Johdanto

Saamelaiskäräjät on esttänyt, että parhaillaan eduskunnassa käsiteltävänä olevaan metsähallituslakiin lisättäisiin saamelaiskulttuurin heikentämiskieltoa koskevat lainkohdat. Saamelaiskäräjien perustelut lähtevät siitä, että ikään kuin saamelaisilta puuttuisi kaikki elämiseen tarvittavat oikeudet. Esityksessä ei selvitetä sitä, että Inarin, Utsjoen ja Enontekiön saamelaisten ja lappalaisten ja omistamille tiloille on vahvistettu ensisijaisia kalastus- ja metsästysoikeuksia valtaosaan nykyisiä valtion maita ja vesiä. Samoin koltilla on alueellaan kolttalain mukaan tiettyjä oikeuksia. Tuntuu erittäin oudolta se, että voimassaolevien tila- ja kolttaoikeuksien päälle, niitä rasittamaan, voitasiin tuosta noin vain antaa saamelaiskäräjille keskitetyllä vallankäyttömekanismilla lisäoikeuksia poikkeamatta oikeusvaltioperiaatteesta.

Miksi saamelaisten kotiseutualueelle pitää synnyttää voimassaoleviin maaoikeuksiin sellainen epäoikeudenmukaisuus, joka johtaa loputtomiin riitoihin ja sekasortoon? Vielä oudompia mainitut esitykset ovat sen vuoksi, että ne siirtävät toisille kuuluvia laillia oikeuksia saamelaiskäräjien päätettäviksi. Oikeusperustaa tällaiselle toimelle ei löydy kansallisessa lainsäädännössä sen enempää kuin kansainvälisessä oikeudessa, semminkin kuin ne, joilta oikeuksia ollaan viemässä, ovat samanlaista alkuperäiskansaa siinä missä ne, joille heidän oikeutensa halutaan siirtää.

Yhtä hämmentävää on, ettei oikeudenmukaisuuden nimissä kukaan ole vaatimassa valtion maiden ja vesien palauttamista sille alueen todelliselle alkuperäisväestölle, joille ne tutkimustenkin antaman osoituksen mukaan alkuperäisesti kuuluvat; vanhaan pohjoismaiseen oikeusperinteeseen nojaavan suomalaisen oikeuskäytännön mukaan ne kuuluvat niille, joilla on paras asiakirjanäyttö. Valtion maanomistus alueella ei nojaudu historiallisesti luovutuksiin vaan valtion yksipuolisiin toimiin, lyhyesti sanottuna riistämiseen ja vallankäyttöön. Valtio on siirtämässä maaoikeuksia, joihin sillä ei ole laillista saantoa, ja valtio on täysin tietoinen siitä, että tämä tapahtuu vastoin laillisen omistajan tahtoa ja etua.

Ylä-Lapin tämänhetkinen suuri maaoikeuskiista koskee sitä keneltä valtio on maaoikeuksia vienyt, kenelle ne tulee palauttaa, ja onko olemassa kestäviä perusteluja sille että näitten oikeuksien päälle ja niiden kanssa ristiriitaan perustettaisiin muita, samoihin alueisiin ja resursseihin perustuvia oikeuksia muille kuin niiden oikeille omistajille, näiltä kysymättä tai vastoin näiden tahtoa.

Saamelaismääritelmä ongelmien taustalla

Pekka Aikion johdolla toiminut saamelaiskäräjät aiheutti aikanaan saamelaismääritelmää muotoillessaan sen, että vuosilukurajoitus 1875 sisällytettiin hallituksen antamaan lakiesitykseen, josta perustuslakivaliokunta sen kuitenkin poisti. Vuosiluku oli tarkoitus sisällyttää asetukseen, joka perustuslakivaliokunnan kannan vuoksi jäi antamatta. Kun vuosiluku kuitenkin jäi sisältymään lain perusteluihin, saamelaiskäräjät jatkoi hallintokäytännössään siihen vetoamista, niin kuin se olisi sittenkin sisältynyt lainsäädäntöön. Tämän kautta osa Inarin ja muiden saamelaisalueen kuntien lappalaisista jätettiin saamelaiskäräjien vaaliluettelon ja siten virallisen saamelaisuuden ulkopuolelle sivuuttaen polveutumisen, ihmisten itseidentifikaation ja saamelaisen elämäntavan, sekä alueen tunnettujen lappalaissukujen historian. Viitaten lain perusteluissa olleeseen vuosilukuun Korkein hallinto-oikeus vahvisti tämän väärin perustein säädetyn lain tulkinnan, tosin todeten samalla, että rekisterin ulkopuolelle jätetyt olivat osoittaneet historiallisen taustansa ja oikeutensa alueella.

Tilanne korjautui vasta 2011 KHO:n tekemän tarkennetun tulkinnan vuoksi. Tähän KHO:n ratkaisuun saamelaiskäräjien johto reagoi ennenkuulumattoman vahvasti. Tämän seurauksena saamelaiskäräjälain muutosehdotuksessa on poistettu kokonaan saamelaiskäräjien johdon silmätikkuna ollut mahdollisuus osoittaa saamelaisuus vanhoihin asiakirjoihin vedoten. Kyseessä on Lapin todelliseen alkuperäisväestöön kohdistuva etnisen identiteetin riistäminen ja sen ryöstäminen toiselle väestöryhmälle.

Mikäli ILO-sopimus halutaan ratifioida, on ensin poistettava sen tiellä olevat esteet. Tärkein toimenpide on saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmän korjaaminen kansainvälisen oikeuden sopimusten ja periaatteiden mukaiseksi, niin että keskeisinä kriteereinä huomioidaan väestöryhmien ja yksilöiden yhtäjaksoinen polveutuminen ja asuminen alueella, väestöryhmien ja yksilöiden itseidentifikaatio alkuperäiskansana ja sen jäseninä sekä näiden elämäntapa.

Saamenkieli ei vielä ratkaise kenenkään syntyperää, koska sen voi kuka tahansa opiskella. Ylipäänsä tämä kieliperuste on ilmestynyt esimerkiksi kirkonkirjoihin vasta runsas sata vuotta sitten. ILOn alkuperäiskansasopimus ei anna tukea sille että kieli olisi alkuperäiskansan kriteeri, eikä muualtakaan kansainvälisestä alkuperäiskansaoikeudesta löydy tukea sille että kieli olisi huomioitava kriteeri kun on ratkaistavana kuuluuko yksilö alkuperäiskansaan. Tämä on tietoisesti ja harkiten jätetty pois kansainvälisestä alkuperäiskansaoikeudesta siksi, että on ennemminkin sääntö kuin poikkeus että pääväestön vaikutusvallan alla elävien alkuperäiskansojen jäsenet menettävät oman kielensä.

Lapissa on puhuttu vielä 1700-luvulla laajoilla alueilla omaa saamenkieltä, mutta sitä mukaan kun maantieyhteydet ovat levittäytyneet erämaihin, on saamenkieli vaihtunut yhden sukupolven kuluessa suomeksi. Tätä väestöä saamelaiskäräjät ei tunnusta saamelaiseksi. Monen lappalaisen kohdalla kielen vaihtuminen on tapahtunut jo niin kaukaisessa sukupolvessa, että he eivät kykene osoittamaan että edes yksi heidän isovanhemmistaan olisi puhunut saamea. Valitettavasti kieliperustalla on ollut, vastoin kansainvälistä alkuperäiskansaoikeutta, keskeinen sija Suomen lakeihin sisältyvässä saamelaismääritelmässä.

Kun tätä määritelmää yritettiin muuttaa saamelaiskäräjien haluamaan suuntaan, tavoitteena ei suinkaan ollut tämän epäkohdan korjaaminen ja saamelaisstatuksen antaminen myös lappalaisille jotka eivät voi vedota kieliperusteeseen. Päinvastoin tavoitteena on nimenomaan lappalaisten sulkeminen niin kauas virallisen saamelaisuuden ulkopuolelle kuin suinkin mahdollista. Tällaisen ilmirasistinen tavoitteen mukaisen lainmuutoksen hyväksyminen olisi rikkonut Suomen solmimia ihmisoikeussopimuksia, muun muassa Kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevaa kansainvälistä yleissopimusta, jonka eduskunta hyväksyi 16. päivänä kesäkuuta 1970 ja joka Suomen osalta astui voimaan 5. päivänä elokuuta 1970 asetuksella 37/1970.

Tilanne Suomessa on erityisen ristiriitainen, sillä yksi kansainvälisen oikeuden keskeinen peruste alkuperäiskansamääritykselle on se, että kansa on asuttanut aluetta pitkään ja yhtäjaksoisesti, kuten lappalaiset ovat tehneet. Sen sijaan nykyisen saamelaisrekisteriin kuuluvien saamelaisten asuttaminen Suomessa ei täytä tätä vaatimusta kuin pienen osan kohdalla. Muutto- ja asumishistoria on helposti todennettavissa muun muassa kirkonkirjojen avulla. Eräiden saamelaisvaikuttajien syrjimillä lappalaisilla on osoittaa asiakirjatodistukset polveutumisestaan lappalaisesta alkuperäiskansasta ja he voivat todistaa asiakirjoin niin katkeamattoman asumisensa kuin katkeamattomana jatkuneet lappalaiselinkeinonsa, jotka nyt ovat vaaravyöhykkeessä.

Edellä mainittu nostaa esiin myös erityisen kysymyksen, miten vain saamelaisille on annettu erityisasema perustuslaissa ja jopa erityisasema alkuperäiskansana samalla kun historiallisesti vähintään yhtä perustellut oikeudet omaavat lappalaiset on tiputettu tästä erityissääntelystä. Kuvaavaa on myös se, että 24.11.2010 Ruotsin valtiopäivät hyväksyivät perustulain (regeringsformen) laajahkon osittaisuudistuksen. Siinä mainitaan saamelaisten kansa yhdessä muiden etnisten ja kielellisten vähemmistöjen kanssa. Mitään nimenomaista ja erinomaista alkuperäiskansa-asemaa ei hyväksytty tai tunnustettu olevan olemassa. Sen mukaisesti Ruotsin perustuslaissa todetaan vain valtion velvollisuus edistää kulttuuria ja yhteisöelämää.

Saamelaisten asema Ruotsissa

Puuttumatta tällä kirjoituksella millään lailla Ruotsin valtion ja Ruotsin saamelaisten välisiin kiistoihin sikäläisten saamelaisten maaoikeuksien luonteesta, voimme todeta että Ruotsin uudistetussa perustuslaissa saamelaisten erityisiä taloudellisia oikeuksia tai maa- ja vesioikeuksia ei erikseen tunnusteta.

Ruotsin perustuslain saamelaismaininta kuuluu kokonaisuudessaan:

Samiska folkets och etniska, språkliga och religiösa minoriteters möjligheter att behålla och utveckla ett eget kultur- och samfundsliv ska främjas. Lag (2010:1408).

Epävirallisena suomennoksena:

Saamen kansan ja etnisten, kielellisten ja uskonnollisten vähemmistöjen mahdollisuuksia säilyttää ja kehittää omaa kulttuuri- ja yhteisöelämää tulee edistää. Laki (2010:1408).

Ruotsin saamelaiskäräjien lakisääteinen tehtävä on toimia elävän saamelaiskulttuurin puolesta ja ehdottaa tätä kulttuuria edistäviä toimia. Osana tätä sen tulee osallistua yhdyskuntasuunnitteluun ja valvoa että saamelaisten tarpeet, muun muassa poroelinkeinon tarpeet huomioidaan. Poronhoito on Ruotsissa saamelainen yksinoikeus. Ruotsin lainsäädäntöön ei sisälly sanaa "alkuperäiskansa".

Lapinkylien oikeudet

Suomen saamelaiskäräjien puheenjohtaja väitti 2000-luvun alkupuolella Suomessa olevan vain yhden ainoan alkuperäiskansan - saamelaiset, ja että lappalaiset ovat hylänneet entiset aatteensa ja vaatteensa ja sulautuneet suomalaisiin.

Väitteen mukainen käsitys on laajasti omaksuttu niin porosaamelaisten kuin saamelaiskäräjien poliittista johtoa tukevien ei-saamenkielisen väestön keskuudessa, mutta väite ei pidä yhtä todellisuuden kanssa. Poliittinen ja tarkoitushakuinen väite tukee eräiden saamelaisaktivistien etnisyyteen perustuvia kannanottoja ja niiden takana olevia tavoitteita. 2000-luvun alkupuolelta väitteet ovat kärjistyneet ja muuttuneet röyhkeämmiksi.

Saamelaiskäräjien puheenjohtajana vuosina 2008-2015 toiminut Klemetti Näkäläjärvi ei enää tyytynyt väittämään että lappalaiset olisivat luopuneet saamelaisuudestaan, vaan väitti että lappalaiset eivät ole koskaan saamelaisia olleetkaan - lappalaiset ovat muka yksinomaan suomalaisperäisten uudisasukkaiden jälkeläisiä. Saamelaiskäräjien puheenjohtajan esikunnan tiedemiesryhmä tukee tätä näkemystä väittämällä, että merkintä "lappalainen" vanhoissa viranomaisasiakirjoissa ei omaa mitään todistusvoimaa sen suhteen onko asianomainen henkilö ollut etninen saamelainen vaiko suomalainen.

Suomessa voimassaolevat valtion maanomistus- ja käyttöoikeudet ovat ristiriidassa lappalaisen alkuperäiskansan oikeuksien kanssa. Pohjimmiltaan sama koskee kaikkia lappalaisten maihin kohdistuvia maaoikeuksia, joita valtio on siirtänyt muille ilman oikean omistajan, lappalaisten, suostumusta. Lappalaisilla on asiakirjoin osoitettavissa yhtäjaksoinen ja suurelta osin asiakirjoihin perustuva, tutkimuksin osoitettu omistusoikeus lapinkyliensä maihin ja vesiin. Näitä oikeuksia ei ole kumottu.

Kysymys siitä, ovatko nämä oikeudet lapinkylän kollektiivinen oikeus vai lapinkylän jäsenten yksityisiä oikeuksia on puhtaasti lapinkylien sisäinen asia, eikä vaikuta tähän asetelmaan. Nyt näitä oikeuksia ollaan siirtämässä kokonaan toiselle kansanryhmälle, joka ei ole lappalaisten tavoin asuttanut aluetta yhtäjaksoisesti. Vaikka siirrettävinä ei mahdollisesti olisikaan maanomistusoikeus vaan maahan kohdistuva hallintaoikeus ja käyttöoikeudet, kyseessä on oikean omistajan oikeuksien loukkaus.

Käsitykset "liikamaiden" ja isännättömiksi miellettyjen tai väitettyjen salojen kuulumisesta kruunulle periytyy kuningas Kustaa Vaasan 20.4.1542 päivättyyn kirjeeseen, jossa hän yksipuolisesti ilmoitti asumattomen maiden kuuluvan "Jumalalle, Meille ja Ruotsin kruunulle". Vuoden 1647 metsäsäännössä (Ordning och stadga om skogarne i riket, huru de härefter skola blifva af egarne och andre brukade och iakttagne, 20 mars 1747) perustelee kruunun omistusoikeutta metsiin vain nimenomaisella viittauksella mainittuun kuninkaalliseen kirjeeseen.

On kuitenkin huomattava että vanha maanlaki kieltää kuningasta omimasta kenenkään omaisuutta ilman laillista tuomiota. Kustaa Vaasan kirje ja siihen sisältyvä surullisenkuuluisa, mahtipontinen lause on mahdollisesti repäisty irti yhteydestään. Lauseella on mahdollisesti pyritty tähdentämään että talonpoikien on parempi jättää lappalaisten/saamelaisten metsästys- ja kalastusalueet rauhaan jos haluavat välttää kuninkaan vihan. Tähän mielenkiintoiseen näkökulmaan emme voi kuitenkaan tässä sen pidemmälle mennä.

Vuoden 1757 isojakoasetuksessa ja sitä seuranneissa myöhemmissä selityksissä ja asetuksissa Kustaa Vaasan lausetta sovelletaan surutta. Maitten "takaisinmurtaminen kruunulle" käy yhä tärkeämmäksi "metsävaltion" tavoitteeksi. Esimerkiksi kamarikollegion kirjeessä vuodelta 1778 takamaita ja metsiä omitaan valtiolle voimallisesti. Valtion intressissä on turvata ruukeille riittävä puunsaanti ja mastopuiden ja muun puutavaran saanti kruunun aluksiin. Aika myöten metsät alkavat saada arvoa myös sahatavaran tuottajina ja lopulta myös paperin raaka-aineena. "Takaisinmurtaminen" oli yhtenä johtavana periaatteena myös esim. Enontekiöllä ja Inarissa suhteellisen myöhään toteutetuissa väliaikaisissa ja lopullisissa isojakotoimituksissa.

Mielikuvat eivät vastaa tosiasioita

Saamelaiskäräjien kannan mukaisia päätöksiä on alustettu levittämällä historiaan perustumatonta mielikuvaa, jonka mukaan 1700- luvulla ja sitä ennen asuneet lappalaiset olisivat nykyisten saamelaisten esivanhempia. Tällaisella historiallisella kuperkeikalla yritetään osoittaa että alueelle pääosin vuoden 1852 rajasulun jälkeen Norjasta ja Ruotsista muuttaneet saamelaiset olisivat etnisesti, kulttuurisesti, moraalisesti, oikeudellisesti ja perintöoikeudellisesti alueella asuneiden lappalaisten perilliset. Tämä väite vaatii nykyisten lappalaisten selittämistä joksikin muuksi kuin noiden alueen entisten lappalaisten perillisiksi. Se on yritetty hoitaa todistelemalla tai ainakin hokemalla että he ovat suomalaisten uudisasukkaitten jälkeläisiä ja siten he eivät voi olla alkuperäiskansaa. Toisin sanoen todellinen alkuperäiskansa leimataan suomalaisiksi ja Suomeen 1800- luvun loppupuolella Norjasta ja Ruotsista muuttaneet saamelaiset on julistettu alkuperäiskansaksi. Käsitettä hämärtää vielä paljon viljelty ilmaisu "perinteisesti asuttamat maat" eli kaikki ne alueet, joihin on historiallisesti paikannettavissa lappalaisasutusta ja lapinkyläoikeuksia.

Taitavien poliittisten manöövereiden avulla, ja viime vuosina erityisesti "alkuperäiskansa" -statuksensa ja ILOn alkuperäiskansasopimukseen nojautuen saamelaisliikkeen poliittinen johto on onnistunut hankimaan itselleen monopoliaseman "Suomen alkuperäiskansan" edustamiseen niin valtiovaltaan kuin YK:n elimiin päin. Suomen valtion saamelaisasioista vastaavissa elimissä, eritoten oikeusministeriössä, ollaan jo kauan oltu tietoisia siitä, että saamelaiskäräjiltä puuttuu legitimiteetti edustaa muita kuin niitä, jotka samaiset saamelaiskäräjät on hyväksynyt vaaliluetteloonsa ja sen kautta "saamelaisrekisteriin". Kyse ei ole enää tiedon puutteesta, vaan Suomen valtion osoittamasta haluttomuudesta.

Ehkä tärkeimpänä tekijänä on Suomen valtion maanomistus Lapissa, jonka lappalaiset haastavat. Suomen valtio on valinnut pienemmän pahan tien ja lähtenyt rakentamaan yhteistyötä maankäyttöä koskevissa kysymyksissä saamelaiskäräjien kanssa, syrjäyttäen lappalaiset. Valtio uskoo näin voivansa estää lappalaisten maaoikeusvaateiden toteutumisen, ja saamelaiskäräjät näkevät mahdollisuuden siirtää asemiaan eteenpäin valtion, mutta ennen kaikkea lappalaisten kustannuksella.

Virheiden tunnustaminen

Nykyisen lappalaisia syrjivän asetelman auki repiminen tietäisi myös sen tunnustamista, että eduskunta on sallinut alaistensa viranomaisten johtaa itseään harhaan valmistelemalla poliittisen saamelaisliikkeen tavoitteiden ja esitysten mukaisia lakeja, joihin sisältyy lappalaisiin kohdistuva ilmeinen rotusorto. Riippumatta tapahtumien tästä eteenpäin saamasta suunnasta, Suomen valtiolla on hyvin pienet mahdollisuudet välttää asian siirtymistä kansainvälisille foorumeille. Saamelaiskäräjien johto on osoittanut kärkkäyttä hakea kansainvälistä tukea, ja jos Suomen valtio jatkaa tähänastisella linjallaan, lappalaiset joutuvat turvautumaan samaan keinoon.

Koska asioiden kuntoon hoitamiseen liittyy valtion kannalta hankaluuksia, valtion piirissä elätellään ilmeisesti lyhytnäköisesti toiveita, että kaikki menee mahdollisimman kivuttomasti kun jatketaan entistä rataa. Tästä on huutavana esimerkkinä saamelaiskäräjälain uudistamistyöryhmän ehdotukseen sisältyvä saamelaismääritelmän kaventaminen. Sama koskee metsähallituslakiesitystä.

Mahdollisesti ajatuksena on jopa valtion ja saamelaiskäräjien yhteistoimin hoitaa juuri tämän lakimuutoksen avulla lappalaiset pois päiväjärjestyksestä etnopoliittisena tekijänä, häiritsemästä valtion maanomistusta Lapissa ja saamelaisliikkeen johdon suurhanketta, ILO-sopimuksen ratifiointia ja sen kautta maaoikeuksien siirtämistä lappalaisilta saamelaisille. Jos selostettavana olisi poliittinen ryhmämutapaini, tilanne olisi se, että saamelaiskäräjien johdon peukalo olisi lappalaisten silmäkuopassa ja oikeusministeriö painaisi sitä voimalla, samalla kun eduskunta-tuomari katsoisi muualle ja perustuslakivaliokunta-pilli roikkuisi sen veltossa suussa käyttämättömänä. Vähemmistövaltuutettu ei voisi olla vähemmän kiinnostunut.

Kaikkien selvitysten perusteella on kohtuullista, että Suomen valtio kiinnittää todellisen alkuperäiskansan asemaan kansainvälisen ihmisoikeus- ja alkuperäiskansaoikeuden edellyttämän huomion, turvaten lappalaiselle alkuperäiskansalle oikeuden harjoittaa kulttuuriaan ja elämäntapojaan. Aivan kuten tähänkin asti lappalaiset ovat valmiit elämään ja toimimaan yhdessä ja yhteistoiminnassa etnisten saamelaisten kanssa.

Kaikille lappalaiseen alkuperäisväestöön kuuluville on ensinnäkin turvattava kaikki lain takaamat perusoikeudet, mukaan lukien omaisuuden suoja ja valtion antama suoja rasismin kaikkia muotoja vastaan. Tämän lisäksi lappalaisille on taattava yksiselitteisesti samat alkuperäiskansaoikeudet kuin saamelaisille, sikäli kuin Suomen valtio ei tieteellisesti ja oikeudellisesti verifioitavissa olevan tutkimustiedon perusteella ja kypsän harkinnan jälkeen näe tarpeelliseksi tarkistaa saamelaisten asemaa alkuperäiskansana Suomessa. Suomen valtion on palautettava oikeudettomasti omimansa maaoikeudet Lapissa niiden oikeille omistajille, lappalaisille. Tämän jälkeen lappalaisille ei tule tuottamaan ylipääsemättömiä vaikeuksia neuvotella saamelaisten kanssa maan käyttämisestä.

Todettakoon vielä selvyyden vuoksi, ettei ILOn alkuperäiskansasopimus edellytä historian uudelleen kirjoittamista eikä se edellytä muiden oikeuksien siirtämistä alkuperäiskansalle. Tätä asiaa on tulkittu monissa yleissopimuksen ratifioineissa valtioissa. Chile ratifioi jonkin aikaa sitten toteamalla, ettei kenenkään ryhmän tai eri alkuperää olevan ryhmän oikeudet muutu mitenkään.

Norja on tulkinnut sopimuksen niin, että valtion kaikista Pohjois-Norjassa olevista maista muodostettiin valtava kiinteistö, jonka hallinto siirrettiin alueelliselle elimelle, jossa ovat edustettuna kaikki paikalliset asukkaat, kuitenkin niin että saamelaisille on annettu hiukan muita vahvempi asema. Konkreettisten maahan kohdistuvien käyttöoikeuksien selvittämiseksi ja vahvistamiseksi perustettiin erityinen oikeusistuin. Sen tehtävä on ensisijaisesti vahvistaa perinteiset, jo olemassa olevat oikeudet, ei siis perustaa uusia.

Näistä esimerkeistä poiketen Suomessa on jatkuvasti vireillä hankkeita, joiden tavoitteena on siirtää valtion Lapissa olevat maat saamelaiskäräjien kollektiiviseen hallintaan. Hallinnan oikeudellinen muoto on täsmentymättä, vaihtoehtoja on useita. Kyseeseen voi tulla täysi omistusoikeus, rajaton hallintaoikeus tai joukko rajattuja käyttöoikeuksia.

Toteuttaako Saamelaiskäräjät yleistä etua?

Saamelaiskäräjien havittelemiin oikeuksiin, joita valtiovalta on oikeus- ja maa- ja metsätalousministeriön johdolla sille antamassa, sisältyy myös muihin kuin valtion maihin sisältyviä käyttö- ja hallintaoikeuksia, jotka vastaavasti rajoittavat maanomistajien oikeuksia. Hallintaoikeuksille on haluttu antaa kuulemis- ja neuvotteluvelvoitteiden muoto. Kun velvoitteiden voima lähenee tai vastaa veto-oikeutta, kyseessä on omistajan valtaa vastaava oikeus.

Kansalaisten eriarvoinen kohtelu valtionmaiden käytössä - ja erityisesti keskenään samassa asemassa olevien lappalaisten kohteleminen eriarvoisesti saamelaisiin nähden - vaatisi perustuslain tasa-arvoisuussäädöksen muuttamista tai varauman tekemistä siihen saamelaistenhyväksi, ja vastaavasti sitä että Suomi irtisanoutuisi niistä kansainvälisistä sopimuksista joissa se on sitoutunut tasa-arvon ihanteen noudattamiseen. Samoin oikeuksien antaminen yksityisille saamelaisille kansalaisille toisten kansalaisten yksityisten maiden ja vesien käyttämiseen vastoin näiden maanomistajien tahtoa vaatisi perustuslain antaman omaisuussuojan purkamisen tai varauman tekemisen siihen.

Tällä hetkellä perustuslaki sallii pakkolunastamisen vain yleiseen tarpeeseen. Vaikka saamelaiskäräjien voisi villillä laintulkinnalla katsoa edustavan yleistä etua, saamelaiskäräjät tuskin katsoo voivansa toteuttaa yleistä etua siten, että sen hallitus tai jäsenet in corpore muodostaisivat vaikkapa nuottakunnan, joka sitten tulisi jonkun toisen apajalle harjoittamaan kollektiivista kalastusoikeutta yleisen edun edustajana. Näin ollen on todennäköisintä että saamelaista maahan ja veteen kohdistuvaa oikeutta käyttäisi yksityinen henkilö tai yksityisluoteinen yhteenliittymä, jollainen ei mahdu perustuslain tällä hetkellä tunteman ainoan pakkolunastusperusteen, yleisen edun, puitteisiin.

Presidentti Halonen, vähemmistövaltuuttu, ulko-, oikeus-, puolustus- ja muut ministerit jotka ovat vierailleet Lapissa saamelaiskäräjien evästettävänä ja luvaten ILO-sopimuksen pikaista ratifiointia eivät ilmeisesti olleet selvillä siitä, että saamelaisten kotiseutualueella on pitkät perinteet sekä saamelaisten että enemmistönä olevien muiden suomalaisten harjoittamalla poronhoidolla, metsästyksellä ja kalastuksella. Lappalaisillakin on ollut näissä elinkeinoissa oma osuutensa, ovatpa ne aikoinaan peräti kuuluneet yksin heille.

Ehkäpä nuo etelän ihmiset ovat siinä käsityksessä, että lappalaisia oli vain heidän alakoulunsa lukukirjoissa, ja sen jälkeen kun tuli poliittisesti korrektiksi puhua saamelaisista, ei lappalaisia enää ollutkaan. Jos heidän isäntinään olleet saamelaiskäräjien johtajat ovat olleet vähääkään tavoilleen uskollisia, he eivät ole pidättyneet valistamasta vieraitaan siitä että lappalaiset ovat vain saamelaisten oikeuksia havittelevia valesaamelaisia. On vaikea sanoa kumman häpeä on suurempi, aikuisen joka valehtelee, vai korkeassa asemassa olevan aikuisen joka uskoo valheita.

Toisaalta Suomen saamelaisten kotiseutualue poikkeaa muiden Pohjoismaiden vastaavista alueista sikäli, että meillä saamelaisten kotiseutualueen väestön enemmistö on muita kuin saamelaisia. Suomen lainsäädäntö turvaa kuitenkin kummallekin väestön osalle yhtäläiset oikeudet poronhoidon ja muiden luontaiselinkeinojen, samoin kuin kaikkien muidenkin elinkeinojen harjoittamiseen.

Nykytilanne oikeuksien ja elinkeinojen osalta

Poronhoito on Suomessa järjestetty siten, että poronomistajat kuuluvat siihen paliskuntaan, jonka alueella heidän vakinainen asuinpaikkansa on. Samaan paliskuntaan kuuluu yleisesti sekä saamelaisia että suomalaisia. Poronhoitolain (848/1990) mukaan poronhoitoa saadaan saamelaisten kotiseutualueella ja muullakin poronhoitoalueen osalla harjoittaa sekä valtion että yksityisten omistamilla alueilla pelto- ja puutarhamaata lukuun ottamatta. Maan omistus- tai hallintaolot asettavat tällä hetkellä hyvin pieniä jos minkäänlaisia esteitä poronhoidon harjoittamiselle.

Saamelaisten ja muiden suomalaisten välillä ei tiedetä esiintyvän henkilöiden tai paliskuntien sisäisiä erimielisyyksiä yhtään sen enempää kuin alueen ulkopuolisilla poronhoitoalueilla. Esim. poronhoitotyöt ja paliskuntaa koskevat päätökset tehdään n.s. sekapaliskunnissa yhteisesti. Suomen lainsäädäntö ja riippumaton tuomioistuinjärjestelmä myös turvaavat luvallisten elinkeinojen häiriöttömän harjoittamisen sekä saamelaisille että suomalaisille. Toisaalta tuomioistuinjärjestelmä antaa mahdollisuuden puolueettomasti ratkaista kiistanalaisia maaoikeuskysymyksiä, kunhan tuomarit vain perehtyvät ajankohtaiseen tutkimukseen, jotta kykenevät toimimaan muiden kuin mielikuvien varassa.

Maanomistuksen osalta on todettu että saamelaisten kotiseutualueelle perustettiin myös saamelaisille runsaasti maatiloja 1930-luvulla alkaneessa isojaossa. Jaossa toimitiin samojen periaatteiden mukaisesti kuin muuallakin Suomessa, sillä erotuksella että saamelaisalueella tilat sijaitsivat jo alun perin hajallaan. Uusien tilojen perustaminen tapahtui nautinnan perusteella. Myöhemmissä vesipiirirajankäynneissä on jaettu vesialueet ja samalla eräitä rajoja tarkistettu. Sotien jälkeen valtion maista on erityislainsäädännön nojalla muodostettu sekä saamelaisille että muille suomalaisille porotiloja ja luontaiselinkeinotiloja. Pohjimmiltaan on kylläkin kyse samoista maista joita valtio on ominut lappalaisilta vuosisatojen kuluessa "katsomalla" ne kruunulle tai valtiolle kuuluvaksi "liikamaaksi". Alkuperäisten lapinkylien oikeudenomistajat eivät periaatteessa tunnusta valtion omistusoikeutta lapinkylien entisiin maihin. Niille perustettujen asutus-, poro- ym. tilojen purkaminen ei kuitenkaan sisälly oikeiden maanomistajien eli lappalaisten poliittiseen agendaan.

Nykyisen Venäjän alueeseen kuuluvasta Petsamosta Suomeen siirtyneille kolttasaamelaisille on perustettu porotiloja, kolttatiloja ja luontaiselinkeinotiloja. Saamelaisille luovutetut tilat on muodostettu saamelaisten hakemuksesta ja niiden rakentaminen on rahoitettu pääosin valtion avustuksin ja halpakorkoisin valtion lainoin. Mistään pakkoasuttamisesta ei heidän osaltaan ole kyse. Avustuksia ja lainoja on myönnetty myös porojen ja porotalousirtaimiston sekä tarvittaessa porojen rehun hankintaan.

Tässä yhteydessä on syytää korostaa erityisesti sitä seikkaa, että saamelaisten ja kolttien asuttaminen on tapahtunut maailmansotien jälkeen heidän oman suostumuksensa mukaisesti ja alueille, joita he ovat ennestään asuttaneet yhdessä muiden suomalaisten kanssa. Maanomistusta sekä kalastusoikeuksia koskevat riidat on lopullisesti ratkaistu Korkeimmassa oikeudessa. Myös tilallista saamelais- ja lappalaisväestöä koskevat isojakotoimituksiin liittyvät riidat on ratkaistu, vireillä olevat asiat liittyvät niin sanottuihin erityisiin nautintoihin.

Tässä yhteydessä on korostettava sitä seikkaa, että valtion maa- ja vesialueiden käyttö on yhtä tarpeellista porotaloudesta, kalastuksesta, metsästyksestä ja muista luontaiselinkeinoista toimeentulonsa tai osan siitä saaville saamelaisten kotiseutualueella asuville saamelaisille, lappalaisille ja muille Suomen kansalaisille. Suomen perustuslaki ja Suomea sitovat kansainväliset sopimukset eivät salli eriarvoistavaa tai syrjivää kohtelua kumpaankaan kansanryhmään nähden - ei lappalaisiin eikä saamelaisiin nähden. Kyse ei ole tyydyttämättömästä saamelaisten tarpeesta; porotalouden harjoittamiseen tarpeelliset käyttöoikeudet maihin niiden omistajasta riippumatta on toteutettu poronhoitolaissa.

Saamelaiskäräjistä annetun lain (974/1995) mukaan saamelaiseksi katsotaan henkilö, joka itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on puhunut äidinkielenään saamea. Saamelaiseksi katsotaan myös henkilö, joka on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa. Näihin kirjoihin menneinä vuosisatoina tehdyt merkinnät ovat kuitenkin puutteellisia sikäli, että esim. porotaloutta harjoittaneita tunturilappalaisia merkittiin e.m. kirjoihin vain, jos heillä oli poroja vähintään 60 kpl. Pienempien porokarjojen omistajat ja palkolliset jätettiin useimmiten merkitsemättä kirjoihin.

Nykyisten saamelaisten osalta onkin todettava, että saamelaisuus on lähinnä tietyn väestönosan kieliperusteinen ominaisuus. Toisaalta saamelaisrekisteriin eivät aikoinaan halunneet edes kaikki ne henkilöt, joilla olisi ollut siihen mahdollisuus kieliperusteella. Rodullisesti tai muulla kuin kieliperusteilla saamelaisia ei voida erottaa Suomen muusta väestöstä. Tosiasia on myös se, että saamelaisrekisteriin rekisteröidyistä saamelaisistakin vain vähemmistö osaa tai haluaa opetella saamenkieltä. Näiden henkilöiden jälkeläisten tärkeimmäksi saamelaiskäräjien vaalilutteloon eli "saamelaisrekisteriin" ottamisen perusteeksi tulee ilmeisesti muodostumaan se, että heidän vanhempansa ovat olleet tai heidät olisi voitu ottaa tähän vaaliluetteloon.

Suomen valtio on jatkuvasti rahoittanut saamelaiskulttuurin ylläpitämistä Suomen myöntämällä valtion talousarviosta varoja saamenkieliseen koulutukseen, saamenkielipesiä varten, Saamelaiskäräjien toimintaan, saamelaismuseon ylläpitämiseen, y.m. Lisäksi saamelaisten elinkeinoja ja muutakin kuin edellä tarkoitettua kulttuuritoimintaa tuetaan jatkuvasti valtion varoista. Saamelaiskäräjät päättävät itsenäisesti, millä tavoin saamelaiset säilyttävät ja kehittävät kulttuuriperinnettään. Poronhoito- ja muiden elinkeinojen harjoittamisessa (kalastus, matkailu- ja muut palveluelinkeinot, metsätyöt, y.m.) saamelaiset toimivat kuitenkin jo nykyisin samoin uudenaikaisin menetelmin kuin muutkin vastaavia elinkeinoja harjoittavat väestönosat. Saamelaiset ovat ottaneet poronhoidossa käyttöön m.m. lentokoneet, helikopterit, autot, moottorikelkat, mönkijät, y.m. poronhoidon eri työvaiheita helpottavat välineet.

Vaikka vanhojen lapinkylien oikeudenomistajat eivät periaatteesa tunnusta valtion omistusoikeutta sen erinäisinä "liikamaina" itselleen omimiin entisten lapinkylien maihin tai lappalaisten veromaihin. Tällä varauksella nykyiset viralliset maanomistusolot Ylä-Lapissa edustavat laillista olotilaa. Maanomistuskysymykset on Suomessa jo ratkaistu Korkeimman oikeuden antamin lainvoimaisin tuomioin siltä osin, kuin kiistoja maanomistuskysymyksistä on isojaon johdosta ollut. Vireillä olevat asiat koskevat tiloihin liittyviä erityisiä nautintoja. Inarin kunnan alueella on jo ollut pitkään käynnissä toimitusmenettely, jossa asiakirjojen mukaiset kalastus- metsästys- sekä muut oikeudet valtion maihin ja vesiin siirretään maarekisteriin. Tämä perustuu lappalaisten tekemään vuosia kestäneeseen asiakirjaselvitykseen. Osan siitä viranomainen tekee suoraan omaselvityksensä perusteella.

Mikäli epäselvyyttä tilojen rajoista tai maanomistuksesta muutoin esiintyy, asianosainen voi hakea oikeuksiaan tuomioistuimessa, ja tämä oikeus on yhtäläisesti saamelaisella. Jos kanteen nostaja on varaton, hän voi Suomen lainsäädännön mukaan saada asiansa hoitamiseksi maksuttoman oikeudenkäynnin, mukaan lukien maksuttoman oikeudenkäyntiavustajan. Tämä on se tie jota Suomi oikeusvaltiona tarjoaa sille, joka katsoo että hänellä on parempi oikeus toisen maaomaisuuteen, tai miksei myös valtionmaahan.

Nyttemmin saamelaiskäräjien piiristä on esitetty jo mielipiteitä siihen suuntaan, etteivät saamelaiset haluakaan omistukseensa valtion maata, vaan haluavat ainoastaan valtion maiden säilyttämistä käytettäväksi saamelaisten poronhoitoon. Poronhoito-oikeus valtion ja yksityistenkin mailla on kuitenkin jo ennestään turvattu poronhoitolailla. Saamelaisten ja muiden paikallisten asukkaiden kalastus- ja metsästysoikeudet on niin ikään jo turvattu Suomen kalastus- ja metsästyslainsäädännössä. Suomen lainsäädännöllä on niin ikään turvattu marjastus, sienestys ja kulkeminen toisen maalla n.s. jokamiehenoikeuksina. Näin ollen saamelaisten ja enemmistönä olevan muun paikallisen väestön käyttöoikeudet valtion omistuksessa olevilla alueilla ovat jo nyt varsin laajat ja samanveroiset (vrt. Ihmisoikeussopimus). Väite jonka mukaan saamelaiset olisivat sorrettuja ja alueen muiden asukkaiden kustannuksella annettavien huomattavien lisäoikeuksien tarpeessa on tuulesta temmattu, vai pitäisikö sanoa neljästä tuulesta.

Lopuksi

Yhteenvetona totean, että saamelainen kulttuuri on kehittynyt lappalaisesta kulttuurista, tai, jos asia halutaan ilmaista toisin, porosaamelainen kulttuuri on kehittynyt metsä- ja kalastajasaamelaisten kulttuurista. Saamelaiset ja lappalaiset ovat hyvin laajasti sukua keskenään, minkä lisäksi suomalaisperäiset ja muualtakin tulleet kaukoeränkävijät ja verottajakauppiaat ovat jättäneet jälkensä alueen väestöryhmiin. Etnistä puhtautta korostava saamelaisuus on kieliperusteella myöhäissyntyisesti luotu ideologinen ja etnopoliittinen rakennelma. Vaikka saamelaiset ovatkin Suomen valtion tunnustama alkuperäiskansa, se ei ratkaise sitä, mitä oikeuksia muilla väestöryhmillä on tai saamelaisille kuuluu. Saamelaisen käsitteellä ei varsinkaan maaoikeusasiassa ole sitä merkitystä, mitä muun muassa presidentti Halonen ja aikaisempi ulkoministeri Stubb ovat tuoneet esille.

Esimerkiksi lappalaisten oikeudet perustuvat perus- ja ihmisoikeuksiin, jotka ovat ILOn alkuperäiskansoja koskevan sopimuksen voimaansaattamisessa huolimatta edelleenkin voimassa, kuten ILO:n sopimuksessa on nimenomaisesti ilmaistu. Näin ollen ILO-sopimus ei ratkaise saamelaisrekisterissä olevien saamelaisten oikeuksien sisältöä ja oikeudellista perustaa. Saamelaisten ja lappalaisten maaoikeudet tulee ratkaista yleisten ihmis- ja perusoikeuksia koskevien periaatteiden mukaan. Kaikkien selvitysten perusteella (mm. Enbuske 2008) on kohtuullista, että todellisen alkuperäiskansan asemaan kiinnitetään ihmisoikeuksien ja kansainvälisten alkuperäiskansalakien puitteissa huomio ja turvataan myös lappalaiselle alkuperäiskansalle oikeus harjoittaa kulttuuriaan ja elämäntapojaan.

Maaoikeuskysymys ei ole ratkaistavissa ratifioimalla ILOn alkuperäiskansasopimus 169. Koko ratifioinnilla tulee olla peruste. Perusteen olemassaolon pohdinnan ohjenuoraksi riittää vuonna 2008 aiheesta tohtoriksi Oulun yliopistossa väitelleen Matti Enbusken muotoilema kysymys. Enbuske päätyi tutkimuksensa perusteella siihen, että kysymys valtion Lapissa olevien maiden palauttamisesta saamelaisille voidaan muotoilla kysymykseksi siitä pitäisikö Lapin maiden ja metsien kuulua sille kansanosalle, joka nuo erämaat aikoinaan kansoitti ja asutti, vai tulisiko ne antaa niille porosaamelaisille, joiden esi-isät saapuivat tänne vasta runsas sata vuotta sitten. Suomessa saamelaisrekisterissä olevista suurin osa on juuri ajanjaksolla 1852-1910 Suomeen muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläisiä. Silti saamelaiskäräjien vaatimukset maaoikeuksien palauttamiseen perustuvat käsitykseen saamelaisista Suomen alkuperäiskansana. Käsitys on siinä mielessä virheellinen, että enemmistö ihmisistä, jotka polveutuvat varsinaisista, omaa aluettaan omistaneista ja hallinnoinneista lapinkylistä, eivät ole saamelaisia. He eivät välttämättä pidä itseään saamelaisina ja vain osa heistä on hyväksytty saamelaisrekisteriin, tai voitaisiin hyväksyä nykyisen saamelaismääritelmän perusteella. Saamelaismääritelmään viitaten Enbuske toteaakin, että historiallisen kehityksen näkökulmasta ei ole mielekästä rajata mitään tiettyä ajankohtaa, josta lähtien määritellään etnisen nykysaamelaisuuden alkaneen tai todetaan suomalaisuuden syrjäyttäneen alkuperäisen kulttuurimuodon.

Metsähallituslakiesitys antaa saamelaiskäräjille saada sanoa tarpeen tullen veto-oikeudella sanansa maankäytöstä ja laajentaa muutenkin vaaliluettelossaan olevien oikeuksia toisten maihin ja vesiin. Tätä kehitystä ja sen laajentamiseen tähtääviä suunnitelmia punnittaessa on huomioitava, että Suomen perutuslain puitteissa ei voida luoda hallinnollisia järjestelmiä hallitsemaan toisten yksityistä omaisuutta. Maaoikeuskysymystä ei voida ratkaista ILO- sopimuksen ratifioinnilla, jonka perusteet ovat oikeudellisesti ja historiallisesti kestämättömiä, perustuslain perusoikeuksien ja tuomiovallan ja lainsäädäntövallan jaon vastaisia, uusimman tutkimustiedon ja muiden perusarvojen vastaisia.

Yhä lisääntyvä riippuvuus kaikkien kansojen ja etnisten ryhmien välillä edellyttää tänään niiden oikeutettujen etujen huomioon ottamista, keskinäistä ymmärtämystä ja suvaitsevaisuutta, jotta todella voisimme elää sovussa ja rauhassa, mihin meitä mm. YK:n peruskirja velvoittaa. Tämä ei mielestäni merkitse sitä, että minkään väestöryhmän tarvitsisi silti tinkiä omista arvoistaan ja historiallisista oikeuksistaan. Tiedän, että lappalaiset tulevat pitämään lujasti kiinni omistaan.

Takaisin