Johdanto

Lappalaiset, omakieliseltä nimeltään saamelaiset (sapmelas), asuvat Suomessa Inarin, Enontekiön, Utsjoen ja Sodankylän kunnan pohjoisosassa Lapin paliskunnan alueella. Elintapojensa ja asuinpaikkojensa mukaan lappalaiset on ollut tapana jakaa tunturi-, metsä- kalastajalappalaisiin ja kolttalappalaisiin. Nämä vastaavat Lapin kielen Suomessa esiintyviä päämurteita: tunturi Lappia, Inarin-Lappia ja kolttaa. Suurimmalla ryhmällä tunturilappalaisilla on asuinsijansa Utsjoella, Pohjois- ja Länsi-Inarissa, Enontekiöllä sekä sieltä vasta 1880-1890 -luvulla muuttaneena Sodankylässä. Saamelaisia asuu myös Norjassa, Ruotsissa ja Venäjällä. Suomessa kielisuhteet ovat olleet määräävinä tekijöinä silloin kun puhutaan saamelaisista tai lappalaisista. Lappalaiset eivät ole siirtyneet yhtenäisenä rintaman paikasta toiseen, kuten porojen kanssa liikkuneet tunturisaamelaiset, vaan suomalais- ja lappalaisasutukset ovat jo varhaisista ajoista lähtien olleet lomittain ja limittäin toistensa alueilla. Niinpä heitä oli vuonna 1910 muutama henkilö Muoniossa (8) ja Kittilässä (30), mutta vuoteen 1930 mennessä näillä paikkakunnilla kieli oli jo vaihtunut suomeksi (Itkonen 1948 I, siv. 132).

Lapin kieli muualla kuin saamelaisten kotiseutualueella

Itkosen mukaan (I osa siv. 95) Kolarista alkuperäiset metsästäjä- ja kalastajalappalaiset lienevät hävinneet viimeistään 1700-luvulla, mutta seudulle muutti Enontekiöltä ja Länsipohjasta silloin tällöin "raitioita" ja porolappalaisia, joista muutamat olivat varakkaita, viimeksi Sieppi-, Suikki-, Vasara- ja Vettais-nimisiä. Vuoteen 1860 heidän lukunsa oli 20-30, sitten he vähenivät lopulta suomalaistuen. Turtolan Orajärvellä asui 1890-luvulla porolappalaisia, joilla oli hirsituvat. Muonion vanhojen lappalaissukujen asuinalueelle muutti Itkosen mukaan lappalaisia ylimaasta; viimeiset asuivat Saijanvaarassa, Keräs-, Ruma-, Salmi-, Paka- ja Äkäsjärvellä. Kittilän viimeiset lappalaiset ovat asuneet Raattamassa, Kuivasalmella, Rouravaarassa ja Hanhimaassa. Kittilän Lapin kielestä on mm. Isak Fellman taltioinut mm. Kittilän ja Inarin rajamailla sijaitsevaa Taatsin seitaa koskevan laulun (Isak Fellman IV siv.419-42, esim. viimeinen säe):

Tauftist karpaasan vuotuu nala
Tievva
Meesi riegka mij kun tjalmitan
Pissu lekus tarhkii kaikai aikii
Seälan
Mehtsii vuoljii kuoutuu

suomennos kuuluisi näin

Luita veneen pohja täyteen
Messinkirenkaan-silmilleni
Pyssy oloon aina tarkka
Metsän viljan suhteen

Edellä oleva osoittaa, että Pohjois-Kittilässäkin puhuttiin lappia vielä 1800-luvulla.

Sodankylässä oli vuonna 1784 lapinkieltä taitavia perheitä Jacob Fellmannin mukaan 10 (J.F., III, siv. 406). Vuonna 1820 oli 12 lappalaista, jotka omistivat poroja, sekä 14 naista. Fellman kirjoittaa, että vuoden 1838 paikkeilla pitäjässä ei asunut yhtään verolappalaista, vaan ne lappalaiset, joita siellä tavattiin, olivat tulleet muualta palvelijoiksi ja raitioiksi. Lappalaisista polveutuvat talonpojat asuivat etupäässä Unarilla, Kitisen latvoilla ja Kemin-kylässä; monin paikoin, eritoten Sodankylän eteläosassa, ymmärrettiin ja puhuttiin Lappia yleisesti. Fellman on itse koonnut sompiolaisen sanaston, joka on Itkosen mukaan ilmeistä itä Lappia, muistuttaen osaksi inarin-, osaksi koltanmurretta. Muistiinpanoissa v. 1825 tekemältään matkalta hän mainitsee, että Sompiossa jotkut vanhemmat asukkaat vielä käyttivät keskenään Lappia, mutta lapset eivät mielellään tahtoneet kuulla puhuttavankaan alkuperäisestä kansallisuudestaan (J.F., I, s. 245). Itkonen (I; siv.97)toteaa, että joku harva on sentään kenties osannut vanhaa Sompion murretta, päätellen siitä, että vielä v. 1900 eräs 79-vuotia inarilainen osasi sanoa jonkin lauseen ja yksityisen sanan tällä murteella. Hän toteaa lisäksi, että Sodankylässä Kieringissä, Unarissa ja Luusuassa osattiin 1800-luvun puolimaissa yleisesti lappia. Hän jatkaa, että lappalaisten jälkeläisiä asui 1800-luvun lopussa Sattasessa, Tasalassa , Korvasessa, Riestossa ja Lokassa.

Vuonna 1828 puhuttiin Keminkylässä vielä suomensekaista lappia. Elias Lönnrot kirjoitti muistiin Lapin matkallaan joko 1837 tai 1841 kolme laulua, jotka Itkosen mukaan ilmeisesti olivat Savukosken tienoon Lapin murretta. Kuoskun ja Nousun kylissä taisivat asukkaat Lappia niinkin myöhään, eräs vanhus jopa 1890-luvulla (Itkonen I, siv. 97). Fellmannin käydessä Sallassa 1826 siellä ymmärrettiin lappia yleisesti, vaikka suomea käytettiin enemmän (J. F., ss. 479-80). Fellman keräsi sieltäkin lappalaisen sanaston. Vuoden 1808 jälkeen joutuivat Suomessa asuneet lappalaiset valtiopolitiikan uhreiksi; heidät pakotettiin valitsemaan valtiopolitiikkaa tukeva linja, jossa kieli oli keskeisessä asemassa. Tämä muutos aiheutti selvän eron Norjan ja Ruotsin alamaisten välillä. Tästä ajasta on säilynyt sanonta:

"Ruotsalaisia emme saa olla venäläisiksi emme halua tulla olkaamme siis suomalaisia."

Samaan aikaan kun jo 1700-luvulta alkanut suomalaistamispolitiikka jatkui Suomessa, annettiin Norjassa määräys, että siellä ainoat hyväksyttävät kielet oli norjan- ja saamenkieli. Tämä mahdollisti sen kehityksen, että saamenkieli tuli alueella entisestään vahvemmaksi ja sai varmasti vaikutteita sekä Gellivaran, että Jukkasjärven alueiden Lapin kielestä ja kehittyi sekä säilyi siten nykyisen muotoisena pohjoissaamenkielenä Norjan ja Ruotsin puolella.

Sukututkimuksin ja kirkonkirjoin on helposti osoitettavissa, että Suomen alueella on pohjoissaamenkieli käytössä lähinnä niissä perheissä ja suvuissa, joilla on selkeä sukulaisuusyhteys Norjan tai Ruotsin porolappalaisiin 1800-luvun loppupuolella. Muutoin on kaikki väestö Suomessa menettänyt alkuperäisen kielensä tyystin lukuun ottamatta sitä Inarin saamelaisryhmän ripettä, joka kirkkoherra Fellmanin aktiivisten toimien ansiosta oli onnistunut säilyttämään puhuttuna kielenä Inarin saamenkielen. Siitä on todisteet, että Peltojärvellä oli käytössä lapinkieli vielä 1840-luvulla, mm M. A. Castrën Lapin matkansa yhteydessä (Lähde: Uolevi Nojonen, Matkatoverit M.A.Castrenin matkassa, siv. 11 ja sivu 19. Kirjayhtymä Helsinki 1979).

Myös liikenneolojen parantuminen 1920-luvulla vaikutti saamelaisten saamenkielen arvostukseen ja kielen käytön muuttumiseen etenkin niillä alueilla jotka olivat teiden varsilla tai solmukohdissa.

Takaisin