Inarinsaamelaisten oikeudet

Aluksi

Inarinsaamelaiset ovat yksi neljästä Suomessa asuneesta saamelaisryhmästä. He ovat puhuneet omaa kieltään inarinsaamea, mutta kaikki inarinsaamelaisiksi lukeutuvat eivät enää nykypäivänä osaa inarinsaamea. Lisäksi he ovat perinteisesti eläneet inarinjärven ympäristössä ja siten erityisesti kalastus on ollut heille merkittävä elinkeino. Seuraavassa yritän lyhyesti kuvata pääpiirteet inarinsaamelaisten oikeudellisen aseman kehityksessä ja hahmotella miten inarinsaamelaisten asemaa voisi vahvistaa.

Inarinsaamelaiset joutuivat vuosien 1751 ja 1852 rajajärjestelyjen seurauksena kokemaan elämässään monia suuria muutoksia. 1700-luvulta lähtien inarilaisten alueelle alkoi toistuvasti tunkeutua Norjan porosaamelaisia suurine porotokkineen samoin kuin etelästä käsin suomalaisia uudisasukkaita.

Kaiken kukkuraksi Inarin kalastaja- ja metsäsaamelaisten oloihin 1860-luvulta lähtien alkoi vaikuttaa uusi elämäntapoja muuttava tekijä, puutavarakauppa ja siihen liittyvä maakauppa. On ehkä liioittelua puhua tässä yhteydessä inarinsaamelaisten metsätalouden mukanaan tuoman rahan aiheuttamasta luontaistaloudesta irtaantumisesta. Inarinsaamelaisen maata omistavan väestön näkökulmasta yleinen kehitys Pohjois-Lapissa näytti kulkevan kohti kaikinpuolista edistymistä ja vaurastumista. Inarinsaamelaisten toimeentulo oli selvästi tilajärjestelmän tulon myötä parantumassa. Norjasta muuttaneiden porosaamelaisten ja uudisasukkaiden ansiosta elämä oli monin tavoin tullut vilkkaammaksi ja värikkäämmäksi kulkuyhteyksien kehityttyä ja sivistysrientojen ulotuttua Inarin syrjäisempiinkin kyliin. Tilallisilla inarinsaamelaisilla ei ollut aihetta tyytymättömyyteen.

Inarinsaamelaiset perustivat tiloja pääasiassa alla mainittujen lainsäädäntö ym. perusteiden mukaan:
- 1695 asutusplakaatti
- Lapinmaan asuttamista koskeva ohjesääntö vuonna 1749
- Vuoden 1851 metsäasetus
- 27.12.1877 annettu julistus uudistalojen ja kruununmetsätorppain perustamisesta
- 25.1.1892 annettu asetus kruununmaan antamisesta viljeltäväksi ja uudistalojen perustamiseen
- Asutuslaki vuodelta 1922
- Inarin, Utsjoen ja Enontekiön kuntia koskeva isojako ja verollepanolaki vuodelta 1925
- Maanhankintalaki 1945
- Kolttalaki vuodelta 1955
- Maankäyttölaki 1958
- Kolttien maanjärjestelylaki 1969
- Vuoden 1984 kolttalaki
- Allasevakkojen ns. asutuslaki 1963
- Porotilalaki 1969
- Luontaiselinkeinolaki 1984
- Kolttalaki 1995

Sekä asutustoiminnan laajuus että sen yhteydessä muodostetun tilan saamien oikeuksien laatu ja laajuus ovat eri aikoina vaihdelleet asianomaisesta lainsäädännöstä ja myös sen toimeenpanosta riippuen. Maatalousintressien korostaminen on yleensä merkinnyt laajaa asutustoimintaa ja myös laajoja oikeuksia asutettavalle kun taas metsätalousintressien korostaminen on johtanut usein päinvastaiseen suuntaan. Samantapaiset vaihtelut ovat olleet ominaisia myös 1900-luvun asutustoiminnalle. 1900-luvun alkupuolella korostettiin maataloudellisia intressejä. Tämä ja eräät kriisitilanteisiin liittyvät syyt johtivat asutustoiminnan ennennäkemättömään laajentumiseen.

Tilattomat inarinsaamelaiset

Inarinsaamelaisten sosiaalisen asteikon toisella laidalla kaikki tuntui kuitenkin kulkevan päinvastaiseen ja onnettomaan suuntaan. Tosin tilattomat inarinsaamelaiset elivät 1800-luvun lopulla paremmissa oloissa kuin vuosisadan alussa ja edellisinä vuosisatoina. Mutta kehitys ei suosinut tilattomia inarinsaamelaisia läheskään yhtä paljon kuin tilallisia. Monessa suhteessa kaikki näytti olevan menossa yhä vain kehnompaan suuntaan. Näin ainakin inarinsaamelaisten tilattoman väestön omasta näkökulmasta katsottuna, kun he vertasivat omaa elämäänsä tilallisten saamelaisten ja alueelle vuodesta toiseen alueella vieraileviin Norjan porosaamelaisten elämään.

Entiset hyvät mahdollisuudet päästä maahan kiinni uudisviljelijänä ja torpparina olivat vaikeutuneet suuresti. Kruununtorpparien määrä oli Inarissa kuten muuallakin lisääntynyt suuresti 1850-luvun jälkeen. Kehitys on helposti ymmärrettävä. Torppareita vieläkin huonomassa asemassa olivat tilattomat inarinsaamelaiset, joiden määrä oli jyrkästi kasvamassa. Lyhyesti ja yksinkertaisesti sanottuna 1800-luvun lopulla oli Inarissa syntynyt polttava inarinsaamelaisia koskeva maattoman liikaväestön ongelma.

Elinkeinoelämä oli jo 1900-luvun alussa varsin yksinkertaisesti luonnehdittavissa; se rakentui varsin alkeellisen maatilatalouden varaan. Se ei kyennyt tarjoamaan työtä ja toimeentuloa nopeasti kasvaneelle maattomalle inarinsaamelaisväestölle. Seurauksena tästä oli, että vuosien 1865-1912 välisenä aikana lähti Norjaan yli 200 inarinsaamelaista, eli lähes 1/3 osa inarinsaamelaisväestöstä, joista vain muutama palasi.

Isojaon yhteydessä kruunu eli valtio tulkitsi lähtötilanteen niin, että tiloihin kuulumattomat maat olivat sellaisia, ettei kenelläkään ollut niihin oikeutta. Tämä ajatus tulee esille erillisessä Inarin, Utsjoen ja Enontekiön kuntien isojakoa koskevassa mietinnössä. Näitä "liikamaita" valtio katsoi voivansa käyttää asutukseen, kuten myös tapahtui. Valtion maille perustettiin kruununmetsätorppia ja isojakotiloja ja ne erotettiin valtion maista. Näin kävi myös Kuusamoa koskevassa erillisessä isojaossa. Lopputulos oli Inarissa se, että siellä inarinsaamelaiset omistivat enää vain n. 2-3 % maa-alasta, valtion omistaessa n. 97-98 %. Siten juuri isojako johti siihen, että syntyi suuri joukko tilattomia inarinsaamelaisia.

Lappalaisoikeudet eivät olleet kollektiivisia

Uusimmat tutkimukset, jotka käsittelevät Lapin asuttamista ja väestöhistoriaa, osoittavat kiistattomasti, ettei kollektiivisia oikeuksia maihin ja vesiin ole kenellekään eikä millään ryhmällä. Mitään näyttöä sellaisista ei ole saatu. Niitä ei ole ollut, eikä niitä näin ollen voinut säilyä. Koska niitä ei ole ollut, niitä ei myöskään mikään taho ole kyennyt omimaan.

Sen sijaan on ollut ja on edelleen yksityisiä omistuksia, jotka voidaan todentaa. Jos pidättäydytään valtion isojaon aikaiseen tulkintaan, näihin alueisiin valtiolla voi nykyisin olla oikeus. Ne voivat olla ILO sopimuksen kohteena, eivät muut maa- ja vesialueet. ILO-sopimuksen ja muun kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden periaatteiden mukainen ratkaisu edellyttäisi kuitenkin, että inarinsaamelaisten maat palautettaisiin oikeille omistajilleen eli alkuperäisten omistajien laillisille perillisille aina milloin tämä on mahdollista.

Kielisaamelaisuus on historiallisesti tuore asia, jonka perusteella ei voida määritellä elinkeino-oikeuksia. Suomessa toisen maan tai vesien jatkuva käyttäminen ilman omistajan lupaa ei muodosta käyttäjälle pysyväisluontoista käyttöoikeutta vaan ainoastaan saadun hyödyn ja mahdollisesti aiheutetun vahingon korvausvelvollisuuden. Asiaa ei muuta se, että alueen omistaja ei ole moittinut tai häirinnyt käyttämistä.

Kuten uusin tutkimus osoittaa, lappalaisoikeudet voidaan todentaa asiakirjoin veroluettelojen avulla 1550-luvun puolivälistä ja käräjäoikeusasiakirjoilla 1639 lähtien. Inarinsaamelaisten lappalaisoikeudet ovat olleet asiakirjojen mukaan laajoja, ne ovat kuuluneet perheille ja suvuille sekä heidän taloilleen. Tämä järjestelmä on edelleen voimassa, sillä mikään ei ole kumonnut näitä oikeuksia. Näitä oikeuksia ei voida minkään kansainvälisen sopimuksen mukaan siirtää sellaiselle ryhmälle, jolta puuttuu laillinen saanto näihin oikeuksiin.

Vanhojen veroluetteloiden kaltaisia asiakirjoja ei ole 1670-luvulta ja sittemmin Inarin alueelle muuttaneilla porosaamelaisilla. Voidaankin sanoa, että nykyinen saamelaismääritelmä määrittelee väärän ryhmän ILO-sopimuksen tarkoittamaksi alkuperäiskansaksi Suomessa. Näin myös saamelaiskäräjien maaoikeusvaateet kohdistuvat toisen kansan - lappalaisten - ikivanhoihin oikeuksiin, kansan, jota tähän mennessä lainsäädännössä ei ole pidetty alkuperäiskansana. Väestön nykyinen etninen identiteetti ei vastaa sitä miten maanomistus Lapissa on muodostunut.

Inarinsaamelaisten asema nykyään

Nyt sitten palaan nykyaikaan ja inarinsaamelaisten asemaan alkuperäiskansana. Saamelaiskäräjät ei heitä pidä sellaisena. Alkuperäiskansan määrittämisen ristiriita sekä yksilöllisen vapauden että kollektiivisen pakon vastakohta ovat saamelaisten keskuudessa nousseet keskeisiksi yhteiskunnallisen pohdiskelun ja poliittisen kiistelyn aiheiksi. Meidän aikamme saamelaisten näyttää olevan vaikeata eläytyä ajatusmaailmaan, missä syntyperään nojautuvia etuoikeuksia pidetään täysin luonnollisina, alkuperäiskansasopimuksen piiriin kuuluvina asioina. On selvää, että tällaisen politiikan vastavaikutus on alkanut. Alkuperäiskansasopimuksen ratifioiminen ei vielä ratkaise tätä inarinsaamelaisiin liittyvää ongelmaa. Pahimmassa tapauksessa Saamelaiskäräjien uusi alkuperäiskansapolitiikka heikentää tai pikemminkin leikkaa kovia kokeneilta inarinsaamelaisilta heidän oikeuksiaan alueelle muuttaneiden porosaamelaisten hyväksi. Mutta tapahtuipa alkuperäiskansasopimuksen ratifiointiin liittyvällä rintamalla mitä tahansa, itse ongelman ytimeen ei vielä päästä.

Tänä päivänä monet statuksettomat saamelaiset kysyvät aivan aiheellisesti kuinka tasa-arvon ja demokratian nimissä on sallittavissa, että inarinsaamelaisten historiallisille alueille asettuneet porosaamelaiset ilman omaa ansiotaan saavat nauttia kaikenlaisista etuoikeuksista, taloudellista eduista ja oikeudesta määräillä Inarin alkuperäisväestöä. Porosaamelaisvetoinen Saamelaiskäräjät on toiminnallaan tavoitellut asemaa Inarin entisen lapinkylän oikeudenomistajana. Saamelaispoliitikot ovat väittäneet, että tilan perustaneet inarinsaamelaiset olisivat luopuneet lappalaisoikeuksistaan ja saamelaisesta identiteetistään.

Oikeuksien palauttaminen

Voidaan katsoa, että inarinsaamelaiset ovat menettäneet oikeuksia maihin ja vesiin omilla perinteisillä asuinalueillaan. Maa- ja vesiomaisuuden palauttamiseen voi kuitenkin liittyä hankaluuksia. Ensinnäkin oikeiden omistajien jäljittäminen voi ainakin joissakin tapauksissa olla vaikeaa, ja omistus on voinut hajautua laajalle joukolle. Toisekseen valtio on voinut siirtää itselleen kaappaamia oikeuksia edelleen kolmannelle. Maakaaressa on valmiit määräykset sillekin miten tällaisissa tapauksissa tulee menetellä.

Laillisten omistusoikeuksien suhteen ei ole mahdollista tehdä kompromisseja poliittisin päätöksin oikeuksien siirtoa tai mitätöintiä vastoin oikeuksiaan vaativien laillisten omistajien tahtoa. Sen sijaan valtio voi saantonsa suhteen vääränäkin omistajana disponoida väitettyjä omistuksiaan kunnes se, ja ne, joille valtio on maita vääränä omistajana niitä edelleen luovuttanut, joutuvat ne palauttamaan korvauksineen.

Ellei valtio päätä palauttaa valtaamiaan omistuksia vapaaehtoisesti, mahdolliset prosessit - niin oikeudelliset kuin hallinnolliset - saattaisivat venyä pitkiksi. Mahdollisten prosessien ajaksi, ja ainakin joissakin tapauksissa niiden sijasta, käytännön tasolla on mahdollista hahmotella kompromissinomaisia askelia kohti parempaa oikeustilannetta. Tällaisessa ratkaisussa sen enempää valtio kuin ne inarinsaamelaiset, joiden esivanhemmilta valtio omi itselleen maita, eivät luovu oikeuksistaan, vaan sopivat niiden hallinnasta niin että maiden ja vesien hallinta siirtyy kokonaan tai korkeintaan tietyin reunaehdoin niiden inarinsaamelaisten hallintaan, joilla on osoittaa oikeuksia tai perusteltuja vaatimuksia määrättyihin maihin tai vesiin. Reunaehtoina tulee mieleen ulkopuolisille, kuten edelleen maattomiksi osoittautuville inarinsaamelaisille ja ulkopuolisille myytävät tai muuten myönnettävät käyttöluvat, joiden hinnat olisi mahdollista porrastaa esim. henkilön asuinpaikan mukaan.

Se, miten ne inarinsaamelaiset, joilla on osoittaa vanhoja maa- ja vesioikeuksia, jakavat maat ja vedet väliaikaisen hallintansa aikana, tai hallinnoivat niitä yhdessä, kuuluu periaatteessa vain heille, eikä yksittäisen omistajan vaatimuksia periaatteessa voi loukata vastoin tämän tahtoa. Koska valtiolla - olkoonkin väärä omistaja maakaaren ilmaisujen mukaisesti - on väliaikaisessa kompromississa sanottavansa, asiasta voitaisiin ehkä sopia. Joka tapauksessa ainakin kalastuslainsäädännössä on omat määräyksensä vesialueiden yhteisestä hallinnosta.

Maa- ja vesialueiden hallinta olisi mahdollista ja ehkäpä hyvinkin suotavaa liittää kysymykseen inarinsaamelaisten omasta julkisoikeudellisesta alkuperäiskansaitsehallinnosta. Jos omistukseltaan kiistanalaisia (valtion vaiko yksityinen) maita ja vesiä hallinnoisi ainakin toistaiseksi inarinsaamelaisten oma "kyläkokous", se avaisi omistajaluonteisen hallintaoikeuden myös kaikille maattomille inarinsaamelaisille. Tämä ei ehkä vastaisi Inarin historiallisessa lapinkylässä vallinneita yksityisen omistuksen periaatteita, mutta edustaisi kuitenkin selkeästi parempaa oikeustilaa niin Suomen perustuslain kuin kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden kannalta kuin nykyinen, jossa valtio hallinnoi yksityisiltä inarinsaamelaisilta omistajilta kaappaamiaan maita täysin ominaan.

Lisättäköön tähän vielä, että sovittaessa Inarin historiallisen lapinkylän maiden ja vesien hallinnasta, olisi kolttien edut huomioitava kohtuutta ja hyvää tahtoa edustavilla ratkaisuilla. Muodollisesti kyseeseen voisi tulla perustettavan Inarin uuden lapinkylän ja oikeuksiltaan vahvistetun kolttien kyläkokouksen välinen sopimus, joka tehtävän esisopimuksen mukaan astuisi voimaan samaan aikaan kuin kumpikin lapinkylä (Inarin lapinkylä ja Kolttakylä) saisivat täydet alkuperäiskansan itsehallinto-oikeudet ja valtion ja Inarin vanhan lapinkylän maanomistajien perillisten sopimus vanhan lapinkylän alueella olevien nykyisten valtionmaiden hallinnan siirtämisestä Inarin lapinkylälle astuisivat voimaan.

Kun valtio toimisi tällaisen ehkä hyvinkin pitkäaikaiseksi jäävän väliaikaisjärjestelyn isäntänä, yhtenä osapuolena ja takaajana, oltaisiin jo huimasti pitemmällä kuin Hallbergin toimikunnan julkisuuteen vuotaneessa - ja mahdollisesti todenmukaisessa - ratkaisehdotuksessa, jossa metsä- ja kalastajasaamelaisten oikeuksien toteuttaminen on ehdotettu jätettäväksi siihen, että myönnettäisiin määräraha heidän kulttuurinsa tutkimiseksi.

Lopuksi

Suomen valtion tulisi varmistaa kansallisten ja kansainvälisten velvollisuuksiensa mukaisesti nykyisen saamelaiskäräjälain muuttaminen niin, että se takaa tasavertaiset alkuperäiskansaoikeudet, mm. oikeuden omaan julkisoikeudelliseen itsehallintoon kaikille sitä haluaville Suomessa asuville alkuperäiskansaryhmille, inarinsaamelaiset ja muut metsä- ja kalastajasaamelaiset mukaan lukien. Lisäksi valtion tulisi käynnistää inarinsaamelaisia koskeva tilanne- ja olosuhdeselvitys niin pian kuin mahdollista.

Aiheeseen liittyviä kirjoituksia

Inarin lapinkylän alueen asutusvaiheista tähän päivään
Katsaus Inarin historiaan
Unohdettu alkuperäiskansan osa: Inarijärven kalastajasaamelaiset
Kalastajalappalaiset porolappalaisten puristuksessa