Tähän mennessä ei ole tehty Lapin alkuperäisväestön kolonialisoimisprosessista selvitystä siitä miten alkuperäisväestön saamen kielen käyttö on vaihtunut suomenkieleksi. Prosessi on kestänyt keskiajalta tähän päivän asti eikä väestön geneettinen perimä tai tietoisuus alkuperästään ole missään vaiheessa kielen vaihtumisen myötä muuttunut toiseksi.

Saamelaismääritelmän syntyyn perustuva historia on ollut kaikesta Lapin asuttamiseen liittyvistä kysymyksistä täysin irrallinen ilmiö, eikä sen syntyhistoriaan liity mitään taustaselvityksiä väestön maaoikeuksista tai kulttuurista, jotka osoittaisivat etnisten kielisaamelaisen kulttuuriperinteen erilaisuuden statuksettomien saamelaisten suhteen. Päin vastoin saamelaisrekisteriin kuuluvilla ja kuulumattomilla verisukulaisilla on paljon enemmän yhdistäviä tekijöitä kuin erottavia tekijöitä.

Varhainen kolonialismi

Uusimpien tutkimusten perusteella tiedetään varmuudella, että lappalaiset pakotettiin lainsäädännöllä jo vuodesta 1602 lähtien asumaan veromaidensa puitteissa. Lainsäädäntö tiukentui niin, että vuodesta 1655 jo kolmen vuoden autiona olo riitti perustaksi omaisuuden menetykseen. Samoin se on tiedossa, että porolappalaisuus on Suomen alueella historiallisesta näkökulmasta katsottuna varsin uusi ilmiö, sillä alkuperäinen kulttuurimuoto Suomen puolella on ollut metsästyksen ja kalastuksen ohella lappalaisten harjoittama pienimuotoinen poronhoito.

Suomen alueen lappalaisille määrättiin suomen kieli viralliseksi tulkattavaksi kieleksi jo vuodesta 1745 lähtien ja vuodesta 1863 lähtien he saivat virallisesti asioida mm. tuomioistuimissa ruotsinkielen lisäksi suomeksi. Vastaavasti se tiedetään, että 1850-luvun jälkeen Norjassa oli kehitys sellainen, että vain norjankieliset saivat omistaa maata ja poronhoito puolestaan oli sallittua ainoastaan saamenkielisillä.

Raja- ja rauhan sopimusten mukaan oli lailla kielletty, että Norjan tai Ruotsin alamainen pystyi omistamaan maata tai oikeuksia Suomen alueella ja että Norjan lappalaisten käyttämä alue (vuokra-alue) oli huomattavasti suppeampi kuin nykyinen saamelaisalue. Vastaavasti tiedetään, että 1700-luvulta lähtien Suomen lappalaiset alkoivat perustaa uudistiloja turvatakseen asemansa.

Tilojen perustaminen nimenomaisesti suojasi lappalaisten kulttuurimuodon ja elämäntavan, mikä on näkynyt kautta aikojen tiloihin liittyvässä oikeuskäytännössä mm. korkeimman oikeuden tuomioissa vesipiirirajankäynnin yhteydessä.

Se myös tiedetään, että 1800-luvun puolivälin tienoilla käytännöllisesti katsoen kaikki Suomen lappalaiset olivat perustaneet uudistilan ja maakirjoihin merkattiin lappalaisiksi lähinnä porolappalaiset, jotka olivat pääosin vasta vuoden 1850-jälkeen muuttaneet Norjasta tai Ruotsista Suomeen. Heillä ei siis lain mukaan voinut olla omistusoikeutta maihin tai vesiin, mikä käy myös ilmi Wirilanderin selvityksestä. Nämä tulijat toivat myös saamenkielen tullessaan ja nyt heidän jälkeläiset muodostavat pääosan Suomen saamelaisrekisteriin merkitystä väestöstä. Käräjät pyrkii selvästi tekemään heidän jälkeläisistään alkuperäisväestöä.

Virheelliset tulkinnat alkuperäisyydestä johtavat vastakkainasetteluun

Aikaisempiin tutkimuksiin perustuvat virheelliset tulkinnat ovat tähän mennessä johtaneet turhaan väestöjen väliseen vastakkainasetteluun Lapissa.

Saamelaiskäräjien esiin nostamat väitteet uusimpien tutkimustulosten perusteella voidaan kautta linja osoittaa nyt kyseenalaiseksi. Vuonna 2008 väitelleen Enbusken arkistolöytöihin perustuva väitöskirja valaisee monipuolisella tavalla aiemmin pimentoon jääneitä nurkkia.

Väitöstutkimuksessa on selvitetty pitkän aikavälin asutushistoriaa, maiden ja vesien käyttöä sekä rajojen, hallinnon ja lakien, elinkeinojen sekä verotuksen vaikutusta historiallisen Kemin Lapin ja Enontekiön alueella. Tarkastelu liittyy yhdeltä osin nykyaikana kiistaa synnyttäneeseen Lapin maaoikeuskysymykseen ja siinä yhteydessä esitettyjen historiantulkintojen luotettavuuteen. Enbuske osoittaa vakuuttavasti, että kaikki mitä Lapissa on tapahtunut tai esiintynyt, on ollut aina vain osa jotakin suurempaa kokonaisuutta.

Näiden kokonaisuuksien selvittämisessä hän on onnistunut erittäin hyvin. Enbusken väitöskirja osoittaa vakuuttavasti, että tällaisesta kokonaisuudesta ei voida eristää erikseen mitään esimerkiksi sellaista, joka todistaisi, että ulkomailta 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Sompion tai Inarin alueelle ulkomailta muuttaneet porolappalaiset olisivat Suomen alkuperäiskansaa. Sen sijaan koko Lapin historiallinen elämä on ollut alituista virtaavaa kehitystä ja kaikki sen ilmiöt ovat mukana tuossa kehityksen virrassa, sen eri kohdissa tosin, mutta kuitenkin siinä mukana ja muihin ilmiöihin ja näiden yhdessä muodostamaan kenttään tiukasti sidottuina.

Enbusken tutkimus osoittaa vakuuttavasti, että historiallisen kehityksen näkökulmasta ei ole kovin mielekästä rajata jokin tietty ajankohta (1875), josta lähtien voidaan määrittää etnisen nykysaamelaisuuden alkaneen tai että suomalaisuus on syrjäyttänyt alkuperäisen kulttuurimuodon. Enbusken, Sarivaaran ja Joonan tutkimukset purkavat erinomaisella tavalla niitä myyttejä, jotka tähän asti ovat pyrkineet osoittamaan, että porosaamelaiset olisivat Suomen ainoa ja oikea alkuperäiskansa.

Enbuske on tarkastellut Lapin asutushistoriaa aikalaisymmärryksen ylittävissä teoreettisissa kehyksissä ja konteksteissa. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että historiantutkimuksessa ja varsinkin oikeushistoriallisessa tutkimuksessa esitetyt Lapin menneisyyden tulkinnat ovat olleet monelta osin harhaanjohtavia ja suorastaan myyttisiä. Siksi myös useille historiallisen kehityksen pohjalta tehdyille nykyajan oikeudellisille tulkinnoille valtion maiden ja vesien siirtämisestä saamelaisten omistukseen/hallintaan ei ole perusteita.

Tutkimuksen perusteella ei voi muuta kuin todeta, että termi alkuperäiskansa, saamelainen, lappalainen eivät ole historian valossa absoluuttisia määreitä, vaan riippuvaisia siitä kenellä on ollut valta määritellä ne. Sitä ei myöskään ratkaise käräjien lausunto ja siihen liittyvät perustelut saamelaismääritelmästä. Sen ratkaisi KHO:n vuonna 2011 tekemä ratkaisu.

Yleisesti voidaan todeta, että perustuslakivaliokunta on ollut ministeriötä paremmin perillä asiain tilasta, Lapin asutushistoriasta ja etenkin lappalaisten oikeusasemasta tuona aikana. Asiaan joutui myös meidän nykyinen presidenttimme Sauli Niinistö perustuslakivaliokunnan jäsenen ominaisuudessa tutustumaan, mikä tuli ilmi hänen tervehdyksessään 3.4.2012 saamelaisen kulttuurikeskus Sajoksen avajaisissa.

Perustuslakivaliokunta on myös perehtynyt asiaan aikaisemmilla tutustumismatkoilla ja seminaareilla väestön kanssa suoraan. Senkin tietämykseen ja asian hallintaan eduskunnan vaihtuminen luo tarpeita päivittää tilanne. Samalla valiokunta saa uusinta tutkimustietoa ILOn sopimuksen edellytyksistä (Sarivaara ja Joona).

Kohti ILOn alkuperäiskansasopimuksen ratifiointia

Itse ILOn sopimusasian osalta voidaan todeta seuraavaa. Jos poliittisesti aiotaan viedä asiaa eteenpäin sille, on ehdoton edellytys, että asiaa valmistelee aidosti kaikista ryhmistä, siis sekä lappalaisista että saamelaisista koostuva asiantuntijaryhmä, ja kaikkien edustus on mukana. Kuulemiseen ja osallistumiseen ei kelpaa muu vaihtoehto.

Selvitys tulee perustaa eri väestöryhmien nykyisiin ja puuttuviin oikeuksiin ja oikeusaseman analyysiin. Pohjana on väestöryhmien samanlainen historia, asutus ja elinolot sekä saamelaisalueella että sen ulkopuolella, mikä kuuluu myös tarkasteluun. Saamelaiskäräjät ei voi näitä seikkoja sivuta lainkaan.

Korkeimman hallinto-oikeuden päätös vuodelta 2011 ei ole pelkkä viesti tai signaali tapahtuneesta. Se muistuttaa Norjan kehityksestä siinä, että siellä saamelaisten keskeiset oikeudet poronhoitoon on vahvistettu lainkäytössä vuosien kuluessa ja jo ennen yleissopimuksen ratifiointia.

Tehty päätös on jo vähintään välillisesti valtion puolelta tunnustus lappalaisten alkuperäisyydestä. Vaikka siinä ei ole ratkottu yksittäisiä oikeuksia, se koskee olennaisella tavalla itseidentifikaatiota. Tässä tapauksessa lappalaisia, heidän asutustaan, tilahistoriaansa ja muuta verrattiin saamelaisten vastaavaan siitä syystä, että mittapuuna oli lain saamelaismääritelmä. Historia sai merkitystään nyt oikeudellisen tiedon ja lain sisällön kautta, kun lainsäätäjä ei ollut sitä tehnyt, vaikka se luonnollisena toiminut olisi kuulunut sille.

Saamelaisrekisterikään ei sovellu suoraan ratkaisun avaimeksi, mutta sen sijaan nyt uudelleen löydetty, myös aikoinaan kopioitu alkuperäiskansarekisteri vuosilta 1722-1900 on suora listaus alkuperäisistä lappalaisista ja sittemmin heistä osaa on alettu kutsua kielen perusteella saamelaiseksi: tämä rekisteri on kuvattu alkuperäisistä asiakirjoista ja on tehty valtion toimesta jo aiemmin saamelaishallintoa alun perin suunniteltaessa - rekisteri on erittäin tarkka ja se voidaan sähköisenä helposti täydentää tähän päivään, jolloin se on jo melkein täydellinen; sukuselvitykset ulottuvat aina kirkonkirjojen pitämisen alkuun 1640-luvulle Ruotsi-Suomessa.

Nyt olisi aika palata uudestaan näihin määritelmiin ja korjata vastaamaan ne historiallisia tosiasioita. Mikäli Enbusken, Joonan ja Sarivaaran tutkimustuloksia ei oteta huomioon lainsäädäntöä korjattaessa vastaamaan historiallisia tosiasioita, tarkoittaa se sitä, että ILO-sopimuksen ratifioiminen saamelaismääritelmän pohjalta siirtäisi valtaosan Ylä-Lapin alkuperäisväestöä siirtolaisen asemaan ja johtaisi siten myös syrjintään alueen vanhinta asutusta lappalaisia kohtaan. Historiaan kannattaa tässä tukeutua muutoinkin.

Siinä on se kuuluisa historian tuomio, jolla ei tarkoiteta tutkijain saamia tuloksia vaan jälkimaailman niiden perusteella tekemää arviota menneisyyden ihmisten teoista. Menneitä vääryyksiä ei voi oikoa jälkikäteen eikä historian tuomio enää ylety todelliseen syylliseen kuningas Kustaa Vaasaan, joka mahtikäskyllään 1500-luvulla julisti lappalaisten maat kuninkaalle ja kruunulle kuuluviksi.

Avainkysymys Lapissa asuvien väestöjen välisten hyvien suhteiden vakaudelle, suotuisalle kehitykselle ja normalisoitumiselle on alkuperäiskansapolitiikan painopisteen suuntaaminen juuri uusien tutkimustulosten johtopäätöksille. Poliittisilla päätöksentekijöillä on tänään käytettävissään todellinen tietoyhteiskunnan "S-kortti", jota oikeusministeriö eikä saamelaiskäräjätkään ei voi sivuuttaa enää noin vain, mikäli se haluaa, että ILO-sopimuksen ratifiointiesteet poistetaan. Tähän asti määrittelyriidat ja saamelaisten vaatimukset valtionmaiden hallinnan siirtämiseksi saamelaisten hallintaan ovat kärjistäneet väestöjen välisiä suhteita Lapissa.

Siksi käsite alkuperäiskansa, saamelainen ja lappalainen on juuri ennen muuta ratkaistava uusimman tiedon perusteella harkitun maltillisesti ja perusteellisesti. Sopuhan syntyy vasta sitten kun eri osapuolet pääsevät keskinäisissä neuvotteluissa molempia tyydyttävään lopputulokseen. Kyse on alueellisesta olosuhteiden normalisoinnista, virheellisten toimintojen korjaamisesta ja oikaisemisesta, rauhan ja molemmin puoleisin tyytyväisyyden palauttamisesta. Asiantuntija Sarivaaran ja muiden asiantuntijoiden tutkimustuloksia väheksymällä tosiasiat väestön alkuperäisyydestä eivät muutu toiseksi.

Muita kirjoituksia

Ovatko saamenkielet katoamassa?
Lapinkielen syrjäytyminen ja alkuperäiskansan jako
Lapinkieli käräjäkirjojen sivuilla
Inarin kalastajasaamelaisten saamen kielen käytön vaiheista
Saamenkieli saamelaisalueen ulkopuolella