Kaikkeen politiikkaan kuuluu olennaisena osana julkisuus. Käytännössä tämä merkitsee lähinnä julkisuutta yleisesti politiikan teossa. Kyse on tällöin julkisuudessa itseään korjaavana järjestelmänä, joka edellyttää julkista keskustelua ja kritiikkiä. Mutta politiikka tarvitsee ja hakee myös mediajulkisuutta: idealistisista, kansanvalistuksellisista syistä, mutta lisäksi itsekkäistä syistä, poliitikkojen ajamien asioiden "myymiseksi", rahoittajien ja poliittisten päättäjien vakuuttamiseksi. Eräällä tavalla haetaan myös julkista hyväksyntä omalle tiedostustyölle.

Poliitikot yrittävät korostaa tiedottamisen tärkeyttä monin tavoin: pyritään kaventamaan kuilua poliitikon ja äänestäjän välillä ja siten lisäämään ainakin tasa-arvoisuuden mahdollisuutta, ajatellaan ehkä, että tiedolla on arvo sinänsä, tai pyritään saamaan yleisö - erityisesti nuoret - kiinnostumaan politiikasta myöhempää alalle rekrytoitumista ajatellen. Saamelaispolitiikka ei muodosta näissä asioissa poikkeusta.

Suomen saamelaisnuoret ry hakee paraikaa nuoria saamelaisia jotka olisivat kiinnostuneita yhdistyksen hallituksessa toimimisesta. Saamelaiskäräjien entinen puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi on useaan otteeseen kiitellyt maireasti tätä saamelaista nuorisoliittoa sen hänen omaa politiikkansa tukevista kannanotoista - hän tietää, että jälkikasvu on turvattu.

Usein julkisuuden kautta pyritään vaikuttamaan päättäjiin esim. rahoituksen turvaamiseksi siihen tai tähän hankkeeseen. Joskus perusteluna mainitaan myös, että "veronmaksajilla on oikeus tietää mihin verovaroja käytetään". Tämä viimeksi mainittu peruste on tietysti samalla paitsi oikea, myös yksinkertaistettu: siihen sisältyvä lähtöoletushan tuntuu olevan, että juuri YLE:n saamenkielisen toimintaan suunnatut varat ovat erityisen pimennossa "veronmaksajalta". Tosiasiassa veronmaksaja tietää aivan yhtä hyvin tai huonosti budjettikirjan muutkin kohteet, joihin verovaroja käytetään.

Julkinen tehtävä

Mutta ei kuvattu argumentti ole vain turha tai naiivi. Julkinen rahoitus tai julkinen palvelutehtävä eivät oikeuta mielivaltaiseen tai vapaaseen harkintaan. Ne edellyttävät tasapuolisuutta ja riippumattomuutta eri intressipiireistä. Siihen kuuluu myös vaatimus kriittisestä vallan käytön tarkastelusta.

Yhtä kaikki, kansalaisten oikeus tutkittuun ja mielipiteen muodostamisen kannalta tarpeelliseen tietoon on perusteltua. Ja jos hyväksytään ajatus, että joillakin on oikeus tietoon, voidaan myös olettaa, että joillakin on velvollisuus jakaa tietoa lain tai muutoin vaadittavalla tavalla. Sen osia on myös vaatimus eettisyydestä tiedottamisessa.

Tiedotusvälineet ovat keskeisessä roolissa näiden tavoitteiden toteuttamisessa. Siksi kaikenlainen politiikka tarvitsee julkisuutta. Moni saamelaispoliitikkokin tarvitsee julkisuutta. Tämä julkisuushakuisuus on viimeisen 20 vuoden aikana lisääntynyt merkittävästi. Perinteinen lehdistö on ollut tärkeä julkisuuskanava, ja on sitä yhä, vaikka painettu media onkin kriisissä. Saamelaisradio on ollut aktiivinen tiedon julkistamisessa, ja sen lisäksi on kehitetty uusia, tekniikan kehityksen mahdollistamia tiedonvälityksen muotoja.

Maakunnan väestön pää-äänenkannattaja

Maakunnalliset sanomalehdet eivät edusta julkista, verovaroin maksettua palvelutehtävää vaan perinteistä vapaata sanaa. Klassisessa vallanjako-opissa lehdistölle on jopa annettu uljas asema neljäntenä valtiomahtina. Lehtiä on ylläpidetty pääosin yksityisinä yrityksinä ja niillä on ollut vahvat sidokset eri puolueisiin. Tästä huolimatta, tai ehkä osittain juuri siitä johtuen, ne ovat kyenneet kehittämään ja ylläpitämään ammatillisen uutisvälityksen ja sitä ohjaavat ammattieettiset normit.

Lapin Kansalla oli suhteellisen vasta ilo julkaista toimittaja Oula Labban uutinen siitä että Pirita Näkkäläjärvi oli valittu YLE:n saamelaistoimituksen päälliköksi. Lukijoille jäi kertomatta, että uutisen kirjoittaja on uutisen kohteena olevan henkilön elämänkumppani. Uutisten kirjoittaminen näin läheisestä henkilöstä ei vastaa journalistisen etiikan vaatimuksia.

Olen viime aikoina kiinnittänyt yhä enemmän huomiota saamelaisasioiden uutisoinnissa vallitsevaan epäterveeseen tilanteeseen. Ei riitä, että YLE:n saamelaistoimitusta johtaa Pirita Näkkäläjärvi, joka on Saamelaiskäräjien edellisen puheenjohtajan Klemetti Näkkäläjärven sukulainen. Lisäksi Pirita Näkkäläjärven elämänkumppani Oula Labba on siis sanomalehti Lapin Kansan saamelaistoimittaja.

Sisälinjayhteys Saamelaiskäräjien puheenjohtajasta Klemetti Näkkäläjärvestä Lapin Kansaan ei kuitenkaan kulje ainoastaan Klemetti ja Pirita Näkkäläjärven sukulaislinkin kautta ja siitä edelleen elämänkumppanuuslinkin kautta lehden saamelaistoimittajaan. Saamelaiskäräjät on ratkaissut lehtitiedotuksensa siten, että käräjien kulttuurimääräraha ohjataan Lapin Kansalle, jonka palkkalistoilla on pohjoissaameksi kirjoittava Johan Oula Labba.

Nämä sidossuhteet eivät tunnu lehteä tai YLE:ä huolestuttavan. Lapin Kansa on YLE:n saamelaistoimituksen julkaisumedioiden - TV-uutiset, saamelaisradio ja verkkouutiset - ohella tärkein saamelaisasioiden uutisointimedia. Näin saamelaisista uutisoinnin avain oli Klemetti Näkkäläjärven taskussa hönen toimiessa Saamelaiskäräjien puheenjohtajana. Tällainen yhden suvun uutismonopoli ei yleensä tule kyseeseen kuin diktatuureissa ja muissa valtioissa, jotka eivät täytä demokratialle asetettavia vaatimuksia. Meillä on varaa naureskella näille kaukaisille valtioille joissa uutisvälineet toitottavat mahtipontisesti ja kritiikittömästi sitä mitä hallitus käskee, tai valtioille, joissa presidentin suku omistaa tärkeimmät televisiokanavat. Näiden maiden kansalaisilla nauru saattaa olla aika kaukana.

Miten Suomen saamelaisten tilanne poikkeaa edukseen noista valtioista? Mikä on YLE:n vastuu, mikä on Lapin Kansan vastuu?

Ehkä sinänsä harmiton esimerkki sisäpiiriuutisoinnista oli, kun sekä Lapin Kansassa että Saamenradiossa kerrottiin että Pirita Näkkäläjärven veli lopettaa moottorikelkkailun. Mikä uutinen se on, että joku lopettaa moottorikelkkailemisen? Ketä se kiinnostaa? Mikä tarkoitus on moisella uutisoinnilla? Jos tarkoituksena oli nostaa suvun glooriaa, niin siinä ei onnistuttu. Päinvastoin, tuli nolo tunnelma, niin kuin YLE ja Lapin Kansa olisivat jonkun subarktisen banaanitasavallan hallitsevan suvun äänenkannattajia. Pitääkö tarkoituksenhakuisuuden paistaa kilometrin päähän? Eikö toimittajille saa mitään kuria? Tai edes läpinäkyvyyttä? Ovatko toimittajat tyhmiä vai röyhkeitä? Ja missä on Ylen ja Lapin Kansan yleinen lehdistöetiikka? Luulisi että näiden uutisvälineiden ylempi johto tunnistaisi vastuunsa ja toimisi sen mukaisesti.

Näin muualla

Muualla Yleisradiossa tämänkaltainen sidos on johtanut toimittajan siirtymiseen sivuun varsin nopsaan. 6.4.2010 STT tiedotti edelleen Helsingin Sanomien uutisen, jonka mukaan loikkauskohun keskelle joutuneen Marja Tiuran (kok.) puoliso Olli Ainola oli irtisanoutunut toimestaan Ylen taloustoimituksen esimiehenä. Ylen uutisten vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen oli vahvistanut asian STT:lle illalla.

Jääskeläisen mukaan Ainola oli jättänyt tehtävänsä saman tien. Jääskeläinen ei halunnut muutoin kommentoida asiaa. STT kertoi edelleen, että Tiura itse puolestaan erosi Kokoomuksen eduskuntaryhmän varapuheenjohtajan paikalta. Tiuran avopuoliso Ainola toimi aiemmin Ylen politiikan toimituksen päällikkönä, mutta oli siirtynyt syksyllä taloustoimituksen päälliköksi, kun vaalirahasotkut Tiuran ympärillä pahenivat. Yle Uutisten uutispäätoimittaja Jouni Kemppainen oli kertonut verkkolehti Uudelle Suomelle jo aikaisemmin, että Ainolan kanssa oltiin keskusteltu jo vuonna 2008 toimintasuunnitelmasta vaalirahakohun suhteen.

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen oli jo aiemmin sanonut, että Yleisradion pitäisi arvioida uudelleen Ainolan asema vaalirahoitusuutisten välittäjänä ja kommentoijana Tiura-yhteyden takia. Näin siis STT. Uutistoimisto painotti että Ainola oli sekä hyvin kokenut että ansioitunut journalisti. Ennen Yleisradioon tuloaan Ainola oli työskennellyt Suomen Kuvalehdessä, Helsingin Sanomissa ja Iltalehdessä. Hän tuli tunnetuksi Yleisradion MOT-ohjelmasta, jossa selvitteli Stasi-listoja. Ainola on saanut kaksi Tutkivan journalismin yhdistyksen Lumilapio-palkintoa: vuonna 1995 Suomen Kuvalehdessä julkaistuista pankkikriisiä käsittelevistä artikkeleista ja vuonna 1998 yhdessä Boris Salomonin kanssa MOT:n kaksiosaisesta ohjelmasta Lääketieteen musta historia."

Näin kertoi siis STT siitä mihin tilanteeseen erittäin ansioitunut toimittaja ja hänen julkaisijansa saattaa joutua, jos toimittaja ei osaa pitää puuroja ja vellejä erillään.

Loistava majakka ja avulias perävaunu

Syksylla 2011 pidetyissä Saamelaiskäräjien vaaleissa valittiin Pirita Näkkäläjärvi saamelaiskäräjien jäseneksi. Käräjien järjestäytessä 2012 valittiin Pirita käräjien hallitukseen, lähinnä puheenjohtajaksi valitun Klemetti Näkkäläjärven aktiivisuuden ansioista. Sen jälkeen Pirita ryhtyi aktiivisesti ajamaan ILOn sopimuksen ratifiointia ottamalla yhteyksiä johtaviin poliitikkoihin yhdessä Klemetti Näkkäläjärven kanssa. Samoin Pirita otti yhteyttä johtaviin tiedotusvälineisiin.

Hiukan ennen kuin Pirita Näkkäläjärvi valittiin YLE:n saamelaistoimituksen johtoon hän toi julkisella facebooksivullaan esille ihailunsa Klemetti Näkkäläjärveä kohti. Senkin jälkeen kun Pirita valittiin saamelaisradion johtajaksi, Klemetti Näkkäläjärvi näytti pysyneen hänelle kirkkaana majakkana joka osoittaa saamelaisille suunnan parempaan tulevaisuuteen. Ainakin Pirita Näkkäläjärvi jatkoi Klemetti Näkkäläjärven ajaman saamelaispolitikan tukemista, samalla kun Piritan elämänkumppani on tukenut sitä Lapin Kansan kautta.

Olisiko mahdollista, että Saamelaiskäräjien puheenjohtajan Klemettin Näkäläjärven ja saamelaisradion johtajan Pirita Näkkäläjärven sukulaisuus sittenkin heijastuu saamelaisradion ulosannissa, estäen sen ehkä tärkeimmän tehtävän: edistää kansanvaltaa ja jokaisen osallistumismahdollisuuksia myös saamelaisten oman edustuselimen, Saamelaiskäräjien osalta?

Heittäisin tähän sen kerettiläisen kysymyksen, onko elävän, sukuyhteisössä omaksutun saamelaiskulttuurin puitteissa ylipäätänsä mahdollista saavuttaa sellainen henkilökohtaisen kansalaisryhdikkyyden aste, joka poistaisi epäilyt nepotismista eli sukulaisten suosimisesta, ja mieluiten jopa tällaisten epäilysten varjonkin? Koska sukuyhteisöllä on saamelaisille keskimäärin niin paljon suurempi merkitys kuin suomalaisille, sillä on mielenkiintoisia seurauksia. Yksi niistä on se, että sukulaisuussuhde, joka pääväestöön kuuluvista tuntuu ehkä jo vähän kaukaiselta, on saamelaisista kyseen ollen merkittävämpi, kaukaisemmatkin sukulaiset joutuvat ottamaan huomioon suvun muut jäsenet ja suvun edut, vaikka samanasteinen sukulaisuus ei valtaväestön keskuudessa merkitsisi juuri mitään. Toisaalta saamelaisten suhteellisesti ottaen pienessä yhteisössä, jossa hiukan liioitellen ilmaistuna kohta kaikkia ovat jotain sukua toistensa kanssa, syntyy helposti hankala lojaliteettien verkko, johon on pahimmillaan vaarana takertua.

Kuka osaa sanoa, kuka on valvoja ja kuka valvottava Saamelaiskäräjien ja saamelaisradion välisissä suhteissa,jopa täysin riippumatta niiden johdossa olevista henkilöistä ja heidän välisestään mahdollisesta sukulaisuussuhteesta? Tai ehkäpä koko kysymys on väärä ja edustaa vain "valtaväestön kolonialistisia arvoja"? Entäpä jos saamelaiseen alkuperäiskansakulttuuriin, jota saamelaisilla täytyy olla oikeus harjoittaa kenenkään ulkopuolisen siihen puuttumatta, kuuluukin elimellisenä piirteenä että kaikki mikä edistää oman suvun ja ryhmän etua on moraalista, hyvää ja oikein. Silloinhan kaikki on kohdallaan?

Mitä tapahtuu todella?

Sananvapauden hengessä on uskallettava kysyä, onko saamelaisradio onnistunut tehtävässään seurata ja raportoida saamelaisten elämään ja tulevaisuuteen vaikuttavia asioita siten kuin yleisradiolaki ja yleisesti hyväksytyt journalistiset periaatteet edellyttävät. Yhtä olennaista kuin se, mitä YLE:n saamelaisissa uutisvälineissä ja Lapin Kansassa käsitellään, on se mistä vaietaan.

Saamelaispolitiikassa maan omistuksesta ja hallinnasta keskustellaan paljon, eivätkä ratkaisut näihin asioihin ole helppoja ja yksinkertaisia. Saamelaiskäräjien poliittinen johto ja sitä tukevat tutkijat ja poliitikot myös pääväestön keskuudessa haluavat kuitenkin ajaa mutkat suoriksi, vedoten suureen yleisöön tunteikkaasti ja yksinkertaistavilla iskulauseilla. Saamelaisradio on tarjoutunut tässä alttiiksi äänitorveksi.

Vaikka Lapin Kansa on ainakin eräällä pääkirjoituksellaan herättänyt jopa suuttumusta Saamelaiskäräjien johdon leirissä, lehti ei ole suorastaan loistanut kriittisellä journalismillaan saamelaisasioiden sektorilla - niin tärkeitä kun ne ovat lehden koko lukijakunnalle. On sinänsä erinomaisen kiitettävää että lehti julkaisee saamenkielisiä uutisia, mutta samalla siinä piilee riski siitä että lehden saamenkielinen sisältö jää saamenkieltä taitamattomilta lukijoilta piiloon. Tällöin saamenkielinen Lapin Kansa voi alkaa elää omaa elämäänsä myös toimitukselliselta linjalta ja journalistiseettiseltä tasoltaan. "Voi alkaa" on vain pehmeä ilmaisu sille että näin on jo tapahtunut. Mitä journalistiseen etiikkaan ja tasoon tulee vastuun niistä kantaa tietenkin julkaisija. Vai katsotaanko Alma Mediassa että saamenkielinen uutisointi ja saamelaisten asiat kaiken kaikkiaan edustavat jotakin alkuasukkaiden touhuilua, jolta ei voida vaatia samaa kuin pääväestön tasokkaammalta tekemiseltä?

Tietoa vai propagandaa?

Itse tulin mukaan saamelaispolitiikkaan keskellä kylmän sodan jännitteitä vuonna 1959, jolloin Inarissa pidettiin III pohjoismainen saamelaiskonferenssi. Konferenssi innosti haluani aktivoitua yhteiskunnallisesti. Konferenssi vetosi minuun, koska saamelaisasioita yritettiin pitää kylmän sodan asetelman ulkopuolella nojaten yleismaailmallisiin arvoihin. Täällä sain ensimmäisen kerran tietää ongelmista, joista siihen mennessä en juuri tiennyt.

Viidessä vuosikymmenessä tiedon määrä Lapin asutuksesta ja saamelaista on moninkertaistunut, ja saamelaisradion ja lehdistön rooli tiedonjulkistajana on muuttunut. Lapin Kansan olennaisin saamelainen sisältä oli vuosikausia lehden logossa ollut neljän tuulen lakki. Tältä osin on toki menty hyvään suuntaan. Tänään maailmaa ei vaivaa tiedon puute, vaan tietoähky ja kamppailu erilaisista näkökulmista. Media haluaa analyysin heti, muuten se vanhenee. Jos media tarjoilee ammattimaisen analyysin sijasta yleisölleen propagandaa, se riistää siihen luottavilta kansalaisilta oikeuden tietoon ja sen mukana yhteiskunnalta suuntavaiston.

Yhdensuuntaistaminen rohkaisee populismia

Kuten todettu, vuonna 2012 Pirita Näkkäläjärvestä tuli saamelaisradion johtaja Juhani Nousuniemen jäätyä eläkkeelle. Ajan poliittinen maaperä tarjosi jalansijaa uudenlaiselle tiedottamiselle. Piritan lähisukulaiselle Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvelle tämä oli onnenpotku. Hänen kannaltaan tuntui siltä, että kaikki on nyt mahdollista. Kun tiedotus oli hänen hallussaan, hän saattoi terävöittää omaa saamelaispoliittista linjaansa asteelle, jolle minä en löydä muuta nimeä kuin röyhkeys. Kyse ei ole vain toimintatyylistä vaan ennen kaikkea politiikan sisällöstä. Tämä on viimeksi näkynyt saamelaiskäräjälain uusimista valmistelleen oikeusministeriön työryhmän toiminnassa.

Lakiehdotus, joka valmistui ilman inarinsaamelaisten myötävaikutusta, olisi kaventanut saamelaismääritelmää entisestään mitätöidäkseen Korkeimman hallinto-oikeuden tekemän päätöksen, joka ei ollut Saamelaiskäräjille mieleen. Menemättä tässä asiassa sen syvemmälle, totean että hanke oli rasistinen ja karkeasti syrjivä.

Ainakaan minulle Pirita Näkkäläjärven toiminta YLE:n saamelaistoimituksen johtajana ei ole antanut puolueetonta kuvaa hänen johtamastaan saamelaisradiosta. On syytä huolestua, jos alalla melko kokematon johtaja näkee maailman vain kirjavien linssien kautta. Miten saamelaisradio oikeastaan puhuu siitä, miten se näkee saamelaisten asiat ja saamelaispolitiikkaa johtavan Saamelaiskäräjien toiminnan? Tai pitääkö YLE:n saamelaisella toimituksella olla jokin oma, erityinen saamelaispoliittinen linja, eikö sekin ole julkisen palvelun radiokanava, jonka pitäisi noudattaa YLE:ä velvoittavia periaatteita jotka on kirjattu radiolakiin?

Keskustelu elintärkeää

Saamelaispolitiikassa maanomistuksesta ja hallinnasta keskustellaan muuallakin kuin saamelaisten kotiseutualueella paljon, eivätkä ratkaisut näihin liittyviin kysymyksiin ole niin helppoja ja yksinkertaisia kuin julkisuudessa annetaan ymmärtää. Siksi asiaa ajavat poliitikot ja saamelaisradio vetoavat kuuntelijoihin tunteikkaasti ja yksinkertaisilla iskulauseilla. Mutta eikö saamelaisradion tehtävä ole ensi sijassa välittää kriittistä tietoa politiikasta ja saamelaisten asioista sekä tosiasioista puolueettoman tutkimuksen valossa: miten sillä voisi olla mitään muuta keskeistä, yhteiskunnallista tehtävää?

Tästä ja muista saamelaisia koskettavista kompastuskivistä haluaisin herättää keskustelua, niin saamelaisväestön sisällä kuin laajemminkin yhteiskunnassa. Keskustelu on luonnollisesti oltava avointa kaikille, ei vain saamelaisille eikä vähiten sen vuoksi, että sekä Yleisradion että Saamelaiskäräjien toimintaa rahoitetaan verovaroin. Saamelaisaluetta kai ei ole tarkoitus kehittää minään reservaattina ja asettaa sitä lasikuvun alle? Niinpä saamelaisten ja muun väestön täytyy kyetä elämään samassa yhteiskunnassa ja puhumaan avoimesti keskenään vaikeistakin asioista. Keskustelun pohjaksi on kuitenkin otettava toinen lähestymistapa kuin nykyinen nepotistinen ja kritiikkiä karttava toimintatapa.

Mitä itse Sapmelas-lehden päätoimittajana opin?

Toimiessani saamenkielisen Sapmelas-lehden päätoimittajana minun - silloisen saamelaisparlamentin rivijäsenen, maailmanparantajan ja idealistin - piti oppia miettimään rahoitusta ja lobbausta. Tiedottamistyön harmaa skaala alkoi paljastua. Myönnytyksiä täytyi tehdä, ja jouduin tunnustamaan, että halutut tulokset jäivät monesti saavuttamatta.

Kun illuusio saamelaisten entisaikojen kollektiivisesta maanomistuksesta säröili, minun oli pakko ottaa henkisesti etäisyyttä maailmanparannustyöhön ja myös saamelaiskäräjien toimintaan. Se ei tarkoita, ettenkö olisi seurannut asioita, ja tarkastelenkin niitä aikaperspektiivistä jota ei ole suotu nuoren polven saamelaispoliitikoille eikä edes monelle nykyiselle päätoimittajalle. Tästä perspektiivistä katsottuna niin YLEn kuin Lapin Kansan saamelaisuutisointi herättää vakavaa huolta niin journalismin tilasta kuin saamelaisten ja koko Ylä-Lapin tulevaisuudesta.

Kts. myös kirjoitus Yle Sapmin toiminnasta vuodelta 2013