Aluksi

Oikeusministeriö tilasi kevättalvella 2016 Lapin yliopistolta selvityksen, jonka tarkoituksena on kartoittaa ILO-sopimuksen ratifioinnin tiellä olevia mahdollisia esteitä ja saada sopimus eduskunnan käsittelyyn mahdollisimman pian.

Selvitysraportti on nyt julkaistu. Sen sisältö ei hämmästytä minua lainkaan, vaan osasin odottaa juuri jotain tämäntapaista. Kyse ei ollut ennakkoaavistuksista, vaan havainnoista. Jo noin vuosi ennen raportin jukaisemista, vuoden 2016 tammikuun 26 päivänä, Helsingissä eurooppatalossa pidetyssä seminaarissa hanketta vetävä tutkijaryhmän johtaja Heinämäki myötäili tilaisuuden järjestänyttä City-Samit yhdistyksen näkemyksiä sopimuksen ratifioinnin välttämättömyydestä. Sama linja jatkui huhtikuun lopussa Inarissa pidetyssä tilaisuudessa, jossa paikalla oli perustuslakivaliokunta ja jonka jäsenille esiteltiin selvitystyön tavoitteet. Hanke sai paikalla olleilta saamelaisilta kovaa kritiikkiä, erityisesti selvitystä vetävän Heinämäen asenteita kohtaan.

ILO-sopimuksen ratifiointi ilman vaihtoehtoja

Selvityksen johtaja Heinämäki esitti jo hankkeen alussa ja sen aikana kantansa, että on olemassa vain yksi vaihtoehto; ILO:n sopimuksen ratifioiminen on välttämätöntä seurauksista välittämättä, muita vaihtoehtoja ei tulla esittämään. Tämä jos mikä osoitti suurta piittaamattomuutta olemassa olevaa oikeustilannetta kohtaan.

Kysymys oli selvästi ennakkoon tehdystä poliittisesta valinnasta, joka myötäili Saamelaiskäräjien etnopoliittisia vaatimuksia. Oli siis ennalta selvää, että muita vaihtoehtoja kuin suositusta sopimuksen ratifioimisesta ei tultaisi tarjoamaan selvityksen tilaajalle, oikeusministeriölle. ILOn sopimuksen ratifiointi tultaisiin siis esittämään vaihtoehdottomana, vaikka tiedetään minkälaiseen oikeudettomaan tilaan se johtaa statuksettoman saamelaisväestön. Kysymys oli myös tietoisesta poliittisesta riskistä. Tutkijaryhmä oli jo selkeästi ennakkoon arvioinut sopimuksen ratifioinnin arvovalintanaan.

Tutkijaryhmän olisi kannattanut aloittaa siitä, että olisi tutustunut ensiksi saamelaiskäräjälaista annettuihin lausuntoihin, joista tehdyn analyysin perusteella olisi pitänyt arvioida ratifioinnin tiellä olevia todellisia esteitä. Olisi kannattanut aloittaa tutustumisella myös perustuslakivaliokunnan lausuntoihin, ennen kuin aletaan laatia mitään väestön oikeustilaa muuttavia ehdotuksia. Tällainen yksisilmäinen lähestymistapa näyttää oudolta. Onhan pääväitteenä ILOn sopimuksen ratifioinnin välttämätömyys.

Väitetään ettei Suomi ole oikeusvaltio ennen kuin sopimus ratifioidaan. Asiaan ei kuulu vaihtoehtoisuus sille, että sopimus jätetään ratifioimatta. Selvitystyön johtaja oli siis jo enakkoon päättänyt, että alueella asuvia saamelaisia ja suomalaisia ei tulla tarkastelemaan yhdenvertaisuuden näkökulmasta, eikä arvioimaan mikä on etnisten ja statuksettomien saamelaisten oikeustila verrattuna alueella asuvaan muuhun väestöön.

Vaihtoehto "ILOn sopimuksen ratifioiminen" ei ole toimenpide, jonka tutkijaryhmä on valinnut, vaan seuraus, jos valinta muuten ei onnistu. Argumentti sopimuksen ratifioinnille on seuraava: sopimuksen ratifiointiin on turvauduttava, koska alueen - Saamelaiskäräjien ja tutkijoiden käsityksen mukaan - saamelaisvastaisten toimijoiden, kuten kuntien ja metsähallituksen, toimenpiteet muodostavat jatkuvan uhkan saamelaisten kansalliselle olemassaololle.

Jo tässä vaiheessa, kauan ennen selvitysraportin julkaisemista, oli tutkimusjohtajan puheenvuorojen perusteella selvää että tutkijaryhmä ei näytä huomaavan sitä, että tuskin kenelläkään on halua nykytilanteessa luopua historiallisista oikeuksistaan. Liioin tutkijaryhmä osoitti olevansa sokea sille, että kunnilla tuskin on halua siirtää kaavoitusmonopoli tai muut kuntien lakisääteiset tehtävät Saamelaiskäräjille. Tämä on loogiselta rakenteeltaan argumentin vastine poliittisessa argumentaatiossa, jossa toimenpiteestä A seuraa B, jota kukaan ei halua, koska se on mahdottomuus. Toimenpidettä A ei siis tulisi tehdä, jolloin vaihtoehto supistuu siis uhkakuvaksi.

Muiden vaihtoehtojen tarkastelu jää raportissa samoin uhkakuvan tasolle. Ensinnäkin tutkijaryhmä toteaa ILOn sopimuksen ratifioinnin välttämättömäksi, koska Suomi lakkaa olemasta oikeusvaltio jos se ei tunnusta alkuperäiskansaan kuuluvien saamelaisten kollektiivisia maaoikeuksia ja sitä kautta saamelaisen alkuperäiskansan oikeuksia saamenkieleen ja saamelaiseen kulttuuriin. Argumentteina tällaisten väitteiden voima on heikko ja niiden perusteluina voimaan vetoaminen on virhe. Tällaiset ulostulot osoittavat, että tarkoitus ei alun alkaen ollutkaan arvioida vaihtoehtoisia toimenpiteitä. Raportissa jää myös taktisista syistä sanomatta mikä tulee muuttumaan ja miten se vaikuttaa ihmisten päivittäiseen elämään.

Selvityksen asenteellisuus

Selvityksen henki on hyvin asenteellinen, mikä ilmenee hyvin arvolatautuneissa sananvalinnoissa. Myönteistä tai kielteistä asennetta jotain asiaa kohtaan voidaan luoda kielellisin keinoin sekä argumentaation yhteydessä, että ilman argumentteja. Siksi on kiinnostavaa huomioida milloin arvoväritys liittyy argumenttiin ja milloin ei. Otan tässä pari esimerkkiä.

Puhumalla ILOn sopimuksen ratifioinnin tarpeellisuudesta tutkijaryhmä tavoittelee positiivista arvolatausta tässä kiusallisessa asiassa, jossa eri ryhmien intressit ovat vastakkaisia ja jossa eräiden kansalaisryhmien lailliset oikeudet ovat vaarassa siirtyä ryhmälle, joilla ei ole alueeseen laillista saantoa tai historiallista sidettä. Tässä tapauksessa ikävän asian nimeäminen myönteisellä sanalla, vaikka ILOn sopimuksen ratifioinnin välttämättömyys, on niin paljon käytetty, ettei sen asemaa metaforana juuri huomata. ILOn sopimuksen ratifiointia tarjotaan myönteisenä asiana, vaikka tiedetään minkälaisia seurauksia tai riskejä siihen liittyy.

Todellisuudessa ILO-sopimuksen ratifiointi tarkoittaa muiden kuin saamelaisten laillisten maaoikeuksien rajoittamista etnisten saamelaisten hyväksi. Vaikka selvitys on nimensä mukaan oikeudellinen, sinä jätetään ottamatta kantaa siihen, voidaanko Suomen kaltaisessa oikeusvaltiossa näin edes toimia ja onko Suomi enää oikeusvaltio, mikäli näin toimitaan. Kun tutkijaryhmä ei edes ole huomannut koko kysymystä, tai on heittäytynyt sen suhteen sokeaksi, se on taas yksi näyttö siitä että tutkijaryhmän työtä ei ole ohjannut sen toimeksiannon mukainen tehtävä, vaan tavoite on ollut tuottaa oikeudelliselta selvitykseltä näyttävä asiakirja, jolla voi perustella määrättyä politiikkaa. Se, onko tämä tavoite johtunut tutkijoiden sisäisestä pakosta ja vakaumuksesta, vaiko ulkoisesta tilauksesta, jää arvioitavaksi tai arvioiden varaan. Joka tapauksessa selvitys ei näiltä osin vastaa tieteellisyyden normeja, vaan muistuttaa pamflettia.

Muiden ILOn sopimuksen ratifiointiin liittyvää myönteistä asennetta tavoittelevia ilmaisuja ovat "Suomen oikeusvaltion uhanalaisuus" jos sopimus jätetään ratifioimatta. Oikeusvaltion olemassaolo on siis kielteistä ja sen säilyttäminen vastakohtana myönteistä.

Tässäkin tapauksessa perusteluja annetaan vain valitun vaihtoehdon puolesta, mikä helposti hämärtää sen tosiasian, että on tehty poliittinen valinta, millä suljetaan pois muut vaihtoehdot. Kun valintatilanne kirjoitetaan näkyviin, argumentit hylättyjä vaihtoehtoja kohtaan on kirjoitettava myös näkyviin. Tällöin argumentin taustalla näyttää olevan mielivaltaan perustuva päätelmä ennemmin kuin paremmuusjärjestykseen perustuva päätelmä.

Tällaiset ilmiöt johtuvat siitä, että tämänkaltaisen selvityksen raportti kirjoitetaan tilaajalle, tässä tapauksessa oikeusministeriölle ja sen lainvalmistelijoille, jotka ovat kiinnostuneita vain tuloksista ja niiden soveltamisesta. Tästä syystä selvityksessä ei esitellä eikä perustella työhypoteesin valintaa.

Lähdeaineiston valikointi

On mielenkiintoista panna merkille miten löysin perusteluin ohitetaan oikeusministeriön Oulun yliopistolta tilaama tutkimus saamelaisalueen oikeushistoriallisesta kehityksestä. Kyseinen tutkimus osoittaa yksiselitteisesti, ettei Saamelaiskäräjien vaatimuksille ole mitään juridista perustaa. Sitä paitsi Vahtolan johtaman tutkimusryhmän työ perustuu laajaan asiakirja-aineistoon ja on lähes aukoton. Johtopäätökset ovat kutakuinkin samat kuin selvitysmies Juhani Wirilanderilla. Näyttöä saamelaisten kollektiivista oikeuksista ei ole, on vain näyttö eripituisista käyttöoikeuksista.

Vahtolan tutkimusryhmän tuloksien mitätöinti on vain yksi, joskin vakavin, osoitus lähdeaineiston valikoinnista. Muina esimerkkeinä voi mainita sen, että selvityksessä viitataan täysin tolkuttomiin lukuihin sadoista tuhansista saamelaista, joita voisi hakeutua saamelaisrekisteriin, jos kriteerejä väljennetään. Mitään väestötieteellistä laskelmaa siitä, että näin voisi tapahtua ei ole kukaan koskaan esittänyt, vaan laskelmat ovat olleet puhtaasti spekulatiivisia. Silti näihin laskelmiin viitataan kuin tieteellisiin tutkimuksiin.

Tosiasiassa Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon voisi hakeutua muutamia satoja ihmisisä mikäli kriteerejä väljennettäisiin. Kirjoittajat tuntuvat tiedostavan tämän, joten he toteavat "koska saamelaiset muodostavat hyvin pienen ryhmän, muutaman sadankin ei-saamelaisen ihmisen hyväksyminen vaaliluetteloon olisi omiaan sulauttamaan saamelaiskulttuuria pääväestöön." Tämän väite on perusteeton ja asenteellinen. Saamelaisia on suomessa noin 10 000 ja saamelaisrekisterissä vajaat 4000, joten muutaman sadan ihmisen, vieläpä saamelaisen, hyväksyminen ei mitenkään voi sulauttaa saamelaisia pääväestöön.

Kaiken kaikkiaan työssä harjoitetaan lähdeaineiston osalta melkoista "kirsikanpoimintaa". Erilaiset epämääräiset laskelmat, pamfletit tai opinnäytetyöt kelpaavat lähteiksi, jos niiden sisältö sopii tutkijoille, ja vastaavasti vakavasti otettavat tutkimukset sivuutetaan ilman mitään asiallisia argumentteja. Pidän tätä hyvin epäeettisenä.

Kenen etuja selvitys palvelee?

Selvityksestä ilmenee, että tutkimusryhmän asenne tukee "saamelaiskiistan" toista osapuolta, Saamelaiskäräjiä. Ristiriita syntyy siitä, että tutkijaryhmä ei pidä statuksettomia saamelaisia alkuperäiskansaan kuuluvina, vaikka nämä olisivat serkkuja ja sukulaisia etnisille saamelaisille ja eläisivät samoissa kyläyhteisöissä. Selvityksessä ei ole tehty eroa etnisten ja statuksettomien saamelaisten välillä. Koska statuksettomien saamelaisten osuus on suhteellisen pieni, muutokset heidän asemassaan eivät tule näkyviin laskettaessa alkuperäisväestöön kuuluvia yhteen.

Kun selvitys tehdään tilaustyönä, tilaajalla on omat intressinsä raportin esitystapaan. Tilaajalla eli oikeusministeriöllä on tärkeää saada käyttöönsä selvityksen tulokset ja niiden pohjalta mahdolliset käytännön toimenpidesuositukset. Kun tutkimusryhmä päätyy tarjoamaan ILOn sopimuksen ratifioinnin välttämättömyytenä, vältetään yksityiskohtaisempi keskustelu asian merkityksestä, työttömyyden ynnä muiden ikävien seurausten syntymisestä.

Jo ennakkoon valituilla tuloksilla halutaan ratkaista aikaisempiin tietoihin sisältyvän ristiriidan ja säilyttää Saamelaiskäräjien näkemykset ainoana mahdollisena totuutena ja Suomen valtion toimintalinjana. Tällaisen raportin tarjoaminen eduskunnalle päätöksenteon pohjaksi oikeusministeriön toimesta sisältää myös vakavan loukkauksen korkeinta valtiovaltaa käyttävää eduskuntaa kohtaan. Loukkaus on siinä, että oikeusministeriö ja hallitus, tarjotessaan tällaista materiaalia päätöksenteon pohjaksi, luottaa siihen että yksittäiset kansanedustajat eivät jaksa paneutua siihen sillä perusteellisuudella että he pystyisivät näkemään siihen sisältyvän tieteellisen epärehellisyyden. Tiivistettynä tämä asenne voidaan ilmaista vaikka niin, että kunhan on sinnepäin ja näyttää hyvältä, niin kyllä ne sen nielaisevat.

Lopuksi

Selvityksen tekijät ovat rajanneet työnsä niin että se tukee heidän sekä muodollisen toimeksiantajan eli oikeusministeriön, ja taustalla vaikuttavan todellisen päämiehen, Saamelaiskäräjien odotuksia. Johtopäätöksiä ei ole johdettu tutkimuskohteen kartoituksen ja analyysin perusteella, vaan tutkijoiden ennakkokäsitysten ja tilaajien odotusten perusteella. Erityisen huomionarvoista on se, että väestölliset lähtökohdat on sivuutettu. Esimerkiksi saamelaisalueen ulkopuolella asuvien saamelaisten - Suomen saamelaisväestön enemmistön - oikeuksista ei puhuta mitään.

Selvitys tarjoaa tietoa muiden maiden ratkaisuista alkuperäiskansakysymyksissä, mutta hieman yllättäen tätä tietoa ei reflektoida lainkaan Suomen tilanteeseen. Esimerkiksi kirjoittajilta jää täysin havaitsematta Suomen statuksettomien saamelaisten tilanteen yhtäläisyydet Kanadan metisien asemaan. Ylipäätään selvitys ei vastaa kunnolla edes otsikkoaan "Saamelaisten oikeuksien toteutuminen: kansainvälinen oikeusvertaileva tutkimus". Pelkkä eri maiden käytäntöjen luettelointi ei vielä ole mikään vertailu.

Kaikista puutteistaan johtuen selvitys ei Suomen osalta täytä relevantin yhteiskunnallisen ja oikeudellisen tutkimuksen vaatimuksia. Siksi se ei kelpaa päätöksenteon pohjaksi, ja sen varassa mahdollisesti hallituksen toimesta eduskunnalle tarjottavat lakiesitykset lepäävät tiedollisesti, oikeudellisesti ja moraalisesti savijalkojen varassa.