Ajatuksia 70-vuotispäivänä

Aluksi

Täytän tämän vuoden tammikuun 17 päivänä 70 vuotta. Tästä ajasta olen seurannut saamelaisten asioita kohta 53 vuotta ja saamelaispolitiikassa olen ollut mukana 40 vuotta ja saamenkielisen Sapmelas-lehden päätoimittajana 19 vuotta. Monesti on tullut mieleen kysymys mitä saamelaispoliitikon on osattava?

Aluksi on todettava, että koko olemassa olonsa ajan saamelaiset ja lappalaiset ovat olleet taipuvaisia ottamaan vieraiden kulttuurien edustajien kuten Leastadiuksen, "Lisman ministerin" ja viime vuosina joidenkin tutkijoiden pelastavaa sanomaa olojen parantamisesta.

Historian valossa voi todeta, että tällaisen pelastavan sanoman julistaminen on hyvin uponnut tietämättömään väestöön. Tällainen kehitys näyttää olevan edelleenkin arkipäivää saamelaispoliitikkojen keskuudessa. Harva näyttää muistavan tässä tilanteessa edesmenneen Andaras Hanssin neuvoja nuoremmille; "ei kannata uskoa kaikkea mitä sinulle ihmiset yrittävät syöttää". Mikäli hän itse olisi uskonut kaiken mitä hänelle toiset poromiehet yrittivät syöttää, olisi hän tuota pikaa ollut entinen poromies.

Tiedon ja politiikan vastakohta

Politiikka on mielikuvien kanssa elämistä. Meillä kaikilla on joku käsitys tuosta ja tästä asiasta, joka useinkaan ei perustu tutkittuun tietoon. Vuonna 1976 aloittaessani saamelaisparlamentaarikkona, jouduin ymmälle; mitä oikeastaan tiesin niistä asioista, joista ennen vaaleja olin äänestäjilleni puhunut ja luvannut?

Yksi asia oli se, että olin luvannut palauttaa valtion heiltä aikoinaan pois ottamat maa- ja vesioikeudet saamelaisille. Mutta tiesinkö silloin asiasta riittävästi? Ensimmäiseksi joudun kysymään, mitä politiikoilta vaaditaan ja mitä hänen on oikeasti osattava?

Tähän voisi vastata siten, että ennen kuin lääkäri käytännössä pääsee parantamaan ihmistä, hänen on tarkoin kyettävä osoittamaan, että hänellä on siihen vaadittavat teoreettiset tiedot ja käytännön tuntemus. Sen sijaan poliitikolta ei vaadita vastaavaa laillistettua osaamista, vaikka hän ryhtyykin päättämään tuhansien ihmisten asioista eikä vain satojen kuten syrjäseutujen lääkäri.

Jokaisen käytännön tehtäviä hoitavan ihmisen tulee ammatista riippumatta ja siitä riippumatta, polveutuuko hän köyhien vai varakkaiden piiristä, ensin hankkia ammattitaito, toisin sanoen asianmukainen koulutus. Itse tulin kantapään kautta huomaamaan, etteivät minua ole äänestäjät valinneet siihen mitä tein.

Jokaisen poromiehen, kalastajana, suutarin, puusepän, sorvaajan, mekaanikon, sähkömiehen, muurarin tai muun työmiehen on ammatintaidoltaan täytettävä ankarat edellytykset. Kuten olen omakohtaisesti saanut havaita, saamelaispoliitikon ei tarvitse niistä kantaa huolta. Jos hänellä on aimo annos oveluutta, neuroottista pätemisen tarvetta ja vallanhimoa ynnä niiden tueksi raakaa häikäilemättömyyttä, se riittää nostamaan hänet yhteiskunnan huipulle.

Olemme 1900-luvun aikana nähneet miten keskinkertaisilla kyvyillä varustettu sanomalehtimies saattoi kahdenkymmenen vuoden aikana viedä kurjuuteen Italian kansan. Olemme nähneet miten ammatissaan täysin epäonnistunut maalarikisälli puolestaan pystyi samoin kahdenkymmenen vuoden ajan olemaan Saksassa kaikkien huulilla saamatta aikaan yhtä ainoata kunnollista suoritusta. Molempien herrojen aiheuttamasta metelistä jäi vain luku väärin suuntautuneiden historian oppikirjoihin.

Edellä olevalla halusin osoittaa sen, että tiedon ja politiikan vastakohtaisuus on selvä. Tuo vastakohtaisuus koskee ennen kaikkea politiikan järjestelmää, joka kulkee nimellä demokratia. Niinpä tietoa ja politiikan vastakohtaisuutta tutkimalla päädytään seuraavaan tulokseen; jokainen ihminen joutuu huolehtimaan osuudestaan yhteiskunnan prosessissa.

Teoria kahdesta kansasta

Itse olin luvannut äänestäjilleni palauttaa saamelaisille heille kuuluvat oikeudet, jotka valtio oli joskus vuosisatoja sitten ottanut itselleen. Kun jouduin tätä asiaa pohtimaan huomasin, että olin joutunut propagandan uhriksi; ensinnäkään minulla ei ollut minkäänlaista hajua siitä, keneltä saamelaisilta tai lappalaisilta valtio oli oikeudet ottanut pois, jotta olisin voinut osoittaa ihmisille että millaiset oikeudet heille kuuluvat.

Jouduinkin toteamaan, että politiikassa rotuteorioiden kannattajat ovat oivaltaneet, etteivät tavalliset lappalaiset ole vielä kypsiä vapaalle itsesäätelylle perustuvaan rinnakkaiseen elämiseen. Tätä kypsymättömyyttä he väittävät luonnonlaiksi, jota ei käy muuttaminen. He ovat pyrkineet levittämään maailmalla teoriaa kahdesta eri kansasta ja omaksuneet itse yli-ihmisen roolin sitä varmemmin mitä enemmän he ovat olleet oikeassa omasta mielestään.

Olen tiennyt jo vuosia vastauksen tähän; tällainen asiakirjoihin perustumaton rotuteoria on mystinen maailmankatsomus. Olen sitä mieltä, että kun lappalaiset ja saamelaiset oppivat luonnonmukaiseen elämään ja löytävät uudestaan vapaan elämänmuodon, niin tällainen tarina on lopussa. Olen edelleen sitä mieltä, että kehitys kohti aitoa vapautta alkaa vain toivekuvitelmien säälimättömästä kyseenalaistamisesta, koska vain siten on mahdollista kitkeä lappalaisten ja saamelaisten mielistä pois irrationaalisuus ja kehittää sen tilalle kykyä ja tahtoa vastuun ja vapauden kantamiseen.

Näkökulma saamelaispolitiikkaan

Ollessani mukana saamelaisparlamentissa jouduin jo melko varhain huomaamaan, että kaikki valta, minkä luonteinen hyvänsä, joka ei perustu oikeille tiedoille ja tosiasioille, on hataralla perustalla. Saamelaispolitiikassa tulin kantapään kautta huomaamaan, että sen joka mielii valtaan on saatava äänestäjien mielet täyttymään toivekuvitelmista. Entisten lapinkyliä koskeva maanomistuskiista on ainakin minulle osoittanut, että asiassa ei ole edelleenkään yhtä ainoaa kiistatonta totuutta.

Saamelaisjohtajat ovat yrittäneet todistella, miten paljon erilaisempi saamelaiskulttuuri on kuin mikään muu kulttuuri. Kulttuuria ei kuitenkaan voi jakaa vyöhykkeisiin tai leikata kuin poron paistia paloihin. Saamelaiskulttuurin erottaminen samaa väestöä jakavan saamelaismääritelmän perusteella on yksinkertaisesti typeryyttä. Kun me puhumme lappalaisten esittämästä osasta Ylä-Lapin henkisessä elämässä, en sillä pyri väheksymään muiden kansojen arvoa.

Keinotekoisia perusteita saamelaisten paremmasta asemasta tarvitsevat pienet ihmiset ja omasta rodullisesta tai kansallisesta etevämmyydestä ääntä pitävät ihmiset, jotka ovat epävarmoja itsestään. Muinaisista ajoista lähtien on ollut nykyisten saamelaisten ja lappalaisten välillä kiinteä yhteys, ja se on edistänyt kulttuurista rikkautta ja monivivahteisuutta. Me olemme oppineet toisiltamme, ja olemme opettaneet toisiamme.

Olen lapsuudestani asti nähnyt nöyristelyn ja pöyhkeyden sukulaistettuina siten, että on ollut vaikea määritellä, mistä toinen alkaa ja mihin se loppuu. Ei tarvitse kuin silmäillä saamelaistutkijoiden tekstejä, kun huomaa, millaisin kummallisin perusteluin yritetään saamelaisista tehdä parempaa väkeä. Se on jotain muuta kuin identiteettiä.

Onko olemassa jokin erikoinen saamelaisten rotu ja luonne? Saamelaiset nationalistit vastaavat kysymykseen myönteisesti. Mahdollisesti todentamattomien vainojen ja loukkausten vuosisadat ovat kärjistäneet asetelmaa, lietsoneet romanttisia toiveita paremmasta tulevaisuudesta.

Miksi haluan tuoda nämä näkökohdat esille? Minun mielestäni ennen kaikkea siksi, ettei nyt kokemamme aika ole vanhennut eikä kulunut pois käsistämme. Olot muuttuvat, tieto lisääntyy ja saamelaisuus muuntuu ja kehittyy.

ILO-kysymys

2000-luvun Suomessa alkuperäiskansakysymystä ei ole voinut välttää. ILOn yleissopimuksen ratifiointiin liittyvistä ilmiöistä ja ratifioinnin seurauksista keskustellaan ja kiistellään kaikkialla avoimesti. Merkittävä osa asiaan liittyvistä ajankohtaisista kiistoista palautuu siihen, että alkuperäiskansan määrittelyn sanamuotojen vastapainoksi on tuotettu yhä useammin tutkimuksilla tietoa, joka käsittää kulttuuria ja tutkimustuloksia, joihin saamelaiskäräjien poliittinen johto suhtautuu kuin halpahintaiseen tavaraan sivuuttamalla sen. Mikä ei hyödytä subjektiivisesti, sitä ei käsitellä.

Tällainen menettely herättää hämmennystä. Toisaalta tässä prosessissa kärsivät kaikki; saamelaiset, lappalaiset ja tiede. Yhä useammat myös perustellusti epäilevät, että saamelaiskäräjien maanomistusvaatimukset ovat syynä tähän menettelyyn tavalla tai toisella. Samaan aikaan saamelaiskäräjien poliittinen johto kauppaa prosessia maailmalla julistamalla iloisesti alkuperäiskansoja koskevan yleissopimuksen ratifioinnin parantavan saamelaisten asemaa aikaisempaan nähden.

Puhe saamelaiskulttuurin pelastavasta käänteestä houkuttelee helposti ajattelemaan, että sen jälkeen saamelaiset voivat elää mukavasti ihmisystävällistä elämää muista ja muiden oikeuksista välittämättä. Ristiriita on ilmeinen. Pyritäänkö eristäytyneisyyteen vai yhteisöllisyyteen ja kenen ehdoilla? Tällaisia uusia poliittisia prosesseja on usein vaikea kuvata ja koko yhteiskuntaa koskevista syistä ymmärtää.

Tällaiseen väestöä jakavaan käytännössä taloudelliseen kiistaan liittyy poliittista kamppailua ja kysymys on siitä, miten nykyinen kamppailu on osa historiallista jatkumoa. Saamelaiskäräjien vaatimusten laajentamisella muiden eli lappalaisten historiallisiin oikeuksiin on pyritty edistämään rekisterisaamelaisten taloudellisia intressejä. Seurauksena tästä on, että alueen todellinen alkuperäisväestö kärsii.

Koko yhteiskunnan kannalta on ratkaisematta kokonaan se, miten oikeuksien uusjako voidaan perustella huomioimalla muiden suojatut oikeudet ja muut oikeudenmukaisuuskysymykset. Se nostaa myös kysymyksen siitä, voisiko poliittinen järjestelmä tällaisen hyväksyä. Edellytyksenä tälle pitäisi olla tosiasioiden tunnustaminen.

Miten tästä eteenpäin?

Nyt on viimein aika tarttua konfliktin pohjimmaisiin syihin, rakennettava luottamusta ja puututtava sellaisiin etuihin, jotka hyödyttävät konfliktin jatkumista. Nyt tarvitaan valtion taholta yhtenäisempää otetta, eri tavoitteiden yhdistämistä ja saamelaisten ja lappalaisten yhteisen historian hyödyntämistä.

Puolueettomien asiantuntijoiden tulee olla mukana selvittämässä osapuolten yhteiset näkemykset. Saamelaisten ja lappalaisten muodostamilla paikallisyhteisöillä on tässä prosessissa ratkaiseva rooli sen varmistamisessa, että asiat sujuvat sovussa pitkäaikaista maantavan mukaan niin kuin tähänkin asti.

Saamelaiskäräjien ja lappalaisten välinen käsitteellinen ja muu vastakohtaisuus esiintyy ilmeisimmillään heidän tavoissaan tarkastella Suomen alkuperäiskansakysymystä. Näistä kahdesta keskenään ristiriitaisesta tavasta tarkastella Suomen alkuperäiskansan tilaa, saamelaiskäräjien tapa perustuu epähistorialliseen saamelaismääritelmään ja lappalaisten taas ILOn yleissopimuksen edellyttämään väestön yhtäjaksoiseen polveutumiseen ja itseidenfikaatioon.

Erittäin oudolta tuntuu saamelaiskäräjien kannalta se, että vaatiessaan ILOn alkuperäis- ja heimokansoja koskevan yleissopimuksen ratifiointia se samalla vaatii valtiota kieltämään noudattamasta kyseisen yleissopimuksen keskeisiä perusteita. Tämä saamelaiskäräjien tapa nähdä alkuperäiskansakysymyksen ratkaisu aiheuttaa alkuperäiskansan määrittämiseen tietynlaisen kaksijakoisuuden, jolla ei ole minkäänlaista yhteyttä todellisuuteen. Sellainen ei ole uskottavaa eikä hyväksyttävää.

Saamelaiskäräjien vaalilautakunnan kokoonpano ja kielteiset ratkaisut tarjoavat hyvän esimerkin siitä mielivallasta, joka osoittaa, miten rekisteriin hakijoita hylätään, vaikka rekisterissä on ennestään hakijoiden lähisukulaisia. Saamelaispoliittisessa päätöksenteossa tämä suorastaan skitsofreeninen tilanne luo voimakkaan poliittisen vastakkain olon asetelman. Saamelaiskäräjien edustama näkökulma hämmentää sen hakiessa kaiken uhalla vain julistamansa sodan voittoa ilman yritystä rauhaan.

Utopia maiden hallinnasta

Nyt kun kiistaa tästä saamelaisten maanhallinta utopian toteuttamisesta on käyty yli 20 vuotta, on aika pysähtyä ja kysyä, miksi ei ole päästy alkua pitemmälle?

Monet kiistaa seuranneet sanovatkin, että aate on ollut hyvä, mutta jätkät pilasivat sen. Sen vuoksi näin 70-vuotispäivänä joudun pohtimaan tämän saamelaisen utopia-aatteen hyvyyttä, tai oikeastaan sen käyttökelpoisuutta, asettamaan sen koetukselle ja kyseenalaiseksi. Kaunishan aate kyllä oli, mutta siitä on puutunut kokonaan ajatus siitä, millainen tuo utopia olisi käytännössä.

Tästä seuraa nyt tämän pohdinnan pääkysymys: miten niin hienon ja kauniin utopian tavoittelu ei ole edennyt alkua pitemmälle?

Valtion maiden palauttamisen takaisin saamelaisille piti vapauttaa saamelaiset, riistosta, sorrosta ja vieraantuneisuudesta, ja elämästä piti tulla iloista leikkiä. Jokainen saamelainen olisi sen jälkeen voinut tehdä aina vain sitä mitä kulloinkin huvittaa. Valta olisi ollut saamenkansan itsehallintoelimellä -saamelaiskäräjillä, joka olisi toteuttanut saamelaista demokratiaa.

Vanha valtakoneisto olisi lakkautettu tarpeettomana ja saamelaiset olisivat hoitaneet elämänmuotonsa ohella hallintotehtäviä tarpeensa mukaan itsehallintoelimensä saamelaiskäräjien kautta. Näin saamelaisia vuosisatojen ajan hallinnut vanha valta olisi kuoleentunut pois. Taivas olisi laskeutunut maan päälle.

Kuten tiedetään, näin ei kuitenkaan ole tähän mennessä käynyt, taivas ei ole laskeutunut maan päälle. Saamelaisia sortava valtio ei ole kuollutkaan pois. Todellinen alkuperäisväestö on noussut puolustamaan saamelaisten ja lappalaisten yhteistä historiaa ja oikeuksia.

Edellä kerrottu osoittaa, että olosuhteita ja utopioita on yleensä mahdotonta liittää toisiinsa kivuttomasti, siksi kaukana ne ovat tavallisesti toisistaan. Saamelaisalue ei ole tänä päivänä sellainen heimoasteella oleva takapajula tai Tyynen meren keskellä oleva Pääsiäissaari, jollaisen saamelaisutopistit haluaisivat. Myös sellainen utopia on tällaisessa tilanteessa mahdoton ja epäkäytännöllinen.

Utopian tavoittelijat eivät ole kertoneet sitä miten saamelainen utopia olisi pitänyt käytännössä toteuttaa. Saamelaisutopiaan on kuulunut sisäänrakennettuna oletus, että ILOn yleissopimuksen ratifioinnin tapahduttua saamelainen heimoyhteiskunta rakentuu kuin itsestään kollektiivisen maanhallinnan perustalle. Tarvitsisi vain poistaa saamelaisten riesana oleva valtionmaiden omistus, niin se olisi siinä: saamelainen kollektiivinen maanomistus ja hallinta.

Kun olemassa oleva huono ja mätä järjestelmä kaadettaisiin, niin sen alta paljastuisi alkukantainen saamelainen ihanneyhteiskunta; sitä ei olisi tarvinnut enää erikseen rakentaa, vaan ILOn yleissopimuksen ratifioinnin jälkeen sekin olisi ollut siinä, valmiina!

Miksi utopia jäi haaveeksi?

Eräänä epäonnistumisen syynä miksi saamelainen utopia ei ole toteutunut on se, että saamelaisten ja lappalaisten yhteinen historia kiellettiin ja ryhdyttiin rakentamaan utopiaa pelkän etnisyyden perusteella.

Saamelaisutopisteilla on kulunut aika ja energia niin tarkoin vallan hankkimiseen, että siinä on lyöty laimin kaikenlaisen yhteistoiminnan rakentaminen todelliseen alkuperäisväestöön lappalaisiin. Tästä syystä vallan ottamiseen luotu utopistien muodostama ydinryhmä ei ole kyennyt vallan saatuaan rakentamaan uutta aitoa saamelaisyhteiskuntaa. Valtion maanomistuksen piti hävitä, mutta todellisen alkuperäiskansan herättyä puolustamaan historiaansa ja oikeuksiansa, näin ei käynyt. Utopia karkasi käsistä.

Keskeisenä ja kauniina utopiana oli saamelaisten vapautuminen metsähallituksen ja enemmistöväestön sorrosta ja vieraantumisesta. Monia todellisuuteen perustumattomia ehdotuksia on saamelaisten nimissä Suomen poliittisille päätöksentekijöille saamelaisten aseman parantamiseksi tehty, mutta useimmat niistä ovat jääneet kuolleiksi kirjaimiksi.

Yksi syy epäonnistumiseen on myös siinä, että nämä kaikki tietävät saamelaisten poliittiset johtajat ovat olleet epäpäteviä ja epävarmoja. Tämän lisäksi he ovat olleet hätäisiä ja yrittäneet luoda saamelaisen utopian ilman sisältöä iskulauseilla. Seurauksena on ollut virheitä ja tempoilua, samoin kuin ristiriitaisia todellisuudesta irrallaan olevia esityksiä.

Minulle on yli 40 vuoden kokemuksen perusteella syntynyt sellainen käsitys, että vallassa olleet saamelaiset poliittiset johtajat ovat olleet huonoja yhteiskunnan rakentajia. He kyllä laativat ahkerasti eri ministeriöille esityksiä, mutta ne ovat olleet mitään sanomattomia sepustuksia.

Jos kärsimättömyyttä ja itsepintaisuutta pidetään hyveinä, niin siinä poliittiset johtajat ovat olleet hyviä. Hei eivät ole antaneet periksi eivätkä muuttaneet linjaansa vaikka samanlaiset yhteiskuntakokeilut ympäri maailmaa ovat kaatuneet toinen toisensa jälkeen ja tosiasiat alkuperäiskansan muodostuksesta ovat nousseet yhä enemmän heidän käyttämiään perusteluja vastaan.

Saamelainen utopia kaatui sen ja todellisuuden väliseen huikeaan ristiriitaan. Pyrkimällä toteuttaa pääsyn saamelaiseen utopiaan, päätehtävänä oli vieraantumisen poistaminen. Jo pelkästään se olisi riittänyt palauttamaan onnellisen luonnontilan.

Saamelaisaluetta koskevan ongelman ratkaisua voidaan pohtia kahden mallin pohjalta: realistisen ja utopistisen. Itse etenisin realistisen mallin pohjalta, mikä tarkoittaa sitä, että saamelaisten asioita ryhdytään ratkomaan pienten askelten uudistuspolitiikalla, koska se on myös lähempänä maantapaa hoitaa päivittäisiä asioita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että saamelaispolitiikalla ryhdyttäisiin ratkomaan pieniä paikallisia kysymyksiä, vaan sitä, että ruvetaan toteuttamaan pienin askelin saamelaisille suurten asioiden kuten maa- ja vesioikeuksien selvittämistä oikeushistoriallisten faktojen pohjalta. Tähän samaan asiaan on kiinnitetty huomiota vastaikään Ruotsissa julkaistussa tutkimuksessa. Utopiana taas pidän taivaiden tavoittelua, koska se johtaa vain toteutumattomiin uudistuksiin ja sitä kautta vahingollisiin turhautumiin ja vastakkainasetteluihin.

Etusivulle