen, joka näkyy myös kaikkialla laiduntenalueiden liiallisena kulumisena sekä uusien koivunversojen puuttumisena.

Kaikesta "kehityksestä" huolimatta kävi pian selväksi, että uudentyyppinen porotilatalous ei pyörinyt pelkillä poronmyyntituloilla, ilman ulkopuolista rahoitusta. Moottorisahat parkuivat porotilojen metsäpalstoilla ja jälki oli monessa tapauksessa pahempaa kuin metsähallituksen mailla. Hyvänä esimerkkinä poromiesten omata hakkuutoiminnasta tarjoaa Utsjoen porotiloille Muddsujärven paliskuntaan perustetun porotilojen yhteismetsän hakkaaminen lähellä Partakon kylää. Tähän verrattuna metsähallituksen nykyiset hakkuut näyttävät lähes luonnonsuojelulta. Aiemmin tehometsätaloutta kitkerästi arvostelleet poromiehet sulkivat suunsa ja luonnonsuojelijat menettivät metsäasioissa hyvän liittolaisen. Tällä hetkellä huomattava osa porotilojen metsäpalstoja on hakattu, mutta rahantarve on entisestään kasvanut.

Nykysaamelaiset ja metsä

Erämaalain voimaantulon jälkeen saamelaisporomiehet aloittivat oman metsäkäräjöintinsä Angelin ja Lisman suunnalla vedottuaan ensin YK:n ihmisoikeuskomiteaan. Komitea ei ottanut asiaa käsittelyyn, koska kansallisia vaikuttamiskeinoja ei ollut käytetty. Saamelaisosapuoli ei ole missään vaiheessa perustellut hakkuukieltovaatimuksiaan luonnonsuojelulla, vaan saamelaispolitiikan taustavoimina vaikuttavien ihmisoikeusjuristien muotoilemalla väittämällä, jonka mukaan "Metsähallituksen hakkuut estävät saamelaisia poromiehiä harjoittamasta kulttuuriinsa kuuluvaa perinteistä elinkeinoa".

Saamelaispoliitikkojen juristivetoisen metsästrategian perimmäinen luonne paljastuu tilanteessa, jossa Metsähallituksen ja saamelaisporomiehen hakkuuaukot sattuvat rajanaapureiksi. Tällöin hakkuualue A estää poromiestä harjoittamasta kulttuuriinsa kuuluvaa perinteistä elinkeinoa, mutta täsmälleen samalla menetelmällä käsitelty hakkuualue B turvaa samaisen elinkeinon ylläpitämisen ja kehittämisen.

Porotalouden paliskuntakohtaiset kannattavuustilastot, laiduntutkimukset tai muu todennettavissa oleva tieto ei tue saamelaisosapuolen perusväittämiä, eikä Greenpeacen ja suomen luonnonsuojeluliiton "Ahtaalle ajetut" raportissa esitettyjä johtopäätöksiä. Kilpailevien maankäyttömuotojen kielteisiä vaikutuksia laiduntilanteeseen kukaan ei ole kiistänyt, mutta harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ne ovat voimakkuudeltaan marginaalisia porotalouden itsensä aiheuttamiin ongelmiin verrattuna. Metsätalouden osalta arviointia vaikeuttaa lisäksi se, että hakkuilla on tutkitusti myös laiduntilannetta parantavia vaikutuksia, josta Ivalon paliskunta tarjoaa hyvän esimerkin.

Saamelaisten metsäkäräjäkierroksen eräs näytös oli Sodankylän kunnan pohjoisosissa sijaitsevan Lapin paliskunnan ja Metsähallituksen välinen oikeusprosessi. Osapuolet päätyivät 5.1.2000 sopuratkaisuun, joka mahdollisti Metsähallituksen hakkuiden jatkumisen paliskunnan alueella neljän vuoden ajan. Kaikesta päätellen saamelaisosapuoli luotti siihen, että kokonaisratkaisu saamelaisalueen ns. valtionmaiden hallinnasta ja käytöstä tehdään nk. Pokan toimikunnassa. Toimikunnalla ei kuitenkaan löytynyt yksimielistä kantaa, vaan lukuisia eriäviä mielipiteitä.

Pokan toimikunnan eriävissä mielipiteissä tuotiin esille, että saamelaiskäräjälain termi saamelainen on epäonnistunut. Sen nojallahan pyrittiin tekemään ulkomailta 1800-luvun lopulla Suomeen muuttaneista porosaamelaisista entisten lapinkylien oikeudenomistajia. Näin esim. Sodankylän Vuotson alueelle 1870-luvulla Norjan Kautokeinoista muuttaneista Maggoista, Hetoista, Ponkuista, Saroista jne. olisi tullut Kemin vanhan lapinkylän oikeudenomistajia vastoin historiallista totuutta.

Saamelaiset ja porolaitumet

Itse olen pitkään vaeltanut Lapissa retkeilijänä ja olen omin silmin voinut nähdä, mitä porojen laitumille on viime vuosikymmeninä tapahtunut. Laidunten kunnon heikentyminen ei koske pelkästään talvilaitumina tärkeitä jäkälikköjä, vaan myös kesälaitumet ovat varsinkin monilla tunturialueilla pahoin kuluneet. On perusteltua puhua laidunkriisistä, joka on pelottavaa vauhtia muuttunut porotalouden sisäisestä asiasta ekologiseksi ongelmaksi. Samalla porotalouden ympäristövaikutukset ovat alkaneet kiinnostaa muitakin kuin varsinaisia porotutkijoita.

Porolaitumien tilasta on olemassa koko poronhoitoalueen kattavaa tutkimustietoa. Kuluvan vuosikymmenen loppupuoliskolla valmistuneet satelliittikuviin ja maastossa suoritettuihin tarkistuksiin perustuvat tutkimukset paljastavat, että hyväkuntoisia jäkälälaitumia ei ole missään; erityisen surkeassa kunnossa laitumet ovat pohjoisissa tunturipaliskunnissa. Sellaisissa (saamelais)paliskunnissa, joista metsätalous, tekoaltaat, kaivokset ja muu porotalouden kanssa kilpaileva maankäyttö käytännöllisesti katsoen kokonaan puuttuu, vastuussa laidunkriisistä voivat olla vain saamelaiset poromiehet itse.

Ovatko saamelaisten ihmisoikeudet vaarassa?

Luonnonvarojen kestävästä käytöstä vastaava maa- ja metsätalousministeriö valmisteli tutkimustulosten pohjalta 1990-luvun lopulla vahvistetun paliskuntakohtaisen suunnitelman poromäärien vähentämiseksi. Silloinen Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Pekka Aikio julisti porolukujen alentamisen merkitsevän saamelaisporonhoidon "yksipuolista aseriisuntaa", koska esimerkiksi metsätalouteen ei hänen mielestään kohdistu vastaavia rajoituksia. Tässä yhteydessä on muistutettava, että jo tuolloin yli puolet saamelaisalueen metsämaasta oli eri syistä metsätalouskäytön ulkopuolella. Paljonkohan pitäisi olla, että Aikionkin mielestä voitaisiin puhua metsätaloustoiminnan rajoittamisesta!

Tosiasiassa saamelaispoliitikkojen äkkijyrkän siiven edustajat ovat jo vuosien ajan halunneet lopettaa kokonaan Metsähallituksen saamelaisalueella tapahtuvat hakkuut. Tätä tarkoittava vaatimus "turvata väliaikaisesti saamelaisten mahdollinen omaisuus valtion metsämaan alueella" esitettiin eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnalle syyskuussa 1995. Kun valtiovalta ei ole vaatimukseen suostunut, mahdollisesti saamelaisille kuuluvaa metsäomaisuutta on pyritty turvaamaan käräjöimällä Metsähallituksen hakkuista alue kerrallaan. Avuksi on kutsuttu saamelaispoliittisista taustoista tietämättömät ympäristöjärjestöt Greenpeace ja Suomen Luonnonsuojeluliitto. Tästä syystä erosin aikanaan Suomen Luonnonsuojeliitosta, jonka rivijäsen olin yli 30 vuotta ja hallituksen jäsen vuosina 1971-1972.

Viime vuosina harjoitetun saamelaispolitiikan kulmakivenä on elokuussa 1995 voimaan astunut perustuslain säännös, jonka mukaan saamelaisilla alkuperäiskansana "on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan". Sen sijaan että olisi keskittynyt saamenkielen ja saamelaiskulttuurin aseman parantamiseen, saamelaisjohto on tulkinnut eduskunnan tarkoittaneen Ylä-Lapin maanomistuksen ja elinkeino-olojen radikaalia muuttamista. Esimerkiksi porotaloudesta puhuttaessa saamelaiset ovat systemaattisesti vastustaneet valtiovallan yrityksiä ratkoa alalla esiintyviä ongelmia kokonaisvaltaisesti ja elinkeinonharjoittajien tasa-arvoa kunnioittaen.

Koska porotalouden tämänhetkiset ongelmat koskevat yhtäläisesti sekä saamelaisia että suomalaisia poromiehiä, vaatimukset saamelaisten poromiesten erityiskohtelusta liittyvät johtavien saamelaispoliitikkojen pyrkimyksiin jakaa Ylä-Lapin asukkaat kiistanalaisen saamelaismäritelmän nojalla kahden kerroksen väkeen. Tämä siitäkin huolimatta, vaikka uusin tieto ei tuekaan sitä että saamelaiset olisivat Suomen alkuperäsasukkaita.

Valtakunnan päättäjien varmaankin hyvää tarkoittavat ratkaisut ovat synnyttäneet tilanteen, jossa samoja elinkeinoja harjoittaneet ja osittain saamelaisia kauemmin alueillaan asuneet "lappalaiset" taistelevat katkerasti oikeuksistaan. Kielestä, kulttuurista ja alkuperäiskansan statuksesta on kysymys vain välillisesti: todellisuudessa saamelaisten ja lappalaisten taistelussa on ennen muuta kyse saamelaisalueen ns. valtionmaiden omistuksesta/hallinnasta ja oikeudesta harjoittaa ns. saamelaiselinkeinoja. Pidän valitettavana, että ympäristöjärjestöt ovat sitoneet kannanotoillaan itsensä tällaiseen etnopolitiikkaan.

Yhteenveto

Mikäli Ylä-Lapin porotaloudesta halutaan tuoda esille joitakin pääpiirteitä, niin voidaan ensinnäkin havaita, että nykyisillä poromäärillä porotaloutta harjoitettaessa on ilmennyt vakavia niin ekologisia, sosiaalisia kuin kulttuurillisiakin seurauksia. Suureksi kasvaneet poromäärät ovat viimeisen 20 vuoden kuluessa nakertaneet koko porotaloudelta pohjan; porot ovat yksinkertaisesti syöneet laitumensa paljaiksi, ennen kuin ne ovat ehtineet uusiutua. Niinpä yksittäisten saamelaisten poronhoitajien henkilökohtaisista tarpeista on tullut uhka koko poronhoitoyhteisölle eli viimekädessä koko elinkeinolle.

Porotalous ei Suomessa ole toistaiseksi käynyt maatalouden tapaan rakennemuutosta; 1100 saamelaisesta poronomistajasta vain 63 omistaa yli 200 poroa. valtaosa saamelaisista poronomistajista omistaa alle 50 poroa, mikä merkitsee sitä, että poronhoito on valtaosalle saamelaisia jonkin muun elinkeinon liitännäiselinkeino.

Parhaillaan porotaloudessa käynnissä olevat muutokset ovat vaarallisia porosaamelaiskulttuurille ylipäätänsä. Vielä ei kuitenkaan ole liian myöhäistä muuttaa kehityssuuntaa ja rakentaa sellaista poronhoitokulttuuria, joka on ekologisesti kestävä. Ihmisen ja ympäristön välisen tasapainon palauttaminen on monimutkainen prosessi ja sen on tapahduttava saamelaisalueella nopeasti, mikäli vahinkoja halutaan rajoittaa. Mitä kestävän yhteiskunnan luominen sitten vaatii? Tällä hetkellä melkein kaikki ympäristöön liittyvät haitat - maaperän eroosio, laidunmaan vähentyminen, ilmansaasteet sekä ilmastonmuutos - vaikuttavat haitallisesti porotalouteen. Samaan aikaan kaikki käyttämättömät mahdollisuudet, joihin saamelaiset poromiehet voisivat turvautua nostaakseen laidunmaiden tuottavuuden, ovat käyneet vähiin.

Monet porotutkijat ovat jo pitkään tienneet, että nykyinen porotalousjärjestelmä ylittää luonnon kantokyvyn, vain harvat saamelaiset porotalouden edustajat uskaltavat julkisesti myöntää tämän. Minkälainen järjestelmä sitten olisi porotalouden kannalta ekologisesti kestävä? Vastauksen tietää jokainen poromies, joka on elänyt sen kauden jolloin käytössä ei ollut moottorikkkoja, mönkijöitä, moottoripyöriä, lentokoneita ja helikoptereita; se on järjestelmä, joka kunnioittaa luonnonjärjestelmien rajoja, eli laidunten kantokykyä.

Kestävyyden ekologiset periaatteet tunnustetaan yleisesti ja niillä on vankka tieteellinen perusta. Luonnon asettamien rajojen tunnustaminen tulkitaan kuitenkin usein askeleeksi taaksepäin. Mielestäni kysymys ei kuitenkaan ole tästä. Kun ruokaa on poroille niukalti tarjolla, maankäytöstä on tullut keskeinen kysymys. Kun ylimääräisiä jäkälikköjä ei enää ole, monet porotalouden edusmiehistä ovat suunnanneet katseensa valtionmailla tapahtuviin metsähakkuisiin, joita he vaativat rajoitettaviksi. Samaan aikaan samat henkilöt hyväksyvät nykyisen voimaperäisen ja kustannuksia vaativan lisäruokinnan.

Laidunten riittävyydestä keskusteltaessa huomataan, että laidunten suojelua koskevat toimenpiteet ovat vuosi vuodelta kauempana siitä, mitä laidunten suojelemiseksi tosiasiassa pitäisi tehdä. Poliittisen tuen rakentamista vaikeuttaa se, että ekosysteemin ja talousjärjestelmän - keskinäisten vuorovaikutussuhteiden ymmärtämistä ei ole helppo hahmottaa. Porotalouden tulevaisuutta uhkaavan kehityksen kääntäminen vaatii tunnustamaan nykyisen tilanteen vakavuuden ja jännittämään kaikki käytettävissä olevat voimavarat muutoksen puolesta.

Saamelaisten poromiesten on aika tunnustaa että hekin ovat vastuussa muustakin kuin taloudellisesta tuloksesta lyhyellä aikavälillä. Me saamelaiset voisimme jo välillä syyttelyjen sijasta osoittaa omalla toiminnallamme, että mekin voimme ylläpitää unelmaa paremmasta maailmasta. Tunnustan toki, että on totta että saamelaisten poromiesten tehtävä on harjoittaa taloudellista toimintaa, mutta toisaalta myönnän, että poromiesten oma etu vaatii rakentamaan sellaisen talouden, jossa porotalouden harjoittaminen voi jatkua kestävällä pohjalla.

Jo yli parin vuosikymmenen ajan Suomessa valtaa pitäneet saamelaisjohtajat ovat osoittaneet täydellistä vastuuttomuutta suhteessa luonnonsuojeluun ja luonnonvarojen kestävään käyttöön. Heidän ajattelussaan on sijaa vain oikeuksille. Pidän luonnonsuojelun kannalta huonona ratkaisuna saamelaisalueen ns. valtionmaiden siirtämistä saamelaisten tai minkään muunkaan kansalaisryhmän yhteisomistukseen tai määräysvaltaan. Saamelaisten ja suomalaisten hallitsemat yhteismetsät eri puolilla Pohjois-Suomea osoittavat vakuuttavasti, että yhteisomistus on luonnonvarojen vastuullisen käytön tai ympäristöarvoista huolehtimisen kannalta huonoin vaihtoehto.

Maiden mahdollinen siirtyminen saamelaisten maaoikeusneuvoston omistukseen ei ole ratkaisu porotalouden ongelmiin. Se merkitsisi sitä, että Ylä-Lapin luonnonsuojelualueet on perustettu lainvastaisesti yksityisten omistamille maille. Vaikka alueet uudessa komennossa säilyttäisivätkin nykyiset rajansa, suojelumääräysten "harmonisoiminen" saamelaisten perustuslaillisia oikeuksia vastaaviksi todennäköisesti vesittäisi luonnonsuojelualueiden alkuperäiset tavoitteet ja vetäisi Suomen näkyvästi esille kansainvälisissä yhteyksissä luonnonsuojelusta piittaamattomaksi valtioksi joidenkin kehitysmaiden tasolla oleviksi. Luonnon monimuotoisuuden turvaamisen kannalta on muistettava, että Metsähallituksen isännöimille maille on yhteisin päätöksin voitu perustaa edustava, n. 60% saamelaisalueen pinta-alasta kattava luonnonsuojelualueverkko, jonka Eduskunnan on eri yhteyksissä todennut muodostavan saamelaiskulttuurin olemassaolon edellytyksen.