Saamelaisten oikeuksista

Metsästysoikeus

Nykyinen metsästyslaki (1932) on syntynyt 20.10.1898 annetun metsästysasetuksen pohjalta. Tässä asetuksessa metsästysoikeus oli maanomistajalla (1 §) sekä kruununtilan asukkaalla, jotka rinnastettiin tilanomistajiin (2 §).

Asetuksen 7 §:ssä säädettiin, että jos tuomiolla tai muulla laillisella tavalla on jollakin paikalla metsästysoikeudesta toisin määrätty kuin tässä asetuksessa säädetään, jääköön se noudatettavaksi.

Ennen isojaon aloittamista Keisarillisen senaatti vahvisti maaliskuun 6. päivänä 1899 päivätyllä pöytäkirjalla, että: "Enontekiön tilojenomistajille jää voimaan, vielä paalutuksen jälkeenkin sama oikeus kuin sitäkin ennen, että käyttää hyväkseen porolaitumia sekä harjoittaa metsästystä ja kalastusta kruununmailla,..", joten vapaa metsästysoikeus nykyisessä lainsäädännössä on johonmukainen jatke muinaisista ajoista lähtien jatkuneeseen oikeuskehitykseen.

Valtiovalta on tunnustanut maanomistajien lisäksi metsästysoikeuden myös tilattomalle väestölle, minkä seurauksena on jokaisella vapaa metsästysoikeus valtion maalla. Kolmen pohjoisen kunnan osalta metsästysoikeuteen on ottanut kantaa myös perustuslakivaliokunta kansallispuistojen rauhoittamiseksi annettavien säädösten yhteydessä (PeVL 9/1982 vp / poronhoitolaki 3/1990) tunnustaen sen paikalliselle väestölle, erittelemättä ja asettamatta saamelaiseen väestöön kuuluvia henkilöitä erityisasemaan. Myöhemmissä valiokunnan lausunnoissa metsästysoikeuden on katsottu olevan sellainen vähintään nautintaperusteisiin oikeuksiin rinnastettava etuus joka nauttii perustuslain omaisuudensuojaa (poronhoitolaki PeVL 3/1990 vp, erämaalaki 6/1990, kalastuslaki 27/1997). Natura 2000 päätösten yhteydessä on erikseen todettu, että Natura 2000-ohjelma ei vaikuta paikallisten metsästys-, kalastus- tai poronhoito-oikeuksiin.

Tilanomistajien ja paikallisten oikeuksiin on ottanut kantaa myös oikeuslaitos sillä soidensuojelualueiden kiinteistöttämisen yhteydessä maaoikeus totesi, että perinteiset oikeudet säilyvät muuttumattomana myös niiden osalta ja tämän kannan myös korkein oikeus vahvisti (Pohjois-Suomen maaoikeus: päätös DN:o 20/1998) ja jonka Korkein oikeus pysytti voimassa.

Kalastusoikeus

Kalastusoikeus juontaa juurensa vanhasta eräkulttuurista kuten metsästysoikeuskin. Kalastusoikeus kuuluu kalastusoikeuden omistajalle (vesipiirirajankäynti), jotka ovat usein myös maanomistajia. Maanomistajien lisäksi perustuslakivaliokunta ja eduskunta on tunnustanut paikallisen väestön kalastusoikeuden valtion vesissä kolmen pohjoisimman kunnan alueella. Perustuslakivaliokunta on katsonut, että myös paikallisten kalastusoikeus on vähintäänkin nautintaperusteisiin oikeuksiin rinnastettava oikeus, joka nauttii perustuslain omaisuudensuojaa. Tässäkään yhteydessä perustuslakivaliokunta ei asettanut saamelaisväestöön kuuluvia henkilöitä erityisasemaan, mikä on luonnollista sillä suurin osa saamelaisista on maanomistajia (PeVL kalastuslaki 7/1978, poronhoitolaki 3/1990, kalastuslaki 27/1997).

Poronhoito-oikeus

Ensimmäisen poronhoitolain valmistelutyön yhteydessä tehtiin komiteamietintö jossa otettiin kantaa poronhoito-oikeuden syntyyn (KM 1929:8 s.50), josta suora lainaus:
"historiallinen katsaus Suomen varhaisemmasta osoittanee, että poronhoitomme perustajilla, lappalaisilla, oli ei ainoastaan ikivanhaan käytäntöön nojautuva, vaan myös aikaansa sitovimmalla tavalla, kuninkaan kirjallisilla vakuuksilla, vahvistettu oikeus kenenkään häiritsemättä käyttää kaikkea lapeissaan olevaa maata mm. poronhoitotarkoituksiin. Tätä lappalaisten etuoikeutta kyllä rikottiin ja kierrettiin, vieläpä esivallan määräyksilläkin osaksi syrjäytettiin, mutta sitä ei kuitenkaan milloinkaan nimenomaan kumottu. Päinvastoin saattaa sanoa, että siellä, missä lappalaiset itse ovat jaksaneet säilyä suomalaistumasta, heidän entinen maankäyttöoikeutensakin on säilynyt periaatteellisesti entisellään.

Mutta niillä entisten Lapinmaan alueilla, joilla lappalaiset vähitellen - pääasiassa suomalaisiin sulautuen - hävisivät, siellä poronhoitoon liittyvä maankäyttöoikeus ilman muuta siirtyi lappalaisilta poronhoitajilta heidän suomalaisille seuraajilleen..."
Teksti jatkuu sivu 51 alareuna:
"Lappalaisista erottuaan poronhoito sitten jatkui yksinomaan suomalaisten itsenäisesti harjoittamana, vieläpä suuresti tehostamanakin. Eräs seikka, joka kosketellun siirtymisen saattoi yhäkin luontevammaksi, oli se, että Lapinmaan uudisasukkaat, kuten kunink. asutusplakaatissa nimenomaan sanottiin, katsottiin useissa, ellei kaikissa, suhteissa sekä oikeuksiinsa että velvollisuuksiinsa nähden lappalaisten veroiseksi."

Perustuslakivaliokunta on käsitellyt poronhoitolain 244/1989 vp yhteydessä myös poronhoito-oikeutta (PeVL 3/1990). Perustuslakivaliokunta lausui asiasta seuraavaa:

"Nykyinen poronhoitolaki (444/48) on säädetty tavallisessa lainsäädäntöjärjestyksessä, tosin perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksetta. Tuon jälkeen perustuslakivaliokunta on eri yhteyksissä käsitellyt Inari, Enontekiön, ja Utsjoen kuntien luontaistaloudesta huomattavan osan elannostaan saavien, maata omistamattomien asukkaiden asemaa. Heistä valtaosa kuuluu saamelaisväestöön. Valiokunta on katsonut (PeVL n:o 7/1978 vp, n:o 5/1981 vp, n:o 11/1982 vp ja n:o 13/1989 vp.) heillä olevan sellaisia vähintäänkin nautintaperusteisiin oikeuksiin rinnastettava oikeus kalastukseen, joka sekä ammattikalastuksen että kotitarvekalastuksen luontoisena nauttii hallitusmuodossa turvattua omaisuuden suojaa. Lisäksi valiokunnan lausunnossa n:o 9/1982 vp, todettiin silloin tutkittavana olleen lakiehdotuksen olevan käsiteltävissä tavallisessa lainsäädäntöjärjestyksessä, koska kansallispuiston rauhoittamiseksi annettavat määräykset eivät lain mukaan estäisi paikallisia asukkaita harjoittamasta "kalastusta, metsästystä tai poronhoitoa". Valiokunta ei tuolloin nimenomaisesti katsonut, että poronhoidon harjoittamisoikeus nauttisi hallitusmuodossa turvattua omaisuudensuojaa."

Perustuslakivaliokunta otti kantaa myös vireillä olevaan saamelaisoikeuksien tutkimuksiin ja lausui:
"Kysymys saamelaisten oikeuksista, myös poronhoito-oikeudesta, etenkin sen valtiosääntöoikeudellisesta merkityksestä on edelleen epäselvä."

Soidensuojelualueet ja erämaalaki

Oikeuslaitos on ottanut kantaa soidensuojelusalueiden vaikutuksista paikallisten, sekä maanomistajien, että maata omistamattomien oikeusasemaan (Pohjois-Suomen maaoikeus päätös DN:o 20/1998). Tässä päätöksessä otettiin kantaa vanhoihin rasitteisiin ja oikeuksiin sekä erityisoikeuksiin ja etuuksiin kuten esimerkiksi kalastusnautintoihin, joiden todettiin olevan muuttumattomana voimassa suojelualueeseen kohdistuvana.

Perustuslakivaliokunta on omalta osaltaan todennut myös erämaa-alueiden osalta seuraavaa:
"Valiokunta on vielä kiinnittänyt huomiota 7 §:n mukaiseen hoito- ja käyttösuunnitelmaan. Perustelujen mukaan suunnitelmassa on tarkoitus selostaa toimet erämaa-alueen käytön edistämiseksi ja ohjaamiseksi sekä myös alueella sallittavat rakennustyöt. Suunnitelmassa ei olisi alueen käyttäjiä koskevia määräyksiä, vaan se koskisi pelkästään suunniteltuja viranomaistoimia. Tähän nähden valiokunta pitää kiistattomana, että suunnitelma ei - kuten välttämätöntä onkin - estä paikallista väestöä harjoittamasta metsästystä, kalastusta ja poronhoitoa eikä muutenkaan niihin rinnastettavaa perinteistä alueen käyttömuotoa." (PeVL 6/1990 vp)

Saamelaisten kulttuuri- itsehallintolaki

Perustuslakivaliokunta otti kantaa myös saamelaiskäräjälain synnyn yhteydessä eritysperusteisiin oikeuksiin ja elinkeino-oikeuksiin. Valiokunta lausui kannanotossaan seuraavaa:
" Valiokunta yhtyy esityksen perusteluissa mainittuun, että kulttuuri-käsite tulee ymmärtää perusoikeusuudistuksen (HE 309/1993 vp) tapaan. Saamelaisten kulttuurimuotoon kuuluvat siten saamelaisten perinteiset elinkeinot. Tähän liittyen on kuitenkin syytä todeta, että saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon turvaaminen saamelaiskäräjistä annettavalla lailla ei sellaisenaan muuta niitä nykyisiä lainsäädäntöjärjestelyjä, joiden mukaan määräytyy, ketkä saavat harjoittaa mainittuja elinkeinoja perinteisillä saamelaisalueilla. Mahdolliset muutokset näissä suhteissa voidaan toteuttaa vain muuttamalla voimassa olevia lakeja. Käsiteltävän olevan uudistuksen tarkoituksena ei ole aikaan saada muutoksia poronhoidon, metsästyksen ja kalastuksen alalla."

ILO-sopimus

Suomen eduskunta on käsitellyt vuonna 1989 pidetyn Kansainvälisen työkonferenssin hyväksymän itsenäisten maiden alkuperäis- ja heimokansoja koskevan yleissopimuksen (nro 169) ratifiointia (HE 306/1990 vp).

Hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa käsiteltiin yleissopimuksen suhdetta Suomen lainsäädäntöön ja käytäntöön. Tässä yhteydessä mm. todettiin, että:
- Saamelaisilla on muuhun väestöön nähden sama mahdollisuus saattaa oikeuksiensa loukkaukset tuomioistuinten käsiteltäväksi.
- Kielilaki turvaa saamelaisille tarvittaessa oikeuden käyttää valtion varoin kustannettavaa tulkki- ja käännösapua tuomioistuinkäsittelyssä ja esitutkinnassa.
- Suomessa on erityislainsäädännössä turvattu eräissä suhteissa paikalliselle väestölle muuta väestöä laajempia maankäyttöön liittyviä oikeuksia alueilla, joihin paikallisella väestöllä ei ole juridista omistusoikeutta. Tällaisia säännöksiä ovat luontaiselinkeinolain (610/84) 41 § ja kolttalain (611/84) 13 §. Niissä saamelaisille on turvattu muuta väestöä laajemmat oikeudet saamelaisalueen luonnonvarojen käyttöön.
- Yleisessä maatalouslainsäädännössä maataloudenharjoittajia koskevat etnisestä alkuperästä riippumatta samat oikeudet.
- Saamelaisväestön työ- ja virkasuhdetta sekä työsuojelua koskevat samat säännökset kuin muutakin väestöä.
- Saamelaisilla on muun väestön kanssa samanarvoiset mahdollisuudet saada opetusta. Saamelaislapset opetetaan lukemaan ja kirjoittamaan saamea ja suomea.
- Saamelaisille annetaan ammattikoulutusta ja ammatillista aikuiskoulutusta - muun muassa saamelaisalueen ammatillisessa kurssikeskuksessa - myös heidän perinteisille ammatti- ja elinkeinoaloilleen.
- Terveydenhuoltopalvelut ja sosiaaliturva koskevat saamelaisia yleensä muuhun väestöön nähden samassa laajuudessa.

Hallituksen esityksen pohdinta päättyy lausumaan:

"Yleissopimuksen voimaan saattaminen edellyttää muutoksia Suomen lainsäädäntöön lähinnä saamelaisten maahan kohdistuvien oikeuksien osalta. Siten sen voimaan saattaminen ei ole tässä vaiheessa mahdollista." (HE 306/1990 vp).

Muut kansainväliset sopimukset

Perustuslakivaliokunta on ottanut kantaa lähes kaikkiin kansainvälisiin sopimuksiin metsästys- kalastus- ja poronhoitolain valmistelujen yhteydessä.

- Rodunsyrjintää poistava kansainvälinen yleissopimus SopS 37/70 (PeVL 7/1978 vp/ kalastuslaki)
- ILO- sopimus no169, Yhdistyneiden Kansakuntien hyväksymän kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (SopS 8/76) vähemmistöjen asemaa määräävä 27 artikla, Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus ja sen lisäpöytäkirja sekä kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (SopS 37/70) 2 artiklan 2 kappale. (PeVL 3/1990 vp poronhoitolaki, 27/1997 vp kalastuslaki)

Lopuksi

Suomen eduskunta, perustuslakivaliokunta ja tuomioistuimet aina korkeinta oikeutta myöten ovat todenneet nykyisen lainsäädännön olevan sopusoinnussa niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla myös saamelaisten ja perinteisten lappalaiselinkeinojen harjoittamisen osalta. Nykyisetkään lait eivät rajoita estä saamelaisia harjoittamasta kulttuurimuotoonsa kuuluvia elinkeinoja.

Mikäli nykyisessä lainsäädännössä on ongelmia ja jotta asioista päästäisiin yhteisymmärrykseen, on tarvittavat selvitykset suoritettava viranomaistyönä, josta esimerkkinä Tenojoen korvauslaki ja siihen liittyvät tausta-aineistot. Nykyinen lainsäädäntö ei tunne vanhoja tuomiota eikä verotusoikeudellista kehitystä muutoin kuin Länsi-Lapista. Siksi viranomaisten olisi käynnistettävä kattava selvitystyö saamelaisalueen ja Pohjois-Kittilän osalta.

Jotta saamelaisille saataisiin aikaan oikeudenmukainen ja tasapuolinen hallintomalli, ratkaisun tulisi perustua oikeudellisiin näyttöihin. Yhtenä varteenotettavana mallina voisi olla uuden kiinteistörekisteriyksikön perustaminen, jossa eri valtionmaiden kiinteistöihin kirjattaisiin nautinta- eli rasiteoikeuksien haltijat. Rasiteoikeuksien haltijoita ovat vanhat kantatilat, jotka on perustettu lapinveromaalle sekä lapinkylien perilliset henkilöinä. Tilaoikeus selviää katselmuskirjoista ja lapinkyläoikeuksien perillisten selvittäminen on nykytietämyksen perusteella helposti suoritettavissa viranomaistyönä. Tämä tarkoittaa sitä, että vanhankantatilan omistaja omistaa rasiteluontoisen oikeuden sekä tilanomistajana, että lapinkylänoikeuden perillisenä. Tällaisesta menettelystä voitaisiin säätää lailla kuten säädettiin eräiden ranta-alueiden liittämisestä Utsjoen kunnassa sijaitseviin tiloihin (HE 5/1982 vp). Tässä yhteydessä ei kuitenkaan kajottaisi omistusoikeuteen, joka on vuoden 1886 metsälain 1 §:n mukaan erikseen ratkaistava tuomioistuimessa.

Aiheeseen liittyviä kirjoituksia

Tenojoen kalastuksesta
Saamelaisia koskevat säännökset perusteluineen
Saamelaisten asuinolosuhteiden kehitys

Takaisin