Itkosen veljekset ja inarinsaamelaiset

Aluksi: muutama sana inarinsaamelaisten asemasta

Saamelaiskäräjät on ottanut selvittääkseen inarinsaamelaisten oikeudellisen aseman vaalikauden 2016-2019 aikana. Selvitystyön tämänhetkisestä vaiheesta tai sen valmistumisesta ei ole tietoa. Valtakunnantason päättäjien keskuudessa tietämys inarinsaamelaisten erityislaadusta omine historioineen, kulttuureineen ja kielineen on huonosti tunnettu. Näin ovat hämärtyneet myös perusteet sille, miksi inarinsaamelaiset tarvitsevat vähintään yhtä suuressa määrin lakisääteistä suojelua elinkeinoilleen ja muulle kulttuurilleen ja kielelleen kuin kolttasaamelaiset, joilla on oma kolttalakinsa, ja sen mukaisesti luottamusmiehensä, kolttaneuvostonsa ja kyläkokouksensa.

Saamelaiskäräjälain uudistushankkeen ollessa vireillä kysymys inarinsaamelaisten aseman järjestämisestä on erittäin ajankohtainen. Ei ole olemassa mitään oikeudellista. moraalista tai loogista perustetta sille, ettei inarinsaamelaisille säädettäisi erityislakia joka muun muassa antaisi heille kolttien tapaan julkisoikeudellisella pohjalla olevan itsehallinnon omana alkuperäiskansayhteisönä.

Saamelaispolitiikan sisäisen valtapelin osana jopa inarinsaamelaisten olemassaolo erityisenä saamelaisryhmänä on asetettu muiden saamelaisten taholta kyseenalaiseksi. Arkipäiväisin silmänkääntötemppu inarinsaamelaisen identiteetin häivyttämiseksi ja hämäämiseksi on sotkea ilmaisut "inarinsaamelaiset" ja "Inarin saamelaiset". "Inarinsaamelaiset" viittaa Inarin historiallisen lapinkylän perillisiin, nykyajassa elävän omakulttuurisen ja -kielisen saamelaisyhteisön jäseniin. "Inarin saamelaiset" viittaa kaikkiin Inarin kunnan alueella eläviin saamelaisiin; pohjoissaamelaisiin, kolttasaamelaisiin ja inarinsaamelaisiin.

Kun inarinsaamelaiset haluavat saada oman äänensä kuuluviin jossain asiassa, se vaiennetaan. Vaikkapa väittämällä, että inarinsaamelaisuutta puolustavat ovat "yhteistyökyvyttömiä", ja että he haluavat rikkoa saamelaisten yhtenäisyyden; "Kaikkihan me ollaan täällä Inarin saamelaisia". Tarvittaessa löytyy aina myös pohjoissaamelainen, jolla on juuri sen verran inarinsaamelaista veren perintöä, että voi esiintyä julkisuudessa inarinsaamelaisena vähättelemässä heihin kohdistuvaa syrjintää muiden saamelaisryhmien taholta.

Tämä käsillä oleva kirjoitus kertoo Itkosen veljeksistä, jotka kansantieteen ja kielitieteen menetelmin kartoittivat ja tallensivat inarinsaamelaisten ja Suomen muiden saamelaisyhteisöjen kulttuurimuodot niin perusteellisesti, ettei pitäisi olla sijaa minkään asteen epäilylle siitä, etteivätkö inarinsaamelaiset olisi oma, erityinen saamelaisryhmänsä.

Ilman Itkosen veljesten panosta ja toimenpiteitä inarinsaamelaiset olisivat vaipuneet historian unholaan. Tämän pienen kansan kulttuurihistoriansa jäljet olisivat varmaankin vähitellen hävinneet Inarin vaikeapääsyisissä erämaissa, jotka olivat syrjässä liikenteeltä Suomeen päin. Inarissa kohta parikymmentä vuotta toimineella saamelaismuseolla ja luontokeskus Siidalla on vuosittain yli 100 000 kävijää. Kuinkahan moni kävijöistä mieltää, että valtaosa näyttelyasetelmista, esineistä, kuvista ja teksteistä kertovat sellaisesta saamelaiskulttuureista, joiden läsnäolo seudulla rajoittuu karkeasti 150 tai vain 75 vuoteen. Kuinka moni tajuaa, että museo on rakennettu inarinsaamelaisten ikivanhoille maille, ja että inarinsaamelaiset muodostavat alueen todellisen alkuperäisväestön, jonka tulemisesta jostain muualta tai saapumisen ajoituksesta on kyllä tieteellisiä teorioita ja spekulaatioita, mutta ei todellista tietoa. Jos inarinsaamelaiset eivät ole alkuperäiskansa, niin ketkä?

Itkosen veljessarja

Inarissa Itkosen veljekset Toivo, Erkki, Lauri ja Tuomo Itkonen joutuivat monipuolisesti eri vuodenaikoina tekemisiin inarinsaamelaisten metsästäjien, kalastajien ja poromiesten kanssa ja heillä oli ikään kuin isän perintönä veressä aito harrastus tähän saamelaiseen alkuväestöön. Kukin heistä toteutti sitä omalla tavallaan. Yhteinen piirre heillä oli lahjakkuus ja uutteruus, joka vei jokaisen heistä pitkälle valitsemallaan tiellä.

Tavalla tai toisella Itkosen veljesten tuntoa koskettivat samanlaiset maisemat ja muut kohteet joita Jacob Fellman ja Lars Levi Laestadius olivat ennen heitä katselleet - Laestadius tosin oli syntynyt ja elänyt lapsuutensa niiden keskellä. Sykähdyttävää oli katsella Inarinjärven vielä vapaana välkehtivää, koskemattomien ikimetsien ympäröiviä järvenselkiä. Voin hyvin kuvitella, miten tutkijanalut herkistyivät tällaisissa maisemissa kansallisromanttisiin näkyihin inarinsaamelaisten tulevaisuudesta ja ammensivat tunnoistaan tarmoa tieteellistä työtään varten.

Veljekset keräsivät arkistoista inarinsaamelaisten suusta muistiinmerkittyä tietoa ja järjestivät sen systemaattisesti. He etsivät aineksensa pääosin Inarin alueelta, seuduilta jotka alkavat Kemijoen vesistöalueen pohjoispuoleisilta vedenjakajilta. Täydennettynä porosaamelaisia ja kolttia koskevalla aineistolla työn tuloksista syntyi T.I. Itkosen kaksiosainen teos "Suomen lappalaiset vuoteen 1945" ja Erkki Itkosen väitöskirja ja laaja sanakirja inarinsaamen kielestä.

Itkosen veljekset loivat pohjan nykyaikaiselle saamelaiselle kirjallisuudelle ja saamenkielen rakenteen tutkimukselle. Niinpä voidaan sanoa, että Itkosen veljeksillä on ollut ratkaiseva vaikutus saamen kansan henkiseen kulttuuriin, se on antanut saamenkansalle kokonaisen aarteen kansanmytologiaa, arkeologiaa ja alkuperäisyyttä koskevien tietojen muodossa. Veljesten työn perusteella muiden on ollut hyvä jatkaa.

Toivo Itkonen

Toivo Immanuel Itkonen oli Inariin kirkkoherraksi keväällä 1899 muuttaneen Lauri Arvi Itkosen kolmas lapsi. Muuton aikoihin 8-vuotias Toivo sai kuullut tarinoita inarinsaamelaisilta selviytymisestä Inarin ankarissa luonnonoloissa. Olisiko kipinä saamelaisten ja heidän kielensä tutkimiseen herännyt jo tuolloin. Miksipä ei olisi, ja Toivon ja koko veljessarjan Lauri-Isä, Inarin kirkkoherra, osoitti mielenkiintoa ja taipumusta kielitieteeseen ja että hän aloitti sen inarinsaamen kirjallisen viljelyn jota pojat sitten jatkoivat. Wikipedia kertoo kirkkoherra Lauri Arvi Itkosesta näin:

"Itkonen suoritti Helsingin yliopistossa inarinsaamen tutkinnon ennen Inarin kirkkoherraksi tuloaan. Hän käänsi 1900-luvun alussa yhdessä kielimestareina toimineiden Iisakki Mannermaan kanssa inarinsaamelaisen lukkari Heikki Mattuksen kanssa inarinsaamen kielelle piispa J.L. Rylen hengellisen kirjasen, Katkismuksen ja seminaarin esimiehen F.W. Sundwallin Raamatun historian. Koska saamenkielisten kirjojen julkaisemiseen ei myönnetty riittävästi varoja Itkonen siirtyi hebrean kielen tutkimiseen. Hän alkoi tutkia Psalmeja ja Jesajan kirjettä (p.o. kirjaa?) ja sai tutkimuksiensa ansiosta Suomen Tiedeakatemian jäsenyyden, raamatunkääntämiskomitean varajäsenyyden ja teologian kunniatohtorin arvon. Kesällä 1912 Inarin pappila paloi Itkosen ollessa saarnamatkalla Inarin Kultalassa ja palon yhteydessä tuhoutui myös Itkosen kokoama saamenkielisen kirjallisuuden arkisto."

Tuomo Itkonen

Itkosten sisaruskatraaseen kuului kaiken kaikkiaan 13 lasta. Sisaruksista Toivoa kolme vuotta nuorempi Tuomo jatkoi isänsä työtä Inarin kirkkoherrana 1923-1942. Vuonna 1953 hänestä tuli Inarissa toimineen Saamelaisten kristillisen kansanopiston ensimmäinen rehtori. Tuomo Itkosen julkaisuja olivat mm. Lapinkielinen aapinen (1935), Lapinkielinen nuottivirsikirja (180 virttä, 1941), "Kemin-lapin apostolit" (19 45" ja "Jacob Fellman Suomenlapin Agricolana" (1948). Hän julkaisi myös kaksi romaania, " Sigrid ja Jänkä-Aapo" (1933 nimimerkillä Jänkä-Aapo) ja "Tuderus, tuo Herran pappi" (1953). Tuomo Itkonen ei todellakaan ollut mikään turha mies - kansanopiston rehtorin työn ohessa hän käänsi suomeksi Johannes Schefferuksen latinankielisen suurteoksen "Lapponia" vuodelta 1673, jonka titteli kokonaisuudessaan ja kaikessa lyhykäisyydessään kuuluu "Lapponia eli Lapin maan ja kansan uusi ja todenmukainen kuvaus, jossa esitetään paljon tähän asti tuntemattomia tietoja lappalaisten alkuperästä, taikauskosta ja -menoista, ravinnosta, elintavoista ja askareista, samoin eläimistä ja eri metalleista, joita on heidän maassaan, huolellisesti kuvitettuna valaisevilla piirroksilla".

Lauri Itkonen

Vuonna 1888 syntyneestä Lauri Ilmarista tuli varatuomari ja hän toimi vuosina 1914-1927 Enontekiön nimismiehenä. Hänen ansioihinsa kuuluu myös Inarin Juutuanjokisuun kivikautisen asuinpaikan löytäminen. Lauri Itkonen toimi monen Ylä-Lappiin ja saamelaisiin liittyvän neuvottelukunnan ja komitean jäsenenä ja vuosina 1949-1951 saamelaisasiain komitean puheenjohtajana.

Erkki Itkonen

Vuonna 1913 syntynyt Erkki Esaiaksesta tuli suomalaisugrilaisten kielten ja erityisesti lapinkielten tutkija, professori ja akateemikko. Inarista keräämänsä aineiston pohjalta Itkonen väitteli vuonna 1939 tohtoriksi saamelaiskielten äännekysymyksistä. Hän toimi saamenkielisen Sapmelas-lehden toimittajana 1934-1950 ja julkaisi vuosina 1986-1991 laajan saksankielisen inarinsaamen sanakirjan.

Erkki Itkosta on luonnehdittu 1900-luvun merkittävämmäksi fennougristiksi, erityisalana äännetutkimus. Mainittakoon, että professori Pekka Sammallahti kuului hänen ansioituneisiin oppilaisiinsa ja on jatkanut Itkosen työtä yhdessä Erkki Janhosen kanssa.

Toivoi Itkosen teos "Suomen lappalaiset"

Toivo Immanuel Itkonen, tämän kirjoituksen päähenkilö, tuleva kielten ja kansantieteen tutkija, sai aluksi Inarissa kotiopetusta. Kymmenvuotiaana Toivo lähetettiin kouluun Ouluun. Lyseon pääsykokeessa hän kuitenkin reputti, koska oli paukuttanut kertotaulun oikein, mutta nurin päin. Käytyään vuoden ajan valmistavaa koulua Oulussa hän pääsi lyseoon, josta hän pääsi ylioppilaaksi 1903. Opiskelu Helsingin yliopistossa eteni varmaa tahtia: kandidaatiksi 1913, lisensiaatiksi 1916 väitöskirjan aiheena "Venäjänlapin konsonanttien astevaihtelu Koltan, Kildinin ja Turjan murteiden mukaan".

Tohtorinarvon T.I. Itkonen saavutti 1923. Nousujohteinen työuransa Toivo Itkonen loi nykyisen museoviraston edeltäjän, muinaistieteellisen toimikunnan piirissä. Vuosina 1911-1949 Itkonen teki yhdeksän tutkimusmatkaa Lappiin. Ensimmäisen Lappia käsittelevän, August Forsmanin (myöh. A.V. Koskimies) vuonna 1885-86 keräämään aineistoon perustuvan teoksensa hän toimitti 1917 nimellä "Inarinlappalaista kansantietoutta". Forsmanin inarinkielinen aineisto sisälsi mytologian lisäksi arvokkaita kielinäytteitä, jotka Itkonen muunsi ääntämyksen mukaiseen kirjoitusasuun.

T.I. Itkosen pääteosta "Suomen lappalaiset vuoteen 1945" voisi luonnehtia Suomen saamelaisten kansalliseepokseksi. Teos muodostaa järkälemäisen tietopaketin ja on monessa suurenmoinen. Koska se on jäänyt Inarin ulkopuolella jäänyt varsin tuntemattomaksi, lyhyt kertomus sen sisällöstä ja tekijästä lienee paikallaan.

Teoksen ensimmäinen osa kertoo saamelaisten alkuperästä. Se on osoitus siitä innoituksesta, jonka vaikutuksesta tekijä paneutuu saamelaisen kulttuurin moniin muotoihin. Lienee vaikea löytää kauniimpaa ja syvällisempää esitystä inarinsaamelaisten inspiroivasta voimasta kuin tämä massiivinen teos.

Alkuosan jälkeen seuraavissa luvuissa kuvataan miten alue on muodostunut. Kirjassa kuvataan myös pakanuuden ja kristinuskon taistelusta keskenään. Suomen lappalaiset teoksissa herättää voimakas paikallisväri erikoista mielenkiintoa, mikä ihastuttaa lukijaa. Mutta kaikkein luonteenomaisinta Suomen lappalaiset teoksille on, että niissä kunnioitetaan viisautta, tietoa olevaisen alkuperästä enemmän kuin sotaista rohkeutta ja raakaa voimaa. Viisaan oikeus on suurempi kuin ruumiillisesti voimakkaan. Suomen lappalaiset vuoteen 1945 kirja antaa kattavan kuvan entisaikojen saamelaisten elämänkatsomuksesta ja luonnonuskonnosta, heidän asuinpaikoistaan ja niiden luonnonympäristöstä, elinkeinoista ja työmenetelmistä sekä eri elämänvaiheisiin liittyvistä tavoista ja uskomuksista.

T.I. Itkosen kenttätyön aikoihin nämä inarinsaamelaisten asuinseudut olivat maailmassa ainoat, missä inarinsaamelaisten kieli ja kulttuuri elivät ja missä tavat ja menot olivat monessa suhteessa samanlaiset kuin eteläisimmissä metsälappalaiskylissä josta kaikki tuo vanhanaikainen oli jo kadonnut tai katomassa. Kielentaitajia ei elänyt enää kuin muutama, ja esi-isien tapoja ja menoja noudatettiin vain harvoissa paikoissa. Rakennustapa ym. väistyi nykyaikaisten vaikutusten tieltä. Oli viimeinen hetki ottaa talteen kaikkein pieninkin ja vähäpätöisin, ja Toivo Itkonen teki sen.

"Suomen lappalaiset" -teoksessa kuvataan inarinsaamelaisen kulttuurin omintakeisuutta, koski se sitten pukua tai heidän asumustensa sisustaa, mikä todistaa pitkälle kehitettyä puhtautta ja suurta omintakeista kauneuden tajua. Melkein kaikki inarinsaamelaiset miehet olivat kauppamatkoillaan Norjaan joutuneet muunlaisen kulttuurin kanssa kosketuksiin, mutta harvat naiset olivat käyneet meren rannan kauppakeskuksissa ja kokeneet suuren maailman tuulahduksen. Inarinsaamelaisten puhetapa oli aina siistiä, siinä ei ollut kaksimielisyyttä ja harvoin kuullut kiroukset olivat yleensä varsin vaimeita ja siistejä esimerkiksi suomalaisiin verrattuina. Muinainen inarinsaamelainen leima tuntui säilyneen täällä paremmin kuin mikään muu. Seutu on asutta kauan sitten. Silloin kun Itkoset kulkivat alueella, siellä oli paljon tupia joilla oli ikää 150 vuotta. Vanhoja esineitä, työvälineitä ja muuta sellaista veljekset tapasivat melkein joka talossa.

Suomen lappalaiset -teoksen merkitys

Toivo Itkosen "Suomen lappalaiset vuoteen 1945" muodostaa siis kaiken saamelaisiin liittyvän tutkimuksen kivijalan. Kun saamelaisten itsensä harjoittama saamelaistutkimus otti ensiaskeleitaan muutama vuosikymmen sitten, teosta karsastettiin koska sen oli tehnyt "kolonialistisen" pääväestön edustaja. Kehittymässä oleva saamelaistutkimus piti esikuvanaan eri puolilla maailmaa nousevaa alkuperäiskansatutkimusta, jossa tutkimuksesta vastasivat kohteina olevien kansojen omat jäsenet. Vain näin uskottiin saavan oikeaa tietoa, joka hyödyttäisi kohdetta ja olisi sen hallinnassa. Tietoteoreettisesti tukeuduttiin alkuperäiskansojen perinteisiin, jopa shamanistisiin tiedonhankintamenetelmiin. Samalla tähdättiin ennen kaikkea tieteellisyyteen ja tieteellisen tunnustuksen saamiseen. Tässä laajemmassa viitekehyksessä myös uusi saamelaistutkimus piti kohottaa eksaktiksi tieteeksi muiden joukkoon.

Eri pohjoismaissa tutkijat yrittivät laatia teorioita ja kehittää malleja erilaisten aineistojen pohjalta. Uuden koulukunnan tutkijat valloittivat yliopistollisia oppituoleja ja perustettiin heille sopivia uusia tutkijanvirkoja. Saman hengen läpitunkemat oppineet väittelivät, opponoivat, arvioivat artikkeleita samanhenkisten opinahjojen ja tieteentekijöiden julkaisemiin tieteellisiin aikakauslehtiin jne, tieteellistä tunnustusta ei ainoastaan alkanut tulla, vaan se oli peräti taattu. Ilmiö oli niin laaja ja kansainvälinen, että akateemista sisäsiittoisuutta ei välttämättä huomannut.

Suurten tutkimushankkeiden rahoittajatkin suhtautuivat uuteen suuntaukseen myönteisesti. Tutkijat, jotka eivät tunteneet uuden saamelaistutkimuksen perustajien projekteja, jäivät kokonaan paitsioon. Nuoret saamelaistutkijat saivat kunniaa ja vaikutusvaltaa kun he tekivät keinotekoisesti tieteellisempää saamelaistutkimusta. Heidän tutkimuksiaan rahoitettiin avokätisesti ja nuoremmat opiskelijat kerääntyivät heidän ympärilleen. He olivat alansa tiennäyttäjiä. Saamelaistutkimuksen asema tieteenä koheni huomattavasti.

Todellisuudessa rakennettiin hiekan varaan ja siitä jouduttiin maksamaan. Mikäli tutkimuksen kohteena olivat saamelaiset, kaikkien muiden tieteiden historialliset ja antropologiset ulottuvuudet kiellettiin. Voimistuva lappalaisliike vain ärsytti jo vakiintuneita saamelaistutkijoita. He ottivat lappalaisliikkeen ilmentymät tutkimuskohteekseen sammuttaakseen niiden sanoman ja riisuakseen lappalaisliikkeen saamelaisesta identiteetistä ja kiistääkseen metsäsaamelaisten olemassaolostaan, olipa puhe menneistä ajoista tai nykyajasta.

Kaksiosaisen "Suomen lappalaiset" -teoksen tarkoituksena on ollut saada Suomen kansan syvät rivit kiinnostumaan lappalaisten historiasta ja tutustumaan lappalaiskulttuurin eri puoliin. Onkin kiinnostavaa katsoa miten lappalaisten eri kulttuurimuodot ja kielet esitellään. Tässä ja monissa muissa suhteissa "Suomen lappalaiset" -teoksen molemmat osat sisältävät täyttä asiaa. Teos hajottaa palasiksi koko yleissaamelaisuuden asuun verhoutuneen pohjoissaamelaisen heimonationalistisen propagandamaailman ja nostaa kaiken keskelle lappalaisen ja hänen arvokkuutensa. T.I. Itkosen järkälemäinen esitys oli sankariteko, joka palvelee kohteina olleiden kansanryhmien asiaa vielä tekijän haudankin takaa.

Itkosen kasiosainen teos on niin totuudellinen, että se on dynamiittia tai peräti trotyylia koko nykyisen saamelaiskomennon nurkan alle. Ei ihme, että saamelaiseliitti vetoaa sen sijaan jonkun etnonationalistisen sisäisen lähetyskäskyn ajaman oman aikamme saamelaistutkijan yksipuolisiin selvityksiin, joista uskottavuus on kuitenkin rapissut, jos joku niissä sellaisen kimalluksen joskus näki. Poliittisia päämääriä ajavat pamfletit eivät pärjää tieteen raskaan sarjan suurtöille, vaan jäävät päiväperhosiksi joiden kohtalona on parhaimmillaan päätyä itse jonkun tukijan neulaan aikansa ohikiitävänä ilmiönä.

Omat kohtaamiseni veljesten kanssa

Kuten sanottu, tämän päivän saamenmaata ja saamelaisia emme voi ymmärtää ilman Itkosen veljesten merkittävää panosta. Minulla oli ilo tavata kaksi heistä kaksi, arkisesti ilmaistuna nokikkain. Tuomo Itkosen tapasin ensimmäisen kerran saamelaisten kesäkirkkotapahtumassa vuonna 1952. Hän oli tuolloin palannut Inariin, jonka kirkkoherranviran hän oli jättänyt 1942.

Seuraavana vuonna 1953 maaliskuussa pidettiin Inarin saamelaisten kristillisen kansanopiston vihkiäisjuhla. Tuomo Itkosen avajaispuhe oli mielenkiintoinen. Muistan edelleenkin pääpiirteet siitä. Hän painotti miten tärkeää on luoda saamenkansalle tietoisuus siitä, että se oma kansa, jolle on pyrittävä luomaan edellytykset omaan kulttuuriin. Opiston aikaansaamista Ikonen piti hyvänä alkuna. Erityisesti hän korosti, että kaiken lähtökohtana on että suomalainen yhteiskunta ja sen poliittiset päättäjät ymmärtäisivät, että jos mitään ei tehdä, saamelaiset tulevat sulautumaan valtaväestöön.

Näin jälkikäteen uskallan tulkita, mitä Tuomo Itkonen tuossa puheessaan tarkoitti sanoessaan, että on tärkeää luoda saamelaisille edellytykset omaan kulttuuriin. Olen vakuuttunut siitä, että hän ei puhunut pelkästä koulusivistyksestä, edes sen korkeammista asteista. Veljiensä työn kautta antropologiaa perinpohjaisesti tuntevana hän ei liioin tässä yhteydessä tarkoittanut kulttuurilla pelkästään vanhaa saamelaiskulttuuria sen eri muodoissa, jotka hänen veljensä T.I. Itkonen oli niin perinpohjaisesti kartoittanut ja tallentanut kirjoihin ja kansiin. Tämän vanhan kulttuurin uhanalaisuuden puhuja nosti puheessaan esille. Uskon hänen saamelaisten oman kulttuurin edellytysten luomisesta puhuessaan tarkoittaneen saamelaisen kulttuurin elinvoiman vahvistamista kansanopiston toiminnan kautta niin, että se selviäisi tuonaikaisesta kriisistään ja niin että se alkaisi heikentymisen sijasta vahvistua.

Puhuessaan saamelaisista kansana jolla on oma kulttuuri Tuomo Itkonen tuskin rajasi mielessään kulttuurin niin että saamelaisille riittäisivät jatkossa pelkät koulusivistyksen perusteet kansanopistotasolle korotettuna ja lisättynä käsityötaidoilla. Tuon ajan oloissa, ja huomioon ottaen mitä saamelaisille oli ollut siihen asti tarjolla, Inarin kansanopisto oli kuitenkin merkittävä askel eteenpäin, eli niin kuin Ikonen puheessaan sanoi, hyvä alku. Olisiko Tuomo Itkosella kuitenkin ollut mielessään myös kulttuuri sanan kapeammassa merkityksessä, tarkoittaen että osa saamelaisista harjoittaisi akateemisia opintoja ja taiteen eri muotoja? Pystyikö hän tuolla hetkellä edes mielikuvituksessaan visioimaan sen tason, jolle saamelaisliike ja saamelainen kulttuuri ovat tänä päivänä nousseet - ruohonjuuritasolta aina akateemisten ja taiteellisten laakereiden parnassolle asti? Ei ehkä yksityiskohdiltaan, mutta ehkäpä hyvinkin yleissuuntana. Olihan Itkosten veljessarja itse oiva ja elävä esimerkki siitä miten Inarista saattoi ponnistaa vaikkapa tieteenalansa johtavaksi tutkijaksi. Opiskelin itse Saamelaisten kristillisessä kansanopistossa vuosina 1959-1960. Aloittaessani Tuomo Itkonen oli juuri lähtenyt eläkkeelle ja rehtoriksi oli valittu körttiläissuuntausta edustava Elja Kytömäki Pohjanmaalta.

Pari vuosikymmentä kestäneen toimintansa aikana Inarin kristillinen kansanopisto oli ainoa toisen asteen oppilaitos koko Ylä-Lapissa. Kansanopisto-opinnot eivät avanneet ovia yliopistotason jatko-opintoihin. Ensimmäisen vuosikymmenen aikana opistosta saamelaisnuoret jatkoivat opintojaan lähinnä Kemijärven opettajaseminaarissa. Saamelaisten kristillisen kansanopiston aatepohjassa ensisijaisena oli kristillisyys, mutta toiminta-ajatuksena oli vahvistaa myös saamelaisuutta. Kansankorkeakouluaatteen mukaisesti Inarin kansanopisto oli sisäoppilaitos, jonka tehtävä oli antaa nuorille sivistystä ja valistusta sekä avartaa heidän maailmankuvaansa. Opinnot ja asuminen sisäoppilaitoksessa lisäsivät sosiaalisia valmiuksia ja tukivat oman minuuden löytämistä ja itseluottamuksen kasvamista. 1960-luvulla Inarin kristillinen kansanopisto kehittyi siihen suuntaan että käytännön taitojen opetus lisääntyi. 1970-luvun alussa käytännön taitojen opetus painottui sellaisiin, joista oli hyötyä tyypillisissä saamelaisissa pää- ja sivuammateissa. Kristillisyys siirtyi taka-alalle ja saamelaisuus painottui entisestään. Kansanopiston toiminta päättyi 1973 ja sen tilalle astui lopulta Saamelaisten ammatillinen koulutuskeskus.

Tapasin lukuisia kertoja myös Tuomon veljen akateemikko Erkki Itkosen, jonka erityisenä huolenaiheena oli inarinsaamen kieli ja sen edistäminen. Se on syy miksi olen Itkosten veljeksien tapaan huolissani inarinsaamelaisista. Surullisena olen seurannut miten saamelaiskäräjien poliittinen johto on kääntänyt heille selkänsä. Niin ovat tehneet myös saamelaisasioiden kanssa metelöivät saamelaisnuoret ja monet muut, yleisesti edistyksellisiksi mielletyt järjestöt ja muut tahot.

Lähteitä:

- Verkkotietosanakirja Wikipedia
- Kuka kukin on 1954. Otava, Helsinki 1954
- Keskitalo, Pigga, Lehtola, Veli-Pekka, Paksuniemi, Merja (toim.)
Saamelaisten kansanopetuksen ja koulunkäynnin historia Suomessa. Siirtolaisinstituutti, Turku 2014

Aikaisempia kirjoituksia Itkosen veljeksistä:
Itkosten veljesten merkitys saamelaiskulttuurille
Itkosen veljekset ja inarinsaamelaisten asia

Takaisin