Saamelaista poronhoitoa, onko sitä?
Yleistä
Poronhoitokulttuuri on hyvin omaleimainen elämänmuoto, joka on kuitenkin muuttunut entisaikojen paimentolaisuudesta ja pienkarjanpidosta lähemmäs tavanomaista kotieläintuotantoa. Porot elävät edelleen suurimman osan vuodesta vapaana tuntureilla ja metsissä, mutta jo lähes puolet poroista viettää talvet tarhattuna tai niitä ruokitaan maastossa. Muutoksia poronhoitoon on tuonut myös lainsäädäntö, joka vaatii eläimet teurastettaviksi laitosteurastamoissa entisten kenttäteurastamoiden sijaan. Suomessa poronhoitoa saavat harjoittaa kaikki poronhoitoalueella asuvat EU:n kansalaiset, toisin kuin Ruotsissa ja Norjassa, joissa poronhoito on rajattu saamelaisten yksinoikeudeksi.
Kesäkaudet Suomessa elää noin 300 000 poroa, joista 100 000 teurastetaan syksyisissä poroerotuksissa. Suurin osa teurastettavista poroista on saman kesän vasoja, eli noin puolen vuoden ikäisiä ja 20-23 kg painavia. Teurastus on painottunut nykyisin entistä enemmän vasoihin, koska niistä saadaan suhteessa paras tuotto eikä eläimiä tarvitse ruokkia talven yli.
Aiemmin valtaosa eläimistä teurastettiin erotusaitojen yhteydessä kenttäteurastamoissa, mutta EU:n myötä porojenkin teurastus on siirtynyt laitosteurastamoihin. Niihin eläimet on yleensä aina kuljetettava autoilla. Lähes villille eläimelle autokuljetus on stressaava kokemus, mutta toisaalta itse teurastus tapahtuu kenties ammattitaitoisemmin kuin aiemmin kentällä. Lapin alueella on useita laitosteurastamoja, joten monilta alueilta kuljetusmatka teurastamoon voi olla satoja kilometrejä pitkä ja kestää useita tunteja. Poronomistajat teurastavat kuitenkin edelleen eläimiä omaan käyttöönsä sekä suoraan kuluttajille myös heti erotuspaikoilla.
Saamelaisalueen elää tällä hetkellä poroja jo niin paljon, että enää hyvin harvat tokat selviävät talvesta pelkän luonnonravinnon varassa. Laitumien ylilaidunnus on tällä hetkellä vakava ympäristöongelma Lapissa, jonka luonto toipuu rasituksista hitaasti. Ympäristön kannalta lisäruokinta on kuitenkin haitallista, sillä se mahdollistaa ylisuurten porokarjojen ylläpitämisen. Vaikka porot eivät talvisaikaan rasittaisikaan laidunalueita, liikkuvat ne kuitenkin muun ajan vuodesta vapaana ja kuluttavat samaa kasvillisuutta, jolla niiden tulisi selvitä yli talven. Porojen arvellaankin olevan ainakin osasyy tunturien lakialueilla esiintyviin eroosiolaikkuihin. Porojen lisäruokinta on tarpeellista, sillä se estää eläinten hitaat nälkäkuolemat kuluneilla laidunalueilla.
Huomattavan yleiseksi on tullut paitsi porojen ruokinta maastossa, myös porojen pitäminen talvisin aitauksissa, joissa niiden ruokkiminen on helpompaa. Porojen lisäruokinta on merkittävästi vähentänyt poronhoidon riippuvuutta luonnonvaraisesta ravinnosta. Tällä hetkellä eloporoista varsin suurta osaa joudutaan talviaikaan tarhaamaan. Tarhakasvatus vaatii kuitenkin porojen omistajalta huomattavasti enemmän vastuuta kuin vapaana olevien eläinten lisäruokinta: kun eläimet ovat aitauksessa, ne ovat täysin ihmisen hoidon varassa. Koska eläimiä ei kannata liiallisen kesyyntymisriskin vuoksi tarhata lähellä asutusta, täytyy poronomistajan matkustaa päivittäin hoitamaan maastoon eläimiään. Aitauksessa porot ovat myös alttiimpia petojen ja irtokoirien hyökkäyksille, kun alueelta pakeneminen on estetty.
Ylimmistä sallituista poroluvuista
Pohjoisimmassa Lapissa kasvillisuutta ylläpitävä ohut pintamaakerros on kertynyt jääkauden jälkeisenä aikana, kun kehittyvä kasvillisuus on sitonut maata paikalleen ja suojellut sitä eroosiolta. Uutta pintamaata on yleensä syntynyt enemmän kuin mitä eroosio on saamaan aikaan hävittänyt. Nyt liika laiduntaminen ja jossakin määrin muu maankäyttö ovat kääntäneet tämän suhteen päinvastaiseksi. Vaikka poromäärien ylläpidossa onkin viime vuosien aikana jouduttu siirtymään lisäruokintaan niin siitä huolimatta luonnon laitumet ja niiden kestokyky muodostavat edelleen rajoittavan tekijän poromäärien lisäämiselle.
Jäkälä on poron tärkein talviaikainen ravinto. Kuva: Mauri Nieminen
Vaikka ylimpiä sallittuja poroluja on 1990-luvun lopulla laskettu, siitä huolimatta luonnonlaitumien kunto on oleellisesti heikentynyt niissäkin paliskunnissa, joihin on esitetty metsätaloutta rajoittavia toimenpiteitä. Suurimmilla sallituilla eloporomäärillä on ensiarvoisen tärkeä merkitys paliskunnan alueella harjoitettavan poronhoidon kannalta. Poromäärien tulee olla sellaisia, että talvilaitumien riittävyys ja niiden kunto tulevat huomioon otetuiksi. Kestävään kehitykseen perustuva poronhoito edellyttää, että teurastetaan poromäärästä vuosittain tietty osa, joka pääosin muodostuu edellisen kevään vasoista. Tällöin porokarjan rakenne voidaan säilyttää monipuolisena ja tuottavana. Tilastojen mukaan niissä viidessä Inarin alueella sijaitsevassa paliskunnassa johon on esitetty metsätalouden harjoittamista koskevia rajoituksia, eloporoja on vuosina 1980 - 1993 ollut yli suurimpien sallittujen porolukujen yhteensä 64 000 eloporoa. Nämä ylimääräiset porot ovat kuluttaneet merkittävässä määrin talvilaidunreservinä tärkeitä jäkälikköjä. Vastaavana aikana saamelaisten kotiseutualueen paliskunnissa oli eloporoja n. 160 000 yli sallittujen enimmäismäärien, mikä on merkinnyt talvilaidunten ennakoitua nopeampaa kulumista niissäkin paliskunnissa, missä ei ole harjoitettu minkäänlaista metsätaloutta.
Poronhoito on siten luonteeltaan yksityisen eikä yleisen edun vuoksi tapahtuvaa toimintaa. Se seikka, että paliskunta huolehtii eräistä poronhoitoon liittyvistä tehtävistä omistajien lukuun, ei muuta toiminnan luonnetta yleisen edun tai yleisen tarpeen suuntaan siinä määrin, että se oikeuttaisi metsätaloutta rajoittavia toimia porotalouden suojaamiseksi. Tässä yhteydessä on huomautettava, että porotaloudella on eräs etu puolellaan, jota harvemmin julkisuudessa tuodaan esille, nimittäin vapaa laidunnusoikeus.
Perinteinen poronhoito muuttui 1960-luvulla motorisoitumisen vuoksi porotaloudeksi, johon kohdistui entistä suurempia taloudellisia odotuksia. Niinpä sodanjälkeisen ajan poromääriä analysoimalla voidaan todeta, että laidunten käyttöön perustuva porotalous lisää poromääriä lisäruokinnan edesauttamana pysyvästi korkealle tasolle, kun kannan luonnollinen säätelyjärjestelmä ei enää toimi. Monet ekosysteemit ja lajit, poro mukaan lukien, ovat sopeutuneet vuosisatojen ajan luonnollisiin häiriötekijöihin. Häiriöt ovat joissakin tapauksissa tarpeellisia porojen hyvinvoinnille ja porokannan elinvoimalle, jopa niiden hengissä säilymiselle. Kun porokannan luonnollista kiertoa häiritään, on suuri vaara, että katkaistaan poron ja sen ympäristön välinen vuovaikutus, joka on ollut porotalouden tuottavuuden ja koko porosaamelaiskulttuurin tärkein perusta. Merkittäviä ympäristötekijöitä porotaloudelle ovat mm. porotiheydet suhteessa käytettävissä oleviin laitumiin, sää, lumiolosuhteet, muu maankäyttö. Jos poroja on liikaa käytettävissä oleviin laitumiin nähden, niin vasojen paino laskee, emien kunto huononee ja koko porokannan tuottavuus laskee. Kaikki luonnon aiheuttamat häiriöt ei ole välttämättä katastrofeja ainakaan laidunten kannalta.
Saamelaisten kotiseutualueella poroja on nykyisin Näätämön, Muddusjärven, Vätsärin, Ivalon, Paatsjoen, Hammastunturin, Sallivaaran, Muotkatunturin, Paistunturin, Kaldoaivin, Käsivarren, Näkkälän ja Lapin paliskunnissa.
Saamelaisten kotiseutualueen paliskuntien poromäärät vuosina 1948 - 1999
Saamelaispaliskuntien kokonaisporoluku oli alhaisimmillaan sodan päättymisen jälkeen suoritettujen pakkoluovutusten johdosta vuonna 1948, jolloin se oli n. 26 000 lukuporoa (=vuotta vanhempi elo-/teurasporo). Sen jälkeen poroluku kohosi ollen poronhoitovuonna 1960/61 n. 62 000 ja korkeimmillaan poronhoitovuonna 1988/1989 103 434 eloporoa. 1960-luvulla poroluvut laskivat alle 50 000, mihin merkittävimpinä syinä näyttää olleen maaseudun yleisen väestökadon kanssa samoihin aikoihin tapahtunut poromiessukupolven ikääntyminen ja poronhoidon sukupolvenvaihdosten jääminen näissä olosuhteissa laajalti suorittamatta. Lisäksi monissa paliskunnissa perinteisestä tokkapaimennuksesta siirryttiin paliskuntajohtoiseen yhteispaimennukseen ja moottorikelkkojen käyttöön. Ikääntyneiden poromiesten oli tähän vaikea sopeutua. Saamelaispaliskunnissa poroluku laski poronhoitovuoteen 1973/1974 mennessä 23 744 eloporoon. Poromäärien vähenemiseen olivat syynä pääasiassa 1970 -luvun alkupuoliskolla esiintyneet muillakin poronhoitoalueilla suuria menetyksiä aiheuttaneet porokatovuodet. Pitemmän aikavälin porolukujen tarkastelussa on kiinnitettävä huomiota siihen, että pohjoisimmissa paliskunnissa n porojen eloporomäärä on elpynyt suuria menetyksiä aiheuttaneiden porokatovuosien jälkeen (1970-luvun alkuvuodet). Poronhoitovuotena 1988/1989 oli saamelaispaliskuntien yhteenlaskettu poroluku noussut 103 434 eloporoon. Eloporomäärä lisääntyi siten poronhoitovuoden 1973/1974 eloporomäärästä (23 744) lähes viisinkertaiseksi.
Porolukujen lisääntyminen ja paliskunnille määrättyjen suurimpien sallittujen lukujen huomattava ylittäminen on kuluttanut paliskuntien omia talvilaitumiksi soveltuvia jäkäläkankaita. Ylisuurien poromäärien vaikutukset heijastuvat porolaidunten kuntoon useiden vuosien viiveellä jäkälän hitaan vuosia kasvuunsa tarvitseman ajan vuoksi. Tämä seikka, ottaen huomioon talvilaidunten määrän ja laadun ensisijaisen merkityksen kestävän poronhoidon harjoittamiselle, muodostaa tällä hetkellä merkittävän esteen Pohjois-Lapin poronhoidon kehittymiselle, johon taas nykyisellä metsätaloudella ei ole suurtakaan merkitystä puoleen tai toiseen.
Lisäruokinnan eduista
Talviruokinnalla saavutettuna etuna voidaan pitää sitä, että vasakatoa ei juuri ole, ja että vasojen syntymäpainokin on luonnosta ravintonsa saavien porojen vasapainoa suurempi. Tehostuneella lisäruokinnalla on kyetty tasoittamaan vaikeista sääolosuhteista johtuvia porokannan vaihteluita. Lisäruokinta siten kompensoi ylilaidunnuksesta johtuvaa talviravinnon saatavuuden heikkenemistä, mihin taas metsätaloudella ainakaan edellä mainittujen paliskuntien alueella ei ole ollut mainittavaa osuutta. Talvella tapahtuvalla lisäruokinnalla on myös ekologisia vaikutuksia. Kun porojen laajamittaiseen talviruokintaan ryhdyttiin 30 vuotta sitten, se oli tarkoitettu ensisijaisesti hätäruokinnaksi poikkeuksellisissa lumiolosuhteissa. 1990-luvulle tultaessa oli nähtävissä, että mitä vähemmän paliskunnassa oli jäkälälaidunta poroa kohti, sitä enemmän poroa kohti käytettiin lisärehua. Entisessä poronhoidossa porokannan suuruus ja laidunten tuotto pysyivät pitkällä tähtäyksellä tasapainossa. Kun porojen määrä ylitti tietyn rajan, laitumien kunto alkoi heiketä ja seurauksena olleen porokannan romahduksen välittömänä syynä olivat usein poikkeuksellisen vaikeat lumiolosuhteet. Porokannan ollessa aallonpohjassa, oli laitumilla aikaa elpyä ja porojen määrä alkoi kasvaa. Valtaosa edellä mainittujen paliskuntien teuraista tuotetaankin tällä hetkellä lisäruokinnan avulla.
Poromääriin liittyvät ongelmat koskevat ennen kaikkea laidunten käyttöä, riittävyyttä ja niiden uusiutumista. Nykyiset laitumiin nähden edelleenkin monilla alueilla liian suuret poromäärät kuluttavat paliskuntien talvilaitumiksi soveltuvia jäkäläkankaita riippumatta siitä hakataanko metsiä tai ei. Monissa Pohjois-Lapin paliskunnissa kesälaidunten vähäisyys on johtanut siihen, että paliskuntien porot joutuvat kesälläkin pääasiallisesti liikkumaan (palkimaan) talvilaitumillaan, mistä on osaltaan seurannut talvilaidunten köyhtymistä. Tässä yhteydessä on todettava että Pohjois-Norjassa, missä porolaidunten kunto on yhtä heikko kuin Ylä-Lapin alueella, on pitemmän aikavälin tavoitteena poroluvun puolittaminen.
Ihminen on muuttanut Suomen Lapissa poron elämää säätelevää luonnonjärjestelmää niin suuresti, että sen kyky palautua tällaisesta häiriöstä on merkittävästi heikentynyt. Poronhoitoalueella ei ole enää käyttämätöntä laidunaluetta otettavissa käyttöön, joten nykyisten laitumien tuottavuuden palauttaminen edellyttäisi porokannan sopeuttamista käytettävissä oleviin laiduntamismahdollisuuksiin. Porokannan tuottavuuden sopeuttaminen on myös osa Pohjois-Lapin ympäristön suojelustrategiaa. Yhtäjaksoisella poronhoitoalueella talvilaitumiin perustuvaa porokannan tuottavuutta rajoittaa osaltaan myös maantieteellinen sijainti napapiirin pohjoispuolella, jolla alueella on luonteenomaista lähes 8 kuukauden pituinen laitumia peittävä lumipeitteisyyden aika.
Porotalouden oravanpyörästä
Saamelaisalueen poromäärät olivat 1900-luvun aikana vuosikymmenien ajan samassa tasossa ja laitumet uusiutuivat. Porolaidunten tuottavuuden nousu oli siihen asti niin hidasta, että sitä tuskin yhden poromiessukupolven aikana saattoi havaita. Mutta 1970-luvulta lähtien poromäärät alkoivat tasaisesti kasvaa. Poromiehet siirtyivät ponnistelemaan poromäärien kasvattamiseksi. Vajaan kolmenkymmenen vuoden aikana he saivat poromäärät nousemaan vauhdilla, joka vastasi kysynnän kasvua. 1990-luvulla poromäärät vakiintuivat ja porotalouden tuottavuus alkoi laskea yhä lisääntyvän ruokinnan lisätessä kustannuksia. Tällainen meno merkitsee sitä, että maaperän kuluminen vähentää porotalouden tuottavuutta, koska suuremmat poromäärät ovat nyt kuluttamassa samoja laitumia kuin kolmekymmentä vuotta sitten, voimaperäisestä ruokinnasta huolimatta.
Ylä-Lapin metsäkiistasta syntynyt keskustelu osoittaa miten helppohintaista ja harhaanjohtavaa on syyttää metsätaloutta poromiesten ongelmista. Laiduntilanne ei parane ennen kuin sen perimmäiseen syyhyn - ylilaidunnukseen - puututaan. Jo pikainenkin syventyminen pitkäaikaisiin tilastosarjoihin Inarin metsäpaliskuntien alueella osoittaa sen, että poromäärät olivat alhaisemmillaan Sallivaaran, Hammastunturin paliskunnissa silloin kun metsätaloutta alueella ei ole harjoitettu lainkaan. Myöskään muiden paliskuntien alueen poromäärien pienuus johtui muista tekijöistä kuin metsänhakkuista. Porojen määrän kasvulla on ollut ratkaiseva merkitys laidunten vähenemiselle. Vaikka se ei ehkä ole syypää kaikkiin saamelaisten ongelmiin, se on kuitenkin merkittävin osatekijä vaikutamassa nykyiseen huonoon laiduntilanteeseen kaikkialla Ylä-Lapissa.
Myös Lemmenjoen kansallispuiston alueella ruokitaan poroja talvella, mikä on vastoin kansallispuiston periaatteita. Kuvassa näkyy heinäpaalin jäämiä Inarin korkeimman tunturin Morgam-Viibuksen itärinteellä.
Jossakin vaiheessa luonnonlakeja ei voida enää ohittaa. Pysyvää ratkaisua Ylä-Lapin laidunongelmaan ei voida saada, ellei poromääriä saada pysyvästi laskettua laidunten kantokyvyn edellyttämälle tasolle. Laidunten pinta-ala sinänsä ei varmaan lisäänny, mutta niitä voi onnistua hoitamaan nykyistä tehokkaammin kasvattamalla enemmän jäkälää samalla pinta-alalla vähentämällä samalla laidunten ylikäyttöä. Suuremmat poromäärät on siis merkinnyt laidunten ehtymistä. Lisäruokinnan laajentuminen on ollut olennainen osatekijä, mutta se on myös lisännyt yhä haitallisemmaksi muuttuvia seurauksia itse porotaloudelle. Rehujen ja heinien osuuden kasvattaminen luonnon laidunten vähenemisen rinnalla on tarjonnut helpon mutta kalliin tien tuotannon lisäämiselle. Lisäruokinnan vakiintuminen on merkinnyt sitä ,että nykyisillä poromäärillä laitumet menettävät elinvoimansa kasvipeitteen hiljalleen ohentuessa. Tämän tien päässä on jo nyt nähtävissä eroosion kaltaisia ilmiöitä eri puolilla Ylä-Lappia.
Lapin elinkeinorakenteessa poronhoidolla on edelleenkin oma tärkeä merkityksensä, vaikka suuri osa poronomistajista saa pääasiallisen toimeentulonsa muilta aloilta. Enää poronhoito ei ole perinteistä kädestä suuhun elämistä, vaan siihenkin on tullut teollisen tuotannon elementtejä mukaan kuten moottorikelkat, mönkijät autot, jne. Seuraus tällaisesta kehityksestä on, että tuotosta on vuosittain otettava irti kaikki mahdollinen saatavilla oleva.
Saamelaisalueella maakerrostumat ovat alkujaankin ohuita ja maaperän ohentuminen voi alentaa laidunten tuottoa suhteettoman voimakkaasti. Mikäli nykyisiä poromääriä ylläpidetään, on kaiken lisäruuan oltava peräisin muualta kuin porojen luontaisilta kesä ja talvilaitumilta. Tämä kuitenkin johtaa siihen, että samaan aikaan luonnonlaidunten tuotto vähenee ja uusista laitumista alkaa olla entistä huutavampi pula. Joten kestävän kehityksen aikaansaaminen edellyttää aivan muunlaisia toimenpiteitä kuin luppokuusikoiden tai männiköiden suojelua, koska se ei ratkaise itse peruskysymystä, joka on oikea poromäärä käytettävissä oleviin luonnonlaitumiin nähden.
Ylä-Lapin metsäkiistasta
Viime aikaisessa julkisessa keskustelussa on Ylä-Lapin metsistä on voimakkaasti tuotu esille, että metsätalous olisi johtanut poromiehet taloudelliseen ahdinkoon. Ei ole kuitenkaan osoitettu konkreettisesti, että alueella harjoitettava metsätalous olisi rajoittanut poromääriä tai estänyt poronhoidon harjoittamista.
Porojen määrä on kasvanut 1970-luvun alusta 2,5 -kertaiseksi. Korkeimmillaan poroja oli 80- ja 90-lukujen taitteessa yli kolminkertainen määrä vuoteen 1970 verrattuna. Samalla aikajaksolla valtion metsien hakkuumäärä on pienentynyt 20%. Korkeimmillaan hakkuumäärät oli 70- ja 80-lukujen taitteessa ollen lähes 1,5 kertaisia 1970-lukuun verrattuna. Siitä eteenpäin hakkuumäärät ovat puolittuneet vaikka Greenpeace ja poromiehet toista väittävätkin.
Ylä-Lapissa porotalous on kannattavinta Ivalon paliskunnan alueella, jolla ei ole vanhoja luppometsiä lainkaan. Ivalon paliskunnassa, jossa Ylä-Lapin paliskunnista on sodan jälkeen harjoitettu intensiivisintä metsätaloutta, porotalous on eri mittareilla arvioituna kaikista terveimmällä pohjalla; lyhin lisäruokinta-aika, parhaat vaatimet, paras vasaprosentti jne. Tähän on todettava, että porotalouden ongelmat johtuvat enemmän paliskuntien sisäisistä taloudellisista tekijöistä (kuten omistuksen pirstoutumisesta ja lisääntyneestä ruokinnasta) kuin Metsähallituksen toiminnasta alueella. Jäkälämaiden huonokunto johtuu pääosin ylisuurista poromääräistä.
Saamelaiskäräjien ja luonnonsuojelujärjestöjen tavoitteena on ajaa metsätalous alas porotalouden etujen turvaamiseksi. Valitettavasti sillä ei kuitenkaan pelasteta porotaloutta. Porotalouden ongelmat ovat aivan muualla kuin metsätalouden toimenpiteissä. Kysymys on siis ennestään subventoidun elinkeinon lisäsubventiosta. Metsätalouden liikevoitosta hyötyy saamelaisten lisäksi alueen talouselämä, mikä luo alueelle taloudellista aktiviteettia. Kun porotaloutta katsotaan ainoastaan elinkeinona, tuntuu perusteetomalta yrittää tukea sitä purkamalla toinen paremmin kannattava elinkeino.
Siitä miten paljon loppujen lopuksi hakkuu vähentävät jäkälikköjä saadaan arvokasta tietoa mm. Raja-Joosepin kohdalta Venäjän puolelta. Veikko Väänäsen ilmasta ottaman kuvan perusteella hakkuiden jälkeen maassa on edelleen runsaasti jäkälää.
Ylä-Lapissa poronhoidon todellisena ongelmana ei ole niinkään metsätalous, vaan se, että poronomistajia on yksinkertaisesti liikaa. Saamelaisten kotiseutualueella saamelaisia poromiehiä on tällä hetkellä 1000, joista 60 % omistaa alle 50 poroa. Edellä mainittujen poromiesten poroista saatu keskitulo oli n. 3500 euroa vuodessa, mikä merkitsee sitä, että yhä useampi saamelainen poronomistaja on pakotettu hankkimaan lisäansioita porotalouden ulkopuolelta. Osin poronomistuksen pirstoutumisen vuoksi on jouduttu nykyiseen ylilaidunnustilanteeseen. Ylä-Lapin kansallispuistojen alueella ylilaidunnus näkyy jäkälikköjen liiallisena kulumisena sekä uusien koivunvesojen puuttumisena.
Perinteinen poronhoito poikkesi nykyisestä
Varhaisemmat poronhoitoyhteisöt elivät toisistaan erillään, joten nykyisten kaltaiset ylilaidunnusongelmatkin rajoittuivat varsin paikallisiksi. Vasta toisen maailmansodan jälkeinen kausi on merkinnyt kokonaisvaltaista muutosta koko poronhoitoalueella, myös Ylä-Lapin alueen paliskuntien poronhoidossa. Alueen poronhoidossa ei ole enää perinteistä, muuta kuin vapaasti laiduntava karja. Maastotyötä tehdään lumikelkoin, kaksi ja nelipyöräisillä maastoajoneuvoilla. Teurastus on EU säännösten pakottamana siirrytty hyvin hoidettuihin ja hygieenisiin teurastamoihin. Luonnonlaidunten väheneminen on korvattu tuomalla alueen ulkopuolelta lisärehua enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Omavaraistalouteen perustunut porotalous on muuttunut yhä enemmän alueen ulkopuolisista tuotantopanoksista riippuvaiseksi. Perinteinen poronhoitomuoto oli sopusoinnussa ympäröivän luonnon kanssa, tyydyttäen kaikki poronhoitoyhteisössä elävien tarpeet antaen ruoan ja vaatetuksen. Poronhoitajatalouksien nykyistä pienemmät vaatimukset mahtuivat hyvin luonnonlaidunten mahdollisuuksien asettamiin rajoihin.
Laidunkriisin syyt
Nykyiseen laidunkriisiin johtaneista tekijöistä tärkeimpänä pidän porotalouden sisäisistä tekijöistä johtuvaa poronomistuksen jatkuvaa pirstoutuminen siten, että yhä harvempi poronomistaja saa karjastaan pääasiallisen toimeentulon. Ne poronomistajat, joille poronhoito muodostaa tärkeimmän toimeentulon lähteen, näkevät asiat toisin kuin niiden poronomistajien enemmistö, joilla on vain muutama poro. Nykyinen porotalous ei tukijärjestelmineen toimi siten, että luonnonlaitumet säilyvät pitkällä tähtäimellä.
Poromiehet ja ekologit näkevät porotalouden tämän hetkiset ongelmat eri tavoin. Kun poromies tarkastelee poronlihanmarkkinoita niin hän havaitsee reaalihinnan olevan alimmallaan 15-vuoteen. Laiduntutkijat sen sijaan ovat jo vuosia havainneet talvilaitumina tärkeiden jäkälikköjen voimakkaan kulumisen kaikkialla poronhoitoalueella. Koska laiduntutkijat tietävät, että nykyisten poromäärien ylläpitäminen tapahtuu ylilaiduntamisen ja lisäruokinnan avulla, ovat he huolissaan siitä mitä jäkälävarantojen jatkuva ehtyminen vaikuttaa porojen talvilaidunten kuntoon ja siten koko elinkeinon kannattavuuteen.
Inarin metsäkiista ei ole ylivoimainen ratkaistavaksi
Inarissa on vuodesta 1994 lähtien käyty kiistaa metsätalouden ja porotalouden välillä. Ongelmana näyttää tällöin hakkuiden vastustajille olevan, ettei tiedettäisi kuinka paljon metsätalous haittaa porotaloutta, jos laskelmia tehdään esimerkiksi 120 vuoden hakkuukierrolla. Suuntaa-antavia johtopäätöksiä kuitenkin voidaan tehdä yli 60 vuotta Inarissa jatkuneiden hakkuiden perusteella. Esimerkeiksi voidaan ottaa kaksi paliskuntaa Sallivaara ja Ivalo. Edellinen käsittää melkein kokonaan Lemmenjoen kansallispuiston ja jälkimmäinen Ivalon paliskunnan, jonka alueella on puolestaan harjoitettu intensiivisintä metsätaloutta jo 60-vuoden ajan. Verrattaessa paliskuntien luonnonlaitumien tuottavuuteen perustuvaa porotaloutta havaitaan yllättäviä seikkoja; Lemmenjoen kansallispuiston alueen käsittävällä Salivaaran paliskunnassa porotalouden tuottavuutta osoittavat tunnusluvut; vasaprosentti, vasojen keskipaino ja ruokinta-ajan pituus ovat paljon huonommat kuin intensiivisen metsätaloutta käsittävän Ivalon paliskunnan alueella.
Ennusteet poronhoidon tulevaisuudesta eivät näillä näkymin porotaloudelle missään päin lupaa hyvää. Vain pieni osa siitä säilyy perinteisiin sidonnaisena poronhoitona. Saamelaiset ja muutama koltta saattavat säilyttää perinteitä ehkä vähän enemmän kuin muut, mutta t erot eivät tule olemaan ryhmien välillä suuria. Yhdellä sanalla, yritysmäisyys, tulee dominoimaan porotaloutta - aivan kuten maataloudessa ja kalastuksessa on jo ajat sitten käynyt. Porotaloudella on kuitenkin niitä paremmat mahdollisuudet tukea mm. kulttuuriperinteen säilymistä, vaikka moderni tekniikka on muuttanut poronhoitoa radikaalisti. Mahdollisuudet yhdistää poronhoito, matkailu, muut luontaiselinkeinot ja muut tuloa tuovat toimialat ovat hyvät. Tosiasia on tällä hetkellä se, että lähes mikä tahansa muu maankäytön muoto poronhoitoalueella antaa porotaloutta paremman tuoton pinta-alaa kohden (vrt. metsätalous, loma-asutus, teollisuus, tiestö, matkailu, taajama-asutus).
Poromiesten olisi aika herätä ja esittää suuria asiakysymyksiä käsittelevä ohjelma poronhoidon tulevaisuudesta. En usko esimerkiksi sellaiseen tulevaisuuteen, että poronhoidon vaatimukset otettaisiin huomioon muissa maankäyttömuodoissa, jos porot ovat vain kesäisin tai lyhyitä aikoja talvella luonnonvaraisia. Porotalouden edellytykset ovat edelleen kohtalaiset, koska asiakkaat hyväksyvät kaikille porotalouteen liittyville tuotteille ja palveluille korkean hinnan. Maksuhalukkuus säilynee pitkään ja lienee pikemminkin kasvussa kuin laskussa.
Tutkimuksesta apua
Mielestäni metsän ja porolaitumien hoidossa on huomioitava se, mikä on ekologisesti välttämätöntä, teknisesti mahdollista ja taloudellisesti järkevää. Ekologisten näkökohtien huomioonottaminen metsien ja laitumien hoidossa vaatii myös ekosysteemitutkimusta. On selvitettävä, miten toimenpiteet vaikuttavat metsätekosysteemiin kokonaisuutena. Lähiaikoina Metlan toimesta käynnistyvässä tutkimuksessa olisi myös selvitettävä 1950-1960-luvulla hakattujen alueiden porolaidunten nykyinen tila.
Poromiehet osallistuvat nykyään poronhoitoon paliskuntajärjestelmän kautta. Poronhoidon voimakas teknistyminen 1960-luvulta lähtien ja poromäärien voimakas kasvu 1970-luvulta lähtien muutti saamelaisia poronhoitoyhteisöjä enemmän kuin mikään muu ennen sitä. Lisäruokinnan avulla kyettiin tuottamaan suuria määriä lihaa markkinoille, joiden varastoinnin ja jakelun järjestämisessä poromiesten omalla yhtiöllä Poro- ja Riistalla oli keskeinen rooli. Väitänkin, että poromiehillä meni hyvin niin kauan kuin Poro- ja Riista oli olemassa. Poro ja Riistan konkurssin jälkeen porotalouden ongelmista on yritetty löytää syyllistä milloin hallinnosta, tutkimuksesta, Suomen liittymisestä Euroopan unioniin tai jostakin muusta asiasta.
Toistaiseksi ei ole selvitetty, mitä seurauksia jatkuvaan lisäruokintaan perustuvasta porotaloudesta aiheutuu. Missä määrin se aiheuttaa kulttuurillista ja ympäristöllistä epävakautta? Heikentääkö se yhdessä muiden ongelmien kanssa paliskunnan kykyä selviytyä eteen tulevista poliittisista ja yhteiskunnallisista ongelmista? Mm. näihin ja kysymyksiin odotan lähiaikoina käynnistyvältä Metlan hankkeelta vastauksia.
Tutkimusten tuottaman tiedon perusteella tilannetta voidaan parantaa monin tavoin. Metsätaloudesta voi ottaa esimerkkiä, kuinka luonnonvaraa hoidetaan kestävästi tavoitteena kohoava puuntuotanto. Mallin mukaan porojen ei anneta syödä jäkäläkasvustoja loppuun, vaan pyritään turvaamaan niiden tuotoskyky. Nuorta metsääkään ei saa harventaa liikaa eikä hakata aukeaksi niin, että maan puuntuotospotentiaali vaarantuu. Sen estää nykyinen metsälaki. Porojen laidunkiertoa tulee kehittää niin, jäkäläkasvusto ei tuhoudu ja sen tulee antaa välillä uusiutua.
Toistaiseksi tutkimuksista ei juuri näytä olleen hyötyä esiin nostettujen riitojen ratkaisuihin. Ehkä ainekset niihin ovat enemmän tunnetasolla ja mielikuvissa kuin todellisuudessa. Yksi hyvä lähestymistapa on Metsähallituksen alue-ekologinen suunnittelu. Siinä voidaan ottaa huomioon kaikki ekosysteemin osat ja katsoa, miten ne toimivat mallien mukaan ja käytännössä. Metsäntutkimuslaitoksen uusia laiduninventointien tuloksia on odotettavissa ylä-Lapin kuivien kankaiden jäkälämailta. Myös luppoisuutta ja sen riippuvuutta puustosta ja maastosta on kartoitettu suurissa kansallispuistoissa.
Yhteistoiminnalla eteenpäin
Kun porolaitumista on syntynyt niukkuutta, on laidunten muusta käytöstä syntynyt kiistaa. Metsän eri käyttötarkoitusten ja käyttäjien kesken on syntynyt kilpailua. Poromiehet tietävät, että laidunten huono kunto pilaa poron imagon Lapin luonnonvaraisena eläimenä ja alkuperäiskansan keskeisenä kulttuurin kantajana. Laidunten kunnon heikkeneminen onkin ajanut aiheuttajat ja sen seurauksista kärsimään joutuvat ristiriitoihin. Mitä kauemmin riita kestää, sitä pahemmin laidunten tila saattaa huonontua niin, että porojen terveys, kasvu ja ekosysteemit vahingoittuvat. Ennen pitkää porolaidunten väheneminen saattaa tuhota järkevään maankäyttöön perustuneen poronhoidon. Porotalous on tällä hetkellä ainoa maankäyttömuoto, joka käyttää hyväkseen kaiken maa-alan Ylä-Lapissa. Mikään ei kuitenkaan takaa, että porotaloudessa tulevaisuus on menneisyyden kaltainen. Tällä hetkellä yhä useammalta paliskunnalta puuttuu vakaat laitumet ja lisärehua siirretään rekoilla miljoonia kiloja ja myös poronhoitoalueen ulkopuolelta. Kiistassa mukana olevat poronhoitajat ovat vedonneet ikiaikaiseen saamelaiseen etnisyyteen tai ikivanhoihin oikeuksiin käyttää maata. Toisaalta samaan aikaan saamelaisiakin vanhemmat lappalaiset perustavat maanomistusvaateensa vanhoihin tuomioistuinten päätöksiin.
Tällainen vastakohtaisuus pitää pystyä välttämään ja sen sijaan katseet tulee kääntää yhteisistä ongelmista johtuvien konfliktin ennaltaehkäisyyn ja rauhan rakentamiseen. Tällä hetkellä porojen ylilaidunnuksen aikaansaama laidunten kuluminen on niin raskasta, että se murentaa poromiesperheiden toimeentuloa ja uhkaa koko poromiesyhteisöjen vakautta. Sitä ei paranna metsien hakkuiden lopettaminen tai rajoittaminen. Laidunten ehtyminen ja ekosysteemin köyhtyminen ovat yhdessä luoneet otolliset olot yhä tiheämmin esiintyville luonnon häiriöille, joiden vaikutuksia ihmiset vielä omilla toimillaan pahentavat. Tällainen vakava ongelma voi sekoittuessaan poliittisiin kaunoihin johtaa vahingolliseen radikalisoitumiseen. Toivon mukaan opportunistiset johtajat eivät ryhdy käyttämään hyväkseen etnisiä ja eri väestöryhmien välisiä eroja tässä tilanteessa. Yhteisön romahtamista on kaikin tavoin vältettävä., koska se antaisi sysäyksen ääriainesten kasvulle. Mikäli Ylä-Lapissa konfliktia ei kyetä rajoittamaan puuttumalla siihen ajoissa, joudutaan ennen pitkää synkeään valintatilanteeseen, tehdäänkö mitään vai ollaanko tekemättä mitään? Ei kuitenkaan ole välttämätöntä rajoittua umpikujaan vieviin valintoihin. Seuraavin tavoin voidaan auttaa oikeudenmukaisempaa ja kestävämpää kehitystä:
1) riskikartoitusten ja uhanalaisten laidunten inventoinnilla ja seurannalla
2) toimintamallien kehittämisellä ja seurannalla
3) yhteistyön kehittämisellä, toimintaedellytysten rakentamisella ja edistämisellä.
4) on etsittävä neuvotteluihin pohjautuvia ratkaisua, joissa luodaan sääntelymekanismeja selvittämään erimielisyyksiä.