Luonnehdintoja Pellervo Kankaisesta

Monille Inarin asukkaille muodostui käsitys sodan jälkeen Inariin muuttaneesta Pellervo Kankaisesta hänen olemuksensa perusteella, joka oli yleensä hyvätuulinen, aina avulias toista ihmistä kohtaan. Itse tapasin Pellervon Inarissa syksyllä 1950 ensimmäisen kerran. Sen jälkeen tapasin hänet vuosien kuluessa monissa eri yhteyksissä Lemmenjoen kultalassa, Inarissa, Muttusjärvellä tai erämaassa aina matkalla jostakin jonnekin.

Mutta kuka oli oikeastaan vuonna 1980 Muttusjärveen kalanpyydysten kokemisreissulla hukkunut Pellervo Kankainen tai Pelle niin kuin hänet paremmin tunnettiin? Hän oli sodan jälkeen Kotkasta Inariin muuttanut kivenhakkaaja, joka Inarista löysi mieluisen asuinseudun ja ystävät. Sitten myöhemmin, kun Lemmenjoen kultaryntäys alkoi, liikkui alueela myös Pelle etsien muiden satojen yrittäjien kanssa kullan emäkalliota. Aktiiviseen kullan kaivamiseen hän ei kuitenkaan liiemmälti osallistunut, sen sijaan hän antoi toisten yrittää.

Kun Pelle asettui tänne asumattomille selkosille, hän tiesi, että Inarin tiettömät alueet olivat saaneet olla kauan eristyksissä kuntien suurimmista kylistä ja taajamista. Niissä oli vielä lukutaidottomia ja sitkeää taikauskoisuutta. Tätä maailmaa testasi hyvällä menestyksella sodan jälkeen Lisman erämaakylän saamelaisten asioita parantamaan tullut Lisman ministeriksi kutsuttu "ministeri Aalto". Pelle ei kuitenkaan halunnut olla mikään Lisman ministerin kaltainen huijari.

Lappiin muuttaessaan Pelle tunsi olevansa taitekohdassa. Hänellä oli takanaan aikuisiän kolme voimakasta henkistä ja fyysistä vaihetta: nuoruus Kotkassa, sota-aika etulinjassa, muutto Inariin. Entä sitten tästä eteepäin? Mitä elämä täällä Jumalan selän takana saattoi tarjota, mistä voisi valita, vai oliko mitään valittavaa? Miksi juuri hän oli tullut tänne Inariin? Mikä oli pakottanut hänet viiden sotavuoden jälkeen muuttamaan tänne Inarin erämaihin?

Tutustuin Pellervoon monien sattumien kautta vähitellen, milloin Inarin kirkolla, milloin Muttusjärvellä, milloin Lemmenjoella milloin Vaskojoella käsällä tai tavella. Pellen erämaa oli koko Länsi-Inari tuntureineen, outamaineen järvineen ja ja jokineen. Täällä hän kulki kesäisin poropolkuja tai liikkui soutamalla pitkin vesitöjä ja järviä paikasta toiseen. Samalla sen joen ja järvet tulivat hänen sielun maisemikseen. Sieltä hän löysi saamelaisia väärtejä ja alkoi myös tutustua saamelaisuuteen ja syventää muutenkin Lapin historian ja kulttuurin tuntemustaan.

Aluksi Pellervo katseli poroerotuksissa miten peskeihin ja poronnahkakenkiin sonnustautuneet saamelaiset poromiehet ja suomalaiset poronostajat hieroivat kauppoja. Myöhemmin kesällä hän näki miten nämä samat ihmiset kalastelivat Muttusjärven ja Inarinjärven rantamilla ja seuraavana talvena juroivat Muotkatuntureilla laavuissa lumimyrskyn ja susien ulvontaa kuunnellen.

Eräskin inarinsaamelainen emäntä varoitteli Pellelle talven kovuudesta täällä. Tiesikö Pelle sitä että jos hän tänne jäisi niin talvi tarjoaisi hänelle vain pakkasta ja jäätä ja avotaivaan päällä Pellen niskaan pimeyttä.

Pahtalan isäntä Jouni Walle opetti Pellelle talvikalastuksen niksejä. Erään kerran meinasi Pellelle käydä huonosti. Pelle ei ollut Jounille koskaan kertonut, että hän on innokas avantouimari. Jouni oli erään kerran kutsunut Inarin nimismiehen tutustumaan alueen vaikeaaseen petotilanteeseen. Tutustumismatkan lopuksi Jouni lämmitti vieraalleen saunan. Kun Pellervo kuuli tämän hän halusi yllättää sekä vieraan että Jounin. Pelle hakkasi sauna-avannosta noin 30 metrin päähän toisen avannon. Jouni taas ei tiennyt mitään tästä Pellen erikoisesta harrastuksesta, vaan peitti porontaljalla tämä ylimääräisen avannon.

Saunalöylyjen jälkeen Pelle halusi esitellä vieraalle miten avantouinti sujuu täällä jäänkylmissä oloissa. Niinpä Pelle kovien löylyjen päälle pulahti saunarannassa olevaan avantoon kadoten jään alle. Nimismies ja Jouni jäivät ihmettelemään avannon reunalle minne Pelle katosi, kun häntä ei kuulunut takaisin. Pitkän tovin jälkeen miesten takaa kuului Pellen ääni: "rauha maahan, löysin kuin löysinkin sen toisen avannon jonka päivällä hakkasin." Onneksi Pellellä oli riittävästi ilmaa keuhkoissa ja hän onnistui löytämään Jounin porontaljalla peittämän avannon.

Mutta minkälainen mies oli Pelle oikeastaan? Panin merkille Pellen vaatimattomuuden. Vaatimattomuus oli hänessä synnynnäistä; en huomannut että hän olisi tuntenut olevansa profeetta, tai opettaja tai edes suuri mestari; oman erikoislaadun tuntu oli hänelle vierasta. Kauan ja sitkeästin hän kamppaili niiden ominaisuuksien kanssa, joita hän piti puutteina ja paheina, mutta ylpeyden kanssa hänen ei tarvinnut taistella - siitä hän oli vapaa kuin taivaan lintu.

Pelle oli niin elinvoimainen, että ainakin minä jouduin kysymään ihmisiltä, jotka tunsivat Pellen, että mikä selittää hänen elinvoimansa. Monesti Pellen tarinointia kuunnellessani tulin huomaamaan miten hän oli monin sitein kiinni tässä ajassa. Satuilu ei viehättänyt häntä ja haaveillessaankin hän pysyi kotoisen maan pinnalla, vaikka olikin jonkin sortin romantikko. Mutta tuttuja poro- ja kalastajasaamelaisia kuvatessaan hän löysi heistä sellaista, joka kosketti ainakin minua.

Pelle ei koskaan halunnut ryhtyä erotuomarina ratkomaan saamelaisten välisiä tokkakuntien erimielisyyksiä. Pellen persoona aiheutti joskus loukkauksia, jotka hän kesti vaieten tai pani lyömällä ne leikiksi.

Se mitä muistan Pellestä, puhui hän tutuista saamelaisista oli nämä sitten poromiehiä taikka kalastajia usein lämpimästi ja kiitollisena. Erityisen mielelläni muistelen monia tuntemiani saamelaisia ihmisiä Pellen kertomuksissa. Pelle osasi elävästi kuvata poromiesten rankkaa elämää keskitalven tuiskuissa ja pakkasissa milloin Muotkatuntreilla tai outamaissa.

Aluksi nämä olivat Pellelle outoja olentoja toisesta maailmasta, joiden poroja siihen aikaan uhkasivat alituisesti susilaumat ja porovarkaat. Tähän taitekohtaan ilmestyi Pelle heti sodan jälkeen. Hänen apunsa oli enemmän kuin tarpeellista. Pelle kertoi minulle miten kovasti häntä vaivasi näiden ihmisten avuttomuus heidän kamppaillessaan alituisesti poroja vaanivia susilaumoja vastaan. Jos oli sota ollut näille poromiehille kuten Pellellekin rankkaa, niin lähes tyhjästä aloittaminen porojen kanssa vaatii myös tuolloin poromieheltä paljon.

Toisaalta Pelle joutui tunnustamaan miten paljon näitten tunturien ja metsien miehissä oli hyviä ihmisiä. Myös rasismi oli Pellelle vierasta. Mielestäni Pelle jos kuka ymmärsi kulttuurin yleismaailmallisen ykseyden. Täällä Inarissa kauneuden, rikkauden ja vapauden maailmassa Pelle löysi kotinsa. Pellen tarinointia joka kerran kuunnellessa sain aina uudestaan hämmentyä sitä todellista elämäntuntua, joka hänen tapaamisissa saamelaisissa poromiehissä ja kalastajissa oli.

Jossain määrin Pellen elmäntapa ja olemus jakoi mielipiteitä. Jotkut paikalliset leimasivat Pelleä saamattomaksi, toimettomaksi jopa vetelykseksi; tosiasia on kuitenkin, että Pelle rakasti Inaria ja sen kanta-asukkaita. Hän ei jäänyt tällaisia juttuja mietiskelemään, vaan halusi mennä mukaan ja juuri siksi hänen onistui löytää avaimet monien saamelaisten sydämiin.

Ennen asettumistaan hän oli kierrellyt eri puolilla Suomea. Viipyessään yhdessä paikassa hän alkoi ikävöidä ja teki suunnitelmia uuteen paikkaan muuttamisestaan. Lopulta oikea paikka löyty Inarista.

Tietenkin vuodet vierivät. Vanhat väärtit siiryivät ajasta ikuisuuteen. Inarikin muuttui, myös Pellen näkemykset, mutta kerran solmittu ystävyys saamelaisten kanssa syveni. Selväpiirteisiä poliitisiä aatteita hän ei omaksunut niin nuoruudessaan kuin kypsään ikään ehtineenäkään. Näihin poliittisiin kysymyksiin liittyviä kysymyksiä hän kommentoi: vihaan valhetta ja väkivaltaa niiden kaikissa muodoissa, jota täällä saamelaisten keskuudessa en ole suuremmalti havainnut. Pelle oli itsenäinen ajattelija, joka kieltäytyi ottamasta kannettavakseen minkään aatteen viittaa. Itselleen tuttua maailmaa ja siinä eläneitä saamelaisia hän osasi kuvata vastaansanomattoman tarkasti ja hienosti.

Pelle muisteli, että sodan jälkeen hänellä oli erinomainen tilaisuus tutustua inarinsaamelaisten oloihin ja hän näki miten köyhät inarinsaamelaiset poromiehet ja kalastajat elivät. Pienissä hirsitaloissa asui isoja perheitä. Se oli todellista köyhyyttä rikkaiden poromiesten yltäkylläisyyden rinnalla, yli voimien käypää työtä ja joka hetkistä tuskailua toimeentulon hankkimisessa, missä tilanteessa Pellen apu oli todella tarpeellista.

1950-luvun alussa Pelle rakensi osittain sattumalta Riutalan vastapäätä näkyvään Muttusjärven niemeen tukikohdan. Hän eli siten fyysisestikin saamelaisten kanssa samoissa maisemissa. Pellen paikallisilta väärteiltä kuulemat tarinat antoivat erämaahan kiintopisteitä. Hän kulki kertojien maailmojen mukana ja tutustui tämän kovia kokeneen kansan jäseniin, joista muodostui hänen elinikäisiä ystäviään.

Kun olen käynyt läpi tekemäni muistiinpanot Pellestä niin en voi muuta sanoa, että hänen elämänsä on ollut niin moniulotteinen, ettei sitä voi kuvata muutamalla sanalla. Parhaassa tapauksessa sen voi myötäelää. Siihen olen pyrkinyt kertoessani Pellestä. Olen pyrkinyt Pellen kertomusten kautta avaamaan miten hän suomalaisena on kohdannut saamelaiset Inarissa elämisen aikana. Tällainen työ on ollut palapelin kokoamista. Olen kokenut sen haasteellisena ja kiinnostavana. Omien kokemusten lisäksi olen haastatellut monia henkilöitä, jotka ovat olleet enemmässä tai vähäisemmässä määrin tekemisessä Pellen kanssa.

Inariin muuttaessaan Pelle oli kokonaan uudella maaperällä. Tunturin ja sen alapuolella olevan metsän olemuksen paljastumisen ohella oli muutakin, mitä Pelle ei ollut odottanut. Hän ei ollut odottanut, että maasto näin voimakkaasti vaihtelisi. Maisemaa hallitsivat vihreät ja ruskeat sävyt. Pellen ympärillä niin lähellä kuin kaukanakin näkyi tuntureita, joiden vuoroin tasaisesti viettävät, vuoroin rosoiset ääriviivat piirtyivät tummina vaalea taivasta vasten. Pelleä ihmetytti ettei ollut matkan aikana nähnyt ketään. Kun Pelle saapui Kaissavaarojen korkeimmalle huipulle, pysähtyi hän tuijottamaan avaraa maisemaa. Näkyi aina vain lisää koruttoman kauniita tuntureita ja kaukan Muttusjärven suunnalla siintäviä vaaroja. Tutustusmisretki näihin maisemiin oli tehnyt Pellestä nöyrän.

Tämän ensimmäisen tutustumisretken aikana Pelle näki ensimmäisen karhun. Ensin tosin hän kuuli voimakkaan puhinan, josta ei voinut erehtyä. Ääni pysyäytti hänet kuin naulittuna. Hän nosti katseensa, kymmenen metrin päässä polulla hän näki eläimen, joka neljällä jalalla seisten vaikutti suurelta ja voimakkaalta. Heiti kun heidän katseensa kohtasivat, kummankin naamalle levisi pelästynyt ilme. "Karhu", älähti Pelle, kun eläin oli kääntynyt ja lähtenyt pakoon päästi Pelle ilmoille hirvittävän voimakkaan karjahduksen. Pelle keräsi rohkeutta muutaman minuutin ajan ennen kuin uskalsi jatkaa eteenpäin.

Vaellukksella koettu äärimmäinen yksinäisyys oli puhutellut voimakkasti Pelleä. Nyt Pelle oli tuossa Muotkatuntureitten avarassa maailmassa yksin ja koko hänen olemisensa tuntui aivan toisenlaiselta kuin ennen. Eläessään näin vapaana maailma tuntui sekä suuremmalta että pienemmältä. Pelle ei tähän asti ollut edes ymmärtänyt miten valtava voi yksi kilometri olla näissä karuissa ja vaihtelvissa maisemissa.