Tenojoen kalastuksesta

Jäämereen laskevien suurimmissa lohijoissa kuten Teno, kehittyi ensimmäisessä vaiheessa lohen jokikalastus, joka jo keskiajalla ja 1600-luvulla näyttää olleen varsin tehokasta. Esim. Tenolla oli käytössä useita suuria lohipatoja mm. Outakosken poikkipato ja lisäksi harjoitettiin nuotta-, kulle-, verkko ja uistinpyyntiä. Rinnan jokipyynnin kanssa harjoitettiin jo tuolloin Tenovuonossa ja Finnmarkkenin rannikolla varsin tehokasta rannikkokalastusta, jossa pääpaino oli kutulohien pyynnissä. Avomerikalastus Pohjois-Atlantin alueella alkoi kehittyä oikeastaan vasta toisen maailmansodan jälkeen. Suuri muutos lohenkalastuksessa tapahtui 1950-luvun lopusta lähtien, kun ensin avomeren ajosiimapyynti ja sittemmin ajoverkkopyynti kehittyi 1960-luvulla hallitsevaksi kalastusmuodoksi Jäämeren ja Pohjois-Atlantin alueella. Tällöin käyttöön tulivat keinokuituiset ajoverkot. Seurauksena olikin, että Tenon lohesta merkittävä osa kalastettiin merestä. Sittemmin on loheen kohdistuvaa avomerikalastusta voimakkaasti rajoitettu NASCO:n sopimuksella ja Norjan omilla päätöksillä, joten lohta pitäisi Tenoon nousta entistä enemmän.

Tenon lohisaalis on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana vaihdellut runsaasti. Par­haimmillaan se on ollut yli 250 tonnia ja huonoimmillaan vain 75 tonnia. 1990-luvulla Tenon lohisaaliit ovat olleet vuosittain 150 tonnin tasolla. Suomen puolelta saatu lohisaalis on ollut n. 40 %:n kokonaissaaliista. Suomalaisten jokisaalis Näätämöjoella on ollut vuosittain 2-3 tonnia ja kokonaissaaliskin vain hiukan päälle 10 tonniin. Molemmissa joissa kalastetaan lohta sekä vapakalastusvälinein että perinteisin pyydyksin. Jokivarsien saamelaiset kalastajat käyttävät molempia pyyntitapoja, mutta muualta tuleville kalastusmatkailijoille vain vapakalastus on mahdollista. Vapakalastuksen saalis näyttelee nykyisin merkittävää osaa Tenojoen lohisaaliista. Taloudelliselta merkitykseltään vapakalastuksen suhteellinen osuus koko lohen­kalastuksessa ja sen heijastusvaikutuksissa jokivarsien saamelaiselle väestölle on varsinaista saalisosuuttaan huomattavasti suurempi.

Tenojoen merkitys saamelaisille

Tenojoki muodostaa saamelaisväestön taloudellisen olemassaolon keskeisen edellytyksen. Ennen karjatalouden nousua keskeiseksi elinkeinomuodoksi rakentui paikalleen asettuneen saamelaisväestön eläminen lohenkalastuksen ja metsästyksen perustalle. Näin oli laita nimenomaan niiden saamelaisten kohdalla, jotka eri syistä eivät harjoittaneet porotaloutta pääelinkeinonaan.

Kalastuksen merkityksestä voitaneen todeta, että jo vuonna 1597 tiedetään Ruotsin kuninkaan lähettäneen Tenolle padontekijöitä ja kalastajia. Seuraavalta vuosisadalta on tietoja, että Utsjoen, Outakosken ja Aviovaaran tunturisaamelaiset, jopa inarilaiset käyttivät Tenoa säännöllisesti kausikalastuksessaan. Lukuisat oikeudenkäyntipöytäkirjat 1600-1800-luvuilta kertovat omalla tavallaan kalastusoikeuksien merkityksestä Tenojokivarren asukkaille ja heitä verottaneile eri valtakuntien viranomaisille. Jokilaaksossa asuvien karjanhoitojasaamelaisten kannalta kalastus muodostaa toisen keskeisen osan vuotuisesta nautinnasta. Kesäkauden työrytmi on hyvin pitkälti lohenkalastuksen sanelema.

Lohen nousu Tenoon

Teno luo jäänsä useinmiten toukokuun lopulla, joskus alkupäivinä. Joen vesi nousee jäänlähdön aikaan huomattavasti, ja jäänlähtö on varsin nopeaa. Samaan aikaan, kun viimeiset jäätelit lipuvat Jäämereen, alkaa lohen nousu. Jo jäiden aikaan, kun kalastus ylävirralla on vielä jäiden liikkeiden vuoksi vaikeaa, alkaa suuri merilohi nousunsa. Tenolainen on antanut jäämerenlohelle (salmo salar) omat nimensa lohen koon, sukupuolen ja nousemisajan mukaan.

Ensimmäisenä nousee suuri lohi, 15-20 -kiloinen "stuorra luossa"; tällaisen uroksen nimi on "kojama, koaddjim" ja naaraan "työvvi". Sitä seuraavat 7-8- kiloinen "johtto luossa" ja 4-5-kiloinen "luossa juolgi", lohijalka. Pienin kevätnousun aikaan saatava kala on 2-3-kiloinen "tiddi". Keväällä saattaa joesta tavata myös laihoja, joessa talvehtimassa olleita "vuorruja". Syksyllä kun kutukalojen aika on palata takaisin merelle, saattaa tavata myöhäisen nousun aloittaneita hedelmättömiä, suuria ja rasvaisia tzuönza"-lohia.

Nousunsa aikana lohi saattaa kulkea Tenon ja sen sivujokien makeita vesia 200-400 kilometriä. Noustessaan kala pyrkii olemaan koko ajan liikkessä, ajoittain se pysähtyy kuitenkin levähtämään koskien niskoille ja suvantopaikkoihin tai kievien suojanpuolelle. Seuraaavassa taulukossa esitetään Vuennon kokoamat Tenon lohen nousumatkat:

Tenojoki koko alue	210 km
Inarinjoki Ulvefosseniin saakka	112 km
Karasjoen suu - Suorbmofossen	118 km
Jiesjokisuu- Jiesjokkfossen	75 km
Maskejoki sivujokineen	50 km
Pulmankijoki	20 km
Lavsjoki	9 km
Ursjoki	50 km
Kevojoki	20 km
Baisjoki	20 km
Valjoki	30 km
Bavtajoki	60 km
Gorzzejoki	30 km
Skiettshamjoki	40 km
Vetsikkojoki	15 km
Levajoki	10 km
Astejoki	20 km
Ragesjoki	20 km
Viessakjoki	3 km
Goappilasjoki	3 km

Pyyntiä sääntelevät tekijät voidaan jakaa kolmeen eri ryhmään: ensinnäkin kalan luontainen kulkuaika, joka on riipuvainen paitsi kevättulvasta myös kesän aikana satunnaisista veden nousuista "jolloin kala liikkuu" ja syksyllä taas kutuajasta ja samanaikaisesta lohen laskeutumisesta mereen. Toisena voidaan todeta kalastusteknologia, joka suurelta osin määräytyy luonnonolosuhteiden ja pitkäaikasien historiallisen kehityksen tuloksena. Eräiltä osin erilaisten kalastusteknologioiden käyttöön vaikuttaa Suomen ja Norjan välinen kalastussopimus ja sen perusteella annettu kalastussääntö. Tenon kalastussopimus ja kalastusääntö muodostavat kolmannen pyyntiä säätelevän päätekijän, paitsi rajoittavat teknisten apuvälineiden, kalastusteknologian hyväksikäyttöä, myös sääntelevät pyyntiaikaa ja pyyntiin oikeutettujen määriä. Seuraavassa lisää tästä aiheesta.

Tenojoen lohenkalastuksen sääntely

Tenojoen kalastuksesta on vuodesta 1873 lähtien säännelty Norjan ja Suomen välisellä kalastussopimuksella ja siihen sisältyvällä kalastussäännöllä. Tämä sopimus koskee vai rajavesistöä. Tenojoen sivuvesistöjen osalta on asetuksella annettu kalastussääntö, jonka avulla toteutetaan Tenon kalastussopimuksen mukaisia periaatteita lohen nousun ja lisääntymisen turvaamiseksi myös rajavesistöön kuulumattomien vesialueiden osalta. Kalastussopimusta on useita kertoja muutettu ja viimeisin voimassa oleva sopimus on vuodelta 2017, sitä edellinen oli vuodelta 1989. Siltä osin kuin sopimuksessa ei muuta mainita, sovellettaan kummassakin maassa voimassa olevaa kalastuslainsäädäntöä, eli Suomen puolella noudatettiin vuoteen 1997 loppuun vuoden 1951 kalastuslakia, vuodesta 1998 lähtien vuonna 1997 tehdyllä kalastuslainmuutoksella (1212/1997) 1982 kalastuslakia, ja vuodesta 2015 eteenpäin uutta kalastuslakia.

Suomen ja Norjan kesken Tenojoen kalastuspiirin yhteisestä kalastussäännöstä tehdyn sopimuksen tarkoituksena on suojella ja ylläpitää Tenojoen vesistössä vaeltavien lohikalojen ja sisävesikalojen luonnonkantoja siten, että luonnon monimuotoisuus ja tuotanto säilytetään. Tenojoen vesistön lohikannat on tarkoitus turvata asianmukaisin kalastuksen säätelytoimenpitein. Sopimuksen mukaisesti molemmissa maissa annetuissa kalastussäännöissä on määrätty kalastukssesta varsin kattavasti ja joissakin artikloissa on myös Lapin ELY-keskukselle ja Finnmarkin fylkesmannille annettu tehtäväksi yhdessä päättää miten jokin asia yksityiskohtaisesti hoidetaan.

Sopimuksenteon kannalta ongelma on maiden erilainen sisäinen laisäädäntö. Norjassa kalastusoikeus Tenolla kuuluu valtiolle kun Suomessa kalastuoikeus kuuluu vesisalueen omistajalle. Vesialueen omistajien joukossa on lukuisia yksityishenkilöitä. Kun vesialueiden rajat Suomessa on vasta viime vuosien aikana käydyissä rajankäyntitoimituksissa saatu selville ja niitä tämän vuoksi ei ole ollut tiedossa sopimuksista alun perin neuvoteltaessa, rakentuu Tenon kalastusäännön juridiikka pitkälti Norja lainsäädännön varaan. Vuoden 1989 sopimusta neuvoteltaessa Suomen puolelta uskottiin ilmeisesti valtion olevan huomattavasti suurempi vesialueen omistaja kuin sittemmin päättyneissä rajankäyntitoimituksissa osottautui.

Voimassa olevan kalastuslain mukaan kalastusoikeus kuuluu kiinteistön omistajalle kiinteistökohtaisena oikeutena asuinpaikasta riippumatta. Suomen ja Norja kesken on puolestaan sovittu, että ne kalastukseen oikeutetut, jotka asuvat vakinaisesti Tenojoen vesistön jokilaaksoissa, saavat käyttää säännössä mainituin rajoituksin lohen, mukaan lukien myös Tyynenmeren lohi, pyyntiin seuraavia pyydyksiä: potku- ja mertapatoa, seisovaa verkkoa, kulkutusverkkoa, sekä vapaa ja viehettä. Kaikkien muiden kalalajien pyyntiin he saavat käyttää: seisovaa verkkoa, vapaa ja viehettä, katiskaa, madekoukkua, sekä nuottaa Inarinjoen järvilaajentumissa Matinkönkään yläpuolella.

Ne henkilöt , jotka eivät asu Tenojoen vesistön jokilaaksoissa, saavat kalastaa veneestä vain vavalla ja vieheella sekä rannalta säännössä määritellyillä paikoilla. Näiden määriteltyjen alueiden ulkopuolella saavat nämä kyseiset henkilöt kuitenkin kalastaa rannalta käyttämällä perhoa ilman heittopainoa.

Tenojoen kalastuksessa on erityispiirteitä, jotka johtuvat joen rajavesistöasemasta. Esimerkkinä tästä mainittakoon vapa- ja viehekalastuksen järjestäminen. Vavalla ja vieheellä saa kalastaa joella omistussuhteista riippumatta sillä vyöhykkeellä, jolle on lunastanut siihen luvan. Veneestä tapahtuva uisteleminen on saman kalastusluvan nojalla sallittu kummankin valtakunnan vesialueella.

Kalastussääntö löytyy täältä, kts. myös Suomen ja Norjan välinen sopimus.

Tenojoen kalastustavoista

Padot

Yleistä

Padolla pyytäminen tapahtuu keväällä, kun lohi nousee jokeen. Padot sijoitetaan jokeen siten, että lohi vastavirtaan uidessaan kohtaa virran poikki asetetun esteen ja yrittäessään kiertää estettä joutuu verkkoon tai mertaan, riippuen padosta.

Padolla pyytäminen aloitettiin Tenolla varhain, sillä jo vuonna 1596 Kaarle IX lähetti Tenolle padontekijöitä ja kalastajia.

Patojen yleisrakenteesta voidaan sanoa, että kaikissa padoissa on aina aita, joka on kohtisuoraan virtaa vastaan. Aidan tarkoituksena on estää kalojen kulku ja ohjata ne pyyntivälineeseen. Padot voidaan jaotella kahdella tavalla:

1) pyyntivälineidensä mukaan potkupatoihin ja mertapatoihin sekä
2) pituutensa mukaan poikkipatoihin ja ei syväväylään asti ulottuviin patoihin.

Potkupato on aina ollut yleisin pato Tenolla. Potkupadossa aita tehdään yleensä vaajojen varaan asetetuista verkoista. Teräsvaajojen sijasta jotkut kalastajat käyttävät edelleen puisia pukkeja, joita käytettiin ennen vaajojen keksimistä. Verkkojen tilalla on käytetty koivurisuja, jotka asetettiin pukkien välisien koivun runkojen varaan.

Potkupadossa pyytävä osa on aidan päähän mutkalle eli "potkulle" aseteltu verkko, joka saa liikkua vapaana virrassa. Virrassa vapaasti alaspäin kulkeva verkko tarttuu kalaan paremmin kuin paikoillaan oleva.

Potkupato toimii näin: Lohi ui vastavirtaan kohdatessaan esteen. Se lähtee kiertämään estettä yleensä vir­ran puolelta ja ui aidan suuntaisesti kunnes joutuu potkuun. Potku on asetettu syvänteen kohdalle, sillä lohi ei osaa nousta syvänteestä pois ja joutuu varmasti verkkoon.

Mertapatoa käytetään voimakkaassa koskessa. Koskessa lohet hakevat luonnostaan kulkuväyläkseen uoman syvimmän kohdan, koska virta ei ole siinä niin voimakas. Tästä syystä merta asetetaan uoman syvimpään kohtaan. Merran molemmille puolille asetetaan aita johtamaan lohia. Aita on rakenteeltaan samanlainen kuin potkupadossakin. Lohimerta on rakenteeltaan ja toimintatavaltaan samanlainen kuin rapumerta, mutta suurempi.

Mertapadon käyttö on koskien raivauksen vuoksi vähentynyt. Nykyisin mertapatoa pidetään vain muutamassa Tenojoen sivujoessa.

Poikkipadolla tarkoitetaan patoa, joka ulottuu joen rannalta toiselle. Kuuluisin Tenojoessa ollut poikkipato on sijainnut Outakoskessa ja silla kalastivat suomalaiset ja norjalaiset yhdessä 1800-luvulla. Tällaiset padot kiellettiin jo ensimmäisessä Tenojoen kalastus-säännössä vuonna 1873. Poikkipatoja oli sekä merta- että potkupatoja, riippuen padon pyytävästä osasta.

Potkupato

Potkupato on todennäköisesti tullut Tenolle joko uudisasukkaiden tuomana tai jopa pirkkalaisten aikana. Potkupatoa on siis käytetty varhaiselta keskiajalta lähtien.

Potkun käyttö pyyntivälineenä on säilynyt alkuperäisenä Lapissa ja Tenolla ilmeisesti siksi, että potkupato voidaan vähällä vaivalla muuttaa uusia vesiolosuhteita vastaavaksi. Täten se on Tenolle sopivin pyyntimuoto.

Potkupato on varsinainen Tenon pato. Sen runko muodostuu yleensä kolmijalan muotoisista patopukeista. Lähelle pukin yläpäätä rakennetaan lava kivipainoja varten. Pukit pystytetään virtaan rannasta lähtien, ensin rannan puolimaisin pukki, sitten seuraava jne. Pukkien välit risutetaan, mikä on tavallisin tukkimismuoto.

Joskus on myös käytetty koivuriukukehyksiä, joihin on pingotettu verkot. Niitä on ollut helppo käsitellä, mistä on ollut etua varsinkin veden korkeuden vaihdellessa, jolloin patoja on jouduttu usein muuttamaan. Padon tukkeina on käytetty myös liisteitä .

Pukit voidaan korvata vaajoilla, siellä missä pohjan laatu on hyvä. Nykyisin tosin vaajojen tilalla käytetään betonirautoja (teräsvaajoja), jotka on helpompi lyödä pohjaan ja jotka kestävät kauemmin. Padon virran­puoleiseen päähän nivotaan pyyntiverkko pesineen. Pesä tehdään neulomalla patoverkkoa yli- ja alapaulasta kaksinkerroin noin 1 - 1 1/2 sylen (n. 1,8-2,7 m) verran.

Potkupato pystytetään virtaan. Pohjan pitää viettää juuri potkun kohdalla syvälle päin ja alaspäin. Tästä syystä potkupato on arka pohjan muutoksille.

Potkupadolla pyytämistä on Tenojoen kalastussäännöissä rajoitettu monin tavoin. Esimerkiksi: Nykyisin kalastukseen oikeutettu paikkakuntalainen saa pitää vain kahta patoa pyynnissä samanaikaisesti koko joen alueella. Patojen rakenne, mm. potkujen lukumäärät ja verkkojen pituus on tarkoin määrätty. Padolla saa pyytää vain kolmena päivänä viikossa.

Mertapato

Mertapatoa (eli rysäpatoa) käytettiin Utsjoella 1850-luvulla, mutta suomalaiset siirtolaiset ovat ilmeisesti tuoneet mertapadon Lappiin jo 1700-luvun alussa. Merrat kudottiin vahvasta hamppulangasta 1960-luvulle asti, jolloin nailonlanka syrjäytti hampun. Tenon merrat ovat suurista saaliskaloistaan huolimatta pienehköjä 4-5 -renkaisia ja 1-nieluisia. Nieluaukkojen halkaisija on ollut n. 25 cm.

Ennen vuotta 1949 on Ylakönkäällä ollut ns. Ailin pato, joka oli nimenomaan mertapato ja joka aikaisemmin on ollut poikkipato. Padon pito lopetettiin kun vuonna 1949 kun koski raivattiin ja samalla padon ränni tuhoutui. Kesäaikaan Ailin padossa on ollut kaksi mertaa kun taas keväällä korkean veden aikaan ns. rantapadossa vain yk­si. Ailin padon saaliit ovat vaihdelleet 20-100 tynnyriä lohta vuodessa.

Mertapatoa käytetään kovassa koskessa, niin että merta on uoman syvimmässä kohdassa.

Mertapatoja käytetään nykyään vain sivujoissa. Vetsikko- ja Inarijoissa on edelleen mertapaikkoja . Mertapadossa saa pitää enintään kolmea mertaa samanaikaisesti. Muuten mertapatoja koskevat samat rajoitukset kuin potkupatojakin.

Poikkipato

Tunnetuin Tenojoen poikkipato on ollut Outakoskessa. Jo v. 1773 keskusteltiin Norjan ja Suomen yhteiskalastuksesta, jolloin otettiin esille Outakosken poikkipadon rakentaminen, mutta suomalaiset halusivat kalastaa yksin omilla padoillaan. Vuonna 1808 taas sovittiin, että jos poikkipatoa ei käytetä, saadaan pyytää yksityisillä padoilla. Täten poikkipadon synty voidaan ajoittaa vuosien 1773 ja 1808 väliin. Rajaneuvottelupöytäkirjoista v. 1832 löytyy sellainen maininta Outakosken poikkipadosta, että voidaan olettaa sen rakennetun ensimmäisen kerran vuonna 1792.

Wahlenberg kertoo vuonna 1804, että Outakoskella on outakoskelaisten ja karasjokilaisten yhteinen poikkipato, ja ettei Outakosken alapuolella saa rakentaa patoa poikki joen. Outakosken poikkipato on ollut rakenteeltaan varsin harva koska sen yläpuolellakin on saatu lohta. Harva rakenne viittaa potkupatoon samoin kuin se seikka, että patopaikkaa on jouduttu muuttamaan. Potkupato on arka pohjan muutoksille. Padon rakenne on ollut pääasiassa puuta. Se on rakennettu paalujen varaan ja risutettu. Poikkipadon tuotto todennäköisesti on ollut sama kuin Ylakönkään mertapadossa sitä ennen, mikä oli 30 -100 tynnyriä lohta kesässä lohivuodesta riippuen . Padon edestä on myös nuotattu kalaa sen pyöriessä siinä runsaasti.

Tunnetuin sivujoessa sijainnut poikkipato on ollut Utsjoen Mantokoskessa ollut papin pato, joka kylläkin sulki vain toisen kahdesta Mantokoskessa olevan saaren kiertävästä uomasta.

Papin pato on alunperin ollut kahden padon muodostama pyydys, jossa kala nostettiin kulleverkolla (ajoverkko) patojen välistä. Patojen väli oli ollut vähän yli 200 metriä. Padon oli ottanut käyttöön 1700-luvun alussa silloisen koulutilan haltija Anders Helander. Kun lohisaalis väheni Utsjoen suun mataloitumisen vuoksi, muutettiin pato mertapadoksi. Mertapato on ollut pyynnissä jo vuonna 1820. Padon saaliit ovat olleet 30-60 tynnyriä lohta vuodessa.

Poikkipadon pitäminen Tenossa kiellettiin vuonna 1873. Sivujoissa kiellettiin vuonna 1920 pitämästä poikkipatoa päähaaroissa ja sellaisissa sivuhaaroissa, jotka eivät kesällä kuivu.

Seisova verkko eli kosteverkko

Seisova verkko on kosteeseen eli virtaamattomaan paik­kaan asetettu verkko. Se on toisesta päästään kiinni­tetty esimerkiksi vaajaan ja toinen pää on vapaana. Verkossa on painot ja kohot ja se on painotettu niin, että se pysyy suorana. Verkon alareuna ei kuitenkaan saa laahata pohjassa.

Verkon on oltava kosteessa, sillä virta venyttää verkon silmät kiinni. Suurin osa kosteverkoista sijaitsee niemen ulokkeiden rantasyvänteissä. Tenolla on käytetty myös keinotekoisia virransuojuksia. Parhaat kosteet, joihin virta ei lainkaan tunnu, ovat suurten kivien suojassa. Sellaiseen paikkaan isketään pohjaan vaaja ja siihen kiinnitetään lohiverkko, jonka alapää liikkuu vapaasti kosteen alapuolella virrassa. Verkko on rakenteeltaan mahdollisimman perään antava ja helposti kietoutuva. Sellaiseksi verkko saadaan painot­tamalla se niin keveästi, että se häälyy virrassa kuin rento vesikasvi. Kun luonnollisia kosteita ei ole ko­vinkaan paljon, voidaan niitä tehdä keinotekoisesti. Tällöin virtaan pystytetään kolmijalka.

Alakönkään alla on useita verkkopaikkoja. Myös Ylätenolla näitä apajapaikkoja on runsaastikin.

Nykyisen kalastussäännön mukaan verkkoja voidaan käyttää korvaamaan toista tai molempia patoja eli kaksi verkkoa on enimmäismäärä, mikä voi olla pyynnissä yhtaikaa. Seisovan verkon pituus saa olla 30 m eikä sen yhteydessä saa käyttää keinotekoista virran suojusta. Seisovaa verkkoa ei myöskään saa pitää mutkalla.

Vedettävät pyydykset

Yleistä

Nuottaus on nykyisen Tenojoen kalastussäännön mukaan sallittu vain Kietsimäjoella, Inarijoella ja Tenojoen yläjuoksulla Levajoen suulle saakka. Näin ollen siellä, missä ovat suurimmat kalastuskunnat, ei saa nuotata. Tästä syystä nuottausta harjoitetaan nykyisin varsin vähän.

Kulkutus oli alunperin syyskesän pyyntimuoto, Jolla pyydettiin kutevia kaloja. Kulkutusverkon oikaisi ve­teen ja sitä kuljetti eteenpäin joen virtaus. Verkon toinen pää oli kiinni veneessä Ja toisessa päässä oli T-muotoinen laudasta rakennettu verkon kuljettaja, coska. Coska sai vetovoimansa virran paineesta. Kulkutusverkon etu oli sen äänettömyys; se ei pelottanut kutevia, arkoja lohia.

Näin kulkutettaessa tarvittiin vain kaksi miestä: toinen soutamaan ja toinen hoitamaan verkkoa Ja vetämään verkkoon tarttuneet lohet veneeseen. Jos pohja oli karikkoinen, tarvittiin kulkutuksessa enemmän miehiä ja veneitä. Tällöin verkko laskettiin poikittain virtaan kahden veneen väliin, jotka ohjasivat verkon kulkua. Verkon keskivaiheilla oli 1-2 venettä, joiden tehtä­vänä oli irrottaa verkkoon tarttuneet lohet sekä irrottaa verkko pohjasta.

Kun kulkuttamisaikaa rajoitettiin niin, ettei syksyllä saanut enää kulkuttaa, alkoivat ihmiset harjoittaa kul­kutusta keväällä. Kevätkulkutus tapahtuu coskan avulla edellä kuvatulla tavalla. Syyskulkutus kiellettiin jo 1800-luvun puolivälissä saamelaisten kotakäräjillä. Tenojoen kalastussäännössä syyskulkutus kiellettiin vuonna 1938.

Vapa- ja viehekalastuksen ovat ilmeisesti tuoneet Te­nolle 1870-luvulla englantilaiset kalastajat. Tosin osa paikallisista uskoo tenolaisten osanneen "onkia" jo ennen kuin yksikään turisti eksyi Tenolle.

Vavalla ja vieheellä kalastaminen on vakiintunut Tenolla lohensouduksi, jolloin veneestä uitetaan viehettä hitaasti alaviistoon soutajan soutaessa vastavirtaan.

Vapa- ja viehekalastusta on rajoitettu ja säädelty monin eri tavoin Tenojoen kalastussäännöillä sekä Lapin lääninhallituksen ja Finnmarkin fylkesmannin antamilla päätöksillä.

Nuottaus

Nuottauksen Suomen lappalaiset ovat tunteneet jo useita vuosisatoja. Ensimmäinen maininta nuottauksesta on vuodelta 1639 ja toinen vuodelta 1736. Utsjoella nuotta ei ole ollut niin korkea kuin muualla Lapissa Tenojoen mataluuden vuoksi.

Tenojoella nuottaukseen tarvitaan 2 venettä ja 4-5 henkilöä. Nuottaa vedetään myötävirtaan, vähemmässä määrin myös poikittain rantaan, 3-4 apajaa kerrallaan. Ennen meneteltiin niinkin, että myös norjalaisia oli mukana, jolloin pitkä nuotta taukoineen ulottui lähes yli joen. Sitten nuotan pää vedettiin siihen rantaan, missä toinen pää oli. Vetsikon seuduilla lohinuotta kootaan useasta kulkutusverkosta; se on täällä poveton.

Ennen vanhaan nuotta on ollut 50-100 syltä (n. 90-180 m) pitkä. Siinä oli povi eli perä, reidet eli siivet ja siulat sekä vetoköydet eli tauot. Poven pituus oli noin 3 kyynärää (n. 1.8 m) ja sen silmä 1/2-1 tuumaa (n. 1-2.5 cm). Siulapäihin verkot harvenivat ja madaltuivat niin, että siulaverkon silmä saattoi olla jopa 2 tuumaa (n. 5 cm). Yläpaulassa olivat laudukset ja alapaulassa kivekset kyynärän välein. Siulaverkon yläpaulat päättyivät raksiin, johon kiinnitettiin tauot. Niiden pituus saattoi olla 50-70 syltä(n.90-125 m).

Nykyisin nuottausta harjoitetaan hyvin vähän. Suomen puolella on vain muutama nuottakunta eikä nuottauksen elpymistä ole havaittavissa. Osasyy kalastustavan harvinaistumiselle on ehkä siinä, että sitä nykyisin saadaan harjoittaa vain kalastuspiirin yläosissa. Siellä lohensaamisen todennäköisyys on huonompi, koska lohisaaliista yhä suurempi osa on saatu jokisuun alueelta ja merestä..

Vuonna 1938 määrättiin, että nuottausta sai harjoittaa vain siihen saakka käytetyissä apajapaikoissa. Vuonna 1953 kiellettiin nuottaus Levajoen suun alapuolella.

Kulkutus

Tenolla on jo 1500-luvulla ollut yleisesti käytössä poveton ajoverkko, kulkutusverkko. Kulkutus on ollut ikivanhan vuotuisen lohenkalastusaikataulun mu­kainen syyskesan pyydys.

Kulkutusverkon eli kulkuuden oikaisi veteen Ja sitä kuljetti eteenpäin Joen virtaus. Kulkuus kulki ikäänkuin omin voimin coskan vetämanä, Joka sai vetovoimansa virran paineesta. Coska on laudasta rakennettu, T-muotoinen verkon kuljettaja. Kulkuuden etu oli sen äänettömyys: hiljainen ja äänetön coska ei pelottanut syyskesällä kareihin rauhoittumassa olevaa lohta, joka saattoi ääntä kuullessaan puikahtaa ajoverkon edestä myös myötavirtaan pakoon. Kulkuuden oietessa toinen miehistä souteli virran mukana pitkin rantaa. Verkkoa hoitava mies tunsi riskamoiden tärähtelystä, milloin lohi oli sotkeutunut verkon silmään, jolloin hän alkoi ripeästi vetää kulkuutta veneeseen. Kun lohi oli nujerrettu veneen "teljulle", voitiin pyyntiä jatkaa. Itkosen mukaan kulkuus vedettiin veneeseen vain jos lohi tarttui siihen suvannossa; koskessa ei sen takia pysähdytty.

Utsjokilaisten mukaan syyskulkutus on tapahtunut kahdella eri tavalla kulkutuspaikasta ja ihmisten määrästä riippuen. Tasaisella paikalla syyskulkutus suoritettiin kuten edellä kuvattu kevätkulkutus. Jos joen pohja oli louhikkoinen, tarvittiin enemmän miehiä ja veneitä, jotta verkko voitiin tarvittaessa irrottaa pohjasta. Silloin syyskulkutus tapahtui näin: Suorana virrassa olevaa verkkoa tuotiin myötävirtaan verkko- eli siulaveneiden ohjaamana. Verkon keskivaiheilla olevien keskiveneiden tehtävänä oli irrottaa verkkoon tarttuneet lohet sekä irrottaa verkko pohjasta. Keskiveneiden lukumäärä riippui verkon pituudesta; tavallinen lukumäärä oli 1-2 .

Syyskulkutusta harjoitettiin kiellon jälkeen vielä 1950-uvullakin. Tällöin coskan päällä voitiin pitää risuja, jotta sivulliset eivät kiinnittäisi huomiota kulkuttajiin.

Kulkutus on ainoa verkkokalastusmuoto keväällä, jolloin vesi on korkealla eikä patoja voida vielä rakentaa . Kulkutuslohi on yleensd suurikokoista. Kulkuttaminen pyyntimuotona on aktiivinen ja taitoa vaativa kalastustapa .

Hyviä kulkutuspaikkoja löytyy pitkinTenoa. Koskien alustat, suvannot ja määrätyt kuopat ovat sopivia, kunhan pohjan laatu vain soveltuu verkon vetämiseen. Pau­laharjun mukaan Piltamo, Alaköngas ja Sirman seutu ovat olleet hyviä kulkutuspaikkoja ja ovat vieläkin.

Syyskulkutus ja tuulastus kiellettiin 1800-luvun puolivälissä yhteisellä sopimuksella kotakäräijillä "niinkuin vahingollisena lohen sikiämiselle". Kalastus­säännössä syyskulkutus kiellettiin v.1938. Kevätkulkutuksen alkamisaika on myös säännössä määrätty.

Vapa- ja viehekalastus

Ilmeisesti englantilaiset ovat tuoneet vavan ja vieheen kaytön Tenolle jo 1870-luvulla. Osa paikallisista uskoo tenolaisten osanneen kuitenkin "onkia" ennenkuin yksikään turisti eksyi Tenolle. Tätä uskomusta myös tukee Abo Tidningissd (s.105) v.1772 ollut kirjoitus: "Utsjoella kalastetaan "2-pohjaisten" järvien yhdysreiän kohdalla verkoilla, koukuilla ja ongillakin".

Uistaminen on ilmeisesti tunnettu varsin kauan, sillä "uistin" on vanha lainasana suomesta. Uistimen nimen ja jopa kivikautisten koukkulöydösten perusteella voidaan päätellä, että yksinkertainen uistinkoukku on hyvin vanha ison kalan pyydys. Varsinaista uistinta on todennäköisesti kuitenkin käytetty vain parin viimeisen sukupolven aikana.

"Old gentleman's fishing" eli perhon tai uistimen soutu: Soutajat tulevat joelle yleensä vasta klo 19 jäleen ja soutavat klo 22-23 asti. Uudelleen he aloitta­vat vasta puolenyön jä1keen ja soutavat aamuun asti. Viimeksi mainitun ajanjakson aikana lohen ottihalukkuus on voimakkain ja niinpä useat kalastajat tyytyvät soutamaan vain toista jaksoa. Viehettä vedetään noin 15-20 metriä veneestä. Yleensä soutajat pitävät 2-4 vapaa veneestä ulkona. Suvannoissa koskien alustat ja kuopat ovat lohelle mieluisia. On soudettava, ainakin yöllä, hyvinkin läheltä rantoja koukaten. Silloin kala liikkuu aivan lähellä rantaa, kun taas päivällä se mielellään asustaa keskivirran kuopissa siirtyen niissä valon vaihtuessa eri puolille kuoppaa. Jos kala on ottanut perhon, on vetäistävä voimakkaasti kalan kiinnittämiseksi kunnolla ja vasta sen jälkeen on aloitettava muiden vieheiden sisään kelaaminen.

Vapakalastus on vakiintunut Tenojoen pääuomassa lohensouduksi, jolloin veneestä uitetaan viehettä hitaasti alaviistoon valtakunnanrajan molemmin puolin.

Vapa- ja viehekalastusta on rajoitettu ja säädelty monin eri tavoin säännöillä ja Lapin Teekeskuksen ja Finnmarkin fylkesmannin antamilla päätöksillä.

Aiemmin käytetyt mutta kielletyt pyydykset

Goldem-pyynti

Goldem-pyynti eli patonuottaus otettiin käyttöön samoihin aikoihin kulkutusverkon kanssa, 1500-luvun alussa. Pyynnissä käytettiin oletettavasti puusta rakennettuja patoja kun pyyntimuoto oli vielä sallittu. Verkon käyttöönotto johtuisikin juuri kyseisen kalastustavan kiellosta; oli helpompi salaa rakentaa ja purkaa vaikka vain yhtäkin pyyntiä varten verkoista rakennettu goldem kuin puusta rakennetut padot. Goldem-pyyntiä harjoitettiin keväällä ja alkukesällä lohen noustessa joen yläjuoksulle.

Kun goldem-pyynti oli sallittua, se tapahtui näin: Joen poikki rakennettiin puisista pukeista ja risuista kestävä pato. Tämän jälkeen rakennettiin muutaman sadan metrin päähän alavirtaan vinosti virtaa vasten alapato, johon jätettiin pyynnin aluksi aukko. Patojen välimatka saattoi olla jopa kilometrejä. Pyytäjät odottivat jopa muutamia vuorokausia, jotta patojen väliin kerääntyi riittävästi kalaa. Sitten alapadon aukko suljettiin ja yläpadolta lähdettiin kuljettamaan nk kulleverkkoa alavirtaan. Tämä aloitettiin tavallisesti yöllä. Tällöin lohet uivat verkkoa pakoon alavirtaan ja jäivat lopulta alapadon ja verkon väliin. Verkko kaarrettiin alapadon terävään kulmaan ja ansaan jääneet lohet otettiin pikkuverkolla ylös.

Kulleverkkoa vedettiin molemmilta rannoilta kasin ala­virtaan, toisinaan kuljettamisen suorittivat ranta- eli siulaveneet ja keski- eli puuttoveneistä valvottiin, ettei verkko tarttunut pohjaan kiinni. Kun kul­leverkko tuotiin ylhäälta, sen toinen puoli vietiin aitaverkkoa vasten ja toinen kierrettiin pussiksi. Sen jälkeen tuotiin aitaverkko tämän verkon vahvikkeeksi ja vielä saatettiin vetää kolmaskin verkko aidaksi saaliin ympäri, ennen kuin alettiin pikkunuotalla kahmia kalaa ylös. Kulleverkon alapaulaan oli kiinnitetty kivien ympäri sidottuja vitsaksia. Ne säikyttivät lohet liikkeelle. Kulteen vetoaikana piti sekä kulteella että alaverkolla voimakkaasti tarpoa, etteivät kalat olisi hyppineet padon tai kulteen yli.

Alapadon (oazis) vinoa asentoa aukkoineen ei enää gol­dem-kauden loppuaikoina 1940-luvulla käytetty. Pato­nuottaus pyrittiin ilmitulon ym. seikkojen vuoksi vie­mään mahdollisimman nopeasti läpi. Taten goldem kesti vain tunteja, kun se aikaisemmin, olleessaan sallittu pyyntitapa, oli kestänyt useita vuorokausia.

Goldem ei ole ollut mikaan pieni yritys. Jo kulleverkon vetäjiä saattoi olla 7-9 venettä eli noin 18 miestä. Tuotto oli mybs sen mukainen: 1820-luvulla kerrotaan mm. Outakoskella saadun kerralla 800 lohenkin saalis.

Outakosken poikkipadon yläpuolisessa suvannossa, Ales­savussa, on luultavasti vedetty goldemia niin, että poikkipato olisi ollut alapato. Varsinainen goldem­paikka on kuitenkin ollut Suoppasuvanto, jossa on hie­noa hiekkapohjaa 3 km:n pituudelta. Pyyn­tiä on harjoitettu myös Inarijoella ja Utsjoella.

Goldem-pyynti kiellettiin ensimmäisessä kalastussään­nössä v. 1873, mutta sitä on harjoitettu salaa vielä 1920-luvulla käyttäen verkoista tehtyjä y1ä-ja alapato­ja. Goldem-pyyntiä on käytetty yleisesti so­tiin saakka ja viela sotien aikana.

Goldemin kieltäminen aiheutti muutoksia pyyntimuotoon. Koska sitä piti harjoittaa salaa, ei voitu rakentaa aikaavieviä puupatoja. Niinpä yläjuoksulle vedettiin vain verkko joen poikki samoin kuin muutaman sadan metrin päähän alajuoksulle. Ilmitulemisen pelossa odotusaika lyhennettiin muutamaan tuntiin, jonka jälkeen yläverkkoa lähdettiin tuomaan lähemmäs alapatoa. Kun verkkojen välinen etäisyys oli vajaat sata metriä, yläverkko pysäytettiin ja lohet vedettiin pienemmällä verkolla maihin.

Tuulastus

Tuulastus eli tuohustus mainitaan jo vuonna 1674 Johannes Schefferuk­sen Lapponiassa: "Kalastustavat eroavat varsin vähän muualla vallitsevista: hekin (saamelaiset) asettavat rysiä, heittävät verkkoja, vetävät nuottaa ja tuulasta­vat". 1700-luvun puolivälistä on myös tietoja, että tällöin on lohta tuohustettu Tenolla 6-piikkisella at­raimella.

Utsjoella tuulastus alkoi öiden pimettyä, ollen par­haillaan lohen kutuaikana parin viikon kuluessa Mikke­lin kahta puolta. Ruskan aikana ja etenkin n. syyskuun 10:nnen jälkeen saalis väheni mutta pyynti jatkui kun­nes joki jäätyi. Toiset tuulastivat läpi yön, toiset pitivät keskiyöllä tauon, koska silloin saalista tuli huonosti. Antoisinta oli kalastus vähän ennen päivän koittoa.

Veneen keulassa puisen varren nenassa oli parila, rau­tainen koura, johon ladottiin kuivia tervaksia. Puut paloivat kirkkaasti ja kun kutuvedet olivat kristallin­kirkkaita, näkyi lohi ja sen varjo helposti pohjaa vas­ten. Toinen venemiehistä sauvoi hiljaa perästä ja toi­nen oli kyyryssä keulassa tulen takana valmiina iskuun. Havaittuun loheen iskettiin atraimella; mieluummin pyrstöpäähän, jolloin kala ei voinut temmeltaa yhtä voimakkaasti kuin niskaan isketty lohi. Siten lohi saa­tiin helpommin veneeseen. Hyvä pyyntiaika oli varhainen iltayö, paras aamu ennen auringonnousua. Lohi oli tuol­loin jo laiha mutta kelpasi hyvin omaan käyttöön.

Tuulastusta on harjoitettu salaa vielä sotien jälkeen­kin.

Tuulastus oli tuottoisaa, vaikka lohi onkin syksyllä niin laiha, ettei se kelpaa myyntiin. Kutupyyntinä tuulastus oli tuhoisaa, mistä johtuen sitä pyrittiin jo varhain rajoittamaan. Syyskulkutus ja tuulastus kiellettiin 1800-luvun puolivälissa yhteisella sopimuksella kotakä­räjillä ja ensimmaisessä kalastussäännössä vuonna 1873.

Harrilauta

Harrilauta kuljettaa siimaa koukkuineen veneen sivulla. Harrilaudan muodostaa pelkgstdan yksi lauta, joka on siimoitettu ja painoitettu siten, etta se pysyy kyljellään vedessa ja muodostaa vahaisen kulman veneen kanssa, joten venetta soudettaessa se ulkonee ulapalle pain. Sita on voitu kayttaa myös virrassa, uistelijan kävellessä rantaa pitkin /27 s.270/.

Harrilauta on hyvä ranta-alueiden pyytäjä ja tehokas seka helppo pyyntitapa. Harrilauta repii isoilta lohilta suut; koukkuihin jää vain suiden kappaleita. Harrilaudalla menettää lohta enemmän kuin mitä saa. Pikku lohi, titti, on hanakka ottamaan harrilautaan.

Harrilaudan käyttö kiellettiin kalastussäännössä vuonna 1960.

Pitkäsiima

Pitkäsiimalla on pyydetty Polmakjärvessä rautua ja madetta, mutta ei koskaan Tenossa lohta. Tenosta on kuitenkin pyydetty meritaimenta ja madetta koukulla, mitä on saatettu luulla pitkäsiimaksi. Pitkäsiimalla kalastus kielletiin jo vuonna 1873.

Takaisin