Seurat Angelissa

On helmikuun alkua 1948, puolen päivän tietämillä aurinko paistaa kirkkaasti. Lantto Juhanin talon pihalla liikehtii kirjava juhlapukuinen väkijoukko. Ihmiset ovat iloisia ja jopa vanhan talon ikkunalasitkin näyttävät hymyilevän lämpimästi. Koko Inarinjoen yläjuoksun väki rajan molemmilta puolilta näyttää olevan kokoontunut tänne seuroihin.

Siinä on talollisia ja poronhoitajia, kaikki he ovat juuri kuulemansa Badjenjargan Antin saarnan päihdyttämiä. Norjasta tullut saarnamies on tarjonnut Sanaa niin kuin Laestadius oli itse tehnyt ja opettanut tekemään. Kuulijat keskustelevat äänekkäästi, nauravat, laulavat. Ilon lisäksi joukosta suorastaan huokuu nöyryys, jonka äskettäin kuultu on synnyttänyt. Lapset liikkuvat aikuisten seassa ja omina pikku ryhminään, ja heidän joukossaan pyörii myös viisivuotias Jouni.

Kun palasimme evakosta vuonna 1945, olimme asettuneet äitini kanssa Niila Länsmanin luo Vaskojoen Närrijärvelle. Toukokuussa 1946 tapahtui elämääni paljon vaikuttanut käänne. Tuolloin siirryin ottopojaksi Maijun Niilan (Länsman) perheeseen Angeliin. Ylittäessämme tulvivaa Vaskojokea putosi minun rekeäni vetävä ajohärkämme jäihin. Onneksi tarinani ei päättynyt siihen, vaan selvisimme muutaman kompuroinnin jälkeen vastarannalle, ja niin matkamme jatkui pitkin talvitien pohjaa Angeliin.

Nämä Angeliin liittyvät lapsuudenmuistot tuntuvat vuosien mittaan välillä unohtuneen, mutta toisinaan ne nousevat muistini uumenista pulpahtaen pinnalle. Useimmiten ne herättävät tarvetta pohdiskella tarkemmin tuota aikaa ja sen merkitystä. Ehkä eniten mieleen jääneet tapahtumat liittyivät lestadiolaisiin seuroihin.

Kesän jälkeen saapui syksy. Alkusyksyn aikana talvi tappeli syksyn kanssa, vuoroin se oli voitolla ja ihmiset arvailivat oliko tämä lumi jo pysyvää, mutta sitten tuli taas vesisade, joka sulatti kaiken. Vuoroin satoi vettä, vuoroin lunta, toisinaan oli kirkasta ja kylmää. Päivät lyhenivät, illat pidentyivät. Pitkinä iltoina ihmiset hakeutuivat yhteen, saadakseen toisistaan seuraa. Miehet käyttivät tähän tarkoitukseen naapurimme Lantto Ollin pirttiä.

Pitkäveteiseen syksyyn toi tervetullutta vaihtelua myös Karasjoelta tulleen maallikkosaarnaajan vierailu kylässä. Seurat pidettiin yleensä Lantto Juhanin pirtissä, josta seuraväki saattoi välillä saattoi hakeutua Lantto Ollin pirttiin vaihtamaan kuulumisia. Suurin pirtti oli kuitenkin Nuorgamin Antilla, siinä pidettiin kiertokoulua ja toisinaan seuroja.

Muistan miten vieraileva saarnamies puhui tuossa suurimmassa pirtissä, jossa tunsin olevani melkein kuin kotona. Tuskinpa kukaan arvasi, että Norjasta tulleen matkalaisen sanat painuivat pikkupojan muistiin. Saarnamies kertoi kuulleensa jonkun kyläläisen valitelleen kyläläisten suurta syntisyyttä ja pyytäneen sananjulistajaa saapumaan kylää. Saarnamies oli ollut vapaa lähtemään, koska hänen vaimonsa jäi hoitamaan lapsia ja karjaa.

"Ette varmaan hyvät ihmiset tiedä kuinka vaikeaa sanajulistajan elämä voi olla - sellaisen kuin minun. Joudun joka päivä taistelemaan itseäni vastaan. Kilvoitelkaa joka päivä uskon jalo kilpailu, sanoo Paavali, mutta kenenkään kohdalla se ei tule olemaan helppoa. Aivan kaikkein tärkeimmissäkin asioissa teen jatkuvasti syntiä ja yritän tehdä parannusta, mutta huonolla menestyksellä. Tämä on varmastikin hirveää kuultavaa teille, mutta minun täytyy tunnustaa, että olen aivan kauhea kaikille lähemmäisillekin. Haluaisin olla hyvä heillekin, mutta en pysty siihen. Riitelen ja teen vaikka mitä. Eikä minulla ole sitten muuta kuin lähteä kotoa pois joksikin aikaa. Silloin lähden tänne Angeliin saarnamatkalle. Näin voin paremmin kilvoitella uskovaisena, eikä kotiväki joudu siitä kärsimään. Ilmeisesti tämä on yksi niistä keinoista, joilla Jumala saa minut liikkeelle."

Yksi värikkäistä Angelin muistoistani on ensimmäiset seurani tammi-helmikuun vaihteessa 1948. Me lapset tulimme mieli täynnä pelkoa ja suurta uteliaisuutta katselemaan seuraväkeä, johon kuului arvostettuja saamelaisia poromiehiä. Kun seurat olivat kestäneet pari päivää, kävimme me lapsetkin rohkeammiksi ja uskaltauduimme seuraväen joukkoon.

Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, olivat nyt saapuneet paikalle, naiset ja miehet, lapset ja vanhukset. Monesti seurojen jälkeen olo tuntui raskaalta. Mitä merkitystä on Angelin kylän lapsille kaukaisen Israelin profeetoista, ajattelin. Joskus jäin myös miettimään Jumalan hyvyyttä, joka ei vain näyttänyt koskaan osakseni lankeavan.

Seurataloon oli tullut outoja ihmisiä Norjan puolelta. Kukaan ei kuitenkaan piitannut minusta. Kaikilla tuntui aika kuluvan omien tuttujen kanssa keskusteltaessa. Näissä seuroissa ollessani katselin monesti kattoon ja ajattelin lapsuuteni ankeutta täällä, johon tarjosi lohdutusta Sana. Pohdin kuitenkin itsekseni, oliko Jumala kääntänyt selkänsä täällä Angelissa vieraissa nurkissa elävälle aviottomalle lapselle. Eikö sittenkään täältä löytynyt sydäntä, joka olisi sallinut minun kokea Jumalan armon ja rakkauden? Tässä elämäni epämääräisessä tilanteessa toi äitini kerran minulle kenkäheinärahoillaan ostamiaan vaatteita. Se teki minut onnelliseksi.

Myöhemmin kuulin, että tämä karasjokelainen Antti oli hyvä saarnamies, joka julisti voimallisesti maailmanloppua ja syntisyyttä, aikaansaaden herätyksiä, katumusta ja parannuksentekoa. Angelin seuroissa saarnamiehet puhuivat nimenomaan saamea. En ole koskaan sen jälkeen kuullut käytettävän yhtä ilmaisurikasta kieltä.

Angelin kylän väki puhui tuohon aikaan pelkästään saamenkieltä, niin kuin minä itsekin. Äitini kertoi myöhemmin, että evakossa ei paljoakaan seurusteltu suomenkielisten kanssa, kieli mitä meille lapsille puhuttiin, oli saame. Angelin jokaisessa talossa oli erinomaisia saamen taitajia, joiden sanat johdattivat minut tähän uuteen maailmaan. Näiden henkilöiden kertomusten lähteenä oli oma kieli, edellisten ja nykyisten sukupolvien poromiesten, metsästäjien kalastajien, kaikkien niiden elämää nähneiden saamelaisten kieli, jonka sanat saivat mielikuvitukseni ja kiinnostukseni heräämään. Tajuntani kehittyessä huomasin miten monet saamenkieliset sanat liittyivät luontoon ja saamenkieli avautui minulle vähitellen ihmeellisenä kokemuksena. Kohtasin siinä saamenmaan salaisen kauneuden ja voiman. Ymmärsin että saamenkielessä oli valtava määrä osuvia sanontoja ja maastoa ja sen eri osia erinomaisella tavalla kuvaavia nimityksiä.

Seuraavana vuonna Badjenjargan Antti tuli uudestaan Angeliin, tällä kertaa seurat pidettiin Lantto Juhanin talossa. Talo pantiin kuntoon saarnamiestä varten siksi aikaa minkä hän viipyi kylässä. Saarnaajan saapumispäivänä Juhanin väki veti parhaat vaatteet yllensä. Koko päivän he haalivat kylän muista taloista pitkiä penkkejä pirttiin, jossa illalla pidettäisiin seurat. Sillä aikaa kun pirtti laitettiin kuntoon, saarnamies aterioi hartaasti.

Aterian jälkeen saarnamies keinutteli itseään nojatuolissa ja keskusteli Juhanin väen kanssa. Saarnaajan ääni kuvasti hänen mielialaansa; En halua pahaa kenellekään, haluan vain hyvää. Näillä mietteillä hän valotti omaa elämäänsä. Se oli ollut yhtä onnistumista ja siunausta alusta loppuun asti, vaikka siihen oli koko ajanut kuulunut taistelua itsensä kanssa. Vain hän itse oli onneton koska ei itse voinut toteuttaa Raamatun suurinta sanomaa kotonaan. Näin hän oli kuitenkin saanut varmuuden siitä, että hänen saarnamatkat Tenojokilaakson kyliin edustivat korkeimman tahdon antamaa tehtävää.

Ensimmäisestä seurapäivästä en paljoa muuta muista, olisinko nukahtanut jo varhain? Seuraavana päivänä seurat alkoivat aamupäivällä. Kyläläisiä alkoi saapua seuratupaan. Väkeä oli tullut myös Norjan puolelta, Iskurasjoelta, Matinkönkäältä ja Pyhäjärveltä. Oli nuoria ja vanhoja, miehiä jonkin verran vähemmän kuin naisia, samoin poikia vähemmän kuin tyttöjä. Saarnaajan tulo kylään oli niin merkittävä ja mielenkiintoinen tapaus, ettei pidetty tarkkaa rajaa siitä, oliko kuka uskossa ja kuka ei. Kaikille oli mukava tulla seuroihin, kun näki tuttuja niin paljon yhdellä kertaa.

Mutta seuroilla oli paljon syvempikin merkityksensä. Seuraväen helpotus oli käsin kosketeltavaa, eikä siinä ollut kysymys pelkästä syntien anteeksi pyytämisestä ja saamisesta. Sota ja siihen liittynyt evakkoaika Ylivieskassa on ollut näiden ihmisten elämän rankin koettelemus. Toisille se on tietänyt raskaita kärsimyksiä, mutta kaikille se on ollut ikävää ja kyllästyttävää. Oma isäni jäi evakkotielleen ja haudattiin Pohjanmaan multiin. Kovimmat ajat olivat nyt ohi, tänään kaikki tämä väki on tullut tänne levollisin ja selkein mielin kuin pienet lapset, tuntien lujaa uskoa voittamattomaan Jumalan sanaan, jonka edessä kaiken on taivuttava. Niinpä seuraväki siirtyi nyt yhtenä joukkona seurapirttiin jatkamaan sanan vastaanottamista uskon varmuudessa.

Kun Lantto Juhanin pirtti oli täyttynyt, saarnaaja ehdotti rukousta, hän avasi kirjansa, sulki silmänsä, risti kätensä ja alkoi rukoilla. Aluksi ääni oli lempeä ja hiljainen, mutta voimistui ja kiihtyi koko ajan. Kun hän hellyyttä kaipaavan rukouksen jälkeen avasi silmänsä, ne olivat kyynelissä; mies vaikutti uudistuneelta ja herkistyneeltä. Ääni kajahteli hurskasta lempeyttä ja hän kuivasi silmiään.

Muistan, miten saarnamies saarnassaan puhui maailmanlopusta ja Kristuksen toisesta tulemisesta. Olihan jo itse Laestadius julistanut, että se hetki oli lähellä. Ja siitäkin oli jo pitkä aika. Ja Sanassakin sanotaan, että kun Hän toisen kerran tulee, onko hän löytänyt uskoa maan päältä? "Kyllä nyt alkaa olla sellainen tilanne, että mahtaneeko paljon löytyä uskoakaan tästä kylästä."

Kaikki imivät saarnamiehen sanomaa, kukin ikänsä ja kokemustensa mukaisesti, lukeutuivatpa uskovaisiin tai ei. Me lapset, joilla elämä oli vasta edessä, kuuntelimme Sanaa siinä kuin aikuiset ja ikäihmisetkin - sen verran kuin jaksoimme, ja ymmärtäen mitä ja miten ymmärsimme. Ainakin minua riipaisi joka kerta kun kuulin, kuinka apostolit saattoivat nukkua Getsemanessa, vaikka Jeesus kärsi niin että hien seassa vuoti verta. Saarnamies aloitti teeman kehittelyn, ensin hitaasti, lempeästi kolkutellen. Lestadiolaisen perinteen mukaan tarjolla oli kova tuomio ja suloinen armo: Kyllä se pian tulee tuomion ruoska, mitä jää jäljelle? Mutta meille hänen lapsilleen alkaa ihana aika. Toinen otetaan, toinen jätetään. Kumpaan joukkoon sinä silloin kuulut?

Seurojen jälkeen kylään ja sen ylle laskeutui hiljaisuus, joka tuntui yliluonnolliselta. Henkäyskään ei kahisuttanut puita.

Angelin seuroissa minäkin olin päässyt saarnamiehen sanomasta osalliseksi jostakin suuresta. Se nostatti Jumalan pelkoa, maailmanlopun pelkoa, kuoleman pelkoa. Mutta yhtä lailla saarnamiehen sanojen kautta minut sai valtoihinsa ylösnousemuksen ja elämän toivo, kuolemattomuuden kaipuu. Nämä suuret asiat puhuttelivat nuoren pojan sydäntä. Tunsin että tänne kylään joutumisesta oli täytynyt olla jokin erityinen merkitys. Angelista avautuvat mahtavat maisemat herättivät tunteen Luojan suuruudesta, ja niin pieni kuin olin, tunsin kulkevani Hänen kanssaan. Eipä ollut Luoja antanut minun Vaskojokeen hukkua, vaikka se monen angelilaisen mielestä olisi ollut armeliain ratkaisu.

Näin jälkeenpäin voidaan sanoa että jouduin osallistumaan seuroihin vastentahtoisesti. Tai oikeastaan tahdollani ei ollut merkitystä. Kun seuroihin menivät lähes kaikki, niin kukapa olisi pieneltä ottopojalta kysynyt haluaako tämä seuroihin vai ei. Jos nyt ikämiehenä voisin jälkikäteen päättää, menisikö pieni Jouni Kitti mukaan Lantto Juhanin seurapirttiin tuona helmikuisena päivänä vuonna 1949, vastaus olisi empimättä kyllä. Tämä kaipaa hieman selittelyä.

En ole koskaan lukeutunut lestadiolaisiin, enkä voi hyväksyä tämän liikkeen pimeitä puolia, kuten ahdasmielisyyttä ja henkistä väkivaltaa. Tämän rajumpaan kieleen en halua tässä turvautua, vaikka Lars Levi opetti saarnaamaan synnin syntinä ja olisi epäilemättä tarjonnut seuraajilleen niin tulta kuin tulikiveä, jos olisi tullut tietämään vaikkapa liikkeestä eronneiden kohtelusta. Puhumattakaan lasten kohtelusta eräissä tapauksissa.

Kriittisestä kannastani huolimatta minulla on lestadiolaistenkin joukossaan monia ystäviä. Ennen kaikkea en soisi, että Lars Levi Laestadiuksen panos saamelaisten ja Lapin muun väestön pelastajana viinaporvareiden kynsistä ja henkisestä hädästä jäisi hänen hengellisen työnsä jatkajien inhimillisten heikkouksiensa varjoon. Hänen elämäntyönsä ja perinteensä on tämän maankolkan upeimpia tarinoita.

Niin kuin Lapissa on sekä kaamos että kesän loputon valo, lestadiolaisuudessa on valoisa, elämänmyönteinen ja kannatteleva puolensa. Angelin seuroissa sain tuntuman tähän voimaan. Vaikka kylässä viettämiini vuosiin liittyi raskaitakin puolia, lapsuuttani Angelissa voisi kuvata löytöjen ajaksi. Tästä alkoi minun kohdaltani suuri löytöretki, jonka vaikutukset tuntuvat yhä elämässäni.