Perustuslakivaliokunnalle Suomen alkuperäiskansasta saamelaisista

Johdanto

Muistan vuoden 1989 oikein hyvin. Silloin YK:ssa hyväksyttiin alkuperäiskansasopimus ILO 169. Samoin muistan vuoden 1990, jolloin Norja ratifioi kyseisen sopimuksen, jättäen kuitenkin maakysymyksen erikseen selvitettäväksi. Suomessa saamelaispoliitikot hurrasivat, koska nyt paikalliset suomalaispoliitikot ja valtio eivät enää voisi estää saamelaisten oikeuksien huomioon ottamista lainsäädännössä.

Erinäisistä syistä ILOn sopimuksen ratifiointihanke ei Suomessa kuitenkaan ole edennyt yhtä suoraviivaisesti kuin Norjassa. Siksi on paikallaan tarkastella tätä kehitystä globaalisemmalla, mutta myös paikallisemmalla tasolla.

Kansainvälinen kehitys

Viime vuosisadalla käydyt kaksi maailmansotaa ja neljä vuosikymmentä kestänyt kylmä sota vaikuttivat merkittävästi valtioiden väliseen sääntelyyn. Toisen maailmansodan jälkeen valtion ovat perustaneet lukemattoman määrän kansainvälisiä järjestöjä ja muita yhteistyörakenteita, joissa valtion ovat neuvotelleet ja hyväksyneet valtavan määrän erilaista kansainvälistä sääntelyä, joka on muokannut normeihin sitoutuneiden valtioiden kansallista lainsäädäntöä ja käytäntöä. Vuonna 1945 hyväksytyllä Yhdistyneiden kansakuntien (YK) peruskirjalla perustettu YK on merkittävin globaalisesti toimiva kansainvälinen järjestö, jonka keskeisimmäksi tehtäväksi on määritelty kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen. Suomi hyväksyttiin jäseneksi YK:hon vuonna 1955.

Kylmän sodan päättyminen merkitsi selvää taitekohtaa suomalaisessa alkuperäiskansapolitiikassa. 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun yleiseurooppalainen nuorison radikalisoitumisaalto tarttui myös Suomen saamelaisliikkeeseen. Tällöin liikkeen keskuudessa väläyteltiin myös ensimmäisiä separatistisia ajatuksia, mutta kyse oli enemmän provokatorisista heitoista. Keskustelu alkuperäiskansakysymyksestä alkoi vilkastua uudelleen, kun YK:ssa hyväksyttiin vuonna 1989 alkuperäiskansasopimus ILO nro 169.

ILOn sopimuksen ratifioiminen kuuluu lähtökohtaisesti jokaisen sellaisen YK:n jäsenvaltion itsensä päätettäviin asioihin, jonka alueella elää alkuperäiskansoja. YK:n jäsenmaissa alkuperäiskansapolitiikkaan vaikutetaan lainsäädännöllä, politiikalla ja erilaisilla institutionaalisilla ratkaisuilla. Hyväksymällä kansainvälisiä sopimuksia ja liittymällä erilaisiin kansainvälisiin yhteistyörakenteisiin valtiot ovat rajoittaneet kansallista harkintavaltaansa myös alkuperäiskansoja koskevissa asioissaan.

ILON 169:n ratifiointihankkeet Suomessa

Suomessa on ollut vuodesta 1990 lähtien vireillä useita ILOn alkuperäiskansasopimuksen ratifiointihankkeita ja näihin liittyneitä lainsäädäntöhankkeita. Näistä on syytä mainita ainakin oikeusministeriössä vuonna 2015 valmistunut esitys. Eduskunta hylkäsi murskaluvuin hankkeeseen sisältyneet lainmuutoshankkeet ja kysymys ILO-sopimuksen ratifioimisesta siirtyi kansainvälistä sopimusta koskevana asiana nykyiselle eduskunnalle.

Suomi on valinnut olla mukana jatkuvasti avoimemmassa ja dynaamisemmassa kanssakäymisessä kaikkien niiden YK:n jäsenvaltioiden kanssa, joissa elää alkuperäiskansoja. Suomen saamelaiset ovat valitettavasti antaneet YK:n suuntaan virheellistä tietoa, jonka mukaan Suomi ei kunnioita Euroopan Unionin alueella elävän ainoan alkuperäiskansan, saamelaisten, oikeuksia.

Tässä tilanteessa tuntuu erikoiselta se, että saamelaiset vaativat Suomea ratifioimaan ILOn sopimusta eristäytyäkseen muusta yhteiskunnasta tilanteessa, jossa etniset ja statuksettomat saamelaiset asuvat sekaisin toistensa keskuudessa.

Saamelaiskäräjien vaatimuksiin perustunut, eduskunnan vuonna 2015 pysäyttämä ILO-sopimuksen ratifiointihanke kaatui mm. siihen, että etenkin maaoikeuksiin kohdistuvien vaatimusten oikeudellinen pohja on kestämätön. Lisäksi hankkeesta vastaava oikeusministeriö oli sille esitetyistä perustelluista vaatimuksista huolimatta laiminlyönyt oikeudelliseen olosuhde- ja seuraamusanalyysin, vaikka kyse oli ainakin alueellisella ja paikallisella tasolla hyvin merkittävästä lainsäädäntöhankkeesta.

Viime metreillä asian eduskuntakäsittely sai farssin tai tragikomedian piirteitä, ja esille nousi myös kysymys Suomen suvereniteetista ja eduskunnan arvovallasta ja sumuttamisesta. Jotta ratifiointiesitys menisi läpi eduskunnassa, oikeusministeriö oli laatinut sopimuksen liitteeksi selitysosan ja painostanut saamelaiskäräjät hyväksymään sen. Selitysosan mukaan ILO-sopimuksen ratifioinnilla ei muutettaisi Suomessa maanomistusasioita.

Ensimmäinen eduskuntaan kohdistuva sumutus on jälkeenkinpäin todettavissa lukemalla rinnakkain eduskunnan täysistuntopöytäkirjoja ja samanaikaisia YLE:n saamelaistoimituksen uutisia. Tällöin selviää, että silloinen oikeusministeri johti eduskuntaa harhaan väittämällä että saamelaiskäräjät seisoo hankkeen takana. Todellisuudessa käräjien puheenjohtaja oli jo tätä ennen julkisuudessa sanoutunut irti selitysosasta, eikä ministeri voinut olla tästä tietämätön.

Ministeri oli eduskunnan edessä myös hyvin horjuva raportoidessaan puhelinkeskustelustaan korkeassa YK-asemassa olevan henkilön kanssa. Keskustelu oli koskenut kysymystä, onko kansainväliseen sopimukseen liitettävä selitysosa pätevä.

Toinen eduskuntaan kohdistunut sumutusyritys tuli saamelaiskäräjien suunnasta. Kyse ei ollut saamelaiskäräjien virallisesta toiminnasta, vaan saamelaiskäräjien johdon ja sen taustavaikuttajien kesken kehitellystä suunnitelmasta. Oltiin tilanteessa jossa saamelaiskäräjien puheenjohtaja oli juuri eronnut vastalauseena, ja saamelaiskäräjien voimassa oleva virallinen kanta oli, että ILO-sopimusta ei ratifioitaisi koska eduskunta oli hylännyt siihen liittyvät lainuudistusesitykset. Tällöin eräs saamelaisaktivisti vetosi julkisuudessa ja yksityisesti suoraan oikeusministeriin, että ILO-sopimus joka tapauksessa ratifioitaisiin siihen liitettyine selitysosineen. Julkisuuteen vuoti kuitenkin tieto jonka mukaan saamelaiskäräjien vaikuttajien suunnitelma oli ratifioinnin toteuduttua vedota YK:hon selityslisäosan mitätöimiseksi.

Kyseisten saamelaiskäräjien aktivistien keskuudessa levisi oikeudellisen neuvonantajan tieto, jonka mukaan YK toteaisi selitysosan mitättömäksi. Tämä oli määrä tapahtua, kunhan saamelaiskäräjät olisi antanut oman lausuntonsa säännönmukaisessa vuositarkastelussa ratifioinnin oltua voimassa vuoden. ILO-sopimuksen ratifiointi sitoo kansallisvaltion aina kymmeneksi vuodeksi eteenpäin.

Saamelaiskäräjien toiminta

Nykyisen perustuslakivaliokunnan jäsenten on syytä olla tietoisia näistä eduskunnan tiedonsaantioikeuteen ja arvovaltaan kohdistuneista harhaajohtamisyrityksistä ymmärtääkseen, minkälainen toimija saamelaiskäräjät on. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö saamelaiskäräjät olisi toteuttanut kaavailtua suunnitelmaa. Jo aikaisemmin käräjät oli vedonnut YK-elimiin levittäen YK:n foorumeilla valheellista tietoa saamelaisten asemasta Suomessa. Sama taktiikkaa on jatkunut. Viimeksi saamelaiskäräjät on tiedottanut, että saamelaiskäräjät on päättänyt osallistua YK:n alkuperäiskansojen pysyvään foorumiin (Permanent Forum on Indigenous Issues, UNPFII) omana lähetystönään, oltuaan tähän saakka mukana Suomen valtion lähetystössä. Epäselväksi on tosin jäänyt, millä tasolla päätös omasta lähetystöstä on tehty.

Esiintyminen omana lähetystönä on sinänsä sopusoinnussa saamelaisaktivistien keskuudessa liikkuvien separatististen virtausten kanssa. Nuori saamelaiskäräjäedustaja Aslak Holmberg julisti mielipidekirjoituksessaan Helsingin Sanomissa 22.3.2016: "Suomi ei ole minun isänmaani. Saamelaisten maa on Sápmi eli neljän valtion kesken jaettu Saamenmaa." Sama separatistinen ajatus sisältyy pohjoismaisten saamelaiskonferenssien hyväksymiin julistuksiin, viimeksi 14.2.2014 hyväksyttyyn Uumajan julistukseen.

Vaikka monet alkuperäiskansa-asioihin liittyvät pyrkimykset ja tavoitteet sinänsä voivat oikeutettuja ja kannatettavia, eduskunnalla ja varsinkin sen perustuslakivaliokunnalla ei siis ole syytä eikä varaa pienimpäänkään sinisilmäisyyteen kun on kyse saamelaiskäräjistä. Tämä koskee yhtä lailla ILO-sopimuksen ratifiointia kuin mahdollisesti uudelleen valmisteltavaksi tulevaa saamelaiskäräjälain ja siihen liittyvien eräiden lainkohtien uudistamista ja kauan valmisteilla ollutta, nyt yhä enemmän esille tulevaa pohjoismaista saamelaissopimusta.

Keskustelu ILO 169 sopimuksesta

Saamelaisten eristäytyminen keskinäisriippuvaisessa maailmassa ei ole saamelaisten kuten alueella asuvien muidenkaan ihmisten etujen mukaista, sillä aineellinen ja henkinen hyvinvointi erityisesti Suomen kaltaisessa pienessä maassa on riippuvainen keskinäisestä taloudellisesta vaihdannasta ja muusta kanssakäymisestä. Tiedämme myös, että sulkeutuneessa ja eristäytyneessä yhteiskunnassa ihmisoikeudet ja demokratia toimivat heikosti. Tästä on nähtävissä vakavia merkkejä saamelaiskäräjien toiminnan historiassa ja nykyhetkessä.

Alkuperäiskansakeskustelusta on tullut osa arkea Lapissa, eikä mikään tällä hetkellä viittaa siihen, että tällainen keskustelu tulisi vähenemään - päinvastoin. Tämä alkuperäiskansakeskustelu lisää sinänsä yhteiskuntamme kulttuurista, etnistä ja kielellistä moninaisuutta, mutta sen puitteissa vaikuttaa myös ahtaita ja suorastaan rasistisia pyrkimyksiä. Suomessa alkuperäiskansaan liittyvien kysymyksen myönteiseen ratkaisuun liittyvät yhteiskunnalliset muutokset aiheuttavat myös negatiivisia reaktioita ja ristiriitojakin. Niihinkin on syytä varautua ajoissa. Tämä asettaa aivan erityisiä vaatimuksia tehtävien päätösten viisaudelle, oikeudenmukaisuudelle ja perustuslaillisuudelle.

Yhteiskuntarauhan säilymiseksi erityisesti poliitikkojen rooli ja vastuu korostuu, sillä poliittinen puhe vaikuttaa pohjoisissa kunnissa olevien ryhmien välisiin jokapäiväisiin suhteisiin ja laajemminkin yhteiskunnan vakauteen. Kansainväliset elimet ovat painottaneet, että alkuperäiskansojen tilanteesta keskusteltaessa poliitikkojen tulisi nähdä laajempi yhteiskunnallinen vastuunsa poliittisissa puheissa ja välttää ryhmien välisen vastakkainasettelun lietsomista.

ILOn sopimusta koskevan keskustelun taso on tällä hetkellä varsin huolestuttava. Se johtuu pääosin siitä, että saamelaiskäräjät on linnoittautunut puolustamaan sellaista näkemystä alkuperäiskansasopimuksen ratifioinnista, joka tulisi suorastaan polkemaan samaan väestöön kuuluvien ihmisten eli lappalaisten perustuslailla suojattuja oikeuksia. Rimanalituksia tehdään jatkuvasti sosiaalisessa mediassa, mutta valitettavasti myös Yleisradion saamelaistoimituksen työssä ja poliittisessakin keskustelussa.

Nämä keskustelut liittyvät myös toisiinsa, sillä poliittisen keskustelun heikkous osaltaan ruokkii ylilyöntejä ja sananvapauden rajoja koettelevaa näkemysten vaihtoa sosiaalisessa mediassa. Jos YLE:n saamelaistoimituksen tiedotus olisi asiallisempaa, neutraalimpaa ja totuudenmukaisempaa, niin kuin verovaroin kustannetulta julkisen yleisradiopalvelun laitokselta on oikeus odottaa, ja jos valtakunnantason poliitikot olisivat nykyistä paremmin perehtyneitä asioihin eivätkä luottaisi pelkästään saamelaiskäräjien propagandaan, rakentavan ratkaisun luominen vuosikymmeniä maan pohjoisinta osaa repineeseen asiaan olisi huomattavasti helpompaa.

Myös saamelaisten poliitikkojen tietämys ILOn sopimuksen ratifiointiin liittyvistä reunaehdoista on varsin puutteellinen. Julkista keskustelua leimaa se, että poliitikot sättivät toisiaan tai provosoituvat, silloinkin kun kukaan ei provosoi. Koska ILOn sopimuksen ratifiointiin liittyvät asiat on yksi tärkeimpiä yhteiskunnallisia kysymyksiä Ylä-Lapissa, siitä pitää keskustella erilaisia näkökulmia laajasti valottaen ja esiin pitää nostaa negatiivisiakin näkökohtia. Keskustelu on kuitenkin pidettävä asiakysymyksissä.

Saamelaiskäräjien alkuperäiskansapoliittisia linjauksia, alkuperäiskansalainsäädäntöä koskevia esityksiä, viranomaiskäytäntöjä, täytyy olla oikeus arvostella tiukastikin ilman "saamelaisvastaiseksi" leimatuksi tulemisen pelkoa. Poliitikot, jotka osallistuvat keskusteluun leimaamalla saamelaisia tai lappalaisia tai tekemällä populistia yleistyksiä heistä - joko poliittista osaamattomuuttaan tai tavoitellessaan henkilökohtaisia poliittisia irtopisteitä - ovat yksinkertaisesti vaarallisia. On riittävästi varoittavia kansainvälisiä esimerkkejä siitä, mihin vastuuton kansanryhmien leimaaminen ja kiihottaminen toisiaan vastaa voi johtaa.

Saamelaiset tarvitsevat osaavia ja ymmärtäviä poliitikkoja ja ystäviä, jotka käyvät alkuperäiskansakeskustelua vastuullisesti asiakysymyksiin keskittyen, erilaisia tärkeitä teemaan liittyen näkökulmia avaten ja niistä aktiivisesti keskustellen. Saamelaiskäräjien kestämätöntä politiikkaa kritiikittömästi ja ilman omakohtaista paneutumista erilaisin adressein tukevat tutkijat, taiteilijat, poliitikot ja muut merkkihenkilöt, jotka tuntevat tekevänsä saamelaisille hyvänkin palveluksen, toimivat todellisuudessa näiden etujen vastaisesti.

Onko ILO 169 sopimukselle tarvetta Suomessa?

Kun pohditaan kansainvälisen alkuperäiskasasopimuksen ratifioinnin tarvetta Suomessa, on mentävä konkreettisiin yksityiskohtiin, joka tarkoittaa yksittäisen saamelaisen maanomistuksen oikeuden laadun ja laajuuden arviointia sopimuksen artiklojen valossa. Koska sopimuksen tarkoittamaan maanomistukseen mittaamiselle ei ole olemassa mitään objektiivista ja arvojen ulkopuolella liikkuvaa mittaristoa, kysymys on loppujen lopuksi hyvin arvostuksenvaraisista asioista. Tästä syystä on tärkeää, että ILOn sopimuksen ratifiointiin liittyvästä maakysymyksestä ja tarpeellisuudesta käydään myös kriittistä poliittista keskustelua.

Suomen saamelaisten maankäyttöä ja hallintaa koskeva lainsäädäntö on tällä hetkellä kansainvälisestikin katsottuna pääsääntöisesti korkeatasoinen. Saamelaisilla on oikeus käyttää omaa ja toisten omistamaa maata poronhoidossa. Voidaan sanoa, että suurempia ongelmia saamelaisten maankäytössä ei ole. Tuomioistuimissa tällaisia kiistakysymyksiä maankäytössä ei tällä hetkellä ole, kullankaivuuta lukuun ottamatta. Tällä hetkellä saamelaiset saavat tehokkaasti nauttia heille yksilöinä kuuluvista lainmukaista oikeuksista omilla ja valtion mailla. Saamelaisia ei myöskään syrjitä maankäytössä, kuten väitetään. Saamelaiskäräjien väitteet saamelaisten syrjimisestä eivät perustu dokumentoituun seurantaan, vaan lähtevät saamelaisnationalistisen oppirakennelman ideologiselta perustalta: jos kerran Suomi on kolonisoinut oman osansa saamelaisten yhteisestä maasta, Sapmista, ja ryöstänyt saamelaisten maat, totta ihmeessä saamelaisia myös syrjitään muutoinkin - eikä tätä "faktaa" tarvitse sen kummemmin osoittaa todeksi. Näin toimii kiihkokansallinen ideologia.

Suomalaisen alkuperäiskansakeskustelun tasoa parantaisi sekin, jos suomen- ja ruotsinkielinenkin media käsittelisi ILOn sopimuksen piiriin kuuluvia kysymyksiä laajemmin ja monipuolisemmin. Suomessa on jo paljon tasokasta tutkimusta tällaisen uutisoinnin taustaksi ja tueksi. Toisaalta myös lisäresursseja tarvitaan erityisesti pohjoissaamelaisten ja kolttien maaoikeuksien ja niiden kehittymisen tutkimiseen, erityisesti entisen Inarin lapinkylän alueella. Saamelaiskäräjien vasta hyväksytyssä toimintasuunnitelmassa on päätetty selvittää omintakeisen inarinsaamelaisen kieli- ja kulttuurivähemmistön oikeudellinen asema.

Inarinsaamelaiset ovat koko saamelaiskäräjien olemassaoloajan olleet järjestelmällisen syrjinnän kohteena saamelaiskäräjien sisällä, viimeksi muodostettaessa käräjien nykyistä hallitusta. Tästä syystä ei tule luottaa liikaa siihen, että saamelaiskäräjillä olisi todellista halua selvittää inarinsaamelaisten oikeudellista asemaa. Selvitystyö kuuluisi ennemminkin oikeusministeriölle, jolle saamelaisasiat Suomessa muutenkin kuuluvat, ja perustuslakivaliokunta voisi mahdollisesti kiinnittää ministeriön huomion tähän. Jos selvitys antaa aihetta, inarinsaamelaisten itsehallinto tulisi nostaa nykyiseltä jakautuneelta järjestöpohjaiselta tasolta yhtenäiselle julkisoikeudelliselle tasolle, pitäen joustavasti sovellettavana esikuvana kolttien itsehallintoa.

ILO-sopimuksesta ja sen ratifiointiin liittyvässä keskustelussa laajalti käytettävät termit, kuten rasismi, syrjintä, vihapuhe, monikulttuurisuus ja suvaitsemattomuus kaipaavat täsmentämistä. Ei ole tarpeen, eikä mahdollistakaan löytää yhteisiä määrittelyjä käytetyille käsitteille, mutta varsinkin silloin kun keskusteluun osallistuu taustaltaan erilaisia asiantuntijoita ja muita henkilöitä, keskinäinen ymmärrys edellyttää edes jonkinlaista käytettyjen käsitteiden merkityksen valottamista. Muuten puhutaan toisten ohi, eikä näkemysten vaihto vie asiaa eteenpäin.

Esimerkiksi silloin kun syrjintä-termiä käytetään hyvinkin laajassa merkityksessä mm. kuvaamaan yksittäisten saamelaisten subjektiivisia syrjintäkokemuksia, sama käsite ohjaa lainsäätäjää pohtimaan normien näkökulmasta ja käytännössä sitä onko väitetyssä syrjintätilanteessa kysymys oikeudellisten normien kieltämästä laittomasta, mahdollisesti rangaistavasta teosta. Siten ILOn sopimuksen ratifiointiin liittyviin ongelmiin kuuluu olennaisesti käsitteiden sisällön pohtiminen ja liikkuminen laillisuuden ja laittomuuden rajamailla. Kun oikeudellisia normeja analysoivat muut kuin "oikeustieteen ulkopuoliset tarkkailijat", he pystyvät usein näkemään erinäisiä seikkoja ja ongelmia, joita oikeustieteen sisällä toimivat asiantuntijat eivät osaa havainnoida.

Kun kansallista lainsäädäntöä pyritään muuttamaan ILOn sopimuksen normien edellyttämällä tavalla, on jo nyt nähtävissä miten kansalliseen lainsäädäntöön tulee kerrostuneisuutta, päällekkäisyyttä ja pirstaleisuutta. Tämä merkitsee, että esimerkiksi maakysymykseen liittyvien oikeusnormien hallinta yhä enenevässä määriin edellyttää erityisosaamista ja erikoistumista. Tämän ymmärtäminen tavalliselle saamelaiskäräjien jäsenelle saattaa olla liian vaikea asia. ILOn sopimuksen ratifiointi saamelaiskäräjien vaatimalla tavalla saattaa johtaa pahimmassa tapauksessa lainsäädännön monimutkaiseen ja vaikeaselkoisuuteen, jossa metsä uhkaa lopullisesti kadota puitten taakse.

Totuuskomissiosta

Aivan viime aikoina saamelaiskäräjien suunnalta on nostettu uusi ajatus, jonka mukaan Suomessakin tulisi perustaa jonkinlainen totuuskomissio kartoittamaan ja selvittämään sitä, miten saamelaisia on Suomessa kohdeltu valtion, kirkon, muiden toimijoiden ja henkilöiden taholta. Kimmoke tähän on saatu Ruotsista, jossa ajatus totuuskomissiosta on jo pidemmällä. Esikuvana toimisivat mm. Etelä-Afrikassa ja Kanadassa toteutetut totuuskomissiomenettelyt.

Ajatus on sinänsä hyvä ja kannatettava, mutta vain edellyttäen että hanke toteutetaan riittävän laajana ja perusteellisena, soveltaen kansainvälistä kokemusta. Tuntien saamelaispoliitikkojen ajattelun vuosikymmenten ajalta uskallan väittää, että saamelaisaktivistien - veteraanista nuoriin - mielikuva totuuskomissiosta on suunnilleen tällainen: Ensin perustetaan totuuskomitea, johon poimitaan saamelaiskäräjien kannalta poliittisesti luotettavia henkilöitä. Käräjien vanhan käytännön mukaan se boikotoi elimiä, johon se ei saa enemmistöä.

Komitea kerää pohjoissaamelaisiin painottaen suullisia ja kirjallisia kertomuksia siitä miten saamelaisia on sorrettu, etenkin kouluasuntoloissa, mutta muutenkin. Tämä jälkeen komissio julistaa "tuomionsa", jonka mukaan Suomen valtio, kirkko ja joukko muita toimijoita on sortanut saamelaisia, ja näiden on pyydettävä julkisesti anteeksi ja maksettava korvauksia. Saamelaisten toisiin saamelaisiin kohdistamaa sortoa ei saa ottaa käsiteltäväksi, ja varmuuden vuoksi tarkastelu rajoitetaan ajassa taaksepäin vuoteen 1875 ja virallisiin saamelaisiin, toisin sanoen niihin, joilla on äänioikeus saamelaiskäräjävaaleissa. Statuksettomia saamelaisia ei kuulla.

Väärin toteutettuna totuuskomiteahankkeesta voi tulla lyömäpuu jolla vain entisestään huononnetaan yhteiskunnallista ilmapiiriä ja kiihotetaan kansaryhmiä toisiaan vastaan. Jos eduskunnan perutuslakivaliokunnalla ja sen arvoisilla jäsenillä on mahdollisuus vaikuttaa asiaan, pyydän edistämään sitä, että totuuskomissiomenettely saa käyttönsä riittävät aineelliset ja tieteelliset resurssit, ja että sille asetetaan arvovaltainen, pätevä ja puolueettomuutensa puolesta moitteeton johtoryhmä joka takaa hankeen asiallisen ja toteuttamisen.

Teoria ja käytäntö

Kun ILO-sopimuksen artiklojen antamista lupauksista siirrytään sopimuksen käytännön soveltamiseen, ei maaoikeuskysymyksen tarkastelu olekaan niin mutkatonta ja yksiselitteistä kuin uskotellaan. ILOn sopimuksen tarkoittamaan saamelaisen alkuperäisväestön suojeluun liittyvän saamelaiskäsitteen merkityksen ja sen käyttötapojen välillä vallitsee erityisesti etnisten saamelaisten kohdalla syvä kuilu. Teorian ja käytännön välisen kuilun yhdistämisen tekee haasteelliseksi avoin ja manipuloitu saamelaiskäsite. Se johtaa väistämättä maankäytössä näytön riskeihin: useat statuksettomat eli vailla virallista tunnustusta olevat saamelaiset kykenevät osoittamaan oikeutensa asiakirjoilla, useat etniset saamelaiset eivät kykene siihen.

Edellä olevan perusteella tuntuu käsittämättömältä, että ILOn sopimuksen perusteella halutaan luoda järjestelmä, joka johtaa saamelaisväestön jakamiseen eriarvoisiin osiin; kahden kerroksen väkeen. Tämä jako ei kuitenkaan tapahtuisi sellaisilla jakolinjoilla, että vanhempi saamelaisväestön kerrostuma saisi paremmat tai laajemmat oikeudet, ja myöhemmin maahan tullut saamelaiskerrostuma jotenkin heikommat. Jako pyritään kylläkin suorittamaan tuolla jakolinjalla, eli katsomalla onko kyse ikiajat maassa asuneesta saamelaisväestöstä, vaiko niiden saamelaisten jälkeläisistä, jotka muuttivat Suomeen Norjasta ja Ruotsista vasta vuoden 1852 rajasulun jälkeen, ja pääosin kaudella 1865-1910.

Johonkin käsittämättömään perusteeseen nojautuen alkuperäiskansaoikeuksien jako pyritään kuitenkin viemään läpin nurinkurisesti, päällään seisoen tai käsillään kävellen: Myöhäistulokkaille annettaisiin asema ja oikeudet alueen ikiaikaisena alkuperäiskansana, kun taas Suomen alueella ikiaikaisesti asuneelta saamelaisväestölle niitä ei annettaisi. Tämä on ollut ja on saamelaiskäräjien politiikan sisältö, ja uskomatonta kyllä Suomen valtio on tähän asti hyvin pitkälle tukenut tätä vääryyden politiikkaa edustavaa pyrkimystä.

Normien laatiminen tulee siis tuottamaan vaikeuksia, koska eri tahojen näkemykset ILOn sopimuksen suojelun tarpeesta ja siitä, kenelle sopimuksen tarjoama suoja Suomessa kuuluu vaihtelevat jyrkästi toisistaan.

Mitä tulee taas saamelaiskäräjälain saamelaiskäsitteeseen, sen käytäntöön soveltamiseen liittyy paradokseja ja jännitteitä. Tällä tarkoitan sitä, että Suomen valtion on ihmisoikeussopimuksiin liittyessään sitoutunut kunnioittamaan saamelaisia, mutta saamelaiskulttuurin sisältöä se ei ole voinut oikeusturvan ja muuttuvien kansainvälisten suojelutilanteiden takia riittävän tarkasti määritellä. Sitä tosin yritettiin vaaleja edeltäneen eduskunnan kaatamalla saamelaiskäräjälain muutosesityksellä (3 §a). Valtio on näin ollen sitoutunut kunnioittamaan jotain sellaista, jota ei ole määritelty tai jonka sisällöstä ei ole kyllin suurta yksimielisyyttä jotta kaunis periaate voitaisiin viedä käytännön tasolle.

Ei saamelaiskulttuurin sisällöstä oikein voi huutokauppaakaan käydä. Saamelaiskulttuuri kuuluu vaikeasti määriteltäviin termeihin. Sanalla pyritään ilmaisemaan kootusti jotakin sellaista, joka ei ole sanallisesti tarkkaan ilmaistavissa. On tiedettävä mistä on kysymys. Joten saamelaiskäsitteellä tehdään myös politiikkaa ja vaikutetaan käsitykseen oikeudesta ja oikeuden toteutumiseen sekä laissa ja tuomioistuimessa. Saamelaiskäsite pönkittää voimakkaasti saamelaisten ja muun väestön välisiä suhteita sääteleviä normeja, jotka vaikuttavat oleellisesti ihmisten jokapäiväiseen elämään. Kun tämä pönkä osoittautuu kestämättömäksi, uhkaa koko rakennelmaa sortuminen.

Näkökulmia tutkimukseen ja tutkimustarpeisiin

Saamelaisten asema on noussut merkittäväksi aiheeksi pohjoismaisessa alkuperäiskansakeskustelussa ja tutkimuksessa. Saamelaisten aseman korostaminen on noussut keskeiseksi teemaksi. Tämän seurauksena historiallisista juuristaan tietoiset statuksettomat saamelaiset ja heidän puolestaan toimivat ovat alkaneet vaatia heille oikeutta tulla tunnustetuiksi alkuperäiskansaan kuuluvina yksilöinä. Alkuperäiskansakäsitteen laajentaminen on osittain tutkimuksen ansiota. Eräät etniset saamelaiset kokevat kielteisenä tällaisen kehityksen, koska statuksettomat saamelaiset koetaan etnisten saamelaisten kilpailijoina. Niinpä tätä kysymystä olisi arvokasta tutkia niin statuksettomien kuin etnisten saamelaisten näkökulmasta. Statuksettomille saamelaisille on tärkeää tulla kuulluksi, pystyä vaikuttamaan, saada tietoa omista oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan, saada asiantuntevaa tukea ja apua. Yhtä lailla tällä hetkellä muodollisen saamelaisstatuksen jo omaavilla on saada oikeaa tietoa siitä, keitä statuksettomat saamelaiset ovat. Tämä voisi hälventää etnisten saamelaisten keskuuteen kylvettyä pelkoa saamelaisuutta uhkaavasta perikadosta jonka statuksettomien aseman korjaaminen muka toisi tullessaan.

Mielestäni tutkijoiden olisi tässä tilanteessa tärkeää pysähtyä miettimään eroja eri tutkimusten tuloksissa. Tämä on tärkeää, koska sen avulla on myös mahdollista problematisoida tutkimustietoa saamelaisten/lappalaisten näkökulmasta. Tutkimuksen tekeminen on lopulta arvosidonnaista. Se merkitsee, että tutkimustieto on myös kysymyksenasettelu- ja näkökulmasidonnaista. Siitä on hyvä esimerkki se miten tutkimustulosten ristiriidat ovat aiheuttaneet hämmennystä päätöksentekijöiden keskuudessa. Tutkijoiden pitäisikin kantaa nykyistä paremmin vastuunsa näiden jännitteiden avaamisessa laajemmalle yleisölle.

Nyt Lapin yliopiston toimesta aloitettavan tutkimuksen tarkoituksena on selvittää saamelaisten oikeudellinen tilanne ja verrata sitä eräisiin maihin, joka ovat ratifioineet ILOn sopimuksen. Tarkoitus ei kuitenkaan ole , kuten on toivottu, selvittää nykyinen tilanne oikeudellisten säännösten valossa eli minkälaisia oikeuksia saamelaisilla on yksilöinä maankäytössä ja verrata oikeustilannetta alueella elävään muuhun väestöön. Kysymys on siitä mikä on saamelaisten kohdalla oikeudenmukainen tilanne maankäyttöä koskevien säännösten valossa. Jo tämän perustehtävän osalta on olemassa selvää tutkimuksellista vajetta. Esimerkiksi saamelaisia ja muuta väestöä koskevien oikeussuhteiden perusteellinen selvittäminen on tärkeä ja ajankohtainen asia.

Lapin tilanne on oikeushistorian osalta tyydyttävä. Lainsäädännöllisen tilanteen osalta oikeuskirjallisuutta on kohtuullisesti. Se, että Suomen saamelaisten lainsäädännöllinen tilanne on vähintään tyydyttävä, ei tarkoita että se olisi paras mahdollinen. Vertailu ILOn sopimuksen ratifioineiden maiden lainsäädäntöratkaisuihin voisi antaa esimerkkejä ja malleja joita voitaisiin soveltuvin osin ottaa käyttöön meilläkin. Vanhoissa urissa ei ole pakko jatkaa, jos parempiakin keinoja on.

Perustutkimuksen kysymyksenasettelut ovat luonnollisesti keskeisiä. Myös alkuperäiskansakäsitteiden perinpohjainen analysointi on tehtävä, samoin kuin erilaisia arviointeja koskevat kysymykset. On haettava vastauksia siihen mikä on voimassa olevan lain mukainen kanta tiettyihin yksilöityihin maankäyttöä koskeviin kysymyksiin.

Saamelaiskäräjien toimivalta, kuntatalous, valtio ja näiden väliset suhteet on otettava tarkasteltaviksi kaikkien yhteiskuntatieteiden näkökulmasta. Näiden kysymysten tarkastelu edellyttää poikkitieteellistä yhteistyötä. Tämä koskee erityisesti hallinto- ja taloustieteitä. Mahdollisesti luotavien uusien järjestelmien on oltava kyllin yksinkertaisia ollakseen toimivia ja pysyäkseen realistisissa taloudellisissa puitteissa.

Muitakin tutkimusta vaativia asiakokonaisuuksia on. Eräs näistä koskee kysymystä siitä, minkälaista asiakirja- tai muuta näyttöä paikallisella väestöllä on oikeuksistaan valtion maihin ja vesiin, ja mentäessä syvemmälle, minkälaista näyttöä valtiolla on siitä, että sillä on laillisten saantojen kautta siirtynyt omistusoikeus Ylä-Lapissa oleviin saamelaisten entisiin maihin. Näiden asioiden selvittely on osa ILO sopimuksen 14 artiklan mukaista menettelyä, jossa määritellään alkuperäisväestön pitkäaikainen suhde sen käyttämiin historiallisiin alueisiin. Vaikka laillista omistusoikeutta - päinvastoin kuin monet kuvittelevat - ei voi ILO-sopimuksen voimin kumota, tämän tyyppisiin kysymyksiin liittyy muitakin kuin puhtaasti oikeudellisia näkökohtia. Tästä huolimatta järjestelmän muuttaminen vaatii aina oikeustieteiden panostuksen. Asia korostuu jo monitahoisten perustuslakikytkentöjen vuoksi.

Keskeinen ongelmakenttä koskee myös koko ILOn sopimukseen liittyvää ohjaus- ja toimeenpanojärjestelmää. ILOn sopimuksen mahdollisen ratifioinnin yhteydessä tuloskulttuurimme ja sen mukainen tulosohjaus asettuu vaikean ja merkittävän mittaamis- ja vertailuongelman eteen. Mikä on tässä tapauksessa tulosta, millä se mitataan?

Suuri periaatteellinen kysymys on se, johtavatko mahdollisesti tehtävät päätökset ristiriitaan saamelaisten ja muun väestön välillä. Vähintään yhtä tärkeä kysymys on se, miten pitkälle on järkevää soveltaa muista maista lainattuja malleja sellaisenaan tai edes sovellettuina. Koko tätä kysymystä emme kuitenkaan voi pohtia, ellei meillä ole tietoja siitä. mihin muualla on päädytty, miksi näin on tehty ja mitkä kokemukset ovat. Kaipaan alkavalta tutkimukselta kokoavaa pohdintaa ja konkreettisia ehdotuksia ristiriitojen ratkaisemiseksi.

Tutkimusta koskevia päätelmiä

Lapin ja Helsingin yliopiston tutkimuksen tarkoituksena on vertailla ja analysoida eräiden ILOn sopimuksen ratifioineiden maiden käytäntöjä ja sovelluksia. Tällaisten toimenpiteiden arviointi ja vertailua on tärkeätä, koska siten saadaan sekä käsitys ratifiointiin liittyvistä käytännön ongelmista että mahdollisesti meilläkin sovellettavissa olevista ratkaisuista.

Kansainvälisesti vertaileva tutkimus ei kuitenkaan millään lailla korvaa olosuhdeanalyysin tekemistä saamelaisten ja muun väestön tämänhetkisestä tilanteesta saamelaisalueella ja saamelaisten osalta myös kotiseutualueen ulkopuolella. Liioin ei kansainvälinen vertailu poista Suomen saamelaisaluetta ja koko maata koskevaa seuraamusanalyysiä. Niin arvokasta tietoa ja näkemystä kuin kansainvälinen vertailu voikin antaa, Suomen saamelaisten tilannetta ja olosuhteita kartoittava oikeudellinen, sosiaalis-taloudellisen jne olosuhdeselvitys on paljon ratkaisevampi kuin kansainvälinen vertailu, koska vasta kotimaisen analyysin perusteella lainsäätäjällä on mahdollisuus valistuneesti informoituna arvioida onko ylipäätään tarvetta ryhtyä valmistelemaan ristiriitoja mahdollisesti vain lisäävän ILOn sopimuksen ratifiointi.

Seuraamusanalyysin tulee kattaa myös eräänlainen nollaskenaario, jossa sopimusta ei ratifioida ja saamelaisia koskettava lainsäädäntö säilyy suunnilleen nykyisellään, ja skenaario, jossa sopimusta ei ratifioida, mutta saamelaisten asemaa kehitetään muilla keinoilla.

Mielenkiintoinen kysymys on miten tutkijat muodostavat kantansa käsiteltävänä olevaan ongelmakenttään. On selvää että tutkijat eivät muodosta kantaansa tyhjästä pelkästään oman ajattelun perusteella, vaan he ovat myös sidottuja esimerkiksi tulkintaan (laista, perus ja ihmisoikeuksista) ja oikeuskirjallisuuteen. Saamelaisia koskeviin aikaisempiin komiteamietintöihin, hallitusten esitysten perusteluihin ja niitä koskeviin perustuslakivaliokunnan ja KHO:n kannanottoihin tulee kuitenkin suhtautua kriittisesti ja niitä tulee tarkastella nykyajasta käsin syntymäajankohtiensa tilannetta ja käsityksiä heijastavina dokumentteina. Noihin asiakirjoihin on leivottu sisälle runsaasti oman aikansa sumutusten tuloksia ja jo sivuutettuja kantoja.

Olisi omituista, jos tutkijoiden valikointi ei lainkaan vaikuttaisi tutkimuksen sisältöön. Pelkästään nyt työnsä aloittavien tutkijoiden tutkimuksen taloudellinen merkitys työn tilaajalle ja sen tukijana esiintyneelle saamelaiskäräjille voi vaikuttaa siihen, että tutkijat ennakoivat tilaajan odottamia kantoja ja pyrkivät esittämään tutkimustuloksensa siten, että heille esiintyisi kysyntää saamelaiskäräjien palkkaamana tai hyväksymänä tutkijana tulevaisuudessakin. Ainakin tähän viittaa eräiden näkyvien saamelaisten lobbaaminen tutkimuksen puolesta. Mitään sitovaa näyttöä tutkijoiden puolueettomuutta vaarantavista tieteen ulkopuolisista motiiveista ei ole esitettäväksi, mutta yleisen elämänkokemuksen nojalla olisi merkillistä, jos tällaisilla seikoilla ei olisi mitään vaikutusta.

Maineen rakentaminen tässä mielessä voi olla tutkijan ammatillisen elämänkaaren kannalta strateginen kysymys. Tämä asettaa erityisen suuret vaatimukset tutkimuksen tilaajille, ohjaajille, seuraajille, lopputulosten käyttäjille, ja luonnollisesti ennen kaikkea tutkijoille itselleen. Nyt käynnistyvällä tutkimuksella tutkija voi, kuten sanottua, vaikuttaa siihen miten häneen suhtaudutaan tulevaisuudessa saamelaiskäräjien piirissä. Sen lisäksi tutkija voi kuitenkin vaikuttaa myös siihen, minkälainen kuva hänen tutkijanintegriteetitistään syntyy laajemmin tiedeyhteisössä, valtionhallinnossa ja yleisön keskuudessa.

Saamelaiskäräjien lähellä - liiankin lähellä - olevien vanhenevien tutkijoiden joukossa on esimerkkejä siitä, miten nuorena tapahtunut liiallinen samaistuminen tutkimuskohteeseen voi viedä jopa elinikäiseen liittoon tämän kanssa, siis vaikkapa saamelaiskäräjien kanssa ja siinä ohessa uuden saamelaisen elämänkumppanin kanssa. Akateemiseen maailmaan verrattuna elämä voi näin saada uutta sisältöä ja väriä, jopa aivan konkreettisesti saamelaistyylisen puvun muodossa. Tällä on kuitenkin hintansa, sillä tuskin yksikään näin uskottavuutensa tutkijana menettänyt ole onnistunut sitä palauttamaan.

Kunnallishallintoa koskevia tutkimuksellisia näkökohtia

Saamelaiskäräjien vaatimukset ILOn sopimuksen ratifioimiseksi rajoittaa pohjoisten kuntien itsehallintoa. Tästä on julkisuudessa keskusteltu vain vähän. Kyse on kunnan kehittämisen ja maanrakentamisen kannalta tärkeästä valtuudesta, jonka rajat tulee olla etukäteen selvillä.

Jo nyt on nähtävissä, että saamelaiskäräjien ajama malli vaikuttaa kunnalliseen itsehallintoon oikeastaan kolmea eri kanavaa kautta. Se vaikuttaa suoraan kokonaisuuden ja osien kautta siihen, missä laajuudessa kunta voi kehittää elinkeinotoimintoja, mikä on tavallista merkittävämpi asia harvaanasutuissa ja Pohjois-Lapin kunnissa. Toisaalta kyse on myös siitä, millaisia välillisiä vaikutuksia esityksillä on. Kyse on kuitenkin kunnan kannalta olennaisesta eli sen saamista tuloista ja sen asukkaiden ja yritysten toimintamahdollisuuksista ja elinolosuhteista suhteessa säädettävään alkuperäiskansan suojaan. Edelleen esityksillä on vaikutuksia eri tavoin kunnan väestöryhmiin ja asukkaisiin. Tässä suhteessa esitysten täytäntöönpano muuttaisi radikaalisti aiempaa käytäntöä. Erityisen merkittävänä vaikutukset tulisivat näkymään maankäyttöön liittyvässä kaavoituksessa.

Erityisesti on tarpeen kiinnittää huomiota siihen, että selvitetään eri vaihtoehtojen pohjalta miten varmistetaan se, että kunta saa lasketuista tai laskennallisista menetyksistä kompensaation. On selvitettävä kompensaation todellinen perusta eikä vain sitä miten menetyksiä mahdollisesti arvioidaan tai tarkistetaan myöhemmin.

Lopuksi

Ylä-Lapin maaoikeuskysymystä ei voi ratkaista ratifioimalla ILO 169-sopimus siten, että ratifionnin perusteet ovat oikeudellisesti ja historiallisesti kestämättömiä, perustuslain perusoikeuksien ja tuomiovallan ja lainsäädäntövallan jaon vastaisia, näiden suojaamien perusarvojen vastaisia ja uusimman tutkimustiedon vastaisia.

Sellaiseen ei ole sijaa eikä se saa väestön ymmärtämystä. Saamelaiselinkeinoja harjoittavat alueella, paitsi saamelaiset, myös muut alueen asukkaat. Saamelaiset ja enemmistöväestö harjoittavat saamelaisten kotiseutualueella samanlaisia elinkeinoja samanlaisin menetelmin. Myös oikeudelliset lähtökohdat ovat samanlaiset, lukuun ottamatta niitä, jotka eivät voi näyttää asiakirjoin oikeuksiaan. Tästä huolimatta tämäkään väestönosa ei muodosta minkään asteen oikeudetonta tai sorrettua paariaa.

Suomen valtio on kylläkin nyt jo vanhentuneen tiedon varassa ja osin harhaan johdettuna tunnustanut yksipuolisesti perustuslaissa kielisaamelaisille aseman Suomen Lapin alkuperäiskansana. Tämä toimi ei ole edellyttänyt eikä siitä seuraa, että saamelaisväestöllä olisi mitään kollektiivisia oikeuksia saamelaisalueella. Sikäli kuin vanhempi tutkimus on viitannut - osin tarkoitushakuisesti - tähän suuntaan, uudempi tutkimus on luonut asiaan uutta valoa ja kumonnut niin käsityksen saamelaisten kollektiivisesta maanomistuksesta Suomessa kuin käsitykset Norjasta ja Ruotsista Suomeen vuoden 1852 jälkeen muuttaneiden saamelaisten asemasta Suomen Lapin alkuperäiskansana. Lisäksi tutkimus on kirkkaasti kumonnut saamelaiskäräjien valheelliset väitteet, joiden mukaan tilan itselleen perustaneet ja saamenkielensä menettäneet lappalaiset olisivat kautta linjan ainoastaan suomalaisperäisten uudisasukkaiden jälkeläisiä. Kysymyksessä on nimenomaan Suomen Lapin todellinen alkuperäiskansa. ILO-sopimuksella ei voida luoda väestön periytymiseen ja alueella jatkuvaan läsnäoloon liittyvien tosiasioiden vastaista tilaa, eikä sellaista voida ottaa sen ratifioinnin pohjaksi.

Suomen osalta ILO-sopimuksen soveltaminen saamelaiskäräjien ehdottamalla tavalla sulkisi ulkopuolelle sen väestön, lappalaiset, joka on asuttanut aluetta ikimuistoisista ajoista lähtien. Alueellaan virallisen saamelaisaseman omaavilla saamelaisilla on enemmistö vain Utsjoen kunnassa; Inarin, Enontekiön ja Sodankylän kunnissa suomalaisilla on selvä enemmistö. Saamelaisalueen kunnissa asuvassa väestössä on kuitenkin runsaasti henkilöitä, joiden Korkein hallinto-oikeus on todennut kuuluvaksi alueen alkuperäisväestöön eli saamelaiseksi käsitteen laajassa merkityksessä. Saamelais- ja suomalaisväestö on aikojen kuluessa myös sekoittunut niin paljon keskenään, ettei geneettisiä tai rodullisia eroja ole. Siten ei voida puhua mistään erillisestä saamelaisväestöstä, jolle voisi tai tulisi määritellä muuta väestöä paremmat oikeudet. Jos sellainen olisi määriteltävissä, ei ole perusteita sulkea toisia siihen selvästi kuuluvia henkilöitä mielivaltaisesti ulkopuolelle. Edelleen ei ole perusteita sille, mihin vedettäisiin raja, kun henkilön taustassa on vanhempia ja esivanhempia yhdestä tai useammasta saamelaisryhmästä, ja lisäksi suomalais- tai norjalaisperäisiä vanhempia tai esivanhempia. Tällöin joudutaan yksinkertaisesti suohon, jossa mielivalta pääsee rehottamaan. On aivan eri asia hyväksyä tai olla hyväksymättä henkilö vaikkapa sukuseuraan tai yhdistykseen, ja olla jaottelemassa väestössä etnisiin ryhmiin, joista toisille anettaan paremmat oikeudet kuin toisille.

Haluan vielä muistuttaa eräästä asiasta. Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa sovelletaan sanamuodoltaan suunnilleen samanlaista kieliperusteista saamelaismääritelmää; saamelainen on se, joka itse, tai jonka vanhemmista tai isovanhemmista ainakin toinen on puhunut ensimmäisenä kielenään saamea. Omakohtaista saamenkieltä ei siis edellytetä, ja vain vähemmistö virallisen saamelaisaseman saaneista puhuu tai edes ymmärtää saamea. Suomessa saamelaismääritelmään sisältyy lisäksi n.s. lappalaisperuste. Viimeksi mainittu yritettiin poistaa laista edellisen hallituksen esityksen myötä, mutta palautettiin siihen. Lappalaisperusteella turvataan edes jotenkuten niiden yksilöiden oikeudet, joiden saamelaisuus ei perustu heidän omaansa tai heidän vanhempiensa tai isovanhempiensa saamenkieleen - tai turvaisi, ellei Suomen saamelaiskäräjien vaalilautakunta ja saamelaiskäräjät olisi tulkinnut lakia niin supistaen, että vasta KHO:lle tehdyt valitukset ovat johtaneet vääryyden oikaisuun.

KHO:n päätöksistä huolimatta Suomen saamelaiskäräjät on jatkanut vastarintaansa pyrkien poistamaan lappalaisperusteen laista, mm. vetoamalla YK:hon. Myös vahva pyrkimys pohjoismaisen saamelaissopimuksen solmimiseen liittyy tähän, koska sen kautta on tarkoitus yhtenäistää Norjan, Ruotsin ja Suomen saamelaismääritelmä niin, että Suomen saamelaiskäräjille niin vastenmielinen lappalaisperuste poistuisi. Tässä yhteydessä on kuitenkin huomattava ja muistettava, että nimenomaan kieliperuste ainoana saamelaismääritelmän objektiivisena tunnusmerkkinä on kestämätön. Yksilön oma tai hänen vanhempansa tai esivanhempansa kieli voi luonnollisesti olla yksi tunnusmerkki, mutta esimerkiksi ILO-sopimus - joka kyllä muuten puhuu alkuperäiskansojen kielistä - ei lainkaan mainitse sitä alkuperäiskansaan kuulumisen kriteerinä.