Saamelaisia vai lappalaisia?

Inarinsaamelaisten arkielämässä on tähän asti vallinnut käsitys ja näkemys, jonka mukaan on olemassa kieleltään ja muilta kulttuurisilta piirteiltään erilaisia saamelaisryhmiä, jotka kuitenkin kaikki muodostavat yhteisen Saamen kansan.

Niinpä inarinsaamelaiset ovat käsittäneet itsensä tällaisena omintakeisena saamelaisryhmänä, jolla on oma historiansa, oma, muista saamelaiskielistä selvästi eroava kielensä, oma perinteinen pukeutumistapansa ja muut omat tapansa. Silti inarinsaamelaiset kokevat kuuluvansa yhteiseen Saamen kansaan, väestöryhmään, joka vielä jokin aika sitten tunnettiin suomen kielellä lappalaisina.

Nimitys lappalainen on leimattu alentavaksi, ja korvattu nimityksellä saamelaiset. Tämä on tapahtunut osana kehitystä, jossa saamelaisliikkeen strateginen painopiste siirrettiin koulutustason nostamisesta ja ylätason vaikuttajasuhteista poliittiseen vaikuttamiseen. Vaikuttimet saamelaisliikkeen strategian ja lappalaisnimityksen vaihtamiseen lappalaisnimitykseen tulivat Ruotsin ja Norjan suunnalta, jossa saamelainen radikalismi kehittyi nopeammin kuin Suomessa.

Lappalaisnimitys oli pääväestön yleiskielen näkökulmasta periaatteessa neutraali, mutta pääväestön edustajat joilla oli kielteisiä kokemuksia tai ennakkoluuloja lappalaisista, liittivät nimitykseen myös kielteisiä merkityksiä. Vertailukohdaksi voidaan ottaa raskaammin rasitettu nimitys mustalainen, joka on korvattu nimityksellä romani. Lappalaisnimityksen korvaaminen saamelaisnimityksellä näyttää olleen täysin perusteltua ainakin Ruotsissa, jossa saamelaisten alentava tai herjaava nimittely tuntuu olleen isompi ongelma. Ja näkyy olevan vieläkin - muutama vuosi sitten tehdyssä tutkimuksessa Ruotsin puolen saamelaisnuorista neljä kymmenestä ilmoitti että heitä on haukuttu lappalaispiruiksi. Toisia oli syljetty ja heitelty kivillä, joitakin pahoinpidelty. Ongelmat olivat pahemmat, mitä vahvempi vastaajan saamelainen identiteetti oli, ja julkisesti saamea puhuvien ja poronhoitoa harjoittavien saamelaisnuorten kohdalla.

Saamelaisliike ja inarinsaamelaiset

Suomessakin nimityksen vaihtaminen on voinut olla paikallaan, mutta saamelaisnimityksen yleistymisen ja yleistämisen myötä inarinsaamelaisten erityinen identiteetti omintakeisena kulttuuriryhmänä kärsi. Radikalisoituvassa saamelaisliikkeessä etujoukkona toimivat pohjoissaamelaiset, joilla oli pohjoissaamen kielensä ja sukulaisuuskontaktiensa kautta paremmat yhteydet Ruotsin ja Norjan puolen saamelaisiin, minkä lisäksi heillä oli määrällinen enemmistä Suomen puolen saamelaisten keskuudessa. Saamelaisliike ja julkinen kuva saamelaisista sai yhä vahvemmin porosaamelaisen leiman. Julkisivun takana liikkeen johtajat ilmoittivat inarinsaamelaisille suoraan että näiden ei tullut esittää omia vaatimuksiaan, koska tämä uhkasi häiritä herkässä vaiheessa olevia neuvotteluja pääväestön vaikuttajien ja valtion edustajien kanssa. Kunhan yleissaamelaiset vaatimukset saataisiin ajettua yhdessä läpi, tulisi aika jolloin saamelaisliike ottaisi hoitaakseen inarinsaamelaisten asiat.

Jostain kummasta syystä neuvottelut olivat aina herkässä vaiheessa, eikä se aika jolloin lupaus inarinsaamelaisten asioiden ajamisesta täytettäisiin koittanut koskaan. Jälkeenpäin oli ja on selvästi nähtävissä, että sen ajan ei ollutkaan määrä koskaan tulla. Näin siksi, että porosaamelaisten keskeisin saamelaisten oikeuksien kasvattamiseen liittyvä hanke oli saamelaisalueen maihin ja vesiin kohdistuvien oikeuksien siirtäminen saamelaisten kollektiiviseen omistukseen. Tähän tavoitteeseen pyrittiin ensin sitä kautta että elvytettäisiin vanhat lapinkylät, jotka Kaisa Korpijaakko-Labban väitöstutkimuksen mukaan olivat omistaneet maat ja vedet kollektiivisesti. Uudempi tutkimus on sittemmin selvittänyt, että kruunu oli kylläkin asettanut lapinkylät kollektiiviseen vastuuseen perheiden päämiesten lapinverosta, mutta maiden ja vesien omistus oli yksityisluonteista.

Korpijaakko-Labban tutkimus oli kuitenkin lajissaan ensimmäinen, ja saamelaisliike eteni kauan sen varassa. Nykyaikaan palautettavalle kollektiiviselle maanomistukselle haluttiin antaa sellainen sisältö, että elvytetyt lapinkylät muodostettaisiin alueella nykyään asuvan saamelaisväestön pohjalta. Maanomistus oli määrä rajata virallistettuihin saamelaisiin eli saamelaiskäräjien vaaliluetteloon otettuihin henkilöihin. Tämä selittää varsin pitkälle, ellei peräti tyhjentävästi sen, miksi kapean ja perimmältään kielipohjaisen saamelaismääritelmän voimaansaattaminen oli ja on ollut Suomen saamelaisliikkeelle niin tärkeä, ja miksi saamelaiskäräjät on saamelaismääritelmää soveltaessaan sitkeästi, uhmakkaasti ja kaiken uhalla kaventanut määritelmää entisestään, ajaen kantaansa YK:n ihmisoikeuskomiteaa myöten.

Lapinkylien elvyttämiseen liittyi kuitenkin se pieni ongelma, että ne saamelaiset jotka kiihkeimmin ajoivat saamelaisalueen maanomistuksen siirtämistä saamelaisille elvytettävien lapinkylien kautta, eivät tarkemmin ottaen olleetkaan lapinkylien laillisia perillisiä eli oikeudenomistajia. Vaikka heillä olikin sukusiteitä myös Suomen puolen lappalaisiin, merkitsevä osa heistä ei polveutunut näistä vaan Norjan puolen porosaamelaisista, jotka olivat 1850-luvun jälkipuolella muuttaneet Suomen puolelle etsiessään ratkaisua Norjan puolella voimakkaasti laajentuvan suurimittakaavaisen poronhoidon seurauksena muodostuneeseen laidunten ahtauteen.

Kansainvälinen alkuperäiskansa-aateoppi

Kansainvälisen alkuperäiskansaliikkeen voimistumisen myötä Suomen saamelaisliikkeen maanomistusvaatimuksille löydettiin uusi peruste: koska saamelaiset, mukaan lukien Suomen puolen saamelaiset, olivat alkuperäiskansa, otettiin selviöksi että heiltä oli samalla tavalla kuin esikuvina toimivissa ulkomaisissa tapauksissa viety oikeudettomasti heille ennen kuulunut maa, joka vaadittiin palautettavaksi.

Nyt perustaksi siis riitti, että oltiin alkuperäiskansaa, ja että tälle asemalle saatiin ensin virallisia tunnustuksia, mikä ei liikkeen näkemyksen mukaan edellyttänyt sitä että kyseiset henkilöt periytyisivät konkreettisesti aluettaan katkeamattomasti asuttaneista suvuista. Vastaavasti olennaiseksi nousi kysymys siitä, kuuluiko henkilö oikeasti alkuperäiskansaan, eli tunnustiko saamelaiseen alkuperäiskansaan luettu suku hänet jäsenekseen. Käytännössä virallinen saamelaisasema tarkoitti kuten siihenkin asti että henkilö oli merkitty saamelaiskäräjien vaaliluetteloon, ja "tunnustamisen" hoiti entisiä linjauksiaan jatkaen saamelaiskäräjien vaalilautakunta. Mahdollista asiakirjanäyttöä vanhoista maa- ja vesioikeuksista alettiin karsastaa, koska uusien oppien mukaan alkuperäiskansoille ja näiden jäsenille oli ominaista se, ettei näillä ollut esittää "valkoisen miehen papereita", joilla omistusoikeuden olisi voinut näyttää "valkoisen miehen oikeudessa" tämän mielestä pätevästi.

Kansainvälisen alkuperäiskansaliikkeen aateoppien leviämisen myötä saamelaisen alkuperäiskansan maanomistuksesta kehittyi ainakin Suomessa oikeudellisesti jotain ikään kuin eteeristä, joka oli itsessään automaattisesti pätevää ja vahvempaa, ja irrallaan todellisesta omistajahistoriasta. Tämän kanssa rinnan on toteutunut kehitys, jossa saamelaiskäräjät on sulkenut Suomen nykyisen alueen alkuperäisten lappalaisten - tai jos halutaan, saamelaisten - perillisiä saamelaisuuden ja sen mukana virallisen alkuperäiskansa-aseman ulkopuolelle.

Inarinsaamelainen identiteetti tänä päivänä

Vain hyvin pieni osa porosaamelaisista harjoittaa nykyään perinteisiä saamelaiselinkeinojaan, joista tärkein on ollut poronhoito. Vastaavasti inarinsaamelaisista vain osa harjoittaa tälle saamelaisryhmälle ominaisia elinkeinoja, kuten kalastusta, kun taas peurojen metsästys on korvautunut poronhoidolla. Vastaavasti Suomen puolen muut - tutkijoiden luokittelussa - metsä- ja kalastajasaamelaisiin luetut saamelaisryhmät jatkavat omia elinkeinojaan, kuten poronhoitoa, niiden nykymuodoissa. Kaikissa saamelaisryhmissä, porosaamelaiset mukaan lukien, perinneammattien harjoittajien osuus on pieni ja yhä pienenemään päin.

Se ei kuitenkaan merkitse perinteistä nousevan identiteetin häviämistä muiden saamelaisryhmien kuin porosaamelaisten sukujen jäseniltä, vaikka tällainen näkemys selvästikin ohjaa saamelaiskäräjiä ja sen alaista vaalilautakuntaa. Syistä, jotka ehkä selvisivät edelle kirjoitetusta, porosaamelaiset ja heidän tukijansa ovat sitä mieltä, että heillä saamelainen identiteetti on ja pysyy, harjoittipa heihin kuuluva ja heille saamelaiseksi kelpaava ihminen mitä ammattia tahansa ja asuipa tämä missä tahansa.

Muilla aitoa saamelaisuutta ei ole alun perinkään ollut, tai sitten he ovat siitä vapaaehtoisesti luopuneet eikä sitä takaisin voi saada eikä antaa. Jos he vetoavat esivanhempiensa saamelaisuuteen, omaan elintapaansa ja saamelaiseen identiteettiinsä, saamelaiskäräjät määrittelee heidät suomalaisperäisten uudisasuttajien perillisiksi, valesaamelaisiksi ja saamelaisvastaisiksi. Tämä on se historiallinen, aatteellinen ja henkinen kenttä jossa tämän päivän inarinsaamelaiset yrittävät suuntia oman ja kansaihmistensä saamelaisen j aerityisesti inarinsaamelaisen identiteetin. Erilaiset voimat vetävät eri suuntiin.

Monet katsovat, että on helpompaa olla enemmistön ja voittajien puolella, siis sopeuttaa oma inarinsaamelaisuus porosaamelaista leimaa kantavan yleissaamelaisuuden puitteisiin. Tämän käsityksen mukaan saamelaisten enemmistön inarinsaamelaisuutta häivyttävän linjan vastustaminen osoittaa yhteistyökyvyttömyyttä ja johtaa saamelaispoliittiseen paitsioon. Yhteistoimintalinja sen sijaan antaa edes vaikuttamismahdollisuuksia. Niinpä inarinsaamelaisten keskuudesta on löytynyt vahvan pyrkyhengen omaavia henkilöitä, joille on annettu s ja saamelaiskäräjien hallituksesta, korvaamaan hallituksen ulkopuolelle suljetut, harjoitetusta politiikasta kriittisiä kantoja esittäneet, käräjävaaleissa vahvan kannatuksen saaneet "yhteistyökyvyttömät" inarinsaamelaiset.

Tämä kaikki on tietenkin surullista ja turhaa. Aivan kuten valtion on onnistunut hajottaa saamelaisryhmät toisistaan hiukan suosimalla toisia toisten kustannuksella ja käyttäen suosimaansa ryhmää innokkaana likaisen työn tekijänä, on saamelaiskäräjien enemmistön vuorostaan onnistunut hajottamaan inarinsaamelaiset vastakkaisiin leireihin. Kuitenkin inarinsaamelaisten yhtenäisyys - joka ei sulkisi pois erilaisia näkemyssuuntia - vain vahvistaisi Suomen kaikkien saamelaisten yhteisten etujen ajamista eikä suinkaan heikentäisi sitä.

Vaikka inarinsaamelaiset elävät ja toimivat perinteisellä alueellaan yhdessä muiden saamelaisten kanssa, se ei vastaavasti muodosta estettä inarinsaamelaisten sisäiselle yhtenäisyydelle. Yhden perustan tälle yhtenäisyydelle muodostaa ympäristö, jossa inarinsaamelaisen ihmisen ja luonnon kosketus on ollut vuosisatojen ajan itsestään selvä asia. Luonto on mukauttanut inarinsaamelaiset itseensä pakottaen inarinsaamelaiset ottamaan huomioon luonnon vaatimukset elämässään. Inarin sijainti on tehnyt alueesta myös vilkkaan läpikulkupaikan muille ihmisille, jotka ovat olleet liikkeellä milloin milläkin asialla. Tämä on tehnyt inarinsaamelaisista joustavia suhtautumisessa vieraisiin ja tavoiltaan heistä itsestään poikkeaviin ihmisiin. Pahimmillaan tämä voimavara on ilmennyt ehkä liiallisenakin joustavuutena.

Luonto ja muut ihmiset ovat siis tehneet inarinsaamelaisista joustavia, mutta on vaikea sanoa olisivatko jotkut heistä käsittäneet että joustavuus edellyttää jatkuvaa ja lopullista nöyrtymistä. Rauhantahtoisuudessaan inarinsaamelaiset haluaisivat ratkaista asiat maantavalla neuvotellen ja sopien. Kun kohdalle sattuu osapuoli, joka väärinkäyttää tätä asennetta ja turvautuu saneluun, inarinsaamelaisten nöyryys uhkaa muuttua nöyristelyksi ja voimavarasta tulee heikkous.

Asema saamelaiskäräjillä

Viime vuosien aikana perinteisen sopimisen politiikan ovat pyrkineet kyseenalaistamaan alueelle muuttaneiden pohjoissaamelaisten jälkeläiset ja koltat. Uutena vallankäyttäjänä saamelaiskäräjät on ryhtynyt valmistelemaan inarinsaamelaisten ja luonnon välisen sopimuksen purkua, jotta Inarin alue ja sen alueella elävien saamelaisten alue saadaan kaikkien käräjien vaaliluettelossa olevien virallistettujen saamelaisten yhteiseen hallintaan.

Ne käsitteet ja ajatukset, joita saamenkieliset saamelaiset ovat esittäneet, eivät ole lainkaan pääasiassa suomenkielisille inarinsaamelaisille itsestään selviä tai hyväksyttäviä. Käräjien vaalilautakunnan hylkäävät päätökset merkitsevät vähättelevää kannanottoa inarinsaamelaisten kulttuuriin ja oikeuteen ilmaista identiteettiään omintakeisena saamelaisryhmänä. Tästä on ollut selvänä osoituksena se, että inarinsaamelaisten etuja, oikeuksia ja identiteettiä ryhmänä puolustavat, käräjävaaleissa vahvan kannatuksen saaneet inarinsaamelaiset on leimattu saamelaisvastaisiksi ja suljettu saamelaiskäräjien hallituksen ulkopuolelle, samalla kun hallitukseen on kelpuutettu inarinsaamelaisten edustajiksi yhteistoimintalinjan omaksuneita henkilöitä, joiden kaikkien kohdalla kuuluminen inarinsaamelaisten yhteisöön ei ole suorastaan yksiselitteistä. Niinpä suomenkieliset inarinsaamelaiset ovat nousseet puolustamaan omaa identiteettiään tilanteessa jossa on näyttänyt siltä heidän oikeutensa omaan kulttuuriin ja elinkeinoihin tuhotaan muitten saamelaisryhmien toimesta.

Vaalilautakunnan suomenkielisiin saamelaisiin kohdistuvat kielteiset päätökset koskevat ihmisiä, jotka yritetään pakottaa luopumaan identiteetistään ja oikeudestaan olla saamelainen yhdenvertaisesti saamenkielisten saamelaisten kanssa. Tällainen syrjivä politiikka merkitsee sitä, että alueen alkuperäisasukkaiden oikeuksista päättäminen siirtyisi heidän alueelle suhteellisen tai jopa hyvinkin myöhään muuttaneiden saamenkielisten saamelaisten yksinoikeudeksi. Kuitenkaan saamenkielisten saamelaisten etu ei voi pitemmällä tähtäimellä olla erilainen kuin suomenkielisten. Kaikkien saamelaisten on oltava yhdenvertaisia. Kestävän näkemys syntyy vain historian antamasta opista. Tapa jolla saamen- ja suomenkieliset ovat yhdessä eläneet kestää tämänkin päivän tuulet ja tuiskut.

Historiasta löytyy tukea eri saamenkielisten ryhmien yhteisöllisyydelle niin yhteisöjen sisällä kuin niiden rajojen yli. Se osoittaa miten saamelaiskulttuuri on eri saamelaisryhmien toiminnan tulosta. Sen arvo on nyt ja tulevaisuudessa siinä, että alueella eletään, asutaan ja tehdään yhdessä työtä ilman ahtaan saamelaismääritelmän kaltaisia keinotekoisia poliittisia rajoja.

Saamelaiskulttuurin tuhoamista on Pohjois-Lapissa paljon puhuvia esimerkkejä. Niistä saamenkieliset saamelaiset ovat syyttäneet suomalaisia. Mutta nyt kun saamenkieliset saamelaiset ovat päässeet vallankahvaan, he ovatkin aloittaneet suomenkielisten saamelaisten rankaisemisen estämällä heiltä saamelaisstatuksen saamisen. Heitä ei haluta tunnistaa saamelaisiksi, vaikka he kuinka kykenisivät osoittamaan arkistoviranomaisen antamin dokumentein polveutumisen alueen alkuperäisväestöstä. Myöskään se ei kelpaa käräjien vaalilautakunnalle perusteeksi, että rekisterissä on runsaasti heidän hylkimiensä hakijoiden sukulaisia. Tämä kertoo omasta puolestaan karua kieltä siitä miten saamelaiskäräjät ja vaalilautakunta ovat ryhtyneet itse tuhoamaan saamelaisten omaa yhteistä kulttuuriperintöä. Saamelaisten välttämättömänä itsepuolustuksena perusteltu suomenkielisten saamelaisten ihmisarvon polkeminen saamenkielisten saamelaisten toimesta ei ole osoitus saamelaisesta voimasta, vaan itse asiassa osoitus saamelaisesta rappiosta.

Lopuksi

Inarinsaamelaisten alueen hävityksen aloittivat saksalaiset sota-aikana, sitten sitä jatkoi sodan jälkeen venäläisten aloittama Inarinjärven vedenpinnan säännöstely, metsien hakkuu jne. Inarinsaamelaiset pakotettiin vierestä katsomaan, miten vieraat valloittajat yrittivät murtaa heidän selkärankaansa. Sodan jälkeen inarinsaamelaiset joutuivat tuhotuilla alueilla järjestämään elämänsä uudestaan hyvin vaikeissa olosuhteissa, ja rakentamaan itselleen uuden kodin saksalaisten polttaman tilalle.

He ovat jatkuvasti joutuneet kestämään myös vihaa, painostusta ja halveksuntaa. Nyt sama meno näyttää jatkuvan sillä erotuksella, että suomenkielisten inarinsaamelaisten heimoveljistä koostuva saamelaiskäräjien vaalilautakunta jatkaa tätä keskiajalta periytynyttä inarinsaamelaisiin kohdistuvaa painostusta.

Inarinsaamelaisten ongelma on vähenemisen ongelma. Hyöty ja hätä ovat vuosisatojen ajan kulkeneet aina käsi kädessä. Inarinjärven rantojen autioituminen on merkinnyt kaiken inhimillisen toiminnan vähenemistä. Saamelaiskäräjien ja sen vaalilautakunnan aktiivisella toiminnalla pyritään edelleen jatkamaan syrjintää ja nopeuttamaan jäljellä olevien suomenkielisten saamelaisten sulauttamista pääväestöön sen sijaan että tuettaisiin heidän saamelaisuuttaan.

Saamelaiskäräjien ja sen vaalilautakunnan erikoislaatuinen toiminta on yhdistänyt suomen- ja saamenkielisen saamelaisväestön kriittisiä jäseniä, synnyttäen uuden vastarintahengen, joka pakon edessä suuntautuu saamelaisten oman itsehallintoelimen väärää ja tuhoisaa politiikkaa kohtaan. Liikkeen ydin on Inarissa, Inarinjärven vaikutuspiirissä elävien saamelaisten keskuudessa. Inarinsaamelaisten syrjintään liittyvien tapahtumien selvittely ja vääryyksien oikaiseminen saavat voimakasta tukea saamelaisalueella.

Suomen valtio, jonka tehtävänä olisi syrjinnän ja vääryyksien vastustaminen, on vetäytynyt vastuustaan piilottaen päänsä hiekkaan kuin strutsi peläten että syrjintään puuttuminen tulkittaisiin alkuperäiskansan itsehallintoon puuttumiseksi. Kun valtion pää lymyää hiekassa, se mitä voi erehtyä luulemaan valtion julkisivuksi onkin jotain aivan muuta, eikä se ole kaunis näky.

Kaikki saamelaisetkaan eivät halua saamelaiskäräjien ja sen vaalilautakunnan sotkevan ihmisten jokapäiväistä elämää, ja sen vuoksi ilmassa on painetta uusiin vaihtoehtoisiin ratkaisuihin. Suomenkielisten saamelaisten kansanliike on aikaansaanut sen, että yhä useampi saamelainen on alkanut käsittää, minkälaisesta syrjinnästä on kyse. Kansanliike on voimistunut koko ajan.

Vaalilautakunta arvioidessaan hakijan saamelaisuutta se on katsonut voivansa käsitellä asiaa vapaasti omien mieltymystensä ja ennakkoluulojen perusteella. Tällainen on hakijan oikeusturvan kannalta huonoin vaihtoehto. Tällainen laiton menettely on johtanut sellaiseen saamelaiskäräjälain tulkintaan, jota voi sanoa uhkarohkeaksi, ja tilanteeseen jossa hylkäävät päätökset ovat laittomia. Hakijan oikeusturvan kannalta on tärkeää, että kielteisen päätöksen saanut hakija voi hakea muutosta KHO:lta. Tämäkin mahdollisuus on ollut piikkinä saamelaiskäräjien lihassa, ja se on tehnyt kaikkensa lain muuttamiseksi niin että saamelaiskäräjät olisivat itse korkein valitusaste. Tämä on yksi niistä asioista jota saamelaiskäräjät on ajanut YK:n ihmisoikeuskomiteassa. YK-komitean asioihin puuttumisen kautta Suomen valtio on nyt todella asetettu temppelin harjalle, ja sen ratkaisut ja linjaukset tulevat näyttämään onko se leijona, vaiko pelkkä naukuva kisu.