Suoritin kahdeksan kuukautta kestävän varusmiespalveluksen Lapin rajavartioston sissikomppaniassa vuonna 1963 Rovaniemellä. Suunnilleen kuukausi ennen siviiliin pääsyä pyysi päivystävä upseeri komppanian kovaäänisestä jääkäri Kittiä välittömästi ilmoittautumaan komppanian toimistoon.

Saavuttuani toimistoon ilmoittauduin ohjesäännön mukaisesti kunniaa tehden komppanianpäällikölle. Huomasin miten hän samaan aikaan silmäili joitakin edessään olevia papereita pöydällä. "Niin, jääkäri Kitti, olette näemmä viime syksynä Ivalossa pidetyissä kutsunnoissa ilmoittanut äidinkieleksenne lappi. Mitä tämä tarkoittaa, onko todellakin niin että äidinkielenne on oikeasti lappi?" Vastasin hänelle: "Herra yliluutnantti, äidinkieleni on tosiaankin lappi siten kuin olen kutsunnoissa ilmoittanut. Äitini Magga Kitti on elänyt sellaisena aikana Länsi-Inarissa, jolloin ihmiset puhuivat pelkästään lappia, eikä hän vieläkään osaa suomenkieltä".

Kerroin luutnantille että äitini oli syntynyt 1898. Useimmat hänen ikäisistään saamelaisista eivät käyneet muuta koulua kuin neljä päivää kestävän rippikoulun. Minut synnyttäessään hän oli jo ikäihminen, eikä hän edelleenkään puhunut muuta kieltä kuin lappia. Siis mitäpä muuta kieltä hän olisi siis voinut minulle puhua kuin tuota kutsunnoissa äidinkielekseni ilmoittamaani lappia. Kun sodan jälkeen olin neljä vuotta ottopoikana Angelin erämaakylässä, niin sielläkään ei puhuttu muuta kieltä kuin lappia.

Tullessani Inariin kansakouluun syksyllä 1950, olin ainoa äidinkieleltäni ummikkosaamelainen. En osannut montakaan sanaa suomea. Arvata saattaa, että jouduinkin koko koulutalven aikaan kiusallisen huomion kohteeksi. Siitä en voinut tietenkään olla suuresti ihastunut. Kun kuitenkin selvisin jollakin lailla eteeni tulleista vaikeuksista, aloin vähitellen ymmärtää äitini henkisen perinnön merkityksen omalle olemassaololleni. Ymmärsin, että minun ei oikeasti pitänytkään olla muuta kuin se mitä olin. Siitä syystä oli aivan luonnollista, että ilmoitin kutsunnoissa äidinkielekseni lapin", lopetin vastaukseni.

Komppanianpäällikkö jatkoi: "Niin, jääkäri Kitti, ymmärrän kyllä mitä tarkoititte selityksellänne, mutta nyt siitä ei ole apua, koska Suomessa on ainoastaan kaksi virallista kieltä; suomi ja ruotsi. Niiden kohdalla, joilla äidinkieli on suomi, merkitään suomi ja niiden joilla se on ruotsi, merkitään äidinkieleksi ruotsi sotilaspassiin. Muuta vaihtoehtoa ei oikeastaan ole. Niin ja sitä paitsi sotilaspassissa ei ole suomen ja ruotsin lisäksi varattu muille kielivaihtoehdoille sijaa".

Komppanianpäällikön selostuksen jälkeen toistin rauhallisesti, että äidinkieleni on todellakin lappi ja että tämä keskustelu ei muuta käsitystäni siitä, että äidinkieleni olisikin tämän keskustelun perusteella muuttunut suomeksi tai ruotsiksi.

Keskusteltuamme vielä aiheesta tovin, kuulin komppanianpäälliköltä, että monet lapinkielisistä varusmiehistä olivat hyväksyneet, että äidinkieleksi sotilaspassiin merkittiin suomi. Näistä lisäselityksistäkin huolimatta ilmoitin sinnikkäästi, että sotilaspassissani äidinkielen kohdalla tulee näkyä lappi.

Nyt komppanianpäällikkö vakavoitui: "Niin kyllä sekin voidaan toiveittenne mukaan lapiksi tietenkin merkitä. Mutta, kun tämän kerron Teille, ilmoitan samalla, että Teidän, jääkäri Kitti, on turha pyrkiä varusmiespalvelun jälkeen hakeutumaan Lapin rajavartiostoon töihin ja valtiolle ylipäätään."

Jäin jännittyneenä odottamaan sotilaspassia. Toden totta, kun sain sotilaspassin käteeni riemastuin, sillä äidinkieleksi oli täytekynällä kirjoitettu lappi.

Kun vuonna 1974 keväällä työpaikkani, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos RKTL Helsingissä muutti Pitkänsillanrannasta Korkeavuorenkadulle samaan taloon missä rajavartiolaitoksen esikunta sijaitsi, satuimme nyt peräti everstiksi ylenneen komppanianpäälliköni kanssa yhtaikaa samaan hissiin.

"Ai, Jounihan se siinä, milläs asioilla sinä täällä käsin liikut?", tiedusteli eversti ystävällisesti.

"Niin olen valtiolla kalantutkimuksissa tutkimusmestarina, vastasin totuudenmukaisesti." Huomasin miten eversti hämmentyi. Seuraavan kerran tapasin hänet syyskuun 6 päivän aamulla 1974 presidentinlinnan sisäpihalla. Presidentti Kekkonen oli lähdössä viemään Suomessa valtiovierailulla olevaa Hollannin kuningatar Julianan ja hänen miehensä prinssi Bernhardin seuruetta erikoislennolle Ivaloon, josta matka jatkui autoilla edelleen Lemmenjoelle. Minut presidentti oli pyytänyt matkalle oppaaksi (lisää tästä reissusta). Matkaseurueeseen kuuluvan everstin, entisen komppanianpäällikön hämmästys oli tavaton kun hän näki minun liittyvän seurueeseen.