Tanner, Väinö (toimittanut Paulo Susiluoto, ranskasta kääntänyt Pirjo Hyvärinen): Ihmismaantieteellisiä tutkimuksia Petsamon seudulta. I Kolttalappalaiset. SKS:n toimituksia 780. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Vammala 2000 . 107 s.

Suomalainen saamentutkimus sai mukavan lisän, kun yksi alan klassikkoteoksista julkaistiin vihdoin suomeksi - tosin vain tiivistelmänä. Kyseessä on maantieteilijä Väinö Tannerin vuonna 1929 ruotsiksi ilmestynyt yli 500-sivuinen Antropogeografiska studier inom Petsamo-området. I Skolt-lapparna, jonka noin 60-sivuinen ranskankielinen tiivistelmä on nyt suomennettu. Tämä on ehkä hienoinen pettymys niille, jotka ovat kaivanneet koko teoksen suomennosta, mutta hyvä näinkin.

Lisäksi mukana on teoksen toimittaneen maantieteilijä Paulo Susiluodon laatima parinkymmenen sivun mittainen katsaus Tannerin tutkimustyöhön Petsamossa. Se on erittäin tarpeellinen ja ansiokas lisä, jonka avulla teos voidaan asettaa sekä historialliseen että maantieteelliseen kontekstiinsa. Samalla Susiluoto valaisee Tannerin asemaa ja kohtaloa suomalaisessa tiedeyhteisössä. Tässä on jälleen muistutus siitä, miten merkillisiä polkuja lahjakkaan ja monipuolisen tutkijan tie voi kulkea.

Mainittakoon vielä, että kirjoittaja ei ole tunnettu sosiaalidemokraatti Väinö Tanner, vaan hänen kaimansa insinööri, geologi, diplomaatti, maantieteen professori ja tutkimusmatkailija Väinö Tanner (1881-1948), jonka sama nimi ja jopa sama syntymävuosi on aiheuttanut lukemattomia sekaannuksia.

Kolttateoksen syntyhistoria

Väinö Tanner oli pohjoisten olojen tuntija, joka teki ensimmäiset tutkimusmatkansa Lappiin jo 1900-luvun alussa. Porosaamelaiseen kulttuuriin hän tutustui syvällisesti 1910-luvulla toimiessaan vuosia kahden pohjoismaisen porolaidunkomitean puheenjohtajana. Kaiken kaikkiaan Tannerin tiedetään viettäneen Lapissa noin 25 kesää.

Vuodesta 1923 lähtien Väinö Tanner toimi valtiongeologina Petsamon alueella johtaen malmialueiden kartoitusta. Vuonna 1920 Suomeen liitetty Petsamo oli melko tuntematon mutta mielenkiintoinen "siirtomaa", kuten sitä nimitettiin, josta löytyi tuolloin mm. suurvaltojen kiinnostuksen herättänyt nikkelimalmialue.

Paikalliset koltat olivat malmikartoituksessa aputyövoimana useita kesiä. Tutustuttuaan näihin heidän omassa asuinympäristössään, metsissä ja tuntureilla, Tanner havaitsi, etteivät koltista esitetyt kielteiset näkemykset pitäneet paikkaansa. Pikemminkin ne perustuivat täydelliseen väärinkäsitykseen, sillä koltat kuuluivat hänen mielestään "joka suhteessa luonnostaan lahjakkaimpiin ja moraaliselta asenteeltaan kehittyneimpiin kansanosiin, joita tapasimme pohjoisessa". Sen vuoksi kolttatutkimuksen yhtenä tarkoituksena olikin oikaista virheellisiä käsityksiä. Tanner kuitenkin nimitti saamelaisia lappalaisiksi tuon ajan yleisen käytännön mukaisesti.

Tutkimusaineisto kerättiin malmikartoituksen ohessa. Tanner haastatteli kolttia ja käytti muina lähteinä arkistotietoja, tutkimusmatkailijoiden raportteja, vanhoja kuvia ja karttoja. Kirjan nimessä oleva numero I tarkoittaa sitä, että hänellä oli teosta julkaistessaan aikomus kirjoittaa useampi antropologinen tutkimus Petsamon alueelta.

Suomennettu tiivistelmä

Nyt suomennettu tiivistelmä on vain suppea yhteenveto, joten Tannerin ajatuksiin ja hänen tekemiinsä johtopäätöksiin tutustuminen edellyttää edelleenkin alkuperäiseen ruotsinkieliseen teokseen tutustumista.

Tanner esittelee Petsamon seutua maantieteellisesti sekä alueen asukkaiden esihistoriaa. Hän käy läpi poronhoidon kehittymisen puolipaimentolaisuudeksi ja täyspaimentolaisuudeksi sekä jakaa Petsamon saamelaisväestön meri- ja porolappalaisiin sekä ortodoksilappalaisiin eli kolttiin.

Tärkeintä antia on Petsamon siitojen esittely niin maantieteellisen alueen kuin siitaorganisaation yhteiskunnallispoliittisen toiminnankin osalta. Tanner kuvaa viiden siidan - Paatsjoen, Petsamon, Muotkan, Näätämön ja Suonikylän - vuotuiskiertoa ja muuttoreittejä. Lukija saa matkata kolttien mukana talvikylästä kevätpaikan kautta Jäämerelle kesäkalastukseen ja palata syyspaikan kautta talvikylään. Kolttayhteisöjen vuotuisen työjärjestyksen sekä arkiaskareiden kuvaus on kiintoisaa luettavaa.

Siidat muodostivat kolttien yhteiskuntajärjestyksen, mutta eri siitojen välillä oli myös eroja. Tanner kuvaa niiden sisäistä järjestystä, kyläkokousten toimintaa ja oikeuskäytäntöjä mm. saaliinjaon, avioitumisen ja perinnönjaon yhteydessä. Hänen mielestään kolttayhteisöjä "ei voi pitää pelokkaiden villi-ihmisten anarkistisina joukkoina, kuten jopa maineikkaat tutkijat ovat väittäneet. Päinvastoin, pienissä siitaryhmissä oli uskomattoman tiukasti ylläpidetty yhteiskuntajärjestys". Tanneria pidetäänkin ensimmäisenä tutkijana, joka on havainnut siidakäsitteen poliittisen merkityksen modernin antropologian tarkoittamassa mielessä.

Ristiriitainen vastaanotto

Pian ilmestyttyään teos sai kiittävän vastaanoton, mutta jo vuotta myöhemmin se teilattiin. Jälkeenpäin on ainakin osasyyksi arveltu Tannerin saamelaismyönteisyyttä, joka ei sopinut tuonaikaisen tiedeyhteisön intresseihin. 1920-luvun ilmapiiriä hallitsivat fennomaniasta ja nationalismista peräisin olevat etnosentriset historiantulkinnat, joissa etniset vähemmistöt esitettiin useinkin negatiivisessa valossa. Tuolloiseen maantiedekäsitykseenkään ei sopinut Tannerin edustama antropogeografia eli ihmismaantiede.

Paitsi saamelaisiin, myös suomenruotsalaiseen väestöön suhtauduttiin syrjivästi, minkä Tanner koki toimiessaan 1930-luvulla Helsingin yliopiston maantieteen professorina. Hänen mielestään "aitosuomalainen rumputuli" sulki tien suomenruotsalaisuudelta ja häneltä itseltään. Sota-ajan aiheuttamaa ahdistusta pahensi ainoan pojan kaatuminen jatkosodassa. Katkeroituneena Suomessa saamaansa kohteluun Tanner sanoutui irti virastaan sodan jälkeen, muutti Ruotsiin geologiksi ja vaihtoi vieläpä kansalaisuuttakin. Tämän lisäksi hän testamenttasi arkistonsa Tromssan museolle Norjaan, jossa kokoelma on edelleenkin. Laajaan jäämistöön kuuluvat mm. tutkimusten alkuperäiset käsikirjoitukset sekä muuta materiaalia. Tanner kuoli Ruotsissa vuonna 1948.

Antropogeografiska studier inom Petsamo-området jäi viimeiseksi laajaksi tutkimukseksi sotia edeltävän ajan kolttakulttuurista, sillä toisen maailmansodan seurauksena Suonikylän, Petsamon ja Paatsjoen kolttakylien asukkaat joutuivat evakkoon ja lopulta uusille asuinalueille mm. Sevettijärvelle. Aikojen ja asenteiden muuttumisesta kertoo se, että kolme vuosikymmentä myöhemmin Tannerin teos arvioitiin näkökulmien rikkauden ja laajan aineiston vuoksi saamentutkimuksen perusteokseksi, jota on verrattu muihin luonnonkansoja kuvaaviin klassikoihin.

Arktisen kulttuurintutkimuksen uranuurtaja

Suomessa arktinen kulttuurintutkimus alkoi 1800-luvun loppupuolella, kun suomalais-ugrilaisen kieli- ja kansatieteen edustajat tekivät tutkimusmatkojaan Siperiaan aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Kuitenkaan pohjoisten kulttuurien tutkimuksella ei ole ollut Suomessa kovinkaan paljon harjoittajia, mikä sinänsä on melko erikoista, kun ajatellaan maamme sijaintia. Esimerkiksi 1900-luvun alkukymmenien antropologit, ns. Westermarckin koulukunta, työskentelivät enimmäkseen Euroopan ulkopuolisilla kentillä. Sotien jälkeen tutkijoiden suurin mielenkiinto suuntautui suomalaisen yhteiskunnan tutkimukseen. Arktiset alueet jäivät suurimmaksi osaksi paitsioon.

Väinö Tanner kuitenkin viihtyi arktisilla seuduilla ja teki vielä 1930-luvun lopulla kaksi tutkimusretkeä Kanadan pohjoisosiin. Näiden tuloksena ilmestyi Labradorin intiaaneja, eskimoja ja valkoista väestöä käsittelevä yli 900-sivuinen antropogeografinen teos Outlines of the geography, life and customs of the Newfoundland-Labrador. Tätä Suomessa lähestulkoon tuntematonta teosta pidetään aihepiirinsä klassikkona. Työskennellessäni Tromssan yliopistossa huomasin sikäläisten alkuperäiskansatutkijoiden arvostavan Tannerin tutkimusta. Professori Ilmo Massa onkin luonnehtinut Tanneria suomalaisen arktisen kulttuurintutkimuksen uranuurtajaksi, joka on jostain syystä jäänyt näkymättömiin kotimaassaan, vaikka hän kuuluisi kansainvälisen arvostuksen perusteella suomalaisen sosiologian, antropologian ja kulttuurimaantieteen eturiviin.

Tutkimus palautuu tutkittaville

Suomenkielisen käännöksen ilmestyminen on yksi osoitus tämänhetkisestä kiinnostuksesta alkuperäiskansoja ja etnisiä vähemmistöjä kohtaan. Viime aikojen trendinähän on ollut se, että tekstejä "palautetaan natiiveille", kun nämä ovat alkaneet vaatia saada tietää mitä heidän esivanhemmistaan ja yhteisöistään on kirjoitettu kansainvälisiin julkaisuihin. Tämä on myös nykyisen tutkimusetiikan mukaista, sillä ihmisillä pitäisi olla mahdollisuus tutustua heistä tehtyihin tutkimuksiin. Aikaisemmin oli yleistä, että antropologit keräsivät aineistonsa kaukaisilta mailta, eivätkä tutkimuksen kohteet koskaan saaneet tietää mitä heistä oli kirjoitettu.

Samantapainen kohtalo oli Tannerin aikalaisen Samuli Paulaharjun teoksilla. Paulaharju teki kenttämatkojaan Ruijan suomalaislähtöisen väestön eli kveenien pariin kahtena kesänä 1920-luvun puolivälin jälkeen ja julkaisi kaksi teosta: Ruijan suomalaisia (1928) ja Ruijan äärimmäisillä saarilla (1935). Kumpaakaan ei ole käännetty norjaksi vieläkään, mutta useimpien kveenien kieli on vaihtunut norjaksi jo pari sukupolvea sitten. Kun Ruijan suomalaisia julkaistiin lopulta ruotsiksi vuonna 1973, tuli siitä lähes sukukirjan kaltainen suosikkiteos moniin ruijalaiskoteihin. Nykypolvilla oli vihdoinkin mahdollisuus lukea Paulaharjun tarinat sukulaisistaan.

Nyt ilmestyneen suomennoksen esipuheessa Paulo Susiluoto kertoo olleensa kuuntelemassa Suonikylän tarinoita Matti Sverloffin luona Sevettijärvellä elokuussa 1998. Tuolloin selvisi, että Tannerin ruotsinkielinen teos on jäänyt kolttasaamelaisille varsin tuntemattomaksi, mikä antoi kimmokkeen suomentamiselle. Kolttatutkimuskin palautuu vihdoin, yli 70 vuotta alkuperäisen teoksen ilmestymisen jälkeen, ainakin suppeassa muodossa kolttien itsensä luettavaksi. Tämä on ansiokas kulttuuriteko, josta kiitos tekijöille.

Huom. Tämä esittely on julkaistu Lapin Kansassa 20.12.2001 huomattavasti lyhyempänä versiona otsikolla Kolttatutkimusta vuosikymmenten takaa.