Koulukokemuksia
Matka Inariin kouluun
Lähdin Angelista kouluun syyskuun puolivälin maissa 1950. Ottoisäni Maijun Niila saatteli minut ja äitini Pyhäjärvelle asti. Ennen Kitti Hanssin taloa erosimme ja Niila jäi kannon päällä istumaan ja päivittelemään; "onpa harmi kun lähdet pois täältä Angelista, olin ennättänyt merkitä sinulle yli 50 vaadinta." En kuitenkaan nämä sanat kuullessani Angelin lähes neljän ja puolen vuoden rajujen kokemusten jälkeen tuntenut minkäänlaista paluun haikeutta.
Lähtiessäni Angelista olin menettänyt paljon niistä ensi hetken myönteisistä vaikutelmista, jotka olin kokenut saapuessani vappuna 1946 Angelin kylään. Kylässä asuvat ihmiset puhuivat tuohon aikaan kaikissa tilanteissa pelkästään saamenkieltä. Saamenkielen rikkaus selvisi minulle melko pian lukuisissa lestadiolaisseuroissa, joihin osallistuin lähinnä kuunteluoppilaana.
Matkalla Inariin yövyimme Uutelan talossa, josta aamulla lähdimme niin aikaisin, ettei yöllinen sade ollut vielä haihtunut. Oli vielä niin viileää, että aluksi aivan hytisytti. Kun pääsimme ensimmäiselle suolle aloimme tapailla pitkospuita, joita myöten löysimme polunpää ja niin matka jatkui kohti Vaskojoen Närrijärven taloa. Närrijärveltä jatkoimme kohti Vaskojoen varressa sijaitsevaa Heikkilää puhelinlinjaa seurailevaa polkua pitkin, Oli jo iltahämärä kun saavuimme Heikkilän yläpuolella sijaitsevan Louhikosken alapuolelle, jossa Sammeli Kitillä oli moottorivene meitä odottamassa.
Matka täältä Tirrolle ei kestänytkään enää kuin toista tuntia. Jäimme Sammelin luokse yöksi. Aamulla hän ajoi meidät veneellään Junnakseen, josta matkamme jatkui iltapäivällä talon vanhimman pojan Hanssin moottoriveneellä kohti Muddusjärven suurimman lahden -Leutuolahden- perukassa olevaa Sikovuonon kylää kohti. Saavuimme lopulta Sikovuonon perukkaan Kokko Juhanin kotitalon rantaan.
Kannoimme äitini kanssa nyyttimme tien varteen ja jäimme siihen postiautoa odottelemaan. Matkustajat puhelivat postiautoa odotellessaan keskenään saamea. Mutta sitten, kun lähestyvän postiauton kovaääni kuului mutkan takaa, pelästyin pahemman kerran, juoksin tien yli lähellä olevan ladon luo ja yritin ryömiä piiloon sen alle - en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt autoa. Äitini ja muut kanssamatkustajat pelästyivät alkaen huutaa minua palaamaan. Mitä vielä, olin niin paniikissa, että painauduin mahdollisimman lähelle maata ettei kukaan olisi huomannut minua. Sitten maa alkoi väristä ja ilman täytti hirveä jyrinä. Seuraavassa hetkessä jyrinä kävi korvia huumaavaksi. Samassa se heikkeni ja kuului jarrujen kirskuntaa. Yritin nousta, mutta heikotus valtasi minut. Hetken kuluttua äitini tuli erään toisen matkustajan kanssa luokseni vetäen vuotakenkien kärjistä minut ladon alta esiin. Nyt jatkui matka postiautossa, jossa kauhusta kalpeana makasin ja itkin Inariin asti.
Koulun alku
Kun syksyllä 1950 tulin kansakouluun Inariin, huomasin, että kaikki se, mikä minulle Angelissa oli ollut jollakin tavalla läheistä ja turvallista, muuttuikin yhtäkkiä turvattomaksi ja vihamieliseksi - olin pelokas. Siinä suomenkielisessä ympäristössä olin sinä syksynä tiettävästi ainoa ummikkosaamelainen. Koulun oppilasjoukko oli mitä moninaisinta rakenteeltaan. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta enemmistö lapsista oli Inarista ja sen lähikylistä. Miellyttävämpiä olivat hiljaiset saamelaislapset, jotkut olivat kotoisin kaukaakin sijaitsevista kylistä tai yksinään erämaassa sijaitsevista taloista. Oli petsamolaisia, taisipa olla joku Karjalan siirtoväkeen kuuluvan lapsikin.
Tuntui siltä, että opettaja olisi mulkoillut minua pitkin syksyä hyvin pahansuopaisesti. Minä en osannut niitä asioita, jotka näyttivät sujuvan muilta kuin tyhjää vain. Istuin monesti tyhjä paperiarkki edessäni. Vihasin itseäni, kun en keksinyt mitään mitä siihen olisi pitänyt piirtää tai kirjoittaa. Tunsin siis eläväni jonkinlaisessa tyhjiössä. En tiennyt miten selvitä tästä painajaismaisesta tilanteesta.
Huomasin yhtäkkiä olevani kuin metsäraja-alueella tunturinrinteellä yksikseen muista männyistä erillään oleva aihkipetäjä, lyhyt ja parkkiintunut, josta vain muutamassa oksassa oli vihreitä neulasia. Jouduin jälleen suojautumaan vihamieliseltä maailmalta vetäytymällä sisäiseen maailmaani. No siihenhän olin jo Angelissa kouliintunut. Puhumattomuuteni vuoksi muut oppilaat naljailivat: "Mikä oikein luulet olevasi. Olet kuin puusta tehty jumala", sain kuulla. Tunnelmani oli ankea.
Eräällä piirustustunnilla hahmottelin järven selälle veneenkuvan ja siihen kaksi miestä verkkoja kokemaan. Opettaja tulkkina toimivan Antti Jomppasen välityksellä kehaisi: "Vaarat näyttää jopa oikeilta, mutta miehet eivät". Pelästyin. Revittäisiinkö piirustus? Todellakin piirustus oli karkea ja veneessä istuvat miehet rumia.
Istuin monet kerrat pulpetissa valkea paperiarkki edessäni. Kohta tunti taas päättyisi, mutta en ollut saanut paperille kirjoitetuksi riviäkään. Olin haaskannut aikaa pohtiessani mitä koekysymykset oikein tarkoittivat. Kun en niitä saanut itselleni selvitetyksi, jätin vastaamisen sikseen. Aikaa kuluttaakseni ryhdyin kirjoittelemaan saamenkielisiä sanoja, joita olin oppinut kiertokoulussa. Opettajaa tämä hämmästytti ja hän yritti selvittää minulle, että täällä ei tarvitse osata saamenkieltä.
Jatkuvat epäonnistumiset ensimmäisissä kokeissa vaikuttivat koko ensimmäisen luokan koulunkäyntiini. Tunsin olevani kyvytön, hermostunut, kokeilin kärsimättömästi vaihtoehtoja, piirtelin ja kirjoittelin yhtä ja toista. Tavallisesti nimeni oli koepaperissa yksinäisenä paperin yläkulmassa. Tiesin osaavani lukea ja kirjoittaa äidinkielelläni, mutta siitä osaamisesta ei nyt ollut yhtään hyötyä minulle. Tunsin olevani yksinkertaisesti väärässä joukossa täällä. Vaikka olemukseni kenties anoi myötätuntoa olin silti opettajalleni täysi fiasko. Monesti jäin masentuneena istumaan ja tilanteeseen liittyvät tunteet myllersivät sekavina sisimmässäni.
Kouluajoilta säilyneitä muistoja on mieleeni jääneet monet suomenkieleen liittyvät kummallisuudet. Erityisen käsittämättömiltä tuntuivat monet kieliopilliset sijamuodot ja taivutussäännöt. Suuria vaikeuksia muistan minulle tuottaneen erilaisten genetiivimuotojen oppimisen ja objektiivien hahmottamisen sekä niiden syiden ymmärtäminen mitkä kyseisten seikkojen erilaisuuden aiheuttivat. Olin kuitenkin liian ujo ja pelokas kysyäkseni keneltäkään neuvoja. Aloin samoihin aikoihin oppiakseen puhekieltä ymmärrettävästi käyttää suomea kaikissa mahdollisissa tilanteissa, mikä näytti herättävän enemmänkin hilpeyttä kuin ymmärrystä.
Muistan kuinka 1950 joulukuussa oli koelaulutilaisuus luokan edessä.
Esittämäni laulun sanat menivät suunnilleen näin:
"Syksy jo saapuu
harmaa on maapuu
koivuista lehtoset pois putoaapuu
lintusten tiepuu
etelään viepuu
siellä kesäkin ikuinen liepuu"
Oppilaiden nauru ja pilkka täytti luokan eikä opettajan suuttumuksella ei ollut rajoja.
Opettaja Tyyne Tamminen oli tiukka helsinkiläinen nainen, joka usein piti karttakepin tapaista kädessään. Monesti hän naputti sillä pöytää kysellessään läksyjä. Se joka kulloinkin vastasi nousi seisomaan. Kun en käsittänyt mitä varten kädet oli nostettava ylös, en nostanut. Sen sijaan kokeiden jälkeen sain opettajan taholta synkkiä vilkaisuja osakseni.
Tynnyrissä alas Juutuanjokea ja sotavankina Juutuanvaarassa
Koulunkäynti oli alusta alkaen piinallista eivätkä 1950 syksyn kouluvaikeudet loppuneet vaikeuksiin oppitunneilla. Kaikki oli kuin tervan juontia. Hurjinta oli, että muut pojat alkoivat melkein ensimmäisestä koulupäivästä lähtien kiusata minua. Iltaisin asuntolassa he potkivat ja löivät minua. Sellaista en ollut ikätovereitteni tahalta aikaisemmin kokenut. Tunsin miten asuntolan ja koulun oppilaat olivat kiinnittäneet jatkuvan huomion minuun. Kuulin usein nimittelyä "puujumala, Lemmenjoen nälkäsusi ja huoran penikka." Olin näiden poikien mielestä hylkiö.
Syksyllä 1950 rakennettiin siltaa sodassa tuhoutuneen tilalle. Rakenteilla oleva silta houkutteli usein lapsia leikkimään. Eräät suomalaispojat saivat minut houkutelluksi työntämään sormeni työmaavinssin hammasrattaisiin, jolloin eräs pojista väänsi veiviä, josta seurasi, että oikean käteni keskisormen pää murskaantui.
Eräänäkin päivän koulun jälkeen eräät yläluokat pojat juoksuttivat ennen Juutuanjoen yli rakenteilla olevaa siltaa minut kiinni sitoen jalat ja kädet yhteen naruilla ja sitten he työnsivät minut 200 litran puiseen sillitynnyriin, jonka kansi hakattiin kivellä lujasti kiinni ja tynnyri vyörytettiin sillalle ja samantien työnnettiin sillalta alas ja monen metrin pudotus tuntui kyljessäni vihlovana kipuna.
Pojat kivittivät tynnyriä, koska muutama kivi kuului kolahtavan siihen. Yritin huutaa apua, mutta turhaan. Sen sijaan, että pojat olisivat jättäneet minut rauhaan he ryhtyivät sillalta käsin isoilla kivillä heittelemään tynnyriä. Joku kivi osuikin tynnyriin. Olo tynnyrissä alkoi melko pian käydä sietämättömän tukalaksi. Yritin tosissani heilutella tynnyriä jotta joku rannalla olija tai vesillä liikkuja huomaisi ja tulisi auttamaan.
Pyöriskelin tynnyrin sisällä kiinnittääkseni ulkopuolisten huomiota siihen, että tynnyrin sisällä oli ihminen joka halusi siitä pois. Ehkä tästä olikin apua, kun huomasin jonkun tarttuvan tynnyriin alkaen sitä hinata kohti rantaa. Sitten tynnyri nostettiin maalle ja huomasin kuinka, joku moukaroi tynnyrin kansilaudat yksi toisensa jälkeen irti ja niin sain viimein raitista ilmaa. Tynnyrin oli avannut mies, joka osoittautui metsähallituksen venemieheksi Pentti Pernuksi - hänen hämmästyksensä oli tavaton, kun hän löysi tynnyristä käsistään ja jaloistaan sidotun koulupojan. Sitä iltapäivää en unohda koskaan.
Eräänä toisen kerran huomasi pari Sikovuonon suomalaispoikaa sillan luona minut. He ryhtyivät kivittämään minua ja huutelemaan rivouksia: saatanan lappalainen jne. Pakenin heitä niin paljon kuin kintuistani lähti yli sillan Juutuan pohjoisrannalle. Välittömästi sillan oikealla puolella olevan soramontun pohjalla näin sahausjätelaudasta rakennetun pienen mökin, jonne säntäsin ja kas kummaa ovi aukesi ja pääsin kuin pääsinkin sisälle turvaan.
Sisällä pienen pöydän ääressä seisoi pitkähkö terveennäköinen nuorehko mies: "Kuka olet" hän kysyi. Ilmoitin nimeni jonka jälkeen miehen kasvoille levisi ystävällinen hymy: "Hannun Sammeli ja Niila Kitti" hän ystävällisesti toisti. Samassa ensimmäiset kivet osuivat mökin seinään, jolloin uusi ystäväni ryntäsi ulos ja näin ikkunasta miten poikia vietiin takaisin yli siltaa kohden Inaria. Näin tapasin Pellervo Kankaisen, Inariin sodan jälkeen kulkeutuneen kotkalaisen kivenhakkaajan (kts. kirjoitukset Luonnehdintoja Pellervo Kankaisesta ja Muutamia muistikuvia Pellervo Kankaisesta).
Eräänä syyskuun loppupuolen sunnuntaina lähdimme aamupalan jälkeen Antti Matinpoika Jomppasen kanssa läheiselle Juutuanvaaralle keräämään puolukoita, koska Inarin kaupat maksoivat puolukoista hyvin. Vaaran puolivälissä näimme kaksi yläluokkalaista poikaa lähestyvän meitä. "Pysähtykää ja jääkää siihen", huusivat pojat melkein yhdestä suusta. Pysähdyimme. "Olette meidän sotavankejamme", toinen pojista selitti huonolla saamenkielellä. Sen jälkeen pojat ottivat meidät kiinni ja sitoivat suopungin pätkillä kiinni jaloista ja käsistä aihkimäntyyn ja sen jälkeen housut riisuttiin polviin. Toisella pojalla oli mukanaan pätkä koirankettinkiä, jolla meidän molempien paljaita sääriä lyötiin kunnes iho oli vereslihalla. Ennen kuin meidät laskettiin siteistä, pojat selittivät että meidän tehtävämme on poimia heidän mukanaan oleva valkoinen emaliämpäri täyteen puolukoita. Kun sen olimme tehneet muistuttivat pojat vielä, että siitä mitä täällä vaarassa oli tänään tapahtunut, siitä puhuminen tietäisi meille paljon vaikeuksia.
Näiden tapahtumien jälkeen asiat eivät enää kohdallani parantuneet, pikemminkin huononivat vain. Lopulta minut melko usein hakattiin siten, että silmäni olivat mustina. Monesti pakenin pahoinpitelijöitä Taka-Lapin kauppaan. Minulla ei Inarissa ollut ketään sukulaista, jonka luo olisin voinut mennä turvaan. Täytyi vain olla ja pelätä koska taas joku kävisi kimppuuni. Ainoa tapa selvitä oli turtua yhä enemmän, lakata tuntemasta mitään, niin kuin pitkää vankilatuomiota kärsiessä. Kukaan ei noussut puolustamaan minua.
Suomen kielen oppiminen
Kaikkein piinallisinta ensimmäisen kouluvuoden aikana minulle oli se, että minä ja koulutoverini emme ymmärtäneet toisiamme. Suomalaisista kukaan ei osannut puhua saamea, enkä minä puolestaan osannut puhua heidän kieltään sillä tavoin että olisin tullut ymmärretyksi. Nekin saamelaiset, jotka osasivat puhua saamea eivät sitä jostakin syystä halunneet kanssani puhua. Tässä tilanteessa tunsin itseni kyvyttömäksi ja jouduin monesti ihmettelemään miten tällainen on mahdollista ja mistä syystä minulla on edessäni tällainen muuri.
Minun oli vain yritettävä rämpiä tilanteessani eteenpäin ja näytettävä, että kyllä tässä vielä sittenkin selvitään. Tuntui siltä, että olin joutunut tahtomattani mukaan suureen ilveilyyn, vääntelehtimään roolissani ensimmäisen luokan loppuun. Vasta silloin kun Oula Näkkäläjärvi suomensi minulle koulun päättäjäisjuhlissa koulutodistukseni heräsin todellisuuteen rajulla tavalla: olin saanut neljästä aineesta kaikista huonoimman arvosanan. Ympärilläni kaikki nauroivat osoitellen minua. Vaikka saameksi olinkin jo oppinut lukemaan kiertokoulussa 1948, edelleenkään en ensimmäisen luokan loputtua osannut kirjoittaa suomeksi. Alistunein mielin lähdin äitini mukana kesälomalle Solojärven pääpirtille, jossa Jurmun Matti ja äitini pikkuserkku Inka Walle tuolloin asuivat.
Kesä 1951 menikin Solojärvellä suomenkielisiä sanoja opetellessa. Sitä helpotti kovasti Lemmenjoen kultamaille matkaavat kultamiehet, joista monet poikkesivat Sammelilla kyselemässä tietoja matkareitistä ja monesta muusta kultamailla elämiseen liittyvistä käytännön asioista. Kesän aikana kielitaitoni lisääntyi varsin nopeasti ja syksyllä 1951 aloittaessani koulun uudestaan ensimmäiseltä luokalta huomasin, että loppujen lopuksi suomenkieli oli loppujen lopuksi se kieli joka yhdisti meitä eri kielisiä koululaisia: inarinsaamelaisia, kolttia ja tunturisaamelaisia. Syksyllä 1951 kuukauden koulunkäynnin jälkeen osasin suomeksi änkyttää, että "minulla on paa kipea".
Kesällä 1952 pidettiin Helsingin olympiakisat ja tuolloin osasin suomea jo niin paljon, että saatoin seurata kisoja radiosta. Olimme äitini kanssa jälleen Sammeli Wallella ja kuuntelimme olympialaisten selostuksia Sammelin vanhasta Philips radiosta. Mieleeni ovat jääneet erityisesti Pallen eli Reino Hirvisepän laatimat runot, joita hän luki jokaisen kisapäivän jälkeen. Muistan vieläkin kuinka viimeisenä kisapäivänä juostun maratonin jälkeen hän lausui runon Emil Zatopekista:
Zatopek, Zatopek huusimme kuin hullut
Kun maratonin voittaja maaliin oli tullut
Zatopek, Zatopek urheilija suurin
höyryjyrän tavalla hän liittyi ihmismuuriin
Kun taivas oli harmaja ja pisaroita viskoi
Niin juoksijoiden pitkä rivi kaikin voimin kiskoi
Kohti päämäärää korkeata
maratonin maaliin
Jännitystä kiihkeätä
Ken vie kullansaaliin
Niin se kävi riemuvoitto
että Zatopek sen voitti
Tsekkiläisten voittolaulun orkesteri soitti