Muutamia muistikuvia Pellervo Kankaisesta

Ensimmäinen kohtaaminen

Tapasin hänet ensimmäisen kerran syyskuun loppupäivinä 1950. Pari viikkoa aikaisemmin olimme äitini kanssa tulleet Angelista pitkin suurten metsien läpi kiemurtelevaa polkua kävellen Inariin, jossa aloitin kansakoulun.

Inariin rakennettiin saman syksyn kuluessa Juutuanjoen yli sodassa tuhotun sijalle uutta siltaa. Eräänä päivänä koulun päättymisen jälkeen menin yksikseni sillan Inarinkylän puoleiseen päähän leikkimään. Yht'äkkiä kuulin takaani kovaa huutoa ja samassa kuulin takaani lähestyviä juoksuaskelia. Kun vilkaisin taakseni näin miten nämä kaksi yläluokkalaista olivat päättäneet ottaa minut käsittelyyn. "Perkeleen lappalainen, hakataan se sika, perkele" kuului takaani.

Ryntäsin säikähtäneenä sillan yli niin lujaa kuin pääsin. Päästyäni vastarannalle, katselin hätääntyneesti paikkaa, johon olisin päässyt turvaan. Nykyisen saamelaismuseon näyttelyrakennuksen tienoilla sijaitsi siihen aikaan hiekkamonttu, jonka perällä oli jätelaudoista rakennettu yksihuoneinen mökki. Hädissäni ryntäsin sitä kohti: sain temmattua ulko-oven auki ja syöksyin päätä pahkaa sisälle. Samalla hetkellä takaa-ajajien heittämät ensimmäiset kivet kolahtivat mökin seinälaudoitukseen.

Hämärässä tuvassa seisoi ikkunan edessä olevan pöydän ääressä suurikokoinen punertava mies. Juuri kun hän oli sanomaisillaan minulle jotakin, kuului ulkoa poikien kovaa äänistä kiroilua ja huutoa ja jälleen osui iso kivenmurikka seinään. Vaalea mies vilkaisi minua, katsahti sitten ikkunasta ulos näyttäen ymmärtävän tilanteen vakavuuden kannaltani. Nyt mies syöksähti ovesta ulos ohitseni juosten kovalla vauhdilla ulos kiviä heittelevien poikien luo. Kun mies oli heille jotakin selvitellyt, vetäytyivät nämä takaisin yli sillan Inarin kirkonkylän puoleiselle rannalle.

Tultuaan sisälle hän kasvot leveästi hymyillen yritti selittää minulle jotakin, mistä en kuitenkaan käsittänyt juuri yhtään mitään. Ymmärsin kuitenkin kysymyksen kun hän kysyi; "Kuka olet?". Kun hän kuuli nimeni, miehen kasvot olivat yhtä hymyä. "Kitti Sammeli ja Kaisa ja Niila Kitti". Koko olemus miehestä osoitti lujuutta ja varmuutta. Tämä oli ensi kosketukseni tähän metsien ja tuntureitten mieheen, joka Inarissa tunnettiin Pellenä. Sitten hän otti esille laukustaan suurikokoisen kirjekuoren, jossa oli runsaasti valokuvia. Kuvissa oli jopa metrin pituisia haukia, jotka oli iskukoukuilla Verkkojärvellä pyydystetty. Kun hän oli muutkin kuvat Muddusjärvelta ja Verkkojärveltä näyttänyt, saatteli hän minut takaisin asuntolaan. Näin siis tapasin ensi kertaa Pellen.

Inarin kyläläisilta kuulin, että Pelle oli täällä sodan jälkeen elänyt kuten muutkin asukkaat. Oli syntynyt ja kasvanut Kotkassa ja ollut talvi- ja jatkosodassa sekä kokenut ja nähnyt siellä sellaista mitä näiden seutujen ihmiset eivät varmaan olleet kokeneet. Oli selvinnyt sodan kurimuksesta ja tullut takaisin Kotkaan ja sieltä sitten sodan jälkeen oli tullut tänne Inariin ja oli nyt täällä löytänyt mieleisensä seudun ja sen asukkaat.

Tarkkailin Pellen rentoa voimakasta käyntiä, johon hän itse ei mitenkään näyttänyt kiinnittävän sen suurempaa huomiota. Tiesin että talvella tuntureilla ja metsissä kulkiessaan hän oli joutunut kokemaan luonnon rajuutta. Se oli jättänyt jollakin tavoin jälkensä hänen käyntiinsä ja ryhtiinsä. Hämmästyin tajutessani, että hän kuului olemuksineen kuului tähän maahan. Lapin tunturit, taivas ja maa ja Pelle olivat yhtä kokonaisuutta.

Kuivajärvellä 1953

Tapasin toki hänet myöhemminkin eri yhteyksissä. Oikeastaan seuraava mieleen jäävä tapaaminen oli joulun jälkeen Kuivajärvellä 1953. Äitini piikoi tuohon aikaan Hilposta , eli Jouni Jomppasta. Jouni ja hänen vaimonsa Kristiina olivat lähteneet Karasjoelle seuroihin ja olimme äitini ja Jouni Ilmarin kanssa kolmistaan talossa. Olimme parhaillaan valmistautumassa yöpuulle, kun eteisessä kävi yllättäen kova kolina, joku oli rynnännyt eteiseen ja liukastunut siellä.

Menimme katsomaan; lattialta nousi ylös parhaillaan turkiksiin pukeutunut nainen huutaen kovalla äänellä; "se on kauheata, minä nähdä kuollut mies vaaran päällä tiepuolessa. Pittää soittaman poliisi nyt heti, missä on puhelin?", kyseli hätääntynyt nainen. Äitini yritti rauhoitella, mutta nainen jatkoi huutamista. Kun hänet saatiin sisälle, rauhoittui hän vähitellen. Nainen kertoi olevansa hollantilainen. Etunimekseen hän mainitsi Lily ja hän kertoi olevansa parhaillaan Paltto Hannulla piikana. Lily arveli että ehkä mies on paleltunut kuoliaaksi tai hän sitten on saanut sairaskohtauksen. Päätimme lähteä yhdessä paikalle vielä samana iltana.

Kun olimme valmistautumassa ulos, kuului kun joku aukaisi eteisen oven ja samassa aukaistiin pirtin ovi ja ulkoa astui tupaan turkiksiin pukeutunut suurikokoinen mies. "Iltaa taloon", kuului turkisten sisältä tutunoloinen ääni meitä tervehtivän. Mies jatkoi; "Olen aamulla lähtenyt Jäkälä-äytsistä ja olen koko päivän hiihtänyt pakkasvitikelissä ja tuossa vaaran päällä päätin ottaa pienen levon."

Puhuessaan mies riisui turkikset pois päältään. Samassa näin miten Lily kalpeni. Hän ryntäsi pakokauhu silmissä kamariin kirkuen:"kuollut herätä henkiin, se on mahdotonta, ei sellaista voi tapahtua." Mutta Pelleksi esittäytynyt rauhoitteli. "Etkö Lily tunne minua, tapasimmehan viime kesänä Hannu Palton luona." Lopulta saimme hollantilaisen neitosen rauhoittumaan.

Muita kohtaamisia 50-luvulla

Eräs mieleeni jäänyt muistikuva on Pellestä on vuodelta 1954. Oli melkein jo toukokuun alku käsillä ja kelirikko alkamassa. Poikkesin eräänä päivänä koulun päätyttyä Taka-Lappi nimisessä kaupassa katsomassa olisiko siellä kotipuoleni saamelaista käymässä ostoksilla. Kun astuin kauppaan sisään, koko kauppa oli sankan merkilliselle tuoksuvan savun vallassa. Kun olin jonkin aikaa kummastellut ja ihmetellyt savun aiheuttajaa, huomasin kaupan perällä jauhosäkin päällä istuvan Pellen, joka näytti tarkastelevan tyytyväisen oloisena kaupan hyllyvalikoimaa.

Panin merkille miten kevätaurinko oli paahtanut Pellen kasvot aivan kuparin ruskeiksi. Jauhosäkin päällä hän siinä istuskeli edessäni poltellen kiirehtimättä loputonta kuivatuista koivunlehdistä valmistettua paperossiaan. Kun Pelle oli saanut omintakeisen paperossinsa poltettua, alkoi hän raahata jauhosäkkejä, kahvipaketteja ja sokerilaatikoita ulkona kaupan pihalla odottavan suksireen luo. Kun reki oli lastattu ja kuorma sidottu kiinni, kiinnitti hän vetonarut vyötäiselleen ja ankaran nykäisyn saattelemana reki nytkähti liikkeelle. "Täytyy tässä vähän näitä naapureitani Muddusjärvellä autella", totesi Pelle ennen kuin hän häipyi suuren kuormansa kanssa yli Juutuanjoen Sikovuonoon käsin.

Eräs muistikuva on minulla jäänyt Pellestä syksyltä 1959 Morgamojalla. Olimme menossa risusavottaan Miessijojen alajuoksulle. Pidimme Pellisen kämppää jonkinlaisena välietappina siirtäessämme tavaroita Morgamjärveltä Miessijoelle. Matkaan tuli kuitenkin mutkia, kun meidät yllätti monta päivää kestänyt rankkasade. Oli monta päivää satanut kaatamalla ja siksi jouduimme kämpässä odottelemaan sateen ohimenoa. Meillä alkoivat ruokavarastotkin olla lähes tulkoon lopussa.

Kämpässä majaili meidän lisäksemme eräs saksalainen pariskunta, joilla myös oli ruoka loppunut. Olimme päättäneet seuraavana aamuna lähteä Morgamjärven venesatamaan ja sieltä edelleen metsänvartija Sammeli Wallen mukana Njurgalahteen. Hiukan ennen kuin sammutimme valot, kuului sateen ropinan läpi ikään kuin joku olisi ollut kämpän takana tulossa tunturin rinnettä alaspäin. Aavistukset osoittautuivatkin oikeiksi; kämpän ulko-ovi aukeni ja sisälle keskelle lattiaa lensi ensin suuri poronnahkainen laukku, jonka avonaisesta aukosta pyörähti lattialle suuri höyryävä paisti. Sen jälkeen sisälle astui vettä valuva suurikokoinen hymyilevä mies, jonka toki tunnistimme Pelleksi.

"Onkos kamiinassa vielä tuli", kysäisi tulija. Piera, siinä olisi tuoretta lihaa, alapas vuoleskella leu'ullasi siivuja pannuun, niin saadaan kunnon käristystä. Toista kertaa ei Pieraa tarvinnut kehottaa, kun hän jo oli paistin kimpussa. Ja en ole koskaan aikaisemmin enkä myöhemminkään nähnyt onnellisempia ihmisiä kuin tämä saksalainen pariskunta syödessään siinä Pellisen kämppätuvassa Pellen tuomasta paistista valmistettua karhunlihakäristystä.

Kun aamulla heräsimme, oli vieraamme Pelle häipynyt. Tämä tuntui monia kämpässä olijoita askarruttavan. Mutta siihen Piera vain totesi, Pelle taisi aamulla lähteä kohti Muddusta talven viettoon. Hän jätti meille luonnon antimia, jotta ei olisi kaikkia lihoja tarvinnut kanttaa viittä peninkulmaa, totesi Piera.

Elämän filosofiaa

Vuonna 1968 oli toukokuun alussa pyryttänyt. Aurinkoisen huhtikuun jälkeen sellainen tuntui tylsältä ja jopa vastenmieliseltä. Niinpä lähdin heti kun sää parani käymään Inarissa. Sielu ja ruumis kaipasivat kesää ja lämmintä. Niinpä menimme ystäväni Risto Mäläskän kanssa istumaan iltaa Inarin matkailumajalle. Tällaisten tuiskupäivien jälkeen tuntui miellyttävältä viivähtää vähän pitempäänkin lämpimässä ravintolassa. Toisaalta olihan juuri vuoden mieluisin aika kohta käsillä, koska kahden kuukauden pituinen yötön yö oli juuri alkamassa.

Kun olimme ehkä pari tuntia istuskelleet ja katselleet Juutuanjoen nousevaa tulvaa, ilmestyi Pelle ravintolaan. Saisinkos istahtaa poikien seuraksi, kysyi hän. Keväässä on elämä, jatkoi Pelle istahdettuaan pöytäämme. Olen muuten lopullisesti päättänyt jäädä tänne, kertoili hän siinä illan aikana naukkaillen välillä punaviiniä. Valomerkin jälkeen tehdessämme lähtöä, Pelle tiedusteli yöpuuta Riston luota.

Aamulla viiden aikaan heräsin siihen kun ulko-ovi kävi. Vilkaisin siihen missä tiesin Pellen nukkuvan, mutta paikka oli tyhjä, päättelin hänen lähteneen Muddusjärvelle. Uteliaisuuteni voitti kuitenkin; nousin varovasti ylös ja katsoin ikkunasta ulos, näin Pellen seisovan pihalla ison männyn juurella ja katselevan Inarin kirkonkylän suuntaan. Hän näytti siinä hengittävän maan ja aamu raikkaan metsän tuoksua.

Aukaisin varovasti oven ja hiivin erään männyn taa. Aamuaurinko nousi ylemmäksi ja Inarin kylä nukkui aamu uniaan vielä. Yht'äkkiä kuului kun taksiasemalla käynnistyi auto. Samalla Pelle koko olemus ikään kuin lysähti kasaan ja kääntyi puoleeni todeten; autot ei kuulu tähän maahan. Ihminen kyllä tulisi toimeen kyllä ilman niitäkin jos hän haluaisi.

Siinä Mäläskän Riston pihalla hän aamun hiljaisuudessa vaitonaisella äänellään kuvaili minulle tuntojaan sekä elämän filosofiaansa. "Olen muuten paljon oppinut eläessäni täällä täkäläisten ihmisten parissa", kertoili Pelle. "On parempi nousta aikaisemmin kuin muut, jotta voi kokea ja aistia kevääseen kuuluvan pihkan tuoksun. Olen asunut täällä Inarin alueella seudulla, jossa on maailman parhaat ihmiset ja luonnon antimet."

Pelle kertoi miten sodassa ollessaan hän oli oppinut ytimiään myöten tuntemaan elämän katoavaisuuden. Mutta muutettuaan tänne Inarin erämaihin asumaan ja elämään hän oli nauttinut täällä olostaan.

Tapasin viimeisen kerran Pellen syksyllä 1980 Riutulassa. Oli kuutamo ilta, Leutolahti oli joku päivä aikaisemmin jäätynyt. Käveleskelimme saamelaisvaltuuskunnan silloisen sihteeri Lassi Valkeapään kanssa Leutolahden jäällä. Jäällä ei näkynyt ihmisen jälkiä. Ennen kuin käännyimme takaisin käsin huomasin, että Leutolahden yli oli juuri tullut joku potkukelkalla. Ihmettelin. Olihan järvi vasta-aikoihin jäätynyt.

Ihmettelin ääneen kuka kumma uskaltaa potkutella näin ohuella jäällä. Lasselta kuulinkin sitten, että potkuttelija oli ollut Pelle. Tultuamme takaisin Riutulaan tapasin Pellen, joka oli juuri jäiden joukosta vetämistään verkoista päästelemässä kaloja pois. Palattuani Helsinkiin, kuulin sitten tuskallisen uutisen, että Pelle oli hukkunut verkkojen kokemisreissullaan Mudduksessa. Uutisen kuultuani kävin ne kokemusperäiset muistikuvat mielessäni läpi, mitä minulla oli Pellestä.

Kun joskus utelin Pelleltä hänen elämänkokemuksistaan, korosti hän miten usein onkaan niin, että varsinkaan kaupunkilaisnuoret eivät ymmärrä elämän arvoa heidän rientäessään paikasta toiseen ajattelematta elämän suurta kokonaisuutta. He kuluttavat aikansa sellaiseen joka estää näkemästä ja tajuamasta elämän syvällisen tarkoituksen. Vasta kuoleman pelko ja sitä kautta ilmenevät syvä tuska saa lopulta ihmisen pysähtymään. Näin kävi minullekin sota-aikana jatkoi Pelle.

Tänne Inariin asetuttuani ymmärsin paremmin elämää kuin aikaisemmin; täällä tämä maisema, nämä erilaiset ystävälliset ihmiset, erilainen taivas, karut erämaat vaikuttivat minuun syvällisesti. Ja etenkin yhteiset kokemukset Hannun Sammelin, Pahtalan Jounin ja monen muun kairankulkijan kanssa ovat jättäneet sydämeeni runsaasti hartaita, voimakkaita muistoja ja kokemuksia.

Tiedustelin vielä erikseen Pahtalan Jounista. Huomasin miten hänen ilmeensä herkistyi. Hän kertoi ystävästään yksinkertaisesti ja arvokkaasti, käyttäen vaatimattomuutta kuvaavia sanoja, jotka pyrkivät ilmaisemaan käsityksiään ystävästään ilman ylisanoja ja liioittelua. Panin merkille miten hänen lempeässä äänessään kaikui luja persoonallisuuden salaperäinen voima. Huomasin myös miten Pellen sanat eivät sisältäneet minkäänlaista neuvoa tai kehotusta miten minun tulisi elää, jonka hänen kertomukset olivat minulle saamelaisista ystävistään avanneet. Niissä oli kuitenkin jotakin sellaista, joiden sanoman merkityksen ja arvon olen vasta paljon myöhemmin omakohtaisten kokemusten kautta ymmärtänyt.

Panin merkille miten Pelle oli kiinnostunut kaikesta mikä poikkesi ahtaista ja perinteellisistä elämänmuodoista. Kaikesta siellä etelässä hän näytti saaneen tarpeekseen, kuten tärkeilystä. Hän piti verrattomasti parempana luonnollista vapaata elämää, rakasti tuoreita ajatuksia. Hän oli aina avulias ja aina iloisella tuulella ja niinpä hän viihtyi jokaisessa seurassa missä hänet otettiin avomielisesti vastaan. Ja silloin hän osoittautui miellyttäväksi ja seuralliseksi.

Oikea paikka

Kun Pelle saapui sodan jälkeen tänne alue miellytti häntä enemmän kuin mikään muu. Ihmiset olivat avuliaita ja ystävällisiä. Se tuntui sopivan hänelle tukikohdakseen. Länsi-Inarin suuret joet olivat hyviä teitä erämaihin ja tuntureihin. Inarin lähiympäristössä ja myös kauempana asuviin ihmisiin Pelle sai heti alkuun hyvän kosketuksen, mikä herätti hyviä toiveita jatkosta.

Pelle oli omien sanojensa mukaan tullut tänne tietämättä muuta kuin sen, että hän halusi löytää itselleen paikan täältä, vaikka se oli ennestään hänelle täysin tuntematonta seutua. Hän uskoi tietävänsä, milloin ja mistä löytyisi oikea paikka.

Meillä oli valtavan hauskoja juttutuokioita minulla ja Pellellä. Hän ei koskaan tuntunut salaavan mitään. Myöhemmin ole usein ajatellut, että useimmilla ihmisillä tuntui olevan salaisuuksia elämästään. Pelle ei koskaan vaikuttanut sellaiselta. Sanat tulivat hänen huuliltaan ilman minkäänlaisia esteitä. En voinut olla pitämättä hänestä. Välillä hän oli huvittava ja tiesi paljon tarinoita Muotkalta, missä kertoi viettäneensä sodan jälkeisinä vuosina välillä yksin ja välillä joidenkin poromiesten kanssa milloin missäkin tilanteessa.

Pelle huomasi koko luonnon rytmin, pohjolan elämän sykkeen hidastuvan hidastumistaan, kunnes lumi oli kietonut maan pehmeään vaippaansa. Pelle piti vedestä yhtä paljon kuin toiset sitä inhosivat ja kaihtoivat.

Muttusjärven Rannalla Ritulan lastenkodin vastapäisessä Syrminiemessä oli pieni hirsinen mökki, jonka ympärillä oli pieni pala raivattua maata. Siinä asui Pelle, joka itse oli yhtä vanttera kuin hänen käsin rakentamansa mökki ja jonka elämä oli yhtä niukka.

Maagiset voimat

Siitä mistä Pelle voimansa sai, saatoin vain arvailla. Pelle ei koskaan jutellut minulle yksityisasioistaan. Pahtalan Jouni kertoi minulle, että Pelle kykeni tekemään ihmeitä. Hän rakasti tätä maailmaa ja saattoi keskustella mistä tahansa hermostumatta. Jounin mukaan Pellessä oli jotain erilaista ja hän yritti selvittää mitä se oli. Pelle oli näyttävän näköinen mies: pitkä, jäntevä, vaaleahiuksinen, vaaleasilmäinen. Ja hänen hymynsä oli tarttuva. Huone aivan kirkastui kun hän tuli sisään.

Vuonna 1959 Martiniiskon risusavotassa jouduin toimimaan raivaajien huoltomiehenä: kantamaan selässä päivittäin tavaroita Lemmenjoen rannalta Miessijoen latvoille. Välillä huonojen säiden vallitessa tuli ongelmia. Kerrankin eksyin ja ajauduin vahingossa Jäkä-äytsiin, jossa en aikaisemmin ollut käynyt. Avasin erään kämpän oven, sisällä istui Pelle aamupalalla. Kerroin hänelle syyn miksi olin tässä. "Olet toiminut hyvin. Erittäin hyvin. Vaikea sää, huono näkyvyys. Hyvin tehty. Ponnistuksesi ei ole ollut turha. Voin opastaa sinua miten pääset parhaiten Martiniiskonpalon tukikohtaan." Sadepilviä oli kasaantunut läntiselle taivaalle. Tulimme Pellen johdatuksella Miesin lavoille ja siitä edelleen tukikohtaan.

Muutaman päivän kuluttua metsässä tapahtuneen kohtauksen jälkeen keskustelimme paljon tuosta tapauksesta. Olin hyvin nopeasti tehnyt siitä yliluonnollisen kokemuksen ja varustin Pellen kaikenlaisilla omituisuuksilla. En voinut olla pitämättä hänestä. Hän oli välillä huvittava ja tiesi paljon tarinoita äitini isovanhempiin liittyvistä Muotkatuntureista, missä kertoi viettäneensä paljon sodan jälkeisenä vuosina. "Minusta on hauskaa ajatella kaikkia niitä maahiaisia, jotka piileskelevät maan alla", hän sanoi. "Se on ollut minulle uusi ja yllättävä maailma", hän jatkoi.

Pohjoinen elämäntapa murroksessa

Monesti Pelle ihmetteli Lapissa elämisen kalleutta. Pelle tuli kuitenkin toimeen luonnon antimilla kuten hirven ja karhun lihalla. Sen lisäksi hän sai rahaa susien ja ahmojen tapporahoista. Erityisesti Pelle nautti pohjoisesta ilmanalasta, jossa oli poikkeuksellista avaruutta ja kohta taasen aurinkoa. Lapin olosuhteiden ankaruus oli myös aluksi yllättänyt Pellen. Sähkövaloa ei ollut. Hänen pieni hirsimökkinsä Syrminiemessä oli kovin pieni, lattia jääkylmä, jossa veti joka paikasta. Talvipakkasia varten Pelle oli hankkinut poronnahkaisia vaatteita ja susinahkaisen turkin. Ruokana oli ykpuolisesti karhun, poron ja hirven lihaa. Kauppamatka oli pitkä ja vaikea. Välillä hän poikkesi Norjan Reisivuonossa tai Karasjoella ostamassa jauhoja, sokeria ja kahvia. Kauppamatkat olivat pitkät ja vaikeat etenkin kelirikkoaikana keväällä ja syksyllä. Kauppamatkojen vaikeutta lisäsi teiden puuttuminen. Sodan jälkeen elämä muutoinkin Lapissa oli epävakaista, rajan pinnassa kukoisti salakuljetus. Kaikista karun maan vastuksista huolimatta Pelle viihtyi.

Paikallisiin poromiehiin tutustuessaan Pelle pani merkille miten poronhoito oli täällä mukautumassa paliskuntalaitokseen. Inarin ja pohjoissaamelaisten suhtautumista paliskuntasysteemiin edistivät keskinäiset avioliitot. Tähän sopeutumistilanteeseen ilmestyi Pelle kuin tyhjästä ja mieltymys oli molemminpuolista. Pelle koki nämä ihmiset erämaan ylimyksiksi, joten kunnioitus oli molemminpuolista. Monet paikalliset ihmettelivät sitä miten nopeasti Pelle ystävystyi näiden saamelaisten kanssa. Pellestä itsestään tämä oli luonnollista, että hän auttoi saamelaisia mm. petojen jahtaamisessa, talvikalastuksessa ja kauppamatkoilla.

Kun yksinäisyys alkoi Pelleä vaivat hän lähti tutustumaan Inarin laajoihin erämaihin, joiden keskellä oli siellä täällä muutama yksinäistalo. Hän oli jo kokenut muutaman pipeän talven ja hyttystäyteisen kesän. Kuitenkaan hänen ei tehnyt täältä pois. Itse olen ihmetellyt miten miten syvästi ja hienovaraisesti Pelle oli perehtynyt lyhyen ajan sisällä saamelaiseen elämänmuotoon ja täkäläiseen maisemaan. Pelle onnistui voittamaan kaikki ennakkoluulot ja saavutti kosketuksen joka vain harvoilla saattoi onnistua.

Pelle tuli Lappiin juuri siihen aikaan jolloin poronhoitokulttuuri koki syvää murrosta, jolloin luonto, maisema ja ihmiset toimivat kulisseina. Pelle tuli keskelle kansansirpaleen elämää, jonka kulttuuri oli ikivanhaa. Täkäläisten ihmisten elämänmuoto ja siihen liittyvät arvot olivat se perinne ja turva jotka antoivat tämän seudun saamelaislle identiteetin. Hän näki ja ymmärsi, että ulkopuolinen maailma lantalaisten virkamiesti, kauppiaiden ja suomalaisten uudisasukkaiden elämänmuoto, rahatalous, moraali ja tavat olivat tämän identiteetin uhka.

Pelle halusi sodan jälkeen löytää paikkansa, saada tietää minnen hän hän kuului. Pelle löysi saamelaisesta elämänmuodosta arvoja, joihin hänen oli helppo samaistua.

Lapin luonto

Pellen suuri visio oli Lapin luonto, jonka hän oli täällä kokenut. Monet sanoivat Pellelle, että elämä täällä oli liian kovaa voidakseen lumota ihmisen. Paikallisista saamelaista sitä ei huomannut koska luonto oli jo heidät sopeuttanut jääkaudesta lähtien.

Ne, jotka Pellen tarinoita kuuntelivat saivat kuulla miten Pelle välitti kokemuksensa Lapin luonnosta. Hän haki Inarin erämaiden rauhasta ja luonnon kauneudesta kompensaatiota sodan aikaisille kärsimyksilleen, jota Inari pystyi hänelle tarjoamaan.

Inarin erämaat, sen ihmiset ja eläimet veivät Pellen mukanaan. Pelle oli päässyt Sammeli Kitin, Jouni Wallen ja Risto Aholan välityksellä sisään saamelaiseen maailmaan. Hän ihaili heidän elämänmuotoaan ja piti saamelaista moraalia ja kulttuuria korkeassa arvossa kuin lantalaista. Hän arvosti Muotkatuntureilla tuiskussa porojaan paimentavaa poromiestä. Hän arvosti poromiehen henkisissä ominaisuuksissa vuosisatojen tuomaa sivistystä ja luontoa kunnioittavaa elmänasennetta.

Riutulaa vastapäätä sijaitseva Syrminiemi oli Pellen onnensa täyttymys ja kiinnekohta. Pelle oli myös kiinnostunut hänen pienen kämppänsä ulkopuolella vallitsevasta elämästä. Tutuiksi tulivat Muttuksen alueella tavalliset ihmiset. Pikkupoikien keskuudessa Pelle oli kuuluisuus. Inarin erämaissa Pelle saattoi myös toteuttaa miehuuteen liittyviä voimiaan tietojaan ja taitojaan, jonka huipentuma oli karhun kaato. Miehisessä mittapuussa se oli sankariteko, josta kerrottiin laajalti. Karhuntalja Pellen kämpän seinällä oli tapahtuma, joka selitti hänen suhteen luontoon.

Pellessä oli jotakin uteliaisuutta kiihottavaa. Koulun päättymisen jälkeen keskustelin tulevaisuudestani Pellen kanssa. Hän oli ennättänyt nähdä elämänsä aikana poronhoidon hyvät ja huonot puolet. No, joka tapauksehan sinä itse päätät siitä viime kädessä, ryhdytkö poromieheksi vai ryhdytkö muuta puuhailemaan. Tässä on jotain sellaista jota sinun kannattaa harkita. Sinä tulet pitämään taatusti näistä maisemista, jossa myös poro ja sukalaisesi elävät. Poronhoito on kuitenkin vaativa ammatti, joka vaati hyvin paljon monenlaisia taitoja, ihmisten välisistä suhteista aina poron elintapojen tuntemukseen.

Kuten jo sanoin itsehän päätät minkä ratkaisun teet. Tiedän, että monet poromiehet pitävät poromiehen ammattiin liittyvistä ominaisuuksistasi. Tärkeintä kannaltasi olisi tässä tilanteessa, että pääsisit jonkun luotettavan poromiehen oppiin, sellaisen, joka on tottunut selviämään.

Pelle rakasti ennen kaikkea Muotkatunturien korkeimman huipun -Kuorbikotsin- ympäristön lampia ja järviä, jotka kuhisivat elämää; monen lajin vesilintuja ja hanhia. Pelle oli kuunnellut kiinnostuneena Pahtalan Jounin kertomuksia alueen pedoista ja karhuista. Pelle kertoi minulle näistäkin kokemuksistaan.

Takaisin