Urho Kekkonen, Lappi ja saamelaiset

Johdanto

Urho Kekkonen oli epäilemättä 1900-luvun jälkipuoliskon merkittävin suomalainen poliitikko, ja hän kuuluu ihmisiin joista voidaan täydellä syyllä sanoa että he olivat legendoja jo eläessään. Uransa loppupuolella vanhenevan presidentin hovi johdatti hänet asemaan jossa hän joutui vähemmän mairittelevaan valoon. Ikihongan kaaduttua jättiläisen varjoon jääneet vastustajat rehahtivat kukoistukseen, ja Kekkoseen verrattuna monet kääpiöiltä tuntuvat nykypoliitikot ovat ottaneet välimatkaa siitä poliittisesta kulttuurista jonka ruumiillistuma hän oli.

Kekkonen edusti tietenkin omaa aikaansa, ja ajat muuttuvat. Kun Kekkosesta on muodostunut tai hänestä on tehty "pysähtyneisyyden ajan" vertauskuva, varsinkin monille nuorille on muodostunut valitettavan yksinkertaistava kuva tästä ristiriitaisesta ja vähintäänkin värikkäästä suurmiehestä joka nousi presidentiksi niukimmalla mahdollisella äänten enemmistöllä, ja josta kehkeytyi "koko kansan presidentti". Ottaen huomioon että Kekkosella oli katkeria vastustajia tämä ilmaisu oli toki liioitteleva ja propagandistinen, mutta Kekkonen ei missään tapauksessa ollut se Suomen Brežnev jona häntä kauan on maalailtu. Haluan tässä kertoa Kekkosen ja Lapin suhteesta, niin yleisen tiedon kuin omien kokemusteni pohjalta.

Kekkonen poliitikkona

Kekkonen toimi ennen talvisotaa sisäministerinä 1930-luvun lopussa. Kekkosen poliittinen ura lähti nousuun toisen maailmansodan jälkeen. Hänestä tuli J. K. Paasikiven hallitusten oikeusministeri ja 1940-luvun lopulla eduskunnan puhemies. Vuosina 1950-1953 ja 1954-1956 Urho Kekkonen toimi yhteensä viiden eri hallituksen pääministerinä. Vuoden 1956 presidentinvaaleissa Kekkonen valittiin Paasikiven seuraajaksi pienimmällä mahdollisella äänten enemmistöllä. Kekkonen toimi presidenttinä viisi kautta aina vuoteen 1981 saakka. Hän on edelleen Suomen pitkäaikaisin presidentti.

Urho Kekkosen poliittinen ura ja presidenttikaudet ajoittuvat Suomen historian suureen murrosvaiheeseen. Talvi- ja jatkosodassa Suomi taisteli itsenäisyydestään ja maksoi siitä kalliin hinnan. Sotien jälkeen maatalousvaltaisesta Suomesta kehittyi muutamassa vuosikymmenessä teollisuuteen ja palveluelinkeinoihin nojannut hyvinvointiyhteiskunta. Suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutos tapahtui hyvin nopeasti. Ihmiset muuttivat työn perässä maalta kaupunkeihin, pohjoisesta etelään ja Suomesta Ruotsiin.

Pohjois-Suomi Kekkosen politiikassa

Pohjois-Suomen olosuhteet ovat aina poikenneet eteläisen Suomen oloista. Maan pohjoisosa on ollut etelän näkökulmasta periferiaa, missä kehitys on monessa suhteessa ollut hitaampaa kuin etelässä. Elämisen ehdot ovat olleet niukemmat ja leipä lujassa. Kekkosen aikana Pohjois-Suomi oli suurten mullistusten kourissa. Saksalaisten hävittämä Lappi oli sotien jälkeen jälleenrakennettava. Kun asumukset oli vihdoin saatu rakennettua ja uusia viljelysmaita raivattua, iski suomalaisen yhteiskunnan suuri rakennemuutos 1960- ja 1970-luvulla erityisen voimakkaasti maatalousvaltaiseen Pohjois-Suomeen. Maatalous ei enää kyennyt työllistämään ja elättämään sotien jälkeen syntyneitä suuria ikäluokkia. Toisaalta teollisuuteenkaan ei syntynyt tarpeeksi korvaavia työpaikkoja.

Seurauksena oli laaja työttömyys, joka taas johti maaseutualueiden nopeaan tyhjentymiseen. Siirtolaisuus Ruotsiin oli Pohjois-Suomessa 1960- ja 1970-luvun taitteessa erittäin voimakasta. Kekkonen toimi tasavallan presidenttinä juuri noina suurina murrosvuosina.

Vuosien 1945, 1948, 1951 ja 1954 eduskuntavaaleissa Kekkonen oli ehdokkaana Kainuussa Oulun vaalipiirissä ja tuli joka kerta valituksi. Kekkonen alkoi nimenomaan 1950-luvun alkupuolella osoittaa yhä suurempaa kiinnostusta Pohjois-Suomen talouselämän ja elinkeinojen kohottamiseen. Hän ryhtyi johdonmukaisesti perehtymään aluetta koskeviin tutkimuksiin ja selvityksiin. Hän myös halusi perehtyä paikanpäällä ongelmiin. Useissa puheenvuoroissaan hän alkoi peräänkuuluttaa kansallista kokonaisohjelmaa Pohjois-Suomea varten. Sen keskeisinä aineksina hän näki ennen kaikkea metsävarojen tehokkaamman hyödyntämisen, vesivoiman rakentamisen, mineraalivarojen tutkimisen ja hyödyntämisen sekä teollisuuden ohjaamisen voimalaitosten läheisyyteen.

Kekkosen lukuisat matkat Kainuun ja Lapin korpimailla tiettömien taipaleiden takana olivat omiaan lujittamaan hänen mainettaan näissä maakunnissa. Kekkosella oli lisäksi apunaan myötäelävä perussympatia täällä syrjäseuduilla asuvia harmaiden pirttien ihmisiä kohtaan.

Kainuun lisäksi Lappi alkoi kiinnostaa Kekkosta 1950-luvun alkupuolella. Useissa puheenvuoroissaan Kekkonen alkoi peräänkuuluttaa kansallista kokonaisohjelmaa Pohjois-Suomea varten. Sen keskeisinä aineksina hän näki ennen kaikkea metsävarojen tehokkaamman hyödyntämisen, vesivoiman rakentamisen, mineraalivarojen tutkimisen ja hyödyntämisen sekä teollisuuden ohjaamisen voimalaitosten läheisyyteen.

Pohjois-Suomen talouselämän kehittämisen suuntaviivat Kekkonen hahmotteli vuonna 1952 ilmestyneessä kirjasessaan "Onko maallamme malttia vaurastua?". Puolustaessaan myöhemmin kirjasessaan esittämiään näkökohtia Kekkonen korosti erityisesti Pohjois-Suomen rakentamisen yhteiskunnallista merkitystä ja siihen liittyvää vastuuta.

Kekkosen suhdetta Pohjois-Suomeen ei siis ole paljon käsitelty julkisuudessa lukuun ottamatta hänen erä- ja hiihtoharrastustaan. Siltä ajalta kun asuin pohjoisessa muistan miten Kekkonen hiihti, kalasti, tapasi kansalaisia, rakensi teitä, kestitsi valtiovieraita ja vihki tehtaita. Tämä oli kuitenkin vain asian näkyvä puoli, hänen vuorovaikutuksensa maakunnan kanssa oli vielä paljon monipuolisempi ja syvällisempi. Hänellä oli käytettävissään niin silloisen Maalaisliiton laaja ja vahva koneisto kuin puoluerajat ylittävät henkilökohtaiset kontaktinsa, ja myöhemmin yhä laajemmassa määrin myös valtion laaja virkakoneisto pohjoisessa.

Kekkosen suhtautuminen valtakunnan pohjoisiin alueisiin ei ollut niiden kehityksen kannalta suinkaan merkityksetön. Lisäksi pohjoinen Suomi oli Kekkosen vahvaa tukialuetta. Kekkonen elää edelleen monien kansalaisten mielikuvissa vahvana johtajana. Toisaalta hänet muistetaan myös kansanmiehenä, joka ymmärsi ja puolusti pohjoisten syrjäseutujen vähäosaista kansaa.

Poromiesten etujen ajajana Kekkonen sai mainetta korostamalla sitä, että poromiehetkin tarvitsivat oman lainsäädännön turvakseen koska heitä ei oltu huomioitu samalla tapaa kuin siirtoväkeä sodan jälkeen tapahtuneessa asuttamisessa. Kekkosen esitys sai aikaan porotilalainsäätämisen, jonka nojalla poromiehille perustettiin satoja poromiestiloja eri puolille poronhoitoaluetta.

Lisäksi on otettava huomioon se syrjäseutujen ystävän ja tavallisen kansan puolustajan jopa myyttisiin mittasuhteisiin yltävä jälkimaine, joka Kekkosella monien pohjoissuomalaisten keskuudessa edelleenkin on. Kekkonen ja Pohjois-Suomi muodostavat siten selkeän historiallisen ilmiön.

On tärkeää kysyä, miten Kekkonen käytännössä toimi pohjoisen Suomen hyödyksi tai haitaksi. Joutuu kysymään mitkä olivat hänen toimintansa motiivit? Oliko toiminta pyyteetöntä, vai käyttikö Kekkonen maan pohjoisosia vain valtapolitiikkansa välineenä? Kekkonen vaikutti Pohjois-Suomeen, mutta myös Pohjois-Suomi vaikutti Kekkoseen. Kuitenkin Pohjois-Suomi oli Kekkoselle myös paikka, missä hän rentoutui esimerkiksi hiihtäen tai kalastaen. Tätä Kekkosen toiminnan epävirallisempaa puolta on syytä nostaa esiin silloin kun puhutaan hänen suhteestaan saamelaisiin, joita hän tapasi jo 1930-luvulta lähtien.

Hiihtoretket

Presidentti Kekkonen oli koko elämänsä aktiivinen liikkuja ja harrastaja. Kekkosen vallankäytön keskeinen osa olivat erilaiset retket, joilla mm. hiihdettiin ja metsästettiin. Retkillä oli usein mukana vanhoja ja tulevia suomalaisia vaikuttajia. Hiihtoretkillä Kekkonen tunnettiin kovakuntoisena, ja hänen takanaan tulevia kutsuttiin leikkisästi perässähiihtäjiksi. Yleensä Kekkonen määräsi tahdin.

Jokavuotiset hiihtoretket olivat Kekkoselle hyvin haasteellisia, ne olivat hänelle pitkälti fyysinen ja henkinen suoriutumisprosessi. Ne auttoivat purkamaan paineita, selkeyttämään ajatuksia. Kun Kekkonen eri puolille Lappia suuntautuville hiihtoretkilleen asetti itselleen tavoitteita ja urakoita hän vaati niiden täyttämistä sekä itseltään että matkassa olevilta perässähiihtäjiltä. Hän halusi osoittaa olevansa myös voimiltaan ja kunnoltaan ykkönen. Jos perässähiihtäjien kunto ja taito eivät riittäneet, päämies ei tuntenut sääliä. Yleensä Kekkonen määräsi tahdin, mutta jos jollakulla olisikin ollut kuntoa ohittaa presidentti, se oli silti viisainta jättää tekemättä. Kekkosen kilpailuvietti oli kova, ja kerran kansakunnan kärkeen päästyään hän halusi pysyä siinä, myös ladulla ja kun oli kyse kalasaaliista.

Kekkosella oli metsästys-, kalastus- ja urheilukavereita kaikista sosiaaliryhmistä. Mukana oli yritysjohtoa, poliitikkoja mutta myös taiteilijoita ja tavallisia kansalaisia. Presidentin välitön luonne pääsi hyvin esille näillä retkillä. Ja tv-kamerat seurasivat uskollisesti mukana oltiin sitten hiihtämässä Lapissa tai kalareissulla Azerbaidzhanissa.

Kekkonen teki yli 20 hiihtoretkeä eri puolille Lappia, joista voidaan mainita retket Sevettijärveltä Nuorgamiin vuonna 1964 ja Lemmenjoelta Nunnaseen vuonna 1968. Tenolla hän kävi kalastamassa lohta yhden ainoan kerran vuonna 1957, jolloin hänellä oli soutajana Juhani Järvensivu. Saariselän ja itärajan alueella hän kävi useammankin kerran. Saariselälle muodostetun suojelualueen nimeäminen UKK-puistoksi oli paikallaan. Kyseistä kansallispuistoa voi pitää suurimpana Kekkos-monumenttina - sen voi erottaa jopa avaruudesta.

Kekkonen ja Kaapin Jouni

Hiihtoretkillään Kekkonen tutustui tavallisiin saamelaisiin poromiehiin, joilta hän saattoi kuulla petotilanteesta, valtion maksamien petokorvausten riittämättömyydestä jne. Tietenkin hän tutustui myös silloisiin paikallisiin vaikuttajiin, kuten kolttavanhimpaan Jaakko Sverdloviin, Erkki Jomppaseen ja moniin muihin.

Lemmenjoella asuva Kaapin Jouni oli aikansa tunnetuimpia saamelaisia. Inarissa kävi presidenttejä, maaherroja ja ministereitä ja Jouni vieraili heidän luonaan etelässä. Vuonna 1935 Svinhufvud saapui vierailulle Inarin kirkolle, ja Jouni oli pitäjän mahtimiehenä maamme kolmatta presidenttiä vastassa. Yhdessä Jouni Jomppasen kanssa he luovuttivat Svinhufvudille saamelaisten virallisen anomuslistan. Jouni sai presidentiltä vastineeksi kutsun tulla pääkaupunkiin.

Seuraavana vuonna Jouni perheineen matkusti kolmisen kymmenen muun poromiehen kanssa Helsinkiin poroviikoille. Rovaniemeltä lähteneeseen junaan pakattiin kymmenet porot ja tarvittavat varusteet. Samalla reissulla Jouni perheineen kävi presidentinlinnassa kahvittelemassa ja tapasi siellä oikeusministeri Urho Kekkosen ja Rovaniemen kauppalanjohtaja Kaarlo Hillilän, sittemmin Lapin maaherran ja sisäministerin.

Presidentin luona presidentti Svinhufvud aloitti kysymällä Jounilta, että miltä tuntuu asua Jumalan selän takana? Jouni joka istui pöydän päässä peski päällään nousi seisomaan ja kommentoi kysymystä varsin vilkkaasti: "Na killa se sitä vaikiata tietää miten päin se Jumala milloinkin istuu." Presidenttiä kiinnostavasta asiasta Jouni piti vilkkaasti elehtien kiinostavan puheenvuoron. Siitä lienee Kaapin Jouni ja Kekkosen keskinäinen väärtisuhde saanut alkunsa.

Ensimmäisellä matkallaan sisäministerinä vuonna 1938 Kekkonen kävi vastavierailulla Kaapin Jounin luona Lemmenjoella Lapin maaherraksi tällä välin nimitetyn Hillilän kanssa. Jounin kotitalon yläpuolella olevaan vaaran rinteeseen oli Kekkosen toivomuksesta rakennettu ympyrälaavu, jossa ilta kului rattoisasti Jouni kanssa seurustellessa. Kekkonen tiettävästi yöpyi laavussa Jouni rengin huolehtiessa rakotulesta.

Viitisentoista vuotta myöhemmin Jouni tapasi myös presidentti Paasikiven Helsingissä. Kekkosen ensimmäisen ja toisen presidenttikauden aikana itsenäisyyspäivän vastaanotoilla näkyi tavallisesti saamelaisia milloin Enontekiöltä, Utsjoelta, Inarista tai Vuotsosta. Heitä Kekkonen oli tavallisesti tavannut joko hiihtoretkiensä tai kalamatkojen yhteydessä.

1970-luvun alussa aloitin kirjoitella valtakunnallisiin lehtiin kuten Helsingin Sanomiin ja Viikkosanomiin saamelaisasioista. Aiheena oli lähinnä metsähallituksen hakkuiden haitalliset vaikutukset saamelaisten porotaloudelle ja metsästys- ja urheilukalastuslupien myynnin kielteiset vaikutukset saamelaisalueen vaelluskalakannoille. Ehkäpä kirjoitukseni osaltaan vaikuttivat siihen, että asetettiin saamelaiskomithan vuonna 1971 laatimaan esitys saamelaisten olojen kokonaisvaltaiselle järjestämiselle. Samoin asetettiin kolttatoimikunta tekemään tarvittavia tarkennuksia kolttalainsäädäntöön kuin myös porotilalainsäädäntöön. Olin kuullut huhuja, että presidentti Kekkonen olisi seurannut suurella mielenkiinnolla kirjoitteluani.

Vuonna 1974 toukokuun puolivälissä minuun otti yhteyttä presidentti Kekkosen toinen adjutantti kommodori Bo Klenberg kertoen, että presidentti halusi minut olevan mukana paikallisena oloja tuntevana oppaana syyskuun 6-7 päivinä, jolloin presidentillä on tarkoitus viedä Suomessa tuohon aikaan valtiovieraina olevan Hollannin kuningattaren ja hänen miehensä prinssi Bernhardin Lemmenjoelle. Joten seuraavalla viikolla olisi tarkoitus, että me yhdessä kävisimme ulkoasianministeriön ja rajavartioston ihmisten kanssa tutustumassa niihin paikkoihin, joissa presidentti ja hänen vieraansa kuningatarpari viettää Lemmenjoen vierailulla. Niin myös teimme.

Syyskuun 6 päivän aamulla kävi presidentin linnan auto minut noutamassa Käpylästä presidentin linnan pihalle, jossa arvovaltainen seurue odotti presidentti Kekkosta, joka saapuikin melkein samassa. Sen jälkeen linnan pihalle olleet autot purkautuivat peräkanaa kohti Helsinki-Vantaa lentoasemaa, jonne saavuimme ohjelman mukaan merkittyyn lähtöaikaan. Lensimme kahdella lentokoneella Ivaloon; Finnairin erikoisvuorolla ja Hollannin kuningattaren seurue prinssi Bernhardin ohjaamalla koneella. Presidentti ja ulkoministeri Karjalainen istuivat viereisellä penkkirivillä. Ivalossa meitä oli vastassa punainen matto, jonka päässä odottivat Lapin läänin uusi maaherra Asko Oinas, Inarin kunnan ja saamelaisparlamentin edustajat. Kun paikalla ollut torvisoittokunta oli soittanut Suomen ja Hollannin kansallislaulut siirryttiin autoihin.

Kekkonen ja kuningatar Juliana lapin vierailulla, taustalla vasemmalla lapin puvussa Jouni Kitti. Lähde: Juhani Suomen kirja Liennytyksen akanvirrassa s. 208 (kuva Heikki Rissanen)

Minut ohjattiin arvovaltaisten vieraitten autoon etupenkille tulkin viereen. Presidentti, Juliana ja Bernhard istuivat takapenkillä. Lentokentältä matka jatkui Ivaloon ja sieltä edelleen Inariin. Koska oli paras ruska-aika halusivat hollantilaiset tietää siitä enemmän. Kerroin heille tulkin välityksellä miten ruska-aika merkitsee täällä itse asiassa valmistautumista talveen. Samalla kun kerroin tämän mainitsin mitä samaan aikaan tuolla luonnossa tapahtui; porot rykivät ja kalat kutevat vesissä. Näistä asioita kertoessani olimme jo saapuneet Ukonjärven pään kohdalle.

Yllättäen huomasin miten harteilleni laskeutui käsi ja samalla kuulin presidentti Kekkosen äänen: "kuulepas Jouni, olen lukenut monia hyviä kirjoituksiasi lehdistä. Huomaan, että tiedät paljon monista Lapin ja saamelaisten asioista. Olet myös hyvin perehtynyt Lapin historiaan. Hyvä niin! Historiasta on hyvä myös Lapin asukkaidenkin tietää. Mutta korostan kuitenkin, että tämän pohjoisen alueen jakavat rajat neljän valtion kesken. Se on mielestäni sellainen realiteetti, joka on päivittäisissä toimissa kaikkien täällä pohjoisessa asuvien olivat he siten norjalaisia, ruotsalaisia, suomalaisia tai venäläisiä on otettava huomioon. Joten historian roskatynnyreiden kaivelemisella ei ole paljon apua sinun asiallesi," oli hänen kommenttinsa. Kun presidentti oli tämän minulle sanonut jatkui keskustelu jälleen kuningatarparin kanssa.

Inarin matkailumajalla tarjosi Inarin kunta lounaan arvovaltaiselle seurueelle, minkä jälkeen tutustuttiin saamelaismuseoon. Museoon tutustumisen jälkeen jatkettiin Lemmenjoelle ilmavoimien säätiön majalle, jossa seurasi majoittuminen ja saunominen Antti Aarnio Wihurin omistamalla huvilalla toisella puolen Lemmenjokea.

Illallinen tarjottiin ilmavoimien säätiön majan rantaan rakennetulla lautalla. Juuri kun aloiteltiin illallista, lipui ylävirrasta käsin lautan lähistölle vene jonka keskellä istui yksinäinen mies haitari sylissään. Kohta haitarin haikeat sävelet täyttivät tyvenen illan. Haitarinsoittaja onnistui loihtimaan pohjoista Lappia kuvaavia ihania säveliä tyveneen hämärtyvään syysiltaan.

Siirryttäessä jälkiruokaan, pyysi paliskuntain yhdistyksen puheenjohtaja Veikko Huttu-Hiltunen puheenvuoron. Ilta oli jo tässä vaiheessa tummentunut melkein sysimustaksi, kun Huttu-Hiltunen aloitti oman eloisan esityksensä. Hän mainitsi, vaikka ympärillä oleva pimeä metsä vaikuttikin tässä vaiheessa iltaa uhkaavalta, niin sitä se ei kuitenkaan ollut. Vaikka tuolla metsässä olikin juuri nyt pimeää, niin nyt siellä oli harvinaisen paljon elämää. Siellä lymysivät keväällä syntyneet poronvasat, jotka olivat kesän aikana kasvaneet monta kymmentä kiloa ja niistä koostuu poromiehen toimeentulo. Edellisenä vuonna syntyneistä urosvasoista on kuluneen kesän aikana kypsyneet uuden porosukupolven jatkajat. Joten jos juuri nyt sattuisitte kuulemaan metsästä ylimääräisiä ääniä, ne liittyvät lähinnä porosuvun jatkamiseen, rauhoitteli Huttu-Hiltunen. Samassa kuuluikin läheisestä metsästä hirvaan rykimistä, mikä tuntui arvovaltaisia vieraita huvittavan kovasti. Muistan miten tulkilla oli melkoisia ongelmia Huttu-Hiltusen värikkään kerronnan tulkitsemisessa.

Illallisen jälkeen oli vielä iltanuotio Lemmenjoen rannalla, juurakkokosken rannalle rakennetun rakovalkean äärellä. Jossakin vaiheessa ympäristöön tuli eloa kun ilmeni, että metsässä presidentin turvallisuudesta vastanneet Supon miehet olivat eksyneet. Arvattavasti heidän hätänsä oli suuri, mutta onneksi apukin oli lähellä: Lapin rajavartioston miehet, jotka olivat pohjoisen poikia ja pienestä pitäen erämaahan tottuneita, lähtivät heitä jälkikoirineen etsimään. Lopulta vartijat löysivät suojelijat ja leiriin palasi rauha.

Siinä vaiheessa suurin osa seurueesta oli jo poistunut yöpuulle. Presidentti itse jäi kuitenkin nuotion ääreen seurustelemaan. Silloin joku keksi, että nyt olisi varman joikun paikka ja kaikkien katseet kääntyivät minuun. Niinpä esitin joikun, joka kertoi nuorukaisesta, joka oli nähnyt täällä Lemmenjoella olevan Juurakkokosken rannalla niin ihanan saamelaisneidon, jonka silmissä oli revontulten taikaa ja poskissa kysymättömän hillan punaa. Kun olin vetäissyt joikun loppuun, loikkasi presidentti yli nuotion ja kiitti minua kädestä lämpimästi: "Tämä Jounin joiku kruunasi tämän Lapin illan, minun aikaisemmat muistot tästä seudusta ja täällä asuvista ihmisistä ja nyt lähdemme kaikki nukkumaan", hän totesi meille.

Seuravan päivän aamulla lähdimme ilmavoimien majalta klo 7 kohti Inariin, jossa nautimme matkailuhotellilla aamupalan ennen lentoa Helsinkiin. Aamupalan jälkeen presidentin linnan valokuvaaja huikkasi hotellin pihalla minulle: "Jouni tulepa tänne, presidentti haluaa sinut samaan kuvaan".

Tämän jälkeen matkamme jatkui Ivalon lentokentälle, josta lensimme Helsinkiin. Presidentti siirtyi Ivalossa prinssi Bernhardin ohjaamaan koneeseen ja me muut lensimme Finnairin erikoisvuorolla Helsinkiin. Tämän jälkeen en enää tavannut presidentti Kekkosta. Myöhemmin syksyllä sain kutsun presidentinlinnan itsenäisyyspäivän vastaanotolle 6 joulukuuta, mutta se valitettavasti jouduttiin peruuttamaan presidentti Kekkosen puolison kuoleman johdosta.

Maaliskuussa minulle soitti Inarin nimismies Väinö Alapeteri ilmoittaen minulle, että minun tulisi tulla noutamaan Hollannin kuningashuoneen minulle lähettämää Oranje Nassaun ritarikunnan kunniakirjaa ja siihen liittyvää mitalia. Ilmoitin, että en suostu sitä noutamaan ja että sen voi lähettää takaisin lähettäjälle. Siihen nimismies totesi, että sitä ei palauteta, vaan se toimitetaan minulle vaikka postitse. Keväällä 1975 kävin noutamassa kunniakirjan ja mitalin.

Kekkonen ja Reidar Särestöniemi

Kekkonen oli tiettävästi erityisen ihastunut Reidar Särestöniemen taiteeseen. Särestöniemi oli mahtavan intohimoinen ja kiehtova symbolistinen Lapin luonnon ja Lapin ihmisen tuntojen kuvaaja. Kekkonen vieraili useaan otteeseen Särestössä joko matkallaan hiihtoreissulleen tai palatessaan jostakin niistä. Vastavuoroisesti Reidar osallistui vastaanottoon presidentin linnassa.

Molemmat olivat renessanssihahmoja, molemmilla oli oma linnansa - toisella kivilinna, toisella kelolinna. Toisella oli enemmän partaa ja tukkaa, toisella vähemmän. Tiettävästi Kekkosten yksityistiloissa tv-huoneessa oli valtaisa ja värikäs ilves-aihe. Reidar oli maalannut itsensä ilvekseen, mutta uskon Kekkosen nähneen siinä myös itsensä. Taulun edessä ihmisten keskellä viihtyvä, mutta valta-asemassaan yksinäinen presidentti saattoi vapauttaa mielensä vaeltamaan taiteilijan näyissä.

Kekkonen ja Saivaara

Saivaaran pahtareunainen silhuetti kohoaa 830 metrin korkeuteen Porojärven laakson eteläpuolella Käsivarressa. Saivaaran huipulla on entisen presidentti Urho Kekkosen muistolaatta. Pentti Papinahon suunnittelemalle muistolaatalle pääsee Saivaaran itäpuolen kautta.

Tapio Wirkkala, suuria suomalaisia hänkin, suunnitteli Saivaaralle Kekkos- muistomerkin, muta sitä ei koskaan toteutettu. Muistomerkki sai aikoinaan alkunsa siitä, että presidentti Kekkosen lähimmät tukijat, perässähiihtäjät, alkoivat puuhata Kekkoselle muistomerkkiä tämän vielä ollessa hyvissä voimissa.

Urho Kekkonen tokaisi hankkeesta, että hän ei halua mitään muistomerkkiä itsestään julkiselle paikalle, mutta jos jotain halutaan laittaa, niin "laittakaa tuohon Saivaaraan". Saivaara oli Kekkoselle rakas paikka hänen Porojärven hiihtoretkiltään. Niinpä taiteilija Tapio Wirkkala otti ajatuksesta kiinni ja suunnitteli muistomerkin joka käsitti kivisen polun, joka nousi Saivaaran laelle, jossa viisi kiveä oli asetettu käräjäkehämäiseen muodostelmaan. Polku oli tarkoitus rakentaa yhtä monesta kivestä kuin Kekkosella olisi ollut päiviä presidenttinä, ja käräjäkivet symboloivat Kekkosen presidenttikausia.

Suunnitelma nostatti tunteiden myrskyn. Uraauurtavaa ympäristötaideteosta arvosteltiin voimakkaasti, ja niin se jäi paperille. Wirkkalan suunnitteleman muistomerkin asemasta Saivaaraan kiinnitettiin Pentti Papinahon suunnittelema paljon pienempi Kekkosen muistolaatta.

Elävän presidentin muistomerkissä nähtiin Suomelle vierasta henkilöpalvontaa ja mautonta liehittelyä, ja Kekkosen kestoarvostelijat näkivät tilaisuuden puukottaa vihaamaansa presidenttiä nurkan takaa arvostelemalla muistomerkkiä. Arvostelun kärjessä olivat kuitenkin Käsivarren silloinen poroisäntä Juhani Valkeapää ja Raittijärven poromiehet. Nämä pelkäsivät muistomerkin aiheuttavan liian paljon ylimääräistä liikennettä, joka olisi vaikeuttanut porojen laiduntamista. Ehkä arvostelussa oli osa osoitettu välillisesti myös Kekkoselle.

Kun katselee Kajaanissa kiemuroivaa, Pekka Kauhasen suunnittelemaa Kekkos-muistomerkkiä ja Finlandiatalon edessä olevaa, Pekka Jylhän suunnittelemaa lampea ja kohotettuja käsiä, alkaa tuntua että olisi ollut paras säästää kekkonen niin elävänä kuin kuolleena isommilta muistomerkeiltä. Jos ne modernit versiot ovat olleet vähintäänkin outoja, niin täytyy sanoa että näköispatsaiden joukossa on ollut kummastuksia. Ihmisistä jotka ovat olleet monumentteja eläessään, tuntuu olevan erityisen vaikeaa tehdä patsasta joka tekisi heille oikeutta.

Kuninkaallista kultaa, korundeja ja liimaa Otsamo-baarin takahuoneessa

Olin alkuvuodesta 1975 työmatkalla Inarissa. Olin majoittunut Mari Kokon ylläpitämään matkustajakoti Otsamoon. Soitin illalla kotiin Käpylään ja sain kuulla vaimoltani Mariannelta, että presidentin adjutantti Bo Klenberg oli yrittänyt minua tavoittaa. Minua pyydettiin välittömästi ottamaan häneen yhteyttä. Sen myös tein välittömästi tiedon saatuani.

Adjutantti kertoi presidentin seuraavana sunnuntaina olevan menossa onnitelemaan Ruotsin kruununprinssiä Kaarle Kustaata hänen kihlautumisensa johdosta Silvian kanssa. Lahjaksi presidentti halusi antaa kruununprinssille kullan käsikaivuussa käytettävän vaskoolin, jonka pohjalla tulisi olla vaskauksesta jääneitä eri kokoisia kultahippuja ja jonkin verran hienojakoista kultapitoista soraa, jonka seassa näkyisi muutama erikokoinen kultahippu.

Lupasin adjutantille selvittää asian niin pian kuin mahdollista ja ilmoittaa siitä hänelle vielä samana iltana. Otin välittömästi yhteyttä Rantamarissa majailevaan kullankaivaja Heikki Kokkoon ja Raumalan Niiloon. Niilolla sattui olemaan mukana muutama erikokoinen vaskooli, Lemmenjoelta tuotua hienojakoista kultapitoista soraa ja pienessä lasipullossa eri kokoisia kultahippuja.

Soitin adjutantille ja kerroin minkäkokoisia vaskooleja on tarjolla. Hetken kuluttua hän otti uudelleen yhteyttä ja kertoi minkä kokoisen vaskoolin presidentti haluaa kruununprinssille lahjoittaa ja että kultahippujen tulisi olla mahdollisimman luonnollisessa muodossa vaskoolin pohjaan huuhdonnassa jääneen soran joukossa. Soran joukossa voisi pilkistää jokin korundi, Lapin jalokivi.

Kun nämä vaatimukset olimme saaneet tietoomme kannoimme baari Otsamon takahuoneeseen kylpyammeen jonka täytimme vedellä ja ryhdyimme koevaskaamaan saadaksemme selvyyden miltä vaskoolin pohjaan jäänyt kultapitoinen hienojakoinen sora ja kultahiput näyttävät. Monien koevaskausten jälkeen saimme vaskoolin sen näköiseksi, että ikään kuin se olisi juuri nostettu vaskauksen jälkeen jostakin tunturipurosta vaskaajan ihmeteltäväksi. Tämän jälkeen Raumalan Niilo etsi toisen samanlaisen vaskoolin, jonka pohjalle levitettiin ohut kerros väritöntä liimaa ja sen päälle siroteltiin ohut kerros kultapitoista hiekkaa, soraa ja jokunen korundi, sen jälkeen soran sekaan upotettiin pinseteillä muutamia erikokoisia kultahippuja. Kuivumisaikaa oli ilta. Jännitimme sitä, että pysyykö kaikki vaskoolin pohjaan liimattu kiinni?

Ennen nukkumaanmenoa pyörittelimme Heikin ja Niilon kanssa vaskoolia eri asennoissa nähdäksemme miten vaskoolin pohjaan liimattu soran joukkoon upotetut korundit ja kultahiput pysyvät paikallaan. Kun kaikki näytti toimivan moitteettomasti pakkasimme vaskoolin matkalle Tukholmaan. Seuraavana päivänä puolen päivän maissa, lensin Finnairin päivävuorolla Vantaan lentoasemalle vaskooli mukanani. Lentoasemalla minua oli vastassa adjutantti Klenberg, jolle ojensin Ruotsin kruunuprinssille tarkoitetun kihlajaislahjan. Hetken kuluttua näin miten adjutantti vaskooloineen liittyi presidentin matkaseurueeseen ja niin vaskoolin loppumatka Tukholmaan jatkui.

Kaarle Kustaa oli ollut vasta yhdeksän kuukauden ikäinen kun hänen isänsä, Ruotsin perintöruhtinas Kustaa Adolf (1906-1947) kuoli lento-onnettomuudessa. Isän korvikkeena pienelle kruununprinssille ja tulevalle kuningas Kaarle Kustaalle toimi hänen isoisänsä, hänkin nimeltään Kustaa Adolf, joka isänsä kuningas Kustaa V:n kuollessa vuonna 1950 joutui astumaan kuninkaan rooliin 68 vuoden ikäisenä nimellä Kustaa VI Adolf. Tuleva kuningas Kaarle XIV Kustaa, siis tämä vaskoolilahjan vastaanottaja, oli tuolloin vasta neljän vuoden ikäinen, ja monilla tahoilla pelättiin että monarkia loppuisi Kustaa VI Adolfin myötä. Tämä selvisi kuitenkin kuninkaan roolista odotettua paremmin ja eli niin vanhaksi että pikkuprinssi ehti varttua mieheksi.

Myönnän että kaikkien näiden Kustaiden erillään pitäminen on vähän työlästä. Toinen tärkeä mieshahmo Kaarle Kustaan lapsuudessa oli hänen setänsä eli isoisä kuninkaan veli prinssi Bertil, jonka rooli korostui kun isoisä, kuningas Kustaa VI Adolf kuoli vuonna 1973 ja kruununprinssi Kaarle Kustaasta tuli kuningas Kaarle XVI Kustaa. Nyt päästään tarinassa takaisin Ivaloon. Näiden kahden kuninkaallisen isähahmon ja mentorin lisäksi nuorella Kaarle Kustaalla oli nimittäin kolmas korkeassa asemassa oleva ystävä ja tuki - Suomen kokenut presidentti Urho Kekkonen.

Niinpä Raumalan Nipan korundit ja kultahiput pääsivät symboloimaan ei vain kahden nuoren rakkautta, vaan myös ystävyyden kultaa ja soran seasta löytyviä viisauden jyväsiä. Tällaisten tunteiden ilmaiseminen suoraan sanomalla ei ehkä ollut kaikkein ominaisinta Urho Kekkoselle, joka oli jo jähmettymässä kansalliseksi instituutioksi. Toivotaan että Otsamo-baarin takahuoneessa levitetty liima on kestänyt kaikkien näitten vuosien ajan. Silloisen kihlaparin suhteessa kuuluu olleen säröjä, mutta yhdessä nuo näkyvät yhä olevan.

Takaisin