Esitelmät

alkuun esittely hallitus dokumentit seminaari sukukortti linkit
SEMINAARIESITELMÄT JA VALOKUVIA

1. Jouni Kitti: avaussanat saameksi, suomeksi ja englanniksi
ja Jouni Kitin esitelmä suomeksi sekä saameksi ja englanniksi.
2. Kerttu Vuolab
Esitelmä suomeksi (käännös Kerttu Vuolab) ja saameksi.
3. Maritta Stoor
Esitelmä suomeksi ja saameksi.
4. Valokuvia seminaarista

AVAUSSANAT

Hyvät Antti Hannunpoika kitin jälkelaiset!

Elämme tänään historiallisia hetkiä. Kun katselemme maailmaa vaikkapa vuodesta 1786, jolloin meille eräs tärkeä henkilö syntyi, on tuon rajavuoden jälkeen tapahtunut paljon sellaista, jolla on ollut suuri merkitys moniin poronhoitajasaamelaissukuihin, myöskin Antti Hannunpojast polveutuviin.
Erityisesti rajasulku tsaari Venäjän ja Norja välillä vuonna 1852 vaikutti kauan ja syvällisesti porojen kanssa liikkuviin poronhoitajsaamelaissukuihin. Erityisesti monet Antti Hannunpojan jälkeläisistä jäivät Suomen puolelle 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla porojaan hoitamaan. Kesti vuosikymmenien ajan ennen kuin elämä uusilla laidunalueilla vakiintui.
Sukumme kaikki jäsenet eivät suinkaan jääneet poronhoitajiksi, osa on muuttanut Australiaan, jotkut Kanadaan, Englantiin jne.

Tänään täällä saamelaismuseolla on ilo havaita, että Kitti suvulle niin tärkeä sukulaisrakkaus on koonnut tänne sukulaisiamme laajalta alueelta. Joten nykyinen vakaa tilanne pohjoismaissa antaa suuria mahdollisuuksia saamelaiskulttuurin elvyttämiselle ja ihmisten välisen luonnollisen vuorovaikutuksen edistämiselle. Joten tämä tilaisuus olkoon alkuna pitemmälle prosessille, jonkä päämääränä on luonnolliset ihmisten ja sukulaisten väliset suhteet saamenmaassa.
Joten tervetuloa!

Ladies and gentlemen, honoured descendants of Antti Hannunpoika Kitti!

We now live historical moments. When we look at the world since seventeenhundred-eightysix, the year when a very special person for us was born, much has happened that has greatly influenced to many Saami families, also the offspring of Antti Hannunpoika Kitti. Especially the closing of the border between Norway and Czarist Russia in eighteenhundred-fiftytwo greatly and deeply influenced to the nomadic Reindeer Saami families. Many descendants of Antti Hannunpoika settled down in Finland with their reindeer, while others stayed in Norway. It took decades to establish normal life on new reindeer pastures.
All members of our Family did not, however, become reindeer herders, some moved to Australia, others to Canada, or Britain, for example.

Today at this Saami museum, it is a pleasure for us to notice that the strong Kitti Family feeling has gathered us from all over the world. The current stable social situation enables the revival of Saami culture and the promotion on natural human, positive relationships. Let this occacion be the beginning of a long and continuing process to create and strengthen the natural individual and family relationship in the Saami Country.
So, be wolcome!

Jouni Kitti: MAAILMA INARISSA Kittien silmin 1800-luvulla

Viime vuosina yhä useampi saamelaisistakin on alkanut kiinnostua juuristaan. Mistä minä tulen ja minne minä kuulun mietityttävät tämän päivän saamelaistakin. Oman taustamme tunteminen palauttaa meidät juurillemme ja tuo rohkeutta selvitä kansainvälistyvässä maailmassa. Paitsi sukututkimus, ovat viime aikoina sitä sivuavat alat, kuten heimotutkimukset, alkaneet kiinnostaa täällä saamelaisalueella asuvaa väestöä ja kotiseutuhenki nostaa täälläkin päätään. Rohkeimmat uskaltautuvat tunnustautumaan jopa lappalaisiksi.

Kiinnostus omiin juuriini heräsi jo 1960-luvulla. Monien keskustelujen ja yhteydenottojen jälkeen perustettiin sukuseura 1998 linkiksi ympäri Suomea, pohjoismaita ja muualle maailmaan hajautuneen suvun kesken ja tietojen kokoamisen tueksi. Tällä tapaamiselle pyritään vahvistamaan yhteyttä Kitti sukuun. Toivoni mukaan yhteinen kiinnostuksen aihe tuo uusia tuttavuuksia ja harrastuksia.

Sukututkimus on lyhyesti sanottuna menneiden sukupolvien etsintää. Suppeimmillaan se on kuvaus isäjohteisesta esi-isälinjasta. Tietoja kootessa huomaa miten oma maailmankuva laajenee väkisinkin ja käsitys menneisyydestä syvenee. Sukututkimuksen rinnalla tutkija joutuu perehtymään myös historian tapahtumiin. Niinpä historia ja jopa koko maailman tapahtumat heijastuvat oman esi-isän elämässä.

Aloitin jo 1960-luvulla äitini vielä eläessä hänen, sukulaisten ja sukuun liittyvien tuttavien haastattelulla ja arkistojen penkomisella. Huomasin miten tällainen vahventaa myös lähisuvun yhteenkuuluvuutta ja antaen sukuloimiseen aivan uusia ulottuvuuksia. Kun ensimmäinen kiinnekohta saamelaisesta perherekisterikortistosta 1700-luvulta oli löytynyt, voitiin 1800-luvusta saada samaa kortistoa apua käyttämällä lisää tietoa Antti Hannunpoika Kitin jälkeläisistä. Sen lisäksi 1900-luvulta on hajatietoja saatu Karasjoen ja Kautokeinon kuntien sukukirjoista. Kirkonkirjoja ei toistaiseksi ole vielä paljoakaan hyödynnetty. Ne ovat kuitenkin ensimmäinen, helpoin ja hyvin monipuolinen arkistolähde. Niihin papisto kirjasi seurakuntalaistensa maallisen ja henkisen elämän kulun kirkon kannalta. Sen lisäksi on runsaasti muitakin asiakirjoja, joita apuna käyttäen päästään jopa 1500-luvulle. Antti Hannunpojan vanhemmista ja esivanhemmista tietojen löytäminen edellyttää kuitenkin Norjassa olevien arkistojen tutkimista.

Vaikka taakse päin ei enää pääsisikään, voimme hakea syvyyttä esivanhempiemme elämään monista lähteistä. Olen pannut merkille miten sukututkimus on kuin salapoliisityötä. Kokonaisuus syntyy monesta pienestä palasta. Välillä pitkä etsintä voi olla tuloksetonta, mutta toisaalta tehdyt löydökset tuovat mielihyvää. Tällaisessa sukuselvityksessä vaaditaan kriittisyyttä, mutta toisaalta mielikuvitusta. Todisteiden on oltava luotettavia tai muutoin tapahtunut on tunnustettava pelkästään olettamukseksi.

Antti Hannunpoika Kitin sukuseura perustettiin siis 11 päivänä syyskuuta 1998. Tämä oli eräs lähtökohta sukututkimustyön tekemiseen. Ennen tätä suvun järjestäytymistä on tietoja kerätty satunnaisesti. Erään lähtökohdan muodostaa Lapin Sivistyseuran saamelainen perherekisterikortisto. Tähän puheenvuoroon on koottu arkistotietojen perusteella ne henkilötiedot, mitkä tähän mennessä on ollut mahdollista saada. Lisäksi olen koonnut henkilökohtaisten kyselyjen avulla ja muita väyliä pitkin nuorempaakin tietoa. Toisaalta Kitti-suvusta ylipäätänsä puhuttaessa tuli usein esille Antti Hannunpoika Kitti. Antti oli elänyt vuosina 1786-1849. Todettiin keskustelujen jälkeen, että Antti on sopiva lähtökohta ja henkilöhistorioiden laatimista varten.
Antti Hannunpoika Kitti on Suomen puolella asuneista henkilö, joka voidaan paikantaa Utsjoelle. Hänestä ei kuitenkaan ole tallella kovinkaan paljon tietoja arkistossa eikä myöskään vanhojen ihmisten muistissa. Antilla oli kuusi lasta, kaikki elivät aikuiseksi ja näistä Broitta, Klemetti, Halssi ja Jouni perustivat perheen. Lähimpänä tavoitteena onkin Antti Hannunpoika Kitin jälkeläisten selvittäminen käyttäen apuna kaikkia mahdollisia lähteitä. Sukuhistorioiden kuten kaikkien muidenkin vanhojen tietojen kokoaminen on pienten murusten keräämistä suurempien kokonaisuuksien luomiseksi. Harvoin löytyy valmiita tietopaketteja, joista voi lohkaista kaiken haluamansa tiedon.

Kun Kitit vuoden 1852 asettuivat Inariin ja Utsjoelle oli heidän kotinaan aluksi koko laaja asumaton erämaa, jossa porot saattoivat vapaasti laiduntaa. Hannunpoika Kitin lasten perheet olivat etupäässä suuria. Yleensä asunnot olivat tuohon aikaan ahtaita, luultavasti yksihuoneisia. Melkeinpä tekisi mieli yhtyä tässä kohtaa siihen mitä Samuli Paulaharju kirjoittaa kirjassa Lapin muisteluksia, että enemmän on tilaa ulkona kuin sisällä; "Koko rantakenttä on samaa kotia kodan kanssa. aurinkoisena päivänä saattaa lappalainen istua työskentelemässä siinä yhtä hyvin kuin kodassakin...Joukossa pitkin kenttää nähdään kumollaan, syrjällään ja kohdallaan ahkiota ja porokelkkoja, jopa kottakärrytkin. Kivillä ja kantojen nenissä roikkuu joitakuita takkikuluja sekä muuan karvaton kinnipeski. Kentän pohjoisreunassa on parin koivuhaarikan ja karvakkojen varassa "luövvi", katos ja telineitä, joissa nähdään yhtä ja toista kotaväen tarvekalua: kenkäheinäkääröä, terva-astiaa, kantosatulaa, laukkua, poronlänkiä, puntaria. Luovvin katon suojassa säilytetään kuivattu poronlihavarastokin ja koivunoksalla riippuu pari kuivattua poron verimahaa, kentän vastaisella reunalla on pari pientä turpeilla päällystettyä kotaa, joissa säilytetään suolakalavarastot. Järven rannassa on nuotta ja verkkoulut. Sellainen on porolappalaisen kesäinen kenttä, erämaan asukkaan hiljainen kotitanhua kaukana tunturien takana.

Minkälaisena Kitit sitten näkivät sen maailman kun Inariin asettuivat? Asiakirjoissa on niukasti tietoja. Mutta eräitä lähteitä käyttämällä apuna voimme kuitenkin hahmottaa sitä maailmaa ja elämänolosuhteita missä esi-isämme elivät. Asiakirjatietojen mukaan Antti Hannunpoika on ollut poromies, ei luultavasti kuitenkaan mikään suurporonomistaja, mutta kuitenkin on poroilla ja muilla luonnonantimilla itsensä ja perheensä elättänyt. Ennen kuin raja Norjaan suljettiin porosaamelaisilta vuonna 1852 jutasi Antti Hannunpoika luultavasti keväällä Jäämeren rannikolle ja talveksi syvälle Suomen puolen outamaihin, joissa oli jäkälää poroille ja suojaa ihmisille ja polttopuita.

Vaikka Antin syntymäpaikaksi on merkitty Utsjoki, niin hänen lapsensa kuuluvat niihin poromiehiin, jotka vuoden 1852 rajasulun jälkeen asettuivat Suomen puolen tunturi- ja outamaihin. Ilmeisesti muutto Suomeen Norjasta olisi ollut paljon suurempi mikäli sitä ei Suomen puolelta olisi estetty. Tästä asiasta toteaa mm. Lapin komitea mietintö seuraavaa: .."Kun ulkovallan alaiset lappalaiset Suomeen muuttaessaan useimmiten tahtoisivat tuoda mukanaan suuria porokarjoja, ei heitä ole tahdottu hyväksyä Suomen asukkaiksi, varsinkaan vuonna 1852 säädetyn rajan sulkemisen jälkeen, koska jäkälämaita on täytynyt säästää maan omien asukkaiden poroille. Verrattain harvat lienevät nekin ulkomaiset lappalaiset, jotka lakia kiertäen ovat päässeet porokarjoinensa maahan pujahtamaan…".

Asiakirjojen mukaan ensimmäiset porosaamelaiset muuttivat Inariin jo 1860-luvulla. Vuonna 1865 muutti Utsjoelta kolme porosaamelaista perhekuntaa: West, Länsman ja Högman. Vaikka rajasulku tapahtui jo vuonna 1852, niin muuttoliike voimistui suuremmassa määrin vasta 1880-luvun aikana. !880-luvulla muutti Jomppasen suvun jäseniä Menesjärven seudulle; samoin Antti Hannunpoika Kitin lapset ja lasten lapset muuttivat eri puolille Inaria. Lismajoen alueelle muutti Länsmanneja vuosina 1865 ja 1880. Osa Salkko Niinan tytöistä ja pojista meni naimisiin Broitta Kitin lasten lasten kanssa ja osa Briitan veljen Hannun lasten kanssa. Rajasulun jälkeen Antin lapsista Hannu, Jouni, Klemet ja Broitta muuttivat Utsjoen puolelta Inariin siten, että Hannu muutti aluksi Lemmenjoelle, Jouni Marastotuntureille ja Klemetti Inarijärven myöhemmin perheiden lisääntymisen myötä karjanhoitoon. Maaniittyjä oli tuohon aikaan Inarin karuilla metsänraja-alueilla tuskin ollenkaan, vaan heinämaat muodostuivat etupäässä huonosti saraa kasvavista ja usein hajallaan eri suunnilla asumusten ympärillä sijaitsevista suopilkoista.

Kun porosaamelaiset rajasulun jälkeen asettuivat alueelle, yhteen ja samaan paikkaan kiinteän asuntoon kesti vuosikymmeniä ennen kuin elämä vakiintui. Erityisesti 1880 luvulla muuttivat lähinnä Jomppaset, Länsmannit ja Kitit Inarin puolelle. Vuoden 1852 rajasulku Suomen ja norja välillä oli vaikeuttanut poronhoitoa pohjoisimmassa Lapissa. Tämän seurauksen Inarin puoli houkutteli laajoine ja lähes koskemattomine jäkälämaineen. Niinpä Antti Hannunpoika Kitin lapset asettuivat Inarissa lähes neitseelliselle alueelle pitäjän pohjois- ja länsiosiin. Koska nämä alueet jo aikaisemmin mainituista syistä olivat lähes asumattomia, ei myöskään riitoja uudisasukkaiden ja porosaamelaisten välillä juurikaan esiintynyt.

Koska nomadiporonhoito vaati suuria maa-alueita ja juuri Utsjoellla alkoi olla puute hyvistä porolaitumista sinne saapuneen liikaväestön vuoksi, olivat Inarin alueet lähes koskemattomat. Esimerkiksi Länsi-Inarin erämaat ja tunturialueet olivat lähes koskemattomia. Alussa suurin osa Inariin muuttaneista Kiteistä eli kuten aikaisemminkin, vaihdellen asuinpaikkaa sen mukaan kuin porojen laiduntaminen vaati. Muuttuneissakin olosuhteissa toimeentulo perustui poronhoitoon ja rajasulun jälkeen Antin lapsista Hannu, Jouni, Klemet ja Broitta muuttivat Utsjoen puolelta Inariin siten, että Hannu muutti aluksi Lemmenjoelle, Jouni Marastotuntureille ja Klemetti Inarijärven myöhemmin perheiden lisääntymisen myötä karjanhoitoon. Maaniittyjä oli tuohon aikaan Inarin karuilla metsänraja-alueilla tuskin ollenkaan, vaan heinämaat muodostuivat etupäässä huonosti saraa kasvavista ja usein hajallaan eri suunnilla asumusten ympärillä sijaitsevista suopilkoista. Kun sukulaiseni siis asettuivat alueelle oli Inarin mäntymetsäraja-alueelle perustetuista tiloista toimeentulomahdollisuuksien puuttumisen vuoksi jätetty autioiksi Nämä alkuperäiseen asutukseen kuuluvat ihmiset olivat muuttaneet Inarin kirkonkylään ja Ivaloon. Maat olivat siis autiot ja tyhjät, joten esi-isämme saapuivat melko tyhjältä näyttävälle alueelle.

Seuraavaksi ajattelin hahmotella niitä olosuhteita missä ihmiset tuolloin täällä elivät. 1800-luvulla ihmisiä oli vähän ja nekin asuivat varsin hajallaan eri osissa Inaria. Kesällä kuljettiin vesiteitse ja polkuja pitkin. Talvella taas kuljettiin porolla. Poikki laajojen asumattomien erämaiden kulki vanhastaan muutamia valtaväyliäkin. Kesällä vesireitit kuljettiin soutaen ja sauvoen. Talvisin näitä vanhoja kulkuteitä kuljettiin porolla ajaen. Näitä vanhoja kulkuteitä vaelsivat tuolloin myös virkamatkoillaan virkavallan ja kirkon edustajat. Kerran vuodessa talvella käytiin kantamassa verot ja pitämässä käräjät. Paikka täällä Inarissa oli luultavasti Pielpajärvi. Pari kertaa vuodessa erämaiden väki kävi markkinoilla Norjan puolella joko Possukopissa tai Varangissa. Paulaharjua lainatakseni "Mutta rannattomassa jänkien ja tunturien maassa, jossa kansa harhaili hajallaan, täytyi pitää omat markkinansa talviseen aikaan, jolloin tiettömissä erämaissa pääsi tavarakuormineen parhaiten liikkumaan. Markkinoille saapui koko seudun kotaväki. Saapui näihin tilaisuuksiin kauppamiesten kintereillä' myös kruununvouti perimään veroja, tulipa tuomarikin lukemaan lakia lappalaisille ja selvittelemään heidän riitajuttujaan. Markkinapaikkoina olivat tavallisesti Lapin kirkkoseudut ja kauppakenttä oli kirkon lähimailla. Posti kannettiin kerran kuukaudessa Inarin alueelle Kittilästä käsin läpi laajan asumattoman Repokairan.

No minkälaiseen elämään sitten esi-isämme täällä törmäsivät? Kun he saapuivat Inarin alueelle olivat he tulleet poron esi-isän villipeuran entisille pyyntimaille. Täällä olivat entisaikojen saamelaiset pyytäneet villipeuroja syvillä peurojen kulkuteille kaivetuilla piikkipohjaisilla kuopilla. Näitä kuoppia tavataan vieläkin eri puolilla Inaria kankailla, järvien tai soiden välisillä kannaksilla. Peurakanta kuitenkin romahti luultavasti liiallisen pyynnin seurauksena jo 1700-luvulla. Kun Kitit saapuivat tälle alueelle oli enää muutama villipeura jäljellä.

Varmaankin tällaisia pyyntikuoppien rivistöjä näkivät esi-isämme jutaessaan ja asettuessaan vähitellen tälle alueelle 1800-luvun aikana. Kun esi-isämme liikkuivat poroja paimentaessaan eri puolilla Inaria he todennäköisesti kohtasivat myös nälkää näkevää kanta-asutusta, joka oli joutunut turvautumaan pettuleivän valmistukseen. Tutkijoiden mukaan vuosina 1740-1880 käytettiin pettuleivän valmistusta varten yhteensä yli 2 miljoonaa mäntyä.

Ennen vuotta 1852 Inarin kanta-asukkailla, kalastajasaamelaisilla ei ollut montakaan poroa. Viime vuosisadan vaihteen tienoilla laidunsi Inariin alueella parhaimmillaan jopa 30 000 poroa. Ennen vuotta 1852, jolloin Norja puolen saamelaiset pääsivät Suomen puolelle, lienee vielä melkoista suurempi poromäärä laiduntanut vuosittain Utsjoen ja Inarin metsärajaseuduilla (kuva )
Poronhoito tapahtui siten, että suuremmat poronomistajat hoitivat siellä karjansa itse, kukin erikseen. Ehkäpä jo tuolta tai vielä kaukaisemmalta ajalta on peräisin ns. raition käyttö. Tällä tarkoitan sitä, että koska pienporonomistajat eivät samalla tavalla voineet hoitaa porojaan kukin , joutuivat he jossain määrin suurempien omistajien mielivallasta riippuvaiseksi ja jättämään poronsa sovittua maksua vastaan hoidettaviksi.

Porosaamelaisten asettuminen toi esille tietynlaisia ongelmia jotka jossain määrin kohdistuivat täällä eläneeseen väestöön. Nimittäin pororikkaiden porot sotkivat ja paikallisen väestön niittyjä jne.
Kun porosaamelaiset rajasulun jälkeen asettuivat alueelle, yhteen ja samaan paikkaan kiinteän asuntoon kesti vuosikymmeniä ennen kuin elämä vakiintui. Erityisesti 1880 luvulla muuttivat lähinnä Jomppaset, Länsmannit ja Kitit Inarin puolelle. Vuoden 1852 rajasulku Suomen ja norja välillä oli vaikeuttanut poronhoitoa pohjoisimmassa Lapissa. Tämän seurauksen Inarin puoli houkutteli laajoine ja lähes koskemattomine jäkälämaineen. Niinpä Antti Hannunpoika Kitin lapset asettuivat Inarissa lähes neitseelliselle alueelle pitäjän pohjois- ja länsiosiin. Koska nämä alueet jo aikaisemmin mainituista syistä olivat lähes asumattomia, ei myöskään riitoja uudisasukkaiden ja porosaamelaisten välillä juurikaan esiintynyt.

Lapinkomitea vuodelta 1905 toteaa, että viime vuosikymmeninä ovat kuitenkin pimentolappalaiset samoin kuin kalastajalappalaisetkin alkaneet perustaa uudistaloja ja kruununmetsätorppia ja sen kautta muuttuneet kiintonaisiksi asukkaiksi. Paimentolaisen täytyy tosin vielä käyttää kotaa poronhoitotoimissa väliaikaisena asuntona, mutta hän samoin kuin hänen perheensäkin viihtyivät paremmin hirsistä tehdyissä huoneissa. Kiintonaisen asunnon hankittuaan alkaa lappalainen harrastaa karjanhoitoa, hankkimalla taloonsa lehmän tai kaksi, kuin myös maanviljelystä, heiniä ja perunoita viljelemällä siinä määrin kuin ilmasto-olot sallivat. Kiintonaisen asunnon hankittuaankin harjoittavat nimittäin lappalaiset entisiä elinkeinojaan, poronhoitoa ja kalastusta yhtä suuressa määrin kuin ennenkin. Varsinaisia porolappalaisia perheitä lapinkomitea ilmoittaa olleen vuonna 1905 Utsjoella 6 ja Inarissa 23. Eli Inarin ja Utsjoen porosaamelaisista näyttää varsin moni olleen Antti Hannunpojan jälkeläinen.

Sukulaistemme asumisesta saamme jonkinlaisen käsityksen lapinkomitea (1905) mietinnöstä: "Paimentolaisena eläminen ja ahtaissa oloissa asuminen lienevät vaikuttaneet siihen että lappalaisen puhtaus ja siisteys jättää paljon toivomisen varaa. Lappalaisen asuinhuone on usein huonosti siivottu ja pahanhajuinen ja ruoka-astiat likaiset samoin kuin lappalainen itsekin. Saunaa ei monessa lappalaistalossa ole, vaikka lappalainen mielellään kylpee kun tilaisuutta on." Varsin pian varsin moni Antti Hannunpoika Kitin jälkeläisistä alkoi muodostaa tiloja eri puolille Inaria, mutta jokunen perustettiin lähinnä Karigasniemen suunnalle. Kuten Vaskojoen Pyhäjärvelle Nils Kitti Pyhäjärvi nimisen tilan vuonna 1884,Niila Kitti 1902 Uutela nimisen tilan, Vaskojoelle Närrijärvelle perusti Niilo Länsman Koskenniska nimisen kruununmetsätorpan, Hopitosjoenjoensuu nimisen tilan perusti Niiles Kitti 1899. Lismajoelle Niila Länsman, joka oli naimisissa Briitta Kitin tyttären Maggan kanssa, Lismajoki nimisen tilan 1907, Hannula nimisen tilan perusti vuonna 1907 pikku Hannu, eli Hanssi Kitin (s. 1818) poika. Näätämön suunnalla Jouni Antinpoika Panne, joka oli naimisissa Ella Klemetintytär Kitin kanssa, perusti Varpuniemi nimisen tilan vuonna 1895. Paudijärvestä laskevan Siuttajoen varrella olevan lompoloon perusti Niilo Kitti (Klemet Kitin poika) Kitinlompolo nimisen kruununmetsätorpan. Solmusjoenlompolon kruunumetsätorpan perusti vuonna 1901 Raudna Panne (Rauna oli Klemetti Kitin tyttö, joka myöhemmin vuonna 1900 meni naimisiin Jouni Kitin isän Lars Ole Westin kanssa). Vuosi 1898 oli vilkkainta torppien perustamisen aikaa, sillä tuona vuonna perustettiin kruununmetsätorppia 20 kappaletta. Viimeinen säilynyt vuokrasopimus solmittiin Gaupin torpalle ja sen perustaja oli tunturisaamelainen Mihkal Gaup, jonka isoäiti oli Anttin Hannunpoika Kitin tyttö Briitta Kitti. Kruunumetsätorpinta Lismajoki ja Hannula muutettiin myöhemmin uudistiloiksi. Torppia perustaneiden joukossa oli edelleen paljon porosaamelaisia, mutta enemmistä perustajista oli kalastajasaamelaisia. Porosaamelaisten torppien perustamisen myötä yhä enemmän erämaita tuli asutuksen piiriin. Asutuksen levittäytyminen asumattomiin erämaihin takasi sen, ettei riitoja talollisten ja porosaamelaisten välillä juuri esiintynyt. Tiettävästi ainoat riidat syntyivät siitä, että tunturisaamelaiset syöttivät karjojaan liian lähellä talollisten taloja.

Utsjoella Antti Hannunpojan pojan Hansin (s.1818) tytöistä Magga (s. 1851) avioitui Niiles Niittyvuopion kanssa ja hänen mies Niiles perusti Karigasniemella Karigasniemi nimisen tilan. Magga sisko Inka (s.1856) avioitui Uulan poika Niittyvuopion kanssa ja mies Karigasniemelle Jokisuus nimisen tilan. Magga ja Inkan siskoista nuorin, Kristiina (s.1864) avioitui Karvasjoelle Petteri Guttormin kanssa. Kun niillä seuduilla johon Kitit perustivat tilan tai kruunumetsätorpan sattui olemaan niittyjä, ryhtyivät he pitämään lehmää, joskus, vaikka harvoin useampiakin.

Kuten katsaus Antti Hannunpoika Kitin jälkeläisten asettumiseen Inariin ja tilojen perustamiseen osoittaa oleskelivat he viime vuosisadan vaihteessa Vätsäritunturin, Silisjoen, Ii- ja Paudijärven seutuvilla. Lisäksi heitä oleskeli Muotkatuntureilla, Peldoaivin ja pyhäjärven tienoilla sekä Vasko-, Repo- ja Ivalojoen latvamailla. Alueille jonne Antti Hannunpojan jälkeläiset asettuivat, ei voinut harjoittaa maanviljelystä, jonka totesivat myös viranomaiset. Alueet olivat viljelykselle kelpaamattomia. Niinpä näistä seikoista johtuen on myös ymmärrettävää se kruununmetsätorppien perustamisinto.

Monet Inariin muuttaneista porosaamelaisista käyttivät tuolloin kahdenlaisia asuntoja, nimittäin kiinteitä, jotka oli salvettu hirsistä, sekä siirrettäviä kotia. Edelliset olivat yleensä pienemmät kuin suomalaisten asuinrakennukset ja erosivat niistä myöskin rakennustapaan nähden, ollen tavallisesti hatarasti tehtyjä. Inariin muuttaneilla sukulaisillamme sijaitsi talviasunto tavallisesti porolaitumen keskustassa, se oli paremmin rakennuttu kuin kesäasunto, mikä rakennettiin jonkun kalarikkaan järven taikka joen rannalle. Kesäasunnolle, jonka ympärillä sukulaisillamme oli vähäiset viljelykset, muutettiin porojen vastotusajan päätyttyä toukokuun lopulla. Talvipaikalle siirtyminen tapahtui ensi lumilla. Nautakarjaa varten oli kummallakin asuinpaikalla olemassa navetta ja ladot. Kesäasunnossa oli tavallisesti yksi huone, jota vastoin talviasunnossa sellaisia oli useampia, ainakin tupa ja kamari. Huoneet olivat pienet, matalat ja pieni-ikkunaiset. Asuntalojen hirret lepäsivät suoraan maan päällä.

Lapin komitea toteaa, että porojen paimentamiseen nähden on olemassa tuntuva ero lappalaisten ja suomalaisten välillä ja onpa huomattavissa eroa tässä suhteessa vielä eri elinkeinoa harjoittavien lappalaisten välillä. Tunturilappalainen, joka yksinomaan elää poronhoidosta on melkein aina porojensa parissa, siirtäen asuntoaan sen mukaan kuin poroja on kuljetettava vereksille laitumille. Vielä muudan vuosikymmen sitten paimensivat nämä lappalaiset porokarjojansa kesät talvet, mutta viime vuosina on tunturilappalainenkin, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, alkanut laskea poronsa kesän ajaksi heti vasomisen ja merkitsemisen jälkeen, kesäkuussa laitumelle. Syyksi kesäpaimennuksesta luopumiselle sanotaan olleen osaksi sen, että melkein kaikki tunturilappalaiset ovat viime aikoina alkaneet perustaa kiinteitä asuntoja.

Inarissa kaikista kruununmetsätorpista 19:llä oli vuosisadan vaihteessa kullakin enemmän kuin 200 poroa. Läheskään kaikki torpat eivät kuitenkaan harjoittaneet pelkästään poronhoitoa. Kuitenkin Inarin kahdessa suurimmassa porotorpassa oli molemmissa yli 2500 poroa. Kysymyksessä lienevät ilmeisesti olleet Niila Magga ja Salkko Niila (joka oli naimisissa Briitta Kitin tytön Maggan kanssa). Asiakirjojen mukaan vuosisadan vaihteessa "Pikku Hannu"(s.1848) omisti 2000 poroa ja Pyhäjärven Uula (s. 1871) 1200. Magga Niilan ja Salkko Niilan taloissa oli myös lehmiä, toisessa kolme ja toisessa neljä.

Kuten sanottu joutuivat sukulaisemme viranomaisten silmätikuiksi suurten porolaumojensa kanssa. Viranomaiset kun epäilivät, että porosaamelaiset hävittävät metsää ja tuhoavat porolaitumet. Esim. suojametsäkomissio toteaa, että kaikkein räikeimmässä muodossa pistää metsänhävitys silmiin niiden metsärajatalojen ympäristössä, missä eniten harjoitetaan poronhoitoa, ja tällaiset varsinaiset poronhoitotalot ovatkin luonnollisista syistä suurimpana osana esimerkiksi Inarin pitäjän mäntymetsärajalla perustetuista asutuksista. Suurien poronomistajien talonperustamisaikeita äärimmäisiin metsärajametsiköihin onkin tämän johdosta metsänhoitovirkailijan taholta enimmäkseen vastustettu, mikä onkin aivan oikeutettua niin kauan kuin poronhoitoa saadaan harjoittaa miten tahansa aivan rajattoman vapaasti mäntymetsärajallakin. Komissio jatkaa luvatonta asutusta voitaneen pitää etenkin vanhemman asutuksen alkuasteena.

Myös poronhoitotavat olivat esi-isillämme perinteiset. Vieläkin on Länsi-Inarin tuntureilla nähtävinä vanhoja lypsykaarten jälkiä. Vaatimia pyydystettiin lypsettäviksi suopungeilla, joskus ajettiin vaatimet varta vasten tehtyihin lypsykaarteisiin, joita käytettiin ennen varsin yleisesti. Poronhoidon kuva tuohon aikaan oli sellainen, että monissa paliskunnissa porojen omistus oli keskittynyt muutamien harvojen käsiin. Paistunturin ja Kaldoaivin paliskunnissa poroista kuului muutamalle harvalle, jotka harjoittivat poronhoitoa pääelinkeinonaan. Porosaamelaisten pysyvä asettuminen tänne alkoi näkyä vähitellen monenlaisina ristiriitoina. Jotkut kruunumetsätorppareista kirjoittivat viranomaisille valituskirjelmiä siitä nämä ilmoittivat, että porolappalaiset kaikkina aikoina laskevat porotokkansa liki taloja ja tekevät jäkälämaille suurta pilaa. Samaten valitettiin siitä, että nämä samat ihmiset syöttävät ja pilattavat postiteitten varsia kaikki järjestään, mistään järjestyksestä huolimatta.

Mutta talvella elämä olikin toisenlaista lainatakseni taas Paulaharjua: " se mikä kesällä oli hajallaan pitkin kenttiä tai oli luovvissa tai aitassa, joutui kovaan käyttöön. Reet olivat tavaroiden kuljettamisessa välttämättömiä kun siirryttiin paikasta toiseen poroja paimentaessa. Talvella oli kuitenkin omat vastuksensa ja ne olivat suuret susilaumat, jotka välillä joukolla syöksyivät porotokkaan harjoittaen sen ja tappaen kymmenittäin porojaetavallisesti tällaiset susilaumat päästyään veren makuun jatkoivat naapurikodan porotokkaan aiheuttaen siellä samalla tavalla kaaoksen. Susien takia porojen luona oli jatkuvasti oltava joku."

Joulu ja pääsiäisen aika oli Antti Hannunpojan lapsille suuria pyhä aikoja. silloin saatettiin ajaa poroilla jouluna Pielpajärven kirkolle. Se toi vuoden pimeimpään aikaan tarpeellista vaihtelua.
Pääsiäinen oli jo huomattavasti paljon iloisempi valoisampi.Niinpä kirkkokentällä saattoi tuolloin kirkonväen joukossa nähdään esi-isiämmekin pukeutuneina mustiin tai valkoisiin purkapeskeihin. Pääsiäispyhät olivat tänne muuttaneille sukulaisillemme suurta juhlaa. Markkina-ajat olivat muutoinkin vilkasta aikaa. ajettiin porolla sinne tänne ja tehtiin kauppoja. Markkinapäivinä saarnattiin kirkossa ja jaettiin ehtoolliset. Tuomarintuvassa puolestaan istui lainvartija ratkomassa esille tulleita erimielisyyksiä. Ehkäpä esi-isämme osasivat myöskin joikaamisen taidon. todennäköisesti suvussamme on ollut myös tietäjiä, joita jotkut kutsuvat noidiksi. Niistä kuitenkin perimätieto vaikenee, eikä minulla ole niin paljon rohkeutta, että uskaltaisin tästä enempää puhua.
Jos 1800-luvulla oli lähimpiin naapureihin pitkät etäisyydet, niin metsän pedon, karhut, sudet, ahmat ja monet muut elävät asuivat monesti aivan aidan takana. Sinä vaiheessa kun ihmiset hankkivat karjaa, nämä naapurit muistivat kyllä ottaa oman veronsa.

Kun muistelen omaa äitiäni vuonna 1898 syntynyttä Magga Kittiä (hänen isoisänsä Jouni oli Antti Hannunpojan toiseksi nuorin lapsi) , niin mieleeni on jäänyt hänen erinomainen kertomataitonsa. Kuunnellessani hänen lukuisia kertomuksia maahiaisista, staaloista saatoin melkein tuntea niiden läsnäolon. Tämä avasi näkökulman myös siihen rikkaaseen kertomaperinteeseen mitä äitini kertomukset kumpusivat eli hänen vanhempiinsa ja isovanhempiinsa. Varsinkin äitini kertomus siitä miten eräs saamelainen oli saanut pyydystetyksi maahiaisten lehmän on jäänyt syvästi mieleeni. Maahiaiselta hankitut lehmät kun olivat erinomaisen hyviä lypsämään. Toivonkin, että tämä tilaisuus on omiaan rohkaisemaan sukumme jäseniä rohkaisee jatkamaan sukumme kertomaperinnettä.

Lopuksi toivotan Antti Hannunpoika Kitti sukuseura ry. puolesta tervetulleiksi tähän tilaisuuteen ja Kitti suvun vaiheiden pariin ja kaikki yhtä köyttä vetämään. Työ on laitettu alulle ja paljon on vielä työtä edessä. Inarissa 8.7.2000, Jouni Kitti, Antti Hannunpoika Kitti sukuseura ry. puheenjohtaja.

2. Kerttu Vuolab

Hyvää päivää kaikille! Minä olen Kerttu Vuolab.
Sydämellinen kiitos kutsusta tulla tähän sukujuhlaan kehumaan omaa sukuamme. Ilmoituspaperissa on etukäteen näkynyt, että puhun kertojista kolmessa polvessa. Mutta kerrankin, kun saan oikein kutsusta kehua, en tyydykään vain kolmeen polveen, vaan puhun kertojista monessa polvessa.

Kertojia monessa polvessa
Minä kuulun Kitti-sukuun sekä äitini että isäni puolelta. Äitini, Kristiina Vuolab, os. Kitti, on Andaras Hanssin tytär. Isäni Nils Ola Vuolab kuuluu myös Kitti-sukuun. Hänen äitinsä Maarit Vuolab, os. Länsman, oli äitinsä puolelta Kittejä. Minun mummollani oli siis miniänä pikkuserkkunsa.

Nuorena neitosena minäkin ajattelin niin kuin kaikki nuoret saman ikäisenä: Näin ainutlaatuista tyttöä kuin tässä astelee ei ole maailmassa näkynyt vielä tähän päivään mennessä. Kävellessäni Tenon rantaa 15-vuotiaana luulin, että maailma on minulle helppo nakki.

Olimme isoisämme Andaras Hanssin kanssa ongella. Siinä soudellessa meillä oli hyvää aikaa keskustella. Ukki kertoi jotain sukulaisista. Hän selvitti tarkkaan sukujuuret, ketkä ovat serkkujani, ketkä ovat sukua toisessa tai kolmannessa polvessa. Tarinointi tuntui kestävän iät ja ajat, kyllästyin ja kysäisin:
- Mihin ihmeen kummaan minä tarvitsen kaikkia noita suuria sukutietoja, ensimmäisen, toisen ja kolmannen polven sukulaisistani?

Isoisäni vastasi:
- Lapseni, sinä tarvitset itsesi tuntemiseen sukutuntemusta. Katsos ihminen, joka tuntee sukunsa, tuntee myös käsiensä voiman. Hän tietää oman sukunsa heikkoudet ja vahvuudet.

- Peukalo olet sinä itse. Sinulla on pitävä ote vanhempiesi sukupolveen. Myös isovanhempiisi sinulla on tiukat siteet. Mutta esivanhempiisi otteesi jo heltiää. Kun menet vielä kauemmaksi edelliseen sukupolveen, et enää pystykään nostamaan kovin painavia esinettä peukalon ja pikkurillin varassa.

- Jos tunnet tämän käden sukupolvet, olet koko lailla alkanut tuntea itsesi. Näet sukusi ihmisissä vikoja, jotka löytyvät sinustakin. Mutta tarkemmin sukua tutkisteltuasi alat löytää itsestäsi myös hyviä puolia ja lahjojasi. Ne taas auttavat sinua hyväksymään heikkoutesi.

Silloin nuorena ajattelin, että isoisä höpöttää vanhuuden höperyyksissään kaiken maailman joutavia juttujansa. Täällä saamelaisten keskuudessa ei siihen aikaan ollut tarinankertoja kovin viisaaksi arvostettu ihminen, vaan päin vastoin pidettiin tyhjän puhujana. Vaikka silloin, yli 30 vuotta sitten, koko seutukunta tarinoi toisillensa yötä päivää muisteluksiansa, erityisesti syrjäseuduilla. Jostain syystä oikeina satuina pidettiin vain staalo-, äpärä-, kortto-, haltija- ja sen sellaisia juttuja. Ehkäpä sen takia sadut ja muinainen pakanausko liitettiin yhteen. Silloin ei ollut sopivaa tosi uskovaiselle tarinoida niin kuin ei ollut joikaaminenkaan. Usein ihmiset tuomitsivat tarinankertojat syntisiksi.

Isoisän ja äidin tarinat ohjasivat minut kirjailijan polulle
Ukkimme Hans Kitti oli omassa lapsuudessaan kokenut tarinoinnin vallan muuksi kuin synniksi. Hän oli luonnossa eläessään havainnut sen hyväksi keinoksi opettaa asioita. Ehkäpä sen takia hän selittikin meille lapsenlapsillensa luonnontuntemusta kertomalla eläimistä, ympäröivästä maastosta, töistä ja kaikesta muustakin ihmiselämään liittyvästä. Äitimme on tullut isäänsä kertojana. Vielä nykyäänkin hän puhuu meille lapsillensa satujen ja tarinoiden kautta. Ollessamme pieniä hän opetti meitä töihin ja vastuuseen vaikkapa niin, että alkoi yhtäkkiä puhua eläinten suulla:

- Nyt on jo mentävä kiireesti lehmien luokse. Ne kuuluivatkin jo sanovan, että tämän väen kellot ovat tainneet kaikki pysähtyä, kun näin kauan viivyttelevät!

Suullinen kertomaperinne on seurannut minua monessa muodossa koko elämäni ajan. Kymmenkunta vuotta sitten olimme äidin kanssa ostoksilla. Olimme jo nostaneet tiskille ostoksemme. Minä aloin kaivaa lompakkoa, äiti pisteli tavaroita pusseihin ja alkoi kertoa tarinaa:

Kauan sitten korppi ja lapintiainen olivat menneet hevosella metsään hakemaan polttopuita. Kuormaa tehdessään korppi jupisi itsekseen: - Rungot alimmaisiksi, rungot alimmaisiksi!
Lapintiainen alkoi väittää vastaan: - Ei ei, risut alimmaiseksi, risut alimmaiseksi!
Kuorman kumppanukset tekivät niin kuin tiainen käski. Panivat risut reen pohjalle ja rungot niiden päälle. Kotia mennessä kuorma kaatui jyrkänteessä ja hajosi pitkin mäkeä.
Korppi alkoi motkottaa: - Minähän sanoin, että rungot alimmaisiksi. Mutta sinä käskit panna risut alimmaisiksi. Muista tästä lähtien, että kuorma ei sillä tavoin pysy ehjänä. Toista on silloin, kun rungot ovat alimmaisina, se pysyy koossa ja pystyssä koko matkan kotia asti.

Tyttö, joka oli kassalla, tuntui pitävän ihmeen, että täällä on vieläkin ihmisiä, jotka osaavat ja malttavat tarinoida niin viisaasti kesken arkikiireiden. Minulle siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Juuri sillä tavalla äitimme onkin meille lapsillensa puhunut ja selittänyt asioita vauvasta saakka. Kertoili meille tarinoita aamusta iltaan.

Eivätkä Saamenmaan tarinankertojat vielä ole kadonneet, toki vähentyneet kylläkin. Nykyään ihmisten kertomistaitoa verottavat autot, tv:t, tietokoneet, puhelimet ja muut tekniset vempaimet, joilta ei liikene aikaa ihmisten keskinäiseen jutusteluun. Onneksi tarinoita on alkanut ilmestyä kirjoissa. Kirjalliset sadut säilyvät kansien välissä tulevien polvien luettavaksi. Varsinkin vielä kun nykyään saamelaislapset ovat alkaneet oppia koulussa oman äidinkielensä luku- ja kirjoitustaitoa. Nouseva polvi käyttää yhä paremmin myös kirjallisena kielenä saamea.

Suurta osaa vanhemmasta polvesta ja vielä minun ikäisetkin kaiketi, kertomaperinne on syleillyt maailmaan. Esi-isäni Andaras Kitti oli eräänä kertojalähteenä Samuli Pulaharjulle, joka täällä pohjoisessa kierteli ja keräsi saamelaisten suullista perinnetietoutta. Minusta tuntuu, että suullinen tarinointi on rikkaus, jonka olemme perineet suvussa sukupolvelta toiselle.

Ukkivainaa ja äiti eivät suinkaan ole ainoita taitavia Kittejä, joiden kerrontaa olen kuullut. Sellaisia on paljon: isäni, Kaarina-tädin miesvainaa, Uula Niittyvuopio, setävainaa Hans Vuolab, mummoni veli Uutelan Uula-vainaa, Rauna A. Guttorm, Peltovuoman Antti, Pikku-Jussi....mainitakseni vain muutamia, joiden kerronnasta itse olen saanut nauttia. En voi tässä ruveta kaikkia luettelemaan, mutta epäilemättä te itse kukanenkin voisitte lisätä listaan paljon muitakin. Muistelkaa vain omia kokemuksianne Kitti-sukulaistenne kanssa jutustellessa.

Ihmiset haluaisivat antaa lapsillensa elämässä selviytymiseväiksi kaikki kuulemansa viisaudet ja kaiken kokemansa rakkauden. Tarinan kertominen on lempeä keino osoittaa toiselle välittämistä ja rakkautta. Mielestäni se viisaus on rakkautta, jonka olen läheisiltäni saanut tarinan kertomisena. Sitä rakkautta haluaisin antaa tuleville polville. Kirjoitan kirjoja, jottei meidän arvokas kertomaperinteemme katoaisi. Sen vuoksi teen työtäni Davvi Girji - nimisessä kirjakustantamossa kirjoitus- ja kielikonsulenttina, jotta oikein pääsen lellimään ja hellimään kertomaperinnettämme tulevia polvia varten.

Kehotan vielä teitä rakkaat sukulaiset: katsokaa toinen toisianne silmiin ja nähkää itsenne sukulaistenne silmistä kuin peilistä!

Kiitos!

3. Maritta Stoor

Puheenvuoroni, joka tulkitaan saameksi, jakautuu kahtia. Ensiksi kerron lyhyesti sukuseuratyöstä yleensä ja sitten Andaras Hannunpoika Kitin sukuseurasta. Toiseksi saatte ohjeet muun muassa seuraan liittymisestä, sukutietojen kokoamisesta ja jäsenmaksuista. Lopussa on vielä pari ilmoitusasiaa.

Sukutunne on tärkeä. Me kuulumme moniin sukuihin. Olemme isämme ja äitimme sukua, meillä on neljä isovanhempaa ja kahdeksan isovanhempien vanhempaa. Sitten esivanhempia onkin jo kuusitoista, kolmekymmentäkaksi, kuusikymmentäneljä jne. Sukuviesti-lehden toimitussihteeri Heikki Manninen kirjoitti taannoin Lapin Kansassa (6.6.2000): "Jos pystymme selvittämään kaikki esivanhempamme 1700-luvun puoliväliin meillä kaikilla on 256 esivanhempaa eli kuulumme yhtä moneen sukuun. 1500-luvulle mentäessä esivanhempia on ainakin jo 30 000 kappaletta!"
On siis identiteettikysymys, mihin sukuun tai sukuihin haluamme kuulua. Me täällä olevat tiedämme olevamme Kittejä, me haluamme olla Kittejä - tai, jos sallitte leikinlaskun, emme voi muuta kuin olla Kittejä.

Me kaikki olemme eri tavalla Kittejä, olemme erilaisia, erikielisiäkin ja yksilöinä jokainen meistä on ainutkertainen. Erilaisuus on meille itsestään selvyys ja voimavara. Eroistamme huolimatta voimme löytää myös meitä toisiimme yhdistäviä tekijöitä. Sukutunne on tärkeä, ja sen vaalimiseen sukuseura on oiva väline.

Sukuseuran perustamisen syyt:
Suvusta on tullut näinä aikoina tärkeä osa ihmisen identiteettiä monista eri syistä: osa syistä on yksilö- ja ryhmäpsykologisia, osa taas yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja kulttuurisia. Joillekin sukututkimus on myös aktiivisen etnopolitiikan väline. Meille seuran perustajajäsenille, Paula Ahoselle, Jouni Kitille, Satu Natuselle, Aslak Niittyvuopiolle ja itselleni, tärkeimpiä syitä ovat kuitenkin olleet haluamme rakentaa sukutunnetta ja sukuyhteistyötä yli valtakuntien rajojen. Suvun tärkeyttähän Kerttu Vuolabkin käsi-vertauksellaan korosti. Toinen syy oli tarpeemme oppia tuntemaan omat juuremme ja oppia hyväksymään ja arvostamaan omaa historiaamme. Nämä seikat kirjattiin myös seuran sääntöihin sen virallisiksi tavoitteiksi sukutietojen ja perinteen keruun lisäksi.

Sukuseuran perustaminen:
Andaras Hannunpoika Kitin sukuseura ry - Andaras Hannobártni Kitti soahkasearvi rs perustettiin 11.9.1998 Helsingissä, ja se rekisteröitiin 16.4.1999. Seuran kotipaikaksi merkittiin Inari, jossa useimmat suvun jäsenistä asuvat. Yhdistysrekisteristä saatujen tietojen mukaan seura on Suomen ainoa rekisteröity saamelainen sukuseura. Toimivia saamelaisia sukuyhteisöjä, jotka ovat pitäneet jo useita sukukokouksiakin, on toki paljon.

Mainittakoon tässä, että Suomessa vallitsee paraikaa oikea sukuseurabuumi: rekisteröityjä sukuseuroja on n. 600 ja toimivia, mutta rekisteröimättömiä sukuyhteisöjä 1200. Tiukasti sukuyhteisyyttä vaalivat etniset ryhmät, kuten saamelaiset - tai vaikkapa romanit - eivät ole aiemmin tarvinneet tämänkaltaista järjestäytymistä. Arjen yhteys sukulaisiin on riittänyt ja sitä on aina ollut. Nyt tilanne muuttoliikkeen ja saamelaissukujen sisäisten eriytymisten ja etääntymisten vuoksi on muuttumassa.

Sukuseuraan liittyminen:
Tähän sukuseuraan voivat liittyä sekä Suomessa että ulkomailla asuvat suvun jäsenet. Seuran jäsenyys vaatii 18 vuoden iän sekä sen, että henkilö polveutuu Andaras Hannunpoika Kitistä (s. 1786) joko isän tai äidin puolelta tai että hän on avioliiton kautta liittynyt sukuun.
Sukukokouksiin voivat osallistua jatkossakin kaikki Kitit avio- ja avopuolisoineen ilman jäsenyyttäkin. Mutta mikäli haluat liittyä sukuseuraan, mitä tietysti toivomme, merkitse nimesi joko täällä salissa kiertävään listaan tai johonkin aulassa olevista listoista. Jäsenmaksun voit maksaa nyt paikan päällä tai myöhemmin pankkiin. Jäsenmaksun suuruus on 30 mk vuodessa / henkilö. Maksulomakkeita täyttöohjeineen löytyy niin ikään aulasta. Muistakaa merkitä nimenne ja yhteystietonne, vähintäänkin siis osoitteenne, muuten emme saa teihin yhteyttä.
Sukuseuratyön lähitavoitteet:
Haaveemme on jatkaa näitä tapaamisia neljän vuoden välein, mikäli seuran varat karttuvat riittävästi. Varoja kootaan jäsenmaksuilla, lahjoituksilla ja pienellä myyntityöllä (yms.). Tämänkertainen tapaaminen toteutui palkattomalla talkootyöllä ja lahjoitusten turvin. Pahoittelemme, että saatoimme tarjota teille tällä kertaa vain hengen ravintoa, emme esimerkiksi kahveja tai järjestää itse ruokailuja.

Toinen kaukaisempi tavoitteemme on koota yksiin kansiin Kitti-suvun vaiheet ja tiedot suvun edesmenneistä ja elossa olevista jäsenistä. Tätä tiedonkeruuta varten jaossa aulassa on perhekortteja. Kortissa kysytään henkilötietojanne ja tietoja teitä edeltäneistä polvista. Pyydämmekin teitä ystävällisesti ottamaan perhekortin mukaanne, täyttämään sen joko nyt tai toimittamaan sen myöhemmin minulle, seuran sihteerille, arkistoitavaksi. Tiedonkeruuta on kuitenkin myös se, että vanhat tarinat ja sukuun liittyvät muistelukset taltioidaan. Tässä meillä kaikille on yhteistä työmaata: seura ottaa kiitollisuudella vastaan valokuvia, kirjoituksia, ääni- ja kuvatallenteita jne. - mitä ikinä keksittekin.

Kolmas tavoite on yhteydenpito yli rajojen. Sukuseura saa lähiaikoina oman sähköpostiosoitteen ja omat www-sivut. Yritämme lähettää myös perinteistä postia silloin tällöin sukukokouksien välillä.

Ohjelmatietoja ja ilmoituksia:
Lopuksi muutama tärkeä tiedotus: Paitoja ja taiteilijoiden tuotteita on myynnissä aulassa.
Iltaohjelmasta sananen vielä: Osa meistä jatkaa seurustelua syömisen merkeissä vielä tänä iltana Solojärvellä Paadareiden porofarmilla klo 18 alkaen. Vain ennalta ilmoittautuneille riittää ruokaa. Maksun, 80 mk aikuiselta ja 40 mk lapselta, keräävät Paadarit itse. Varatkaa, jos mahdollista, tasaraha. Kyydin tilanneille tiedoksi: kyyti Solojärvelle lähtee klo 17.30 Siidan pihasta
Tervetuloa huomenna myös opastetulle Siidan kierrokselle klo 10.30 -11.30. Opastus maksaa 15 markkaa hengeltä, ja opastusryhmiä on kaksi: toinen saameksi ja toinen suomeksi. Maksu kerätään opastuksen alussa, joten varaathan taas tasarahan. Tästä ei ole aiemmin ilmoitettu, joten kysyn: ketkä olisivat tulossa? Käsi ylös!

Huomisen Siida-opastuksen ja tauon jälkeen lähdemme klo 13 museon rannasta Matti Meskasen laivalla laiva- ja kävelyretkelle Inarijärvelle, Pielpajvuonolle, josta kävelemme Pielpajärven erämaakirkolle. Siellä on pieni hiljentymistilaisuus sekä Aslak Niittyvuopion puheenvuoro saamelaisten henkisestä perinnöstä. Laivalla palaaville tiedoksi, että laiva lähtee Pielpavuonon rannasta klo 17. Noin klo 18.30 olemme täällä takaisin. Kävelijät osaavatkin reitin ja huolehtivat paluunsa itse.

Kiitokset
On loppukiitosten aika! Kiitän teitä, rakkaat sukulaiset, siitä että tulitte. Lämmin kiitos meidän järjestäjien puolesta myös Merja-Alettalle, Kertulle, Sadulle ja Sverrelle sekä koko Siidan henkilökunnalle. Niille, jotka lähtevät: Hyvää matkaa ja tapaamisiin viimeistään neljän vuoden kuluttua! Teille, jotka jäätte: tapaamisiin illalla tai huomenna. Kiitos! Giitu!