Saamelaisten sortaminen pakottamalla ja verottamalla

Ruotsalaisten ylemmyyden tunteen vallassa kuningas Kustaa Vaasa julisti 1500-luvulla kaikki lapinkylien maat kruunun maiksi. Muutos vallinneeseen tilaan oli valtava. Näin ollen sitä oli perinteellisen tavan mukaan laitonta hyödyntää.

Monilla on se käsitys, ettei Suomi ole osallistunut saamelaisten maiden kolonialisointiin, pakko-ottoon tai ryöstämiseen. Suomi oli pikemminkin ensin Ruotsin sitten Venäjän siirtomaa. Silloin on unohtunut, että Ruotsin valtakunnassa Suomen asukkailla saamelaiset mukaan laskettuna oli samat oikeudet kuin valtakunnan läntisen puoliskon asukkailla. Oikeuksien ja velvollisuuksien laajuus riippui säätyasemasta, ei kansallisuudesta. Venäjän valtakunnassa Suomella oli taas verraten laaja itsemäärämisoikeus, joka hyödytti niin poliittisesti kuin taloudellisestikin. Suomen Lapissa suomalaiset hankkivat maita aluksi perustamalla tiloja valtion maille, jotka olivat aikaisemmin kuuluneet lapinkylille. Tarkoituksena oli toteuttaa maan yksityisomistus. Saamelaiset haluttiin irrottaa vallitsevasta lapinkyliin perustuvasta maanhalintajärjestelmässä jonka mukaan oli eletty vuodesta 1695 lähtien. Keinoina käytettiin verotusta.

Lapinkylien päätöksenteko suosi kuitenkin maan yhteisöllistä hallintaa ja luontaiselokeinotaloutta. Lapinkylät eivät halunneet suomalaisia uudisviljelijöitä eikä mailtaan syrjäytettyjä ja poliittisesti arvaamatonta köyhälistöä. Vuodesta 1695 alkaneen ja jatkuneen kehityksen myötä kruunu kansallisti kaikki lapinkylien maat. Lapinkylien asukkaista tuli kruunulle tärkeitä veromaksajia, jotka maksoivat alueistaan veroa kruunulle.

Lapinkylän jäsenillä ei ollut oikeutta myydä kylissä olleita sukumaitaan ja päätösvalta siitä kuului lapinkylille ja vuodesta 1734 lähtien valtiolle. Vallalla ollutta käytäntöä arvosteltiin siitä, ettei se ottanut huomioon paikallisia eroja maan hallinnassa.

Suomella valtiona ei ole koskaan ollut siirtomaita, mutta suomalaiset olivat pystyttämässä tai ylläpitämässä siirtomaavaltaa toisen valtion, etenkin Venäjän ja Ruotsin palveluksessa. Esimerkiksi kolttasaamelaisista eräät koltat pakotettiin osallistumaan Venäjän sotiin. Näin he edistivät Venäjän kolonialismia sotimalla Puolaa vastaan, kun Pietari Suuri halusi laajentaa valtakuntaansa. Venäjän armeijaan pakko-otetuista vain harva pääsi palaamaan kotiseuduille. Tilanne olis sama kaikkien saamelaisten osalta: suuri osa pakko-otetuista saamelaisista kaatui, haavoittui tai katosi. Asetelma toistui toisessa maailmansodassa, jossa armejaan pakko-otetuista koltista ja saamelaisista moni kaatui ja haavoittui.

Silmiinpistävää on huomata miten nälänhädät koettelivat 1700 ja 1800-luvulla Lapinkylien väestöä. Lapinkylien väkimäärä laski. Nälänhädät johtuivat sodista ja poikkeuksellisista sääoloista. 1800-luvulta lähtien Kemin lapinkylän alueelle tulvi kaikenkarvaisia onnenonkijoita ja keinottelijoita, jotka kahmivat maita itselleen. Mielenkiintoista on panna merkille sitä, että viranomaiset eivät pitäneet alkuperäisväestön maankäyttöä ja hallintatapoja omien normiensa mukaisina. Sekä Ruotsin ja Venäjän valtaa edustavat viranomaiset katsoivat Kemin lapinkylän pohjoisosat tyhjiksi ja, ettei alkuperäisväestölle ei heidän mukaansa ollut omistusoikeutta, koska he harjoittivat porojen kanssa kiertelevää elämää.

Erityisesti pohjoisten kuntien - inarinsaamelaisten maa-aluetta ryhdyttiin vähitellen supistamaan. Siitä tulikin pysyvämpi menettelytapa, joka on jatkunut aina 1990-luvulle asti.

Ruotsin hallinnon täytäntöönpanovaltaa kutsutaan nykykielessä assimilaatioksi. Sitä puolusteltiin sivistyksen ja lakien tuomisella saamelaisille. Todellisuudessa luotiin ruotsalaisten, suomalaisten ja porosaamelaisten maahanmuuttajaväestön etuoikeutettu ryhmä ja heidän alapuolelle sysättiin maattomien metsäsaamelaisten ryhmä, jota koski kuitenkin veronmaksuvalollisuus.

Pohjoisten kuntien alueelle muutti etelästä suomalaisia uudisasukkaita aluksi Ivalonjoen alaosaan ja myöhemmin myös muualle Inariin. Nämä muuttajat alkoivat elämää maanomistajan elämää. Samaan aikaan muutti Norjasta ja Ruotsista rajasulkujen seurauksena saamelaisia poromiesperheitä, jotka niin ikään alkoivat asumattomissa erämaissa viettää porojensa kanssa asemansa mukaista elämää. He toivat mukaan myös rasistiset asenteet, jotka ilmenivät suhtautumisessa inarinsaamelaisiin. Heidän katsottiin henkisiltä ominaisuuksiltaan olevan heidän alapuolellaan. Inarinsaamelaisten maat heidän asuinalueen ulkopuolella olivat kruununmaita.

Suurin osa porosaamelaisten valtaamista maista oli kuulunut aikoinaan inarinsaamelaisille. Ajoittaisista kahakoista huolimatta poro- ja inarinsaamelaiset elivät tiiviissä kansakäymisissä toistensa kanssa. Inarinsaamelaiset ostivat tuotteillaan porosaameisilta kalaa ja poroja, joka soveltui avioliittojen solmimisessa tarvittaviksi myötäjäisiksi. Uudisasukkaat toivat alueelle maanviljelyn. Kesti oman aikansa ennen kuin porosaamelaiset oppivat viljelemään maata.

Yksi pahimmista heimoristiriidoista syntyi sen jälkeen kun porosaamelaiset muuttivat Suomeen. Poro ja inarinsaamelaisten välinen ero perustui elinkeinoihin ja myyttisiin käsityksiin omasta alkuperästä. Porosaamelaiset olivat porokarjanhoitajia ja inarinsaamelaiset kalastajia ja metsästäjiä. Ristiriidassa oli pohjimmiltaan kysymys onko inarinsaamelaisten alueelle muuttaneilla porosaamelaisilla parempi oikeus inarinsaamelaisten alueelle kuin alkuperäisväestöllä. Myöhemmin siirtyminen ryhmästä toiseen muuttui helpommaksi. Porosaamelaisten suosiminen kärjisti poro- ja inarinsaamelaisten välisiä ristiriitoja. Myöhemmin kansatieteilijät voimistivat näiden kansanryhmien erillistä ja toisena poissulkevaa identiteettiä ja niiden vastakkain asettelua.

Lapin tutkijoista moni tutkija on edistänyt tutkimuksillaan kolonialismin leviämistä. Johtavina tutkijoina, yksittäisten kauppiaiden tai seikkailijoiden aloitteellisuudella oli sama vaikutus. Olisi liioiteltua pitää suomalaisia tutkimusmatkailijoita ja kielitieteilijöitä suomalaisen kolonialismin valmistelijoina, mutta heidän toiminnassaan oli samankaltaisuuksia suurten maiden tutkimusmatkailijoiden kanssa.

Kirkon työntekijöiden toiminta puolestaan tähtäsi ennen kaikkea kristinuskoa tunnustamattoman väestön käännyttämiseen. Samalla he toimivat kuitenkin myös ruotsalais-suomalaisen kulttuurin ja sen ylivallan levittäjinä.

On väärin kuvitella, että suomalaisilla ei olisi ollut mitään tekemistä kolonialismin kanssa, vaikka suomalaisilla ei ollut omia siirtomaita. Valtion asutustoiminnassa metsäsaamelaisia kohdeltiin yhdenvertaisina, vaikka kysymys oli heille aikaisemmin kuuluneiden maiden siirtymisestä uudisasukkaille ja valtiolle. Tämä tapahtui neuvottelematta ja sopimatta. Samalla lailla meneteltiin ulkomailta Suomeen muuttaneiden porosaamelaisten kanssa. Sen jälkeen kun nämä olivat hakeneet Suomen suuriruhtinaskunnan jäsenyyttä heille aukeni mahdollisuus perustaa kruununmetsätorppia valtion maalle ja niiden lunastaminen. Mikä tarkoitti sitä, että tila merkittiin rekisteriin kaikkine etuineen. Sellaista mahdollisuutta ei ollut niissä maissa joista he muuttivat Suomen puolelle.

Itsenäisen Suomen aikana osa saamelaisista joutui työn ja toimeentulon vuoksi muuttamaan ulkomaille. Koska Lapissa ei ole mittavampaa kolonialistista menneisyyttä eikä suuria maahanmuuttajavähemmistöjä kolonialismia on vaikea nähdä. Sen ehkä selittää se, että ulkopuolinen ei näe saamelaista köyhälistöä saamelaismuseon edessä. Saamelaiset eivät tiedä miten rankkaa taloudellista hyväksikäyttöä ja poliittista sortoa kolonialismin useissa tapauksissa liittyy ja kuinka monet saamelaisten ongelmat liittyvät siirtomaavaltaan. Valtaosa nykyisestä tutkimuksesta antaa kaunistelemattoman kuvan; Suomessakaan ei olla perillä asioista sellaisina kuin ne ovat.

Lapissa asuttaminen on ollut maan haltuun ja viljelykseen ottamista. Lapin kolonialismiin liittyi myös sen oikeuttavaa sivistys tai lähetys ideologiasta, joka perustui käsitykseen ylivertaisuudesta.

Lapissa valtion laajeneminen saamelaisten kustannuksella on yksi ilmeneminen kolonialismista. Suomessa kuuluu silloin tällöin väitteitä miten huonosti valtio on vuosisatojen aikana kohdellut saamelaisia. Se on osittain totta, mutta kokonaiskuvan saamiseksi aikajännettä on venytettävä vähintäänkin 300 vuoden mittaiseksi. Aina vuoteen 1734 asti valtio kohteli saamelaisia maittensa haltijoina. Sen jälkeen valtio ryhtyi tulkitsemaan heidän (lapinkylien) maita viime kädessä kruunun omistamiseksi.

Saamelaisia pidettiin 1900-luvun alkupuolella rodullisesti erilaisina ja primitiivisinä ja heitä suomalaistettiin koululaitoksen ja kirkon avulla. Saamelaisiin kohdistunut sisäinen kolonialismi on ollut joiltakin osin samanlaista kuin sen pohjoisamerikkalainen versio. Suomen ja Norjan kalastaja- ja metsäsaamelaiset jäivät periaatteessa paikoilleen. Niiden entiset talousmuodot valjastettiin hyödyttämään alueelle muuttaneita suomalaisia ja uutta hallintoa. Aikaa myöten väestöryhmät sekoittuivat.