Tannerin johtopäätökset eivät ole Saamelaiskäräjien kumottavissa
Minulla on ollut viime aikoina mahdollisuus käydä läpi Väinö Tannerin aineistoa. Se välittää tarkan kuvan porotalouden ja sen eri muotojen leviämisestä. Tämä kuva poikkeaa ratkaisevasti siitä, jota Saamelaiskäräjien tutkijat haluavat ylläpitää. Väinö Tanner (1881-1948) - jota ei pidä sekoittaa samannimiseen Elannon pääjohtajaan ja pääministeriin - oli monipuolisesti opiskellut suomenruotsalainen, joka ansioitui muun muassa geologina, diplomaattina, maantieteen professorina ja tutkimusmatkailijana.
Meidän aikamme pikavauhtia suoritettavan putkiopiskelun opintopisteiden keruun perspektiivistä Tannerin opinnot tuntuvat lähes uskomattoman laajoilta. Wikipedian mukaan mies opiskeli kieliä Sveitsissä, Saksassa ja Venäjällä, kartografiaa Tukholmassa ja geologiaa Venäjällä. Mutta niinpä tuli tuloksiakin: Tanner valmistui diplomi-insinööriksi 1905, pääaineenaan kemiallinen teknologia. Vuonna 1909 hänelle myönnettiin filosofian maisterin arvo. Vuonna 1914 hän väitteli tohtoriksi aiheenaan mannerjäätikön sulaminen Pohjois- Skandinaviassa. Vuonna 1918 Tanner nimitettiin valtiongeologiksi, mutta hoiti laajan kielitaitonsa avulla nuoren tasavallan diplomaattitehtäviä, toimien asiainhoitajana Bukarestissa, Ateenassa, Konstantinopolissa ja Sofiassa.
Valtiongeologina Tanner johti Petsamon nikkelilöytöön johtaneita tutkimuksia. Geologin työn ohella hän suoritti arkeologisia ja kansantieteellisiä tutkimuksia, joiden tuloksia hän julkaisi vuonna 1929 ilmestyneessä teoksessaan Antropogeografiska studier inom Petsamo- området. I Skoltlapparna.
Antropogeografia oli Tannerin omaksuma tieteellinen suuntaus, jota hän jatkoi tultuaan vuonna 1931 valituksi Helsingin yliopiston maantieteen professoriksi. Tanner suomensi nimikkeen "ihmismaantieteeksi", ja antropogeografiaa on englanniksi kutsuttu myös "human geographyksi". Se käsittelee ensisijaisesti ihmissuvun leviämistä ja väestöryhmien ja heidän ympäristönsä vuorovaikutusta.
Professori Tannerin tutkimusmatkat suuntautuivat Jäämeren rannikolle että Labradorin niemimaalle, jonka maantiedettä ja väestöä hän kuvasi 1944 ilmestyneessä englanninkielisessä teoksessa. Samana vuonna Tanner siirtyi poliittisista syistä Ruotsiin, jossa hänet jo seuraavana vuonna valittiin Kuninkaallisen tiedeakatemian jäseneksi Ruotsin kansalaisena. Ei siis aivan turha mies.
Tanner oli ollut mukana geologisilla tutkimusretkillä Pohjois-Fennoskandiassa jo 1903. Vuosina 1910-1912 ja 1914-1917 Tanner johti kansainvälisen välitystuomioistuimen asettamia porolaidunkomissioita Ruotsin ja Norjan Lapissa ja perehtyi tänä aikana saamelaisten kulttuuriin, poronhoitoon ja alueen muihin elinkeinoihin. Tanner ei ollut ainoastaan laajasti kielitaitoinen ja diplomaattisesti kyvykäs maailmanmies, vaan myös kenttäkelpoinen tutkija joka tuli hyvin toimeen ihmisten kanssa näiden säätyyn katsomatta.
Käydessäni läpi Tannerin aineistoa olen voinut tutustua muun muassa niihin virallisiin asiakirjoihin, joita Tanner Ruotsin ja Norjan porolaidunkomission puheenjohtaja ja asiantuntijana perustaa käsityksenä ns. saamelaisesta poronhoidosta.
Väinö Tanner toteaa omiin laajoihin tutkimuksiinsa vedoten, että pohjoisilla alueilla metsä- ja kalastajalappalaiset olivat vielä noin vuonna 1850 ainoat ihmiset näiden metsien ja soiden yksinäisyydessä, sillä uudisasukkaat eivät olleet vielä tunkeutuneet alueelle. Jokien varsille asettuneet pienet lappalaisväestöjen ydinryhmät elivät muusta maailmasta eristettyä elämäänsä. Heissä näkyi kuin äärimmilleen tiivistettynä heidän ympäristönsä ja menneisyytensä vaikutus. Historian marginaalissa he edustivat aineellisesti ja henkisesti pysähtyneisyyden tilaan jäänyttä väestötyyppiä jopa siinä määrin, että matkailijat kuten Charles Rabot, hieman liioitellen kylläkin, tunsivat tulleensa keskelle esihistoriaa.
Uudisasukkaat tunkeutuivat tähän syrjäiseen maahan 1800luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Samoihin aikoihin alueella alkoi tuntua modernin kulttuurin tuoma mullistus. Uudisasukkaiden saapuessa alueelle metsä ja kalastajasaamelaisten hartaasti säilyttämät esi-isien vanhakantaiset ja yleensä ulkopuolisesta maailmasta riippumattomat tavat ja tottumukset eivät voineet säilyä. Alkuperäisyhteiskunta alkoi horjua.
Seurasi primitiivisen kulttuurin äkillinen muutos, joka eteni kohtalokkaalla tavalla. Alkuasukasväestö alkoi hajaantua ja joutui taloudelliseen ahdinkoon. Termit kuten "alkuasukas" ja "primitiivinen" ovat tietenkin peräisin Tannerilta, jonka havaintoja ja päätelmiä tässä referoin. Kiinnitän lukijan huomioon myös siigen että aikaperspektiivi on Tannerin, eli tarkasteluajankohta painottuu 1920-luvun loppuun.
Pohjoislappalaisten eriytyminen
Poronhoito on suhteellisen nuori kulttuurin piirre maailmassa. Kalastaja-metsästäjät, joita lappalaiset alkujaan olivat, tuskin olisivat ryhtyneet omasta aloitteestaan kesyttämään peuraa, saameksi koddi. Peura oli heidän tärkeintä riistaansa, jota oli niillä tienoin runsaasti vielä vuosisata sitten. Nämä tosiasiat saavat uskomaan, että alueen paimentolaisasukkaiden suullinen perimätieto on oikeassa, ja että kalastaja- metsästäjät oppivat poronhoidon idän paimentolaisheimoilta.
Lappalaisten mielestä poro ja peura ovat kaksi täysin eri eläintä niin ulkonäöltään kuin biologialtaankin, kuten näille eläimille annetut kaksi nimitystäkin ilmaisivat. Tanner lähtee asiassa vanhojen lappalaisten oletuksesta, jonka mukaan heidän esi-isänsä kohdatessaan itäisiä vaeltajapaimentolaisia olisivat alkujaan oppineet tietämään, miten tärkeä poro oli arktisten ja subarktisten seutujen asukkaiden talousmuodolle.
Puazu oli metsästäjälle erinomainen apu niin houkuttimena peurojen kiima-aikana kuin taakankantajana ja ajoporonakin. Nyt lappalainen valjasti poron vetämään pulkkaa, jota hänen oli pitänyt ennen vetää itse. Tämän merkittävän tapahtuman ajankohtaa ei vielä kuitenkaan osata määritellä. Luultavasti lappalaisten esi-isät ja idän paimentolaisheimot kohtasivat jo neoliittisena kautena.
Poronhoidon omaksuminen synnytti aineellisen kulttuurin, jota me kutsumme lappalaiseksi kulttuuriksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Poro on myös ikimuistoisista ajoista pitänyt kiinteästi yhdessä, omana etnologisena kokonaisuutena, hyvin laajalle alueelle levittäytyneet lappalaisheimon pienen pienet ryhmät. Sen sijaan voidaan havaita, että poronhoidon hylkääminen aiheuttaa väistämättä hyvin nopeasti heidän kansallisten erityispiirteidensä katoamisen.
Erityinen primitiivinen kansallisvaisto yhdistää heidät vielä jonkin aikaa äidinkielen, viimeisen kulttuuriperinnön, välityksellä. Äidinkielikin sammuu muutamien sukupolvien jälkeen, ja ympäristön vahvempi kulttuuri sulauttaa yksilön itseensä. Tällä tavoin Lapin kansan yksilöt ja ryhmät katoavat vuorollaan ikuisiksi ajoiksi suureen kansojen mereen.
Lapin kansa on vain muutamia vuosituhansia kestänyt paikallinen eriytymä, joka on yksi lukuisista vaiheista ihmiskunnan yleiskehityksessä. Petsamon lappalaisista alkuasukkaista olemme voineet luoda käsityksen kansan muodostumisesta. Tuonnempana näemme myös, kuinka kansa jakaantuu ja hajoaa niin, että yksilö tulee olemassaolon uuteen vaiheeseen.
Fennoskandian vaihtelevien luonnonolosuhteiden seurauksena lappalaisten elinkeinot jakautuivat poronhoidon omaksumisen jälkeen itsestään erilaisiin muotoihin. On havaittavissa kaksi enemmän tai vähemmän toisistaan selvästi erilaista tyyppiä: puolipaimentolaisuus ja täyspaimentolaisuus. Puolipaimentolaisten talous pohjautui lähinnä kalastukseen ja metsästykseen, jonka vuoksi he asuivat joko valtameren rannalla - rannikkolappalaiset - tai valtavilla jokien ja järvien pirstomilla havupuualueilla - metsälappalaiset. Tavallisesti näiden puolipaimentolaisten porolaumat olivat pieniä, sillä porot olivat heille ennen kaikkea kuljetuseläimiä.
Täyspaimentolaisten olemassaolo pohjautui periaatteessa ja yhä kasvavassa määrin poronhoitoon, koska he eivät pitäneet kesyporoja pelkästään kuljetuksia varten, vaan ne olivat heidän pääravintoaan. Perheen ravinnontarpeiden takaamiseksi porokarjat olivatkin melko suuria. Paimentolaiset ottivat mieluiten haltuunsa alueita, joilla heidän suuret porolaumansa menestyivät parhaiten eli korkeiden tuntureiden laitumia ja niittyjä sekä harvakasvuisia koivumetsäkaistaleita jäkäläkankaineen. Näitä lappalaisia kutsutaan tunturilappalaisiksi tai porolappalaisiksi.
Kahden pääryhmän ero ei ole kuitenkaan koskaan ollut ehdoton, sillä välimuotoja on ollut kokonainen sarja. On syytä uskoa, että niin ennen kuin nykyisinkin on ollut tapauksia, joissa on siirrytty paimentolaisuudesta puolipaimentolaisuuteen. Tunnetaan myös tapauksia, joissa puolipaimentolainen on siirtynyt täyspaimentolaisuuteen. Sääntönä näyttää olleen uuden ajan alusta lähtien, että paimentolaisuus on vallannut sijaa puolipaimentolaisuuden kustannuksella.
Paimentolaisuuden omaksuminen tai hylkääminen niin ennen vanhaan kuin myös jokin aika sitten on todellakin näyttänyt riippuvan ensisijaisesti porokarjan koosta. Jos poroja oli paljon, lappalaiset joutuivat tekemään pitkiä muuttomatkoja löytääkseen eläimilleen riittävät laituimet. Jos taas porokarjaa oli vähän, lappalaiset saattoivat liikkua pienenä alueella metsästysmaiden ja kalaisten järvien välillä niin kuin heidän esi-isänsä olivat tehneet jo kauan sitten.
Olaus Magnus teki pääteoksessaan "Historia de gentibus septentrionalibus" (1555) varmaankin ensimmäisen kerran eron näiden kahden pääryhmän välillä elinkeinojen perusteella. Vuonna 1629 Stephanius ensimmäisenä esitti, että rannikkolappalaisten ja Ruijan porolappalaisten välillä oli huomattavia etnologisia eroavuuksia. Kahden ryhmän epäyhtenäisyys oli kielten kohdalla niin mittava, että he tarvitsivat tulkkia ymmärtääkseen toisiaan.
Modernit filologian perusajatukset ja vanhasta kirjallisuudesta saatava tieto todistavat, että lappalaiskielissä on kaksi pääryhmää: Ensimmäinen on itäinen ryhmä, jonka murteissa on vanhahtava leima ja johon kuuluvat rannikkolappalaiset ja suurin osa metsälappalaisista. Toinen ryhmä on porolappalaisten murteet.
Keskiajalla ero lienee ollut erittäin selvä. Uuden ajan alun hajanaisissa historian merkinnöissä korostuu se, että ensimmäinen ryhmä vietti puolipaimentolaiselämää. Peder Clausson Friisin kuvaukset vuodelta 1613 ja toistenkin kirjailijoiden kuvaukset kuitenkin osoittavat, että rannikon puolipaimentolaisten elämä oli jo silloin kääntynyt huonompaan suuntaan, minkä aiheutti Atlantin rannikkoa pitkin levittäytyneiden norjalaisten uudisasukkaiden elämäntavan vaikutus. Sinne oli muodostunut enemmän tai vähemmän paikallaan pysyvä uusi lappalaisryhmä, merilappalaiset.
Tästä kartogrammista selviävät myös seuraavat seikat: Merkki 1: vielä olemassa olevat puolipaimentolaisryhmät; merkki 2: paikallaan asuvan väestön sulauttamat puolipaimentolaiset; merkki 3: vuoden 1601 tanskalaisen veroluettelon mukaiset rannikkolappalaiset ja (merilappalaiset); merkki 4: säilyneet rannikkolappalaisten murteet; merkki 5: hävinneet rannikkolappalaisten murteet; merkki 7: sammuneet murteet ja vuoden 1601 veroluettelon mukaiset merilappalaiset. Lopussa ovat puolipaimentolaislappalaisten eri ryhmien symbolit ja nimet.
Ruotsin lappalaisia tutkinut maineikas Gustaf von Düben julisti 1873 ilmestyneessä kirjassaan "Om Lappland och lapparna, företrädesvis de svenske" (suom. Lapista ja lappalaisista, eritoten ruotsalaisista), että paimentolaisuus oli syntynyt vasta 1500- luvun lopulla. Viitisenkymmentä vuotta myöhemmin kirjoittava Tanner ei voi yhtyä tähän mielipiteeseen. von Düben viittaa toki historiallisiin lähteisiin, mutta asiakirjojen puuttuessa ei voidaan näyttää mitään toteen tässä asiassa, ja sama koskee melkein koko keskiaikaa.
Tannerin mukaan historiallisten asiakirjojen perusteella voidaan todeta, että täyspaimentolaisuus lisääntyi huomattavasti 1500-luvun lopulla alueilla, jotka sijaitsevat linjan 22 astetta Greenwichistä itään länsipuolella. Metsästyksellä ja kalastuksella oli luultavasti vielä silloin merkittävä rooli myös täyspaimentolaisten elämässä, vaikka poronhoito olikin heidän pääelinkeinonsa. Piti turvautua poronkasvatukseen yhä enemmän, koska perheiden lukumäärä oli kasvanut, ja riistaa alkoi karuilla alueilla olla liian vähän ravinnon tarpeen tyydyttämiseksi. Satunnaiset muistiinpanot näyttävät kuitenkin osoittavan, että paimentolaisuutta harjoitettiin Pohjolan historiallisen ajan alusta eli 800-luvulta lähtien.
1500-luvulla kyseessä olisi ollut vain täyspaimentolaisuuden vahvistuminen. Laidunmaita oli pakko laajentaa, koska laitumet eivät enää riittäneet yhä suurempien porolaumojen ruokkimiseen. Maantieteellisten olosuhteiden vuoksi ei voitu levittäytyä koilliseen eikä lounaaseen, koska siitä olisi seurannut ristiriitoja naapuriryhmien kanssa. Täyspaimentolaiset joutuivatkin työntymään luoteeseen ja kaakkoon. Kaakossakin he törmäsivät puolipaimentolaisiin, joiden oli pakko peräytyä tai mukautua valloittajapaimentolaisten elämäntyyliin.
Noin vuonna 1600 voidaan havaita puolipaimentolaisten hyväksyneen viimeksi mainitun mahdollisuuden, esimerkiksi Rounalan ja Tingevaran ryhmät pakottivat naapuruston puolipaimentolaislappalaiset omaksumaan täyspaimentolaisuuden. Tällä tavalla, puolipaimentolaisryhmiä sulauttamalla, muodostuivat vähitellen isot muuttoalueet valtameren rannalta Lapin metsäalueen sisäosiin, jossa eri paimentolaisryhmät vaelsivat 1900 alussa vuotuiskierron aikana.
Lännen täyspaimentolaisuus kehittyi edelleen ja muodostui pysyväksi. Paimentolaisuus levittäytyi lounaasta koilliseen niin elinkeinon itsenäisen muutoksen kuin lounaasta ja koillisesta tulleen vieraan vähittäisen paimentolaismuutonkin vuoksi. Tähän uuteen paimentolaiskulttuurin aallokkoon tukahtui tai sulautui paikallinen alkuperäinen puolipaimentolaisuus, joka katosi vähitellen.
Kysymyksessä on todellakin paimentolaisten lounaasta koilliseen edennyt vähittäinen muuttoliike, ja se tulee esiin esimerkiksi Suomessa naapuriseurakuntien Utsjoen ja Inarin kielen rajassa. Ero on niin suuri, ettei Utsjoen paimentolaislappalainen ymmärtänyt Inarin (entisen) puolipaimentolaislappalaisen kieltä. Äitini Magga Kitti kertoi minulle tästä hyviä esimerkkejä siitä minkälaisia kielellisiä ongelmiä oli vielä hänen isällään Niilalla Inarin saamelaisten kanssa.
Täyspaimentolaisuuden levittäytymisestä pohjoisesta itää kohti 1600-lvulla valaisevat historialliset asiakirjat ovat hyvin puutteellisia. Raja joudutaan kuitenkin ehkä piirtämään pitkin linjaa 24 tai 25 astetta Greenwichistä itään. On joka tapauksessa varmaa, että paimentolaisuus työntyi itäiseen Ruijaan saakka viimeistään 1700-luvun alussa. Kun paimentolaisten tila alkoi käydä riittämättömäksi, paimentolaisuus levisi 1700 -luvun lopulla idemmäksi Venäjälle kohti Kuolan kaupunkia. Kun paimentolaiset ajettiin sieltä pois 1800-luvun alussa poliittista syistä, niin he kiersivät Inariin, josta pääsivät jatkamaan Venäjän Lappiin.
Muuallakin voidaan nähdä varmuudella, jopa viime vuosisadalla (1800-luvulla), että liikaväestö paimentolaisten perinteisillä alueilla pakotti nämä levittäytymään alueille, joilla oli vapaata laidunmaata alkuperäisten puolipaimentolaisten siirryttyä paikallaan pysyvään asumismuotoon. Lisäksi he levittäytyivät eteläisempään Norjaan laajoille alueille, joissa heidän esi-isänsä eivät koskaan ennen olleet käyneetkään. Tämä voidaan päätellä siitä, että lappalaisperäisiä paikannimiä ei esiinny alueella laisinkaan. Paimentolaiset laajensivat alueitaan myös muuttoreittien suuntaan. He alkoivat käydä säännöllisesti tietyillä valtameren rannikon saarilla ja työntyivät vastakkaisessa suunnassa läheisiä metsäalueita kohti.
Täyspaimentolaisten levittäytyminen ei kuitenkaan onnistunut kokonaan tukahduttamaan lähes paikallaan pysyviä vähälukuisia metsälappalaisia puolipaimentolaisten perinteisten alueiden läntisissä osissa. Puolipaimentolaisuus alkoi vähitellen kadota Norjasta; syynä olivat paimentolaisten tunkeutuminen alueelle ja uudisasutus.
Rannikkolappalaiset muuttuivat merilappalaisiksi, joiden siirtymäkauden elinkeinot eivät loppujen lopuksi juurikaan eronneet norjalaisten ja suomalaisten (kveenien) uudisasukkaiden elämäntavasta. Nämä lappalaiset ovat jo suuressa määrin sulautuneet paikallaan pysyvään vierasrotuiseen väestöön. Ruotsin puolipaimentolaislappalaisten kävi samoin. Suomestakin puolipaimentolaisuus katosi vähitellen vuosisata sitten (1800-luvun loppupuolella). Ainoastaan Enontekiössä ja Inarissa säilyi siirtymäkauden puolipaimentolaisuus, joka sekin katosi sukupolvi sitten Inarista.
Sitä vastoin subarktisten metsien yksinäisyydessä entisellä Luoteis-Venäjällä puolipaimentolaisuus kukoisti meidän päiviimme saakka. Kristinusko tunkeutui 1500-uvun alussa näille alueille eli Varanginvuonon etelärannalle ja sen takamaille. Arkkipiispa Walkendorf asui jonkun aikaa Vardössä Ruijan läänityksessään ja toi lännestä katolisen uskon. Idästä saapui jalomielinen venäläinen Trifon käännyttämään lappalaiset ortodoksiuskoon.
Vaikka lappalaiset olivat muodollisesti kastettuja, niin he näyttävät jatkaneen kaikessa rauhassa pakana-aikaisten jumaliensa palvontaa. Heidän shamaaninsa saattoivat vapaasti tyydyttää kansan eettiset tarpeet. Mutta 1700-luvun alussa alkoi uusi aika. Tanskalaiset lähetyssaarnaajat tulivat levittämään luterilaisuutta Varanginvuonon eteläpuolella asuvien lappalaisten pariin. Voidaan havaita, että tästä ajankohdasta alkoi melko yhtenäisenä pysyneen puolipaimentolaisyhteisön hajaantuminen.
Luterilaisten lähetyssaarnaajien kiivas fanatismi ja pisteliäs kielenkäyttö herättivät pahennusta perinteisesti lempeissä lappalaisissa. Toisaalta lauhkealuonteisten ortodoksimunkkien rajaton suvaitsevaisuus teki heihin syvän vaikutuksen. Kyseisen ajan asiakirjat paljastavat, että luterilaiset lähetyssaarnaajat inhottivat lappalaisia niin paljon, että ne, jotka vain pystyivät, pakenivat Venäjälle. Siellä he jatkoivat perinteistä shamanismin harjoittamista "kunhan vain eivät harjoittaneet sitä toisten kustannuksella".
On syytä uskoa, että luterilaiset lähetyssaarnaajat aiheuttivat itse huomaamattaan puolipaimentolaisten jakautumisen lopulta kahteen toisistaan erkanevaan tunnustukselliseen ryhmään. Jakautumisesta syntyi ajan myötä etnologiselta kannalta vielä kaksi ryhmää: ortodoksiset puolipaimentolaislappalaiset ja luterilaiset merilappalaiset.
Ryhmiä erottava linja oli Paatsjoki, joka muodostaa nykyisin Suomen ja Norjan välisen rajan. Tämän demarkaatiolinjan itäpuolella olevat vähälukuiset luterilaiset merilappalaiset eivät näytä koskaan ylittäneen määrällisesti linjan länsipuolella, Näätämön eksklaavissa, asuvia ortodoksisia puolipaimentolaisia eivätkä myöskään Paatsjoen ryhmän puolipaimentolaisia. Nämä tekivät vuotuismuuttonsa Paatsjoen vesistöalueella tämän joen länsipuolelle.
Merilappalaiset
Merilappalaiset, koltaksi redd`some ja venäjäksi filmaanit, edustavat omintakeista lappalaisten kehityssuuntaa. Näyttäisi siltä, että Norjan puolipaimentolaislappalaiset alkoivat harjoittaa merikalastusta Kalastajasaarennon lähellä noin vuonna 1550. Mainitsemme todisteena tästä lappalaisen paikannimen Aidegoppe (esimerkiksi G. Mercatorin kartassa vuodelta 1594) eli Vaitolahti. Termi goppe (= pieni lahdenpoukama) on tuntematon ortodoksilappalaisille.
Ei pystytä ratkaisemaan, asettautuivatko nämä Norjan lappalaiset lopullisesti asumaan alueelle ja sulautuivat puolipaimentolaisalkuasukkaisiin vai palasivatko he länteen. Vasta 1700-luvun lopulta on olemassa tarkkoja tietoja, jotka todistavat, että Paatsvuonosta länteen kolttain mailla oli myös muutamia paikallaan asuvia luterilaisia lappalaisia, jotka lienevät vastanneet merilappalaisia. Vuonna 1825 tämän ryhmän lappalaisia näyttää asettuneen asumaan jopa Rautavuonon (saam. Ruovdevuotna, norj. Jarfjorden) rannoille. Friisin mukaan Petsamon alueella oli vuonna 1867 kolme paikallaan asuvaa luterilaisperhettä, joiden on täytynyt olla merilappalaisia.
Kaikki viime vuosisadan alussa Petsamossa asuneet merilappalaiset polveutuivat vuoden 1856 jälkeen tulleista siirtolaisista. He asuivat kahdessa paikassa; Rotajoella on kaksikymmentäkahdeksan ja Vuononperässä vain kahdeksan asukasta (22. syyskuuta 1926). Vuoreijassa oli myös yksi lappalainen, joka pitäisi laskea kuulumaan tähän ryhmään. Näiden lappalaisten ulkomuoto sekä elintavat vastaavat täysin Varangin merilappalaisia. He myös puhuvat samaa kieltä. He asuvat oikeissa melko siisteissä taloissa ja inhoavat syöpäläisiä. Vilkkaina ja tarmokkaina he ovat aina vastustaneet epäkansallistuttamista. Miehet ja naiset pukeutuvat kansallispukuunsa juhlatilaisuuksissa. Kaikki osaavat lukea ja kirjoittaa. Heidän tärkein tulonlähteensä on turskan- ja lohenkalastus, joka porosta, nautakarjasta ja lampaista saatavien tuotteiden kanssa turvaa heille melko huolettoman elämän.
Porolappalaiset
Tämän ryhmän lappalaiset pitävät itseään alueen alkuasukkaina suullisen perimätietonsa mukaan. Suurin osa heidän maanmiehistään oli joutunut lähtemään muinoin alueelta seutuja ryöstelleiden suomalais- ja karjalaisjoukkojen takia - tämä käsitys tuskin vastannee todellisuutta. Sitä vastoin heidän murteensa ja vaatepartensa kuin myös sukunimensä todistavat heidän olevan lännestä tulleiden siirtolaisten jälkeläisiä.
Historia näyttää todistavan, että kyseessä olevien lappalaisten esi-isät valloittivat seudun vasta 1700-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta lähtien. Virkavallan kehotuksesta he asettuivat asumaan erityisesti Inariin, joka kuului silloin verotuksellisesti Venäjän Arkangelin kuvernementtiin. Vuonna 1867 he olivat vielä siirrettävissä laavuissa asuvia täyspaimentolaisia.
Sitä mukaa kuin he muuttivat, heidän tapansa muuttuivat. He hankkivat itselleen taloja, pian myös lehmiä, ja heidän vuotuiskiertonsa kävivät yhä lyhyemmiksi. Seuraus tästä oli, että porolappalaiset olivat tällöin huomattavasti erkaantuneet täyspaimentolaisten tavoista.
Tanner toteaa: "Kaiken tämän seurauksena liikalaiduntamisen väistämättömät seuraukset ovat alkaneet näkyä. Porojen ravinto on vähenemässä, vasat menehtyvät, ja rotu heikkenee. Jos virkavalta antaa tällaisen haaskauksen jatkua vielä pitkään, saatetaan kyseenalaistaa tämän alueen poronhoidon koko tulevaisuus."
Suomeksi aiheesta on julkaistu Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimesta teos: Väinö Tanner: Ihmismaantieellisiä kuvauksia Petsamon seuduilta. I Kolttalappalaiset. Vammalan kirjapaino 2000. Toimittanut Paulo Susiluoto.