Vuoden tietokirjaksi yksi ehdolla olevista on Veli-Pekka Lehtolan uusin kirja, joka kovin sanoin arvostelee nykyistä sekoilua saamelaisasioiden valmistelussa. Moitteita saa Lapin kansanedustajien lisäksi häneltä myös Korkein hallinto-oikeus.

Kirjan luettuani otin esille maaherra Pokan toimikunnan mietinnön ja katsoin mitä siellä kirjoitetaan saamelaisten ja lappalaisten yhteisestä historiasta. Kun luin historiaa käsittelevän osuuden jäin ensinnäkin ihmettelemään sitä, että toimikunnan mietintö sisältää kolme erilaista versiota saamelaisten ja lappalaisten historiasta: toimikunnan oma subjektiivinen näkemys, saamelaiskäräjien eriävässä mielipiteessä esiin tuotu näkemys ja toimikunnan jäsen Niilo Tervon näkemys. Lisäksi Lehtolan kirjassa ei ole lainkaan käsitelty sitä mitä selvitysmies Wirilanderin on esittänyt saamelaisalueen kiinteistöjen muodostuksesta. Tämän Veli-Pekka Lehtola jättää ilmeisesti tietoisesti mainitsematta. Miksi!

Asioiden taustojen ymmärtämiseksi on kuitenkin syytä palata historiassa taaksepäin. Saamelaislain valmistelutyö käynnistyi 1980-luvulla sisäasiainministeriön yhteydessä toimivassa saamelaisasiain neuvottelukunnassa, jossa lakiesityksen valmistelutyössä keskeisesti olivat mukana lakimiessihteeri Heikki J. Hyvärinen ja puheenjohtaja Pekka Aikio. Työn lähtökohtina olivat poliittinen kiinnostus asiaan, valikoidut tosiseikastot ja aimo annos fanatismia - ei niinkään asiantuntemus tai kokonaisuuksien näkeminen. Asiantuntijaksi kelpasi, jos oli samaa mieltä.

Harva tutkija seuloutui joukkoon. Eräs heistä oli Kaisa Korpijaakko-Labba, jonka Juha Joona arvioi olleen aloitteellinen nk. lappalaiskriteerin päätymisessä ehdotettuun saamelaismääritelmään. Maaherra Asko Oinaan johdolla toiminut neuvottelukunta luovutti ministeri Matti Puhakalle saamelaislakiesityksen nimellä kulkeneen mietinnön kesäkuussa 1990. Lakiesitys lähti ylevästä periaatteesta, että aikoinaan saamelaisille kuuluneet tietyt maa- ja vesioikeudet palautettaisiin takaisin alkuperäisille omistajilleen. Lähtökohta ei perustunut mihinkään - vähiten tutkimukseen ja tietoon niin kuin ihmisoikeuskysymyksen pitäisi. Maaherra Oinaan avoin poliittisuus ryyditti hanketta.

Lausuntokierroksella esitys sai osin kielteisen ja osin ristiriitaisen vastaanoton ja saamelaisvaltuuskuntakaan ei ollut asiasta yksimielinen, koska siitä puuttui mm. katkeamaton polveutuminen ja itseidentifikaatio. Tutkimustarpeen tajuamiseen näytti olevan vielä matkaa, sillä sellainen koettiin suurten linjojen vastaiseksi. Esitys oli myös sellaisenaan maantapaan soveltumaton. Paikallisen väestön osallistumisesta ei ollut tietoakaan, vaan virkamiesvalta ja tilatut lausunnot olivat käytäntöä.

Rauenneen saamelaislakiesityksen raunioille perustettiin 13.5.1993 sittemmin oikeusministeriön yhteydessä toimiva sisäasiainministeriön, oikeusministeriön ja saamelaisvaltuuskunnan työryhmä, joka valmisteli ja antoi esityksensä saamelaiskäräjälaiksi. Saamelaisvaltuuskunnan lakimiessihteeri Heikki J. Hyvärinen edusti työryhmässä saamelaisvaltuuskuntaa ja Eero J. Aarnio oikeusministeriötä. Jälkimmäinen on vielä nytkin eläkkeeltä hälytetty oikeusministeriöön valmistelemaan vanhentuneita lakiesityksiä ja käsityksiä. Todellisuudelle vieras virkamiesvalmistelu jatkui. Virkamiesten kyky ymmärtää historiaa ja todellisuutta ei ansaitse mainesanoja.

Uusi työryhmän esitys, joka luovutettiin silloiselle oikeusministeri Hannele Pokalle 4.2.1994, loi perustan nykyiselle kiistalle siitä, kuka on entisten lapinkylien oikeudenomistaja. Maaherra Pokankin tieteellinen kokemus oli niin ohut, ettei hän kyseenalaistanut yhtään mitään maaoikeuksien alkuperäasiassa. Kyseistä asiaa hän ei ole tutkinut, joten poliittinen kanta määritteli totuuden.

Mainitussa esityksessä ehdotettiin kieleen ja itseidentifikaatioon perustuvan saamelaismääritelmän laajentamista koskemaan sellaista henkilöä jälkeläisineen, joka on merkitty maakirjaan, veronkantoluetteloon tai henkikirjaan ns. lappalaiselinkeinojen harjoittajaksi vuosien 1875-1923 välisenä aikana. Mietinnön em. vuosilukurajoitus osoittaa, että määrittelyn avulla pyrittiin aivan samaan lopputulokseen kuin vuoden 1990 esitykselläkin. Kantaa ajettiin tietoisesti lappalaisten syrjimiseksi ja porosaamelaisten suosimiseksi.

Eli haluttiin vaihtaa entisten lapinkylien alueen historiallinen omistuspohja Suomeen Ruotsista ja Norjasta suurelta osin laittomasti muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläisille inarinsaamelaisista piittaamatta. Pidän toimintaa kantaväestöä syrjivänä kolonialismina, joka on ILOn yleissopimuksen periaatteiden vastaista. Myöhempikään aika ei ole palauttanut saamelaispolitiikan valtavirtaan yleissopimuksen oikeaa tulkintaa, vaan saamelaiskäräjien tilaamat tai sen lähellä olevat asiantuntijat Lehtolan tapaan kirjoittavat niitä näitä irrallaan nykytutkimuksesta ja itseidentifikaatiosta entistä poliittista linjaa seuraten.

Määritelmän laajennuksella haluttiin saada mahdollisuus kytkeä maihin ja vesiin kohdistuva omistusoikeus muut poissulkevaksi saamelaisten yksinoikeudeksi. Työryhmä ei kyennyt ennakoimaan, että oikeista saamelaisista polveutuvat "uuslappalaiset" tulisivat peräämään oikeuksiaan ja hakeutumaan saamelaisrekisteriin.

Väitänkin, että nimettyjen asiantuntijoiden lain valmistelutaito oli huonoa ja heidän toimintansa taitamatonta. Myös maa- ja vesioikeuskysymysten selvittelemiseksi olisi ollut jo tuolloin tarjolla naapurimaan malli. Suomen saamelaiskäräjälain valmisteluvaiheen aikana oli jo toiminnassa Norjassa laajalla pohjalla toimiva ns. saamelainen oikeuslautakunta, jonka tehtävänä oli selvitellä saamenmaan maa- ja vesioikeuksia ja tehdä niiden käytöstä ja hallinnasta ehdotus. Norjassa ja Ruotsissa oltiin kaukonäköisiä eikä haluttu sitoa saamelaisuutta harjoitettuihin elinkeinoihin tai entisten lapinkylien osakkaiden jälkeläisiin, jotka saattoivat olla myös muita kuin saamelaisia.

Olen myös sitä mieltä, että keskusteltaessa maa- ja vesioikeuksien palauttamisesta saamelaisille tulisi edelleenkin kääntää katseet naapurimaa Norjan suuntaan. Siellä selvitystyö on kestänyt lähes 20 vuotta , ja tuloksena on ratkaisu, joka ei ole saanut yhtäkään väestöryhmää riemuitsemaan, mutta jonka kaikki voivat oikeudenmukaisena hyväksyä.

Norjassa Saamelaisille vahvistettiin heidän vanhat oikeutensa käyttää maita ja vesiä niin, että he voivat jatkaa perinteisten elinkeinojensa harjoittamista. Minkäänlaisesta omistuksesta ei ole ollut kyse missään vaiheessa. Finnmarkin laajan läänin kaikki valtionmaat siirrettiin vain uuden elimen omistukseen ja hallintaan, mitä voi saadun kokemuksen perusteella pitää monelta kannalta epäonnistuneena. Erityislain mukainen johtokunta muodostuu puolittain saamelaiskäräjien asettamista edustajista ja puolittain lääninkäräjien asettamista edustajista. Lääninkäräjät on yleisillä vaaleilla valittu välitason edustus- ja hallintoelin, jollaista meillä Suomessa ei ole.

Koska Norjan saamelaisilla on äänioikeus sekä sikäläisen saamelaiskäräjien vaaleissa että lääninkäräjien vaaleissa, saamelaisten sananvalta maaoikeusasioissa on turvattu tavalla, joka tyydyttää ILO:n alkuperäiskansasopimuksen edellyttämän tason. Norjassa tai Ruotsissa ei ole voitu osoittaa mitään alkuperäisyyttä yleissopimuksen mukaisessa elinolosuhdemerkityksessä tai maiden valloitusta tai ryöstöä, joita jotkut Lehtolan kaltaiset ns. asiantuntijat vielä julkeavat pitää esillä Suomessa. Toivoisin, että tutkijat uskaltaisivat joskus näistäkin asioista rehellisesti puhua. Tutkijoiden tehtävä ei ole kirjoitella sellaisia tarinoita, joka miellyttää johtavia saamelaispoliitikkoja, vaan pysyä totuudessa.

Kirjoituksia saamelaismääritelmästä

Oikeudellisen saamelaismääritelmän kehityksestä
Saamelaismääritelmä ei vastaa historiallista tosiasiaa alkuperäiskansasta
Kuinka saamen kansa keksittiin?

Saamelaispoliitikojen tominnasta

Kuinka saamen teräs karaistui
Analyysi saamelaiskäräjien maaoikeuspolitiikasta
Saamelaisaatteen luhistuminen
Poliittiset muurit ovat murtumassa Ylä-Lapissa