Onko saamelaisradio saamelaiskäräjien poliittisen johtoryhmän ohjauksessa vai ohjaako radio saamelaista parlamentarismia? Jälkimmäinen näkemys on noussut monesti mieleeni kun olen seurannut saamelaisradion uutisointia saamelaiskäräjien toiminnasta. On ollut vaikea erottaa siinä mikä on ollut fiktiota ja faktaa. Kun Suomessa saamelaiskäräjissä Norjasta ja Ruotsista poiketen eivät ole näkyvästi esillä eri saamelaispuolueet tai valtakunnalliset puolueet, on tämä antanut sijaa saamelaisradiolle toimia vapaasti kentässä jota ei kontrolloi kukaan muu. Niin YLE:n johto kuin Julkisen sanan neuvosto kauniine periaatteineen jäävät kauas etelään, uskaltamatta puuttua saamelaisradion toimintaan sen pelossa että he rikkovat alkuperäiskansan itsemääräämisoikeuden periaatetta ja leimataan saamelaisvastaisiksi, tai peräti harjoittavat saamelaisradion johtoon ja toimittajiin kohdistuvaa kiusaamista. Tämä pelokas passiivisuus, puuttumattomuuden mediapolitiikka, tekee saamelaisradiosta hiekkalaatikon jossa julkisen yleisradiotoiminnan johtoperiaatteet tai JSN:n vaalima hyvä journalistinen tapa eivät pahemmin menoa haittaa.

Kun puolueilla ei ole saamelaiskäräjillä mandaattia eikä toimintamahdollisuuksia, tilanne korostaa puheenjohtajan asemaa. Sellainen lisää myös henkilökorostuksia käräjien toiminnassa ja rajoittaa keskustelua suunnaten huomiota pois ehdottomasti tarkistuksen tarpeessa olevista strategisen luokan linjakysymyksistä ja ajankohtaisista asiakysymyksistä.

Suuret linjanvalinnat ja ajankohtaiset käytännön asiat eivät ole toisistaan erillään. Mikäli suuret linjavalinnat on jätetty tekemättä tai on valittu väärin, tekemättömiä tai vääriä valintoja ei suinkaan voi jättää surutta taakse odottamaan aikoja parempia, vaan näin itse luotuihin ongelmiin tullaan jatkuvasti törmäämään kun yritetään hoitaa käytännön tasoa lähempänä olevia asioita. Kompastutaan lillukanvarsiin, niin kuin sanonta kuuluu.

Ruotsin saamelaispolitiikan eräs suuri, rakentavaa ratkaisua kaipaava strategisen luokan kysymys on saattaa sikäläisten porottomien saamelaisten asemaa tasa-arvoisemmaksi porosaamelaisten kanssa. Me täällä Suomessa tiedämme, että poronhoito on Ruotsissa saamelaisten yksinoikeus, mutta harva tietää että oikeus ei kuulu kaikille saamelaisille, vaan ainoastaan meidän paliskuntiamme pitkälti vastaavien saamelaiskylien osakkaille. Se että ruotsalainen henkilö on saamelainen ja että hänen sukunsa on iät ajat asunut saamelaiskylän alueella, ei lainkaan takaa että hänellä olisi oikeus liittyä saamelaiskylän osakkaaksi ja harjoittaa sen puitteissa poronhoitoa. Kun meillä on uutisoitu, että Ruotsissa oikeus on tuominnut metsästys- ja kalastusoikeudet kuuluvan saamelaiskylälle, se tarkoittaa poronhoitajien osakaskuntaa eikä suinkaan kaikkia alueella asuvia saamelaisia.

Vastaava saamelaispolitiikan strategisen tason kysymys Suomessa on kysymys statuksettomien saamelaisten aseman korjaaminen tasa-arvoiselle pohjalle ja heihin kohdistuvan syrjinnän lopettaminen. Toinen keskeinen linjakysymys on suhtautuminen valtiovaltaan - nähdäänkö siinä sortava vihollinen jota tulee parjata ja panetella kansainvälisillä foorumeilla, vai lailliset ja järjestyneet puitteet takaava yhteistyökumppani, johon halutaan vaikuttaa kriittisinkin mutta silti rakentavin keinoin?

Tässä tarkastelu kiertyy takaisin saamelaisradioon. Toimivassa länsimaisessa demokratiassa lehdistöä, tiedotusvälineitä eli mediaa on kutsuttu neljänneksi valtiomahdiksi, muiden ollessa lakia säätävä elin eli kansanedustuslaitos, toimeenpanevaa valtaa käyttävä hallitus virkakoneistoineen ja riippumattomuuden ihannetta ainakin kylttinään kantava oikeuslaitos. Tiedotusvälineiden rooli on kertoa kansalaisille koko yhteiskunnan, mutta erityisesti kolmen muun "valtiomahdin" toiminnasta, taustaa ja analysoida sitä ja esittää siitä perusteltuja arvioita. Hyvin tehtävänsä hoitavan median vertauskuvana on tavattu pitää vallanpitäjiä ärhäkästi vahtivaa rakkikoiraa, kun taas keskeistä tehtäväänsä huonosti hoitava media vertautuu lihavaan sylikoiraan joka nauttii armonpaloja isäntänsä kädestä. Kun kaikki valtiomahdin osatekijät, vapaa media mukaan lukien, hoitavat kukin oman roolinsa, syntyy demokraattisen yhteiskunnan ihannetila, dynaaminen tasapaino, jossa osatekijät valvovat, kontrolloivat ja tasapainottavat toisiaan. Dynaamisessa tasapainossa asiat liikkuvat, niistä ollaan eri mieltä ja viimeistään seuraavissa vaaleissa kannetaan niistä poliittinen vastuu. Dynaamisen tasapainon vastakohta on staattinen tasapaino, jossa osat ovat asettuneet paikoilleen ja jämähtäneet siihen. Tällainen tila on tyypillistä muun muassa diktatuureille ja muille pysähtyneisyyden tilassa oleville yhteiskunnille.

Palataanpa saamelaispolitiikan mittakaavaan. Saamelaisradiosta on sen nykyisen johtajansa Pirita Näkkäläjärven aikana tullut käräjien politiikan äänitorvi, mutta samalla myös suunnannäyttäjä. Koska saamelaisradio ei harjoita sille saamelaisena tiedotusvälineenä kuuluvaa saamelaisten vallanpitäjien kriittistä tarkastelua, se näyttää saamelaiskäräjille pääasiassa samaa suuntaa kuin mihin muutenkin ollaan menossa, tai ainakin olisi tarkoitus mennä. Saamelaisradion eri kanavien kautta harjoitettu saamelaisnationalistisen uutisointi on johtanut sekä saamelaiset että maan muut kansalaiset siihen käsitykseen, että saamelaiskäräjät voi puuttua hyvin moniin asioihin, että sillä on todella valtaa niihin vaikuttaa. On luotu käsitys jonka mukaan joka neljäs vuosi pidettävät vaalit on niin merkittävä tapahtuma että osallistumalla tähän erityisen tärkeään tapahtumaan saamelainen voi olennaisesti ja nopeasti vaikuttaa oman elämänsä olosuhteisiin ja oikeuksiin. Kun tähän lisätään saamelaispoliittisten kellokkaiden, erityisesti nuorten taiteilijaideologien panostukset ulkoparlamentaarisiin tempauksiin, saamelaisnationalistisen politiikan omakuva alkaa tuoda mieleen sadun pullistuvan sammakon.

Ei ole ensi sijassa tavallisten saamelaisten vika, että tällainen saamelaispolitiikan ja saamelaisen median kehärakennelma tuottaa tällaisen vääristyneen kuvan. syntyy. Vika on niissä, jotka pitävät tällaisia instituutioita yllä, päätöksentekijöissä, puolueorganisaatioissa. Vika on myös niissä, jotka rakentavat näennäistodellisuutensa instituutioiden päälle, saamelaisradion johdossa ja sen journalisteissa, mutta myös laajemmin suomalaisen joukkoviestinnän ammattilaisissa, jotka sortuvat romantisoivan etnonationalistisen saamelaiskuvan vietäväksi.

Saamelaisradio on ottanut tehtäväkseen yleisen mielipiteen jäsentämisen ja organisoinnin, jotta se vaikuttavana voimana kohdistuisi saamelaisten kannalta myönteisesti suureen yleisöön. Tällaisina asioina ovat ILOn sopimuksen ratifiointi, saamelaisen poronhoidon turvaaminen ja statuksettomien saamelaisten pitämisen syrjittynä.

Saamelaisradion tiedostustoiminnasta on minulle vuosikymmenten varrelta jäänyt se kuva, että puolueet olisivat saamelaispolitiikassa tarpeettomia, epäluotettaviakin, koska ne tahtovat ajaa vain lantaisten asiaa. Lisääntymässä on saamelaispolitiikan henkilökeskeisyys, jossa viljellään mielikuvia jonka mukaan vain tietyt poliitikot ajavat saamelaisten asiaa ja toiset puolestaan suomalaisten asiaa. Tavoitekeskustelu on käännetty keskusteluksi päättäjien henkilökohtaisista ominaisuuksista.

Saamelaiskäräjien keskiössä viestintä on valtaosin Yle-Sapmin kontrollissa. Sen antama informaatio on yksipuolista ja heikkoa, politiikassa se suuntaa huomion käräjien epätodellisiin ja ylimitoitettuihin maaoikeusvaatimuksiin enemmän kuin arkirealismin kysymyksiin. Saamelaisradio on ottanut puolueitten paikan kansalaismielipiteen organisoinnissa.

Herääkin varsin aiheellinen kysymys, onko Suomessa saamelaisradio pyrkimässä välittäjäksi saamelaisten ja valtion väliin, niin kuin papisto Rooman kirkossa on auktorisoitu välittäjä ihmisten ja Jumalan kesken? Siitä on merkkejä. Saamelaisradio näyttää haluavan yksinoikeuden selittää suurelle yleisölle, mikä on saamelaisten asioissa olennaista ja huomionarvoista. Saamelaispolitiikan tekijöillä on vaikeaa saada sanomaansa suuren yleisön ulottuville muita kanavia pitkin. Ihminen joka uskaltaa arvostella saamelaisradion viestintää joutuu määräämättömäksi ajaksi sen vihanpidon kohteeksi. Meille näyttää kehittyneen arvostelulle omistautunut ammattikunta, joka näyttää haluavan kieltää itsensä arvostelemisen. Mihinkään ei kuitenkaan päästä siitä, että saamelaisradion on merkittävä vallankäyttäjä, mielipiteeseen vaikuttajan. Saamelaispolitiikassa näkyvää on oman edun tavoittelu ja ymmärtämys sille, että näin toimivat muutkin. Tällainen rationaali maailma ei ole kuitenkaan ikuinen. Tilannekuvaan ovat ilmestyneet sotkemaan statuksettomat saamelaiset, joita saamelaiskäräjien johto ja saamelaisradio eivät yksinkertaisesti voi sietää. Näin on käynyt 1990-luvun alkupuolelta lähtien kehittyneen aggressiivisen naapuruuspolitiikan luomissa puitteissa. Tässä tilanteessa saamelaisten poliittiset kellokkaat ovat olleet valtataistelun alisuorittajia, he ovat jääneet mielistelemään kulloinkin vallassa olleita puheenjohtajia. Saamelaisradion uutispropaganda kansalliskiihkoineen on ollut yhtä lailla järjen vastaista kuin marxistis-leninistinen neuvostopropaganda. Saamelaisradion ja -käräjien on ollut vaikeaa irrottautua viime vuosikymmenien aikana omaksutuista näkemyksistä ja saamelaiskansallista identiteettiä kannattavista myyteistä, joihin kuuluu että Suomessa asuvat pohjoissaamelaiset ovat koko Suomen alkuperäisväestö ja peräti ainoa oikea, että he ovat olleet täällä jatkuvasti läsnä ja että pohjoissaamelaisilla on kyky ja oikeus määritellä ketkä ovat aitoja saamelaisia.

Aikansa kutakin, tätä voi jatkua kauankin. On kuitenkin riittämiin esimerkkejä siitä että poliittiset rakennelmat jotka eivät perustu demokratiaan kohtaavat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin loppunsa. Siinä ei auta edes rauta eikä betoni. Niin kävi Berliinin muurinkin, joka sortui. Sen piti olla ikuinen. Sen piti olemassaolollaan turvata kommunistisen yhteiskunnan olemassaolo. Kommunistinen propaganda piti yllä epätodellista ihannetta vuodesta toiseen. Tässä yhteydessä voi kuulostaa oudolta sanoa, että Neuvostoliiton, DDR:n ja Berliinin muurin sortuminen jos mikä osoittaa että tiedemies Marxin perusteoriat pitävät edelleen. Marxin nimeen vannovat yksinkertaistajat jotka tekivät niistä poliittisen uskonnon, vain unohtivat että heidän omat utopiayhteiskuntansa eivät muodostaneet poikkeusta. Taloudellinen perusrakenne määrää päällysrakennetta. Viime kädessä talouden pettäminen sorti DDR:n valtiorakenteen. Samasta asiasta on kysymys tässä ILOn sopimuksen ratifioinnissa. Nykyisellä yksisilmäisellä toiminnalla saamelaisradio suorastaan kerjää itselleen sellaista joka murentaa sitä sisältä päin, joten sen oma toiminta murentaa sitä kannattavat perusteet.

Varsinkin menneinä vuosikymmeninä saamelaispoliitikkojen keskuudessa on ollut monia sosialisteja, jotka eivät ole olleet ihastuneita ns. reaalitodellisuuteen. Osa näistä utopisteista, joilla ei ole mitään käsitystä tämän päivän todellisuudesta, elää edelleen vaikuttaen saamelaispolitiikan taustalla yllyttämällä kehuillaan uusia saamelaisnuorten sukupolvia seuraamaan näiden jäärien viitoittamaa tietä - uljaasti kohti saamelaisen nationalistisen kollektiiviutopian jänkää. Kansanrunon sanoin: "Paljon on sinne mennehiä, ei paljon palannehia". 

Kansainvälisiinkään organisaatioihin ei voi valittaa siitä, että saamelaiskäräjien esitykset ovat olleet todellisuuteen perustumattomia. Liioin saamelaisradion tietämättömyydelle ja sen tylyille asenteille ei saada parannusta ihmisoikeusjärjestelmistä - enintään koulutuksesta, jos siitäkään. Millainen on saamelainen parlamentarismi, sellainen on saamelaisradiokin. Näin se vain valitettavasti on.

Kts. myös kirjoitukset Yle Sapmin ongelma: missä kulkee propagandan ja oikean tiedon raja?, Mitä mieltä olen saamelaismedioiden toiminnasta ja Yle Sapmin toiminnasta.