Tullessani vuonna 1950 kansakouluun Inariin huomasin miten vähän tuolloin jo Inarin kirkonkylässä ja sen lähialueella käytettiin Inarin saamelaisten keskuudessa saamenkieltä. Ero siihen ympäristöön, Angeliin, josta tulin kouluun oli silmiinpistävän suuri, vaikka maantieellisesti etäisyyttä Inarin ja Angelin välillä on vain noin 60 kilometriä. Angelissa kaikki puhuivat pelkästään pohjoissaamea. Rajavartioston tullessa kylään vuonna 1949 suomen kielen käyttö lisääntyi vähitellen, mutta saamenkieli on edelleenkin elinvoimainen. Asia on minua tuosta lähtien vaivannut ja olen yrittänyt pohtia syitä tälle seikalle.

Asiaa ehkä voisi tarkastella saamelaisten elintapojen, asuttamisen sekä painettujen ja painamattomien lähteiden perusteella. Utsjoella pappina vuosina 1819-1831 toiminut Jacob Fellman kertoo muistelmissaan (osa I s.462), että Utsjoella ymmärtää suomea puolet ja Inarissa 2/3 osa asukkaista. Inarin väkiluku oli Fellmannin mukaan vuonna 1804 yhteensä 450 henkeä ja perheiden lukumäärä 65 ( Jacob Fellman III, s.365). Nämä kaikki olivat lapinveroa maksaneita saamen kieltä puhuvia Inarin saamelaisia, joista löytyy tietoja 1800-luvun aikana laadituista maakirjoista.Vuonna 1800 oli suomalaisia uudisasukkaita 18. Vuonna 1829 oli pitäjässä jo 11 uudistilaa, joista muutamat olivat saamelaisten perustamia.

Maakirjojen mukaan yleisimpiä lapinveroa maksaneita sukuja Inarissa näyttää olleen Morottaja, Musta, Aikio, Mattus, Sarre, Valle, Paltto, Kuuva, Paadar, Saijets. Myöhemmin 1800-luvun loppupuolella pitäjään saapui Utsjoen puolelta Kitit, Länsmannit ja Jomppaset, joista ainoastaan Länsmannit maksoivat maaveroa Inariin. Vuonna 1830 Fellman toteaa Inarissa olleen 562 henkeä (Fellman III s.365-366),joista suomalaisia oli 87 (Nahkiaisoja s.39). Lapinveroa maksaneiden perheiden määrä vaihtelee eri lähteiden mukaan 65-70 perheeseen. Tässä kohtaa on muistutettava siitä, että veroluettelot ilmoittavat ruokakuntien määrän, mutta eivät kerro saamelaisten todellista lukumäärää. Verosaamelaisista kuitenkin lähes kaikki olivat saamenkielisiä, mikä ilmenee mm. Fellmannin muistelmien eri kohdissa. Jacob Fellmannin pääansioita olikin, että hän taisteli sitkeästi saamenkielen puolesta saaden silloisen senaatin eli hallituksen kiinnittämään huomiota Lapin olojen kohentamiseen ja tunnustamaan saamenkielelle elämisen oikeudet. Ja niinpä senaatti käskykirjeellään vuonna 1824 ja 1848 määräsi, että Lappiin oli mahdollisuuksien mukaan nimitettävä saamea taitavia kirkkoherroja ja katekeettoja ja tuotettava saamelaisille äidinkielisiä kirjoja.

Inarin seurakunnan lukutaidosta ja kristillisestä elämästä Fellman antoi tietoja vuonna 1827 lääninrovastille lähettämässä 3-vuotiskertomuksessa. Tämä ehkä johti siihen, että Inariin lisättiin katekeettain määrää ja viime vuosisadan lopulla heitä oli peräti neljä. Sitä mukaa kuin Inariin valmistui kouluja lisää katekeettojen määrä väheni ja viimeinen katekeetta Laura Lehtola jäi virastaan eläkkeelle vuonna 1954. Fellman kertoo edelleen miten vuonna 1836 katekeetta joutui saamelaisille selittämään saameksi ja toteaa Inarin väestöstä osanneen 1/3 suomea. Lukua voidaan pitää luotettavana suomalaisten suhteellisen osuuden vuoksi väestöstä sekä huomioon ottaen sen että monet Inarin saamelaiset olivat tuolloin kaksikielisiä, kuitenkin saamen kieli oli heillä äidinkieli.

Fellman kertoo miten vuonna 1825 katekeettakouluissa opetus tapahtui Inarissa enimmäkseen saamen kielellä, jolla nimittäin on selitetty ja kysytty niiltä lapsilta, jotka eivät Suomea taitaneet, vaikka Suomeakin on käytetty ( Fellman II, s.571). Niin kuin sanottu katekeettakoulu oli kirkon alainen ja sen valvonnassa ja kirkkoherra oli velvoitettu suorittamaan kunkin katekeetan koulun tarkastuksen mikäli mahdollista joka vuosi. Tarkastuskertomukset selittävätkin paljon Inarin saamelaisten kielioloja ja niiden perusteella voidaan päätellä Inarissa saamelaisten puhuneen saamea varsin yleisesti aina 1920 alkuun asti.

Katekeetta kulki piiristä piiriin, talosta taloon. Aina lähdön hetkellä kukin oppilas sai todistukseksi lukusetelin. Kun vuonna 1948 olin Agneta Wallen kiertokoulussa Angelissa opetti hän tavaamista Tuomo Itkosen saamenkielisestä ABBEs kirjasta. Yllättäen opin kolmantena koulupäivänä lukemaan saameksi. Sen jälkeen saatoin tutustua niihin harvoihin saamenkielisiin kristillisiin julkaisuihin kuten Nuorta Nasti.

Inarissa toimineista katekeetoista monet olivat saamelaisia ja siten myös saamenkielentaitoisia kuten Jouni Juhaninp. Aikio. Andaras Aikio, Jooseppi Lukkari Juhop. Aikio, Juhani Heikinp. Aikio, Henrik Mattus, Anni Saijets, Anna Juhanintr.Aikio (myöh. Kitti) ja Maria Agneta Walle. Näiden mainittujen henkilöiden lisäksi saameksi kykeni myös opetusta antamaan Laura Lehtola.

Kun kansakoululaitos aloitti toimintansa Inarissa yli 100-vuotta sitten ei saamenkielentaitoisia opettajia juurikaan ollut. Vasta toisen maailmansodan jälkeen Inariin tuli opettajaksi saamelainen Pekka Lukkari, joka opetti saamea ylemmillä luokilla pari tuntia viikossa. Myös liikenneolojen parantuminen 1920-luvulla vaikutti saamelaisten saamenkielen arvostukseen ja kielen käytön muutumiseen etenkin niillä alueilla jotka olivat teiden varsilla tai solmukohdissa.

Saamenkielen käyttöä voidaan myös jäljittää uudistilojen perustaneiden henkilöiden kautta. T.I. Itkosen "Suomen Lappalaiset" (osa I) ja tutkija Tarja Nahkiaisojan pro gradu-työstä näkyy selkeästi ja yksiselitteisesti missä määrin Inarin kunnassa asuvat saamelaiset alkoivat perustaa uudistiloja.

Hyvän esimerkin tarjoaa Ivalo ja sen ympäristön kylät siitä miten vuodesta 1830 lähtien tilan perustaneet saamelaiset eivät enää näy saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmää koskevan kohta 2 tarkoittamissa asiakirjoissa lappalaisina vaan uudisasukkaina. Myöhemmissä asiakirjamerkinnöissä näistä polveutuvien kielitausta jää siten väkisinkin melko hämäräksi. Se ilmenee myöskin Erkki Nickulin vuonna 1968 valmistuneesta pro gradu työstä. Sen sijaan käyttämällä edellämainittuja Fellmannin mainitsemia verolappalaistietoja vuodelta 1830 ja Lapin sivistysseuran laatimaa saamelaista perherekisterikortistoa voidaan tehdä päätelmiä ja johtopäätöksiä lapinveroa maksaneista polveutuvien saamelaisten yhteydestä saamen kieleen. Em. kielitausta ilmenee myös Itkosen teoksessa Suomen lappalaiset vuoteen 1945.

1970-luvun aikana oli ajankohtainen asia Inarin alueella vesipiirirajankäynti ja kalastaminen pohjoisella alueella. Asiaa selviteltiin tuolloin laajalti ja hankittuani Oulun maakunta-arkistosta Inarin kunnan kaikkien tilojen perustamisasiakirjat, hämmästyin kahdesta asiasta; ensinnäkin lähes kaikki saamelaiset, jotka tuolloin perustivat tilan olivat joko itse maakirjoihin merkittyjä verolappalaisia tai heidän jälkeläisiään ja toiseksi se millä tavoin tällaiset henkilöt olivat katselmuksissa tuoneet esille perinteisen nautinnan niittyihin tai kalavesiin. Se poikkesi varsin paljon suomalaisten perustamien tilojen vastaavista merkinnöistä. Selvitin myös tuolloin saamenkielen käyttöä näiden tilojen omistajien osalta sikäli kuin se oli mahdollista ja sen perusteella aloin ymmärtää miten saamenkielen käyttö on Inarissa muuttunut ja mitkä seikat ovat eniten siihen vaikuttaneet. En ole huomannut, että kukaan saamenkielen tutkija olisi tätä puolta pohtinut.

Historiallisesti katkeamattomaan tapahtumasarjaan pohjautuvan tarkastelun perusteella nähdään miten erityisesti Inarin kunnan Ivalon, Törmäsen, Akujärven, Koppelon, Kirkonkylän ja Paatsjoen kylissä lapinveroa maksaneet saamelaiset perustivat uudistiloja. Tämä selvisi minulle kun 1970-luvulla kävin tila tilalta läpi tilojen perustamisasiakirjoissa olevan informaation ja haastattelin paikallista saamelaisväestöä. Tilallisiksi ryhtyneet saamelaiset ja heidän jälkeläisensä eivät näy enää myöhemmissä virallisissa asiakirjoissa saamelaisina vaan talollisina. Voidaankin sanoa, että edellä mainituissa kylissä tilan 1800-luvulla perustaneiden asukkaiden nykyisen jälkeläiset täyttäisivät samat kielikriteerit kuin ne, jotka ovat saaneet äänestää saamelaisvaltuuskunnan ja saamelaiskäräjien vaaleissa.

He myöskin mitä todennäköisimmin täyttäisivät vuoden 1972 saamelaisvaltuuskunnan koevaalien kielikriteerit. Vuonna 1972 järjestetyissä saamelaisvaltuuskunnan koevaaleissa äitini oli 74 vuotias. Äitini ei koskaan kunnolla oppinut suomea. Hänen vanhempansa olivat syntyneet vuonna 1864 ja 1865. Isäni vanhemmat olivat syntyneet 1843 ja 1836 ja hänen isovanhempansa 1800 ja 1802. Kaikki edellä mainitut henkilöt puhuivat saamea ja isäni isovanhemmat myöskin norjaa. Tämä esimerkki osoittaa, että ikäiseni inarilaisten isovanhemmista varsin monet ovat puhuneet saamea äidinkielenään tai ovat olleet kaksikielisiä. Tosiasiassa näiden henkilöiden esivanhemmat on myöskin merkitty joko 1825 tai myöhemmin laadittuihin lapinveroluetteloihin ja maakirjoihin tai muihin vastaaviin asiakirjoihin (Nahkiaisoja s. 18, verosaamelaisten määrät 1831,1835,1840,1845,1850,1855).

Tässä yhteydessä muistutan lukijoita siitä, että ennen porosaamelaisten asettumista Länsi-Inariin siellä metsästivät ja kalastivat edellä mainitut verosaamelaissuvut. Peura ja majavakantojen romahtamisen jälkeen nämä saamelaiset siirtyivät Juutuan joen suulle ja Ivalojoen alajuoksulle alueelle, joka käsittää jokisuualueen lähistön kylät. Uudistilojen perustaminen tarjosi heille tilaisuuden vakiinnuttaa elämänsä aikana, jolloin voidaan puhua pula-ajasta.

Mielenkiintoinen kysymys on vielä mikä on niiden saamelaisten kielitilanne, joiden esivanhemmat muuttivat parempien elinolosuhteiden toivossa Norjaan. Itkosen mukaan vuonna 1805 Inarista muutti 45 henkilöä perheineen Norjaan. Vuonna 1830 siirtyi Suomen Lapista Ruijaan pororuton johdosta 201 henkilöä perheineen (tuskin kuitenkaan kaikki saamelaisia. Heistä 72 henkilöä palasi perheineen takaisin Suomeen. Suomen lapista lähti vuosina 1848-1852 Ruijaan työnhakuun 452 henkilöä perheineen (joukossa varmaan myös suomalaisia); heistä jäi palaamatta 91 henkilöä. Muita sellaisia saamelaisia ovat jotka eivät näy virallisissa tilastoissa ja rekistereissä saamelaisina ovat lapinveroluetteloiden päämiesten vaimot ja lapset. Luetteloista puuttuvat myös ne saamenkieliset saamelaiset, jotka kuuluivat määräaikaisen verovapauden piiriin samoin kuin ne saamelaiset, jotka muuttivat pois nykyiseltä saamelaisten kotiseutualueelta säilyttäen kuitenkin saamenkielen ja saamelaisen identiteetin.

1800-luvun alkuvuosikymmenien ja vuoden 1875 välinen aika on kielikriteerit täyttävien saamelaisten kannalta varsin epämääräinen. Saamelaiset voidaan asiakirjamerkinnöin helposti sulattaa suomalaiseksi, vaikka he täyttäisivätkin nykyisen saamelaiskäräjälain kieliperusteet ja varsinkin sen 3-kohdan.