Kuinka saamen teräs karaistui

Aluksi


Muistan hyvin kun asetus saamelaisvaltuuskunnasta oli annettu syksyllä 1973. Istuimme Inarin yläasteen tiloihin sijoitetussa saamelaisvaltuuskunnan toimistossa, joka täyttyi tupakan savuisista kangastuksista. Oli tapahtunut ihme: utopiasta oli tullut totta. Valtiovalta oli asetuksella saamelaisvaltuuskunnasta ensimmäisen kerran tunnustanut saamelaiset Suomessa omaksi, muusta väestöstä erottuvaksi väestöryhmäksi antamalla heille mahdollisuuden lähteä rakentamaan kulttuuri-itsehallintoa.

Me huoneessa istuvat saamelaiset päätimme lähteä suurella innolla rakentamaan haaveistamme uuden Saamenmaan, sellaisen saamelaisen yhteiskunnan, jossa valtion saamelaisilta kaappaamat oikeudet siirtyisivät takaisin saamelaisille. Ja me päätimme rakentaa sen nopeasti. Useimmat huoneessa istuvista keskustelijoista olivat sitä mieltä, että nyt on saamelaisille annettu mahdollisuus saada todellinen itsehallinto. Meidän tuli vain nyt kiirehtiä täyttä höyryä ensiksi lapinkylähallintoon ja siitä edelleen kohti todellista itsehallintovaltaa. Siksi lapinkyläjärjestelmä oli ensin herätettävä takaisin henkiin, saada se toimimaan.

Samalla moitittiin suomalaisia siitä, että tämä keskeinen historiallinen elementti oli pidetty saamelaisilta piilossa. Se tuntui silloin siinä tilanteessa niin helpolta. Kaikki valtion hallussa olevat maat monopolisoitaisiin saamenkansalle, perustettaisiin alueelle sellainen saamelaisalueen maanhallintaelin, joka hallinnoisi koko aluetta. Koko saamelaisalueella asuva saamelaisväestö otettaisiin viimeistä iikkaa myöten mukaan hallintoon. Kaikki poromiehistä kalastajiin oppisivat johtamaan aluetta. Lopulta saamelaiset tulisivat tilanteeseen, jossa kukaan ei ohjaisi ketään.

Näin saamelaisia vuosisatojen orjuuttanut kirottu valtio katoaisi vähitellen pois. Tällä tavalla me nuoret saamelaiset haaveilimme ryhtyessämme rakentamaan saamelaista kulttuuri-itsehallintoa, jonka tavoitteena oli myös perinteellisten maaoikeuksien palauttamisesta saamelaisille. Samassa yhteydessä oli myös tarkoitus lopettaa yksityisten tilallisten maa- ja vesioikeudet ilman sen suurempia kärsimyksiä. Sen jälkeen kukaan ei voisi sanoa mistään sen olevan minun omaani, vaan kaikki olisi saamelaisten yhteistä.

Kuten apostolit, jotka odottivat Kristuksen pikaista toista tulemista, mekin aloimme odottaa saamelaisalueen radikaalia maanomistusolojen muutosta. Eräät suomalaiset tutkijatkin kannustivat meitä tähän, he olivat meille aika helppo nakki. Suomen saamelaisten mahtava esimerkki houkuttelisi ennen pitkää muiden pohjoismaiden saamelaiset mukaan vaatimaan samanlaisia radikaaleja muutoksia maanomistus- ja hallintaoloihin kuin mitä me suunnittelimme Suomeen.

Ajan radikaali henki puhalteli vahvasti myös pohjoiskalotilla ja nuoret mielemme hehkuivat, toisilla jopa punaisena. Kannustavana esimerkkinä viitattiin itärajan takana olevaan Neuvostoliittoon, jossa suuren lokakuun vallankumouksen myötä nämä tavoitteet oli jo toteutettu käytännössä 1930-luvulla. Muistan miten näiden keskustelujen pohjalta viimeisteltiin asiaan liittyvää saamelaispoliittista ohjelmaa. Armottomuus ja taipumattomuus leimasivat tekstinlaatijoita. Itse sain oivallisen oppitunnin huoneessa istuneiden taktiikasta. Eräskin huoneessa olijoista kehotti minua lukemaan Fidel Castron puolustuspuheen oikeudessa vuodelta 1953, jossa häntä syytettiin vallankumouksen toimeenpanosta Kuubassa. Se on tänäkin päivänä kappale kaunista puhetaitoa, mutta se ei välttämättä ollut paras käsikirja saamelaisten etujen ajamisessa.

Utopian valmistelusta


Kukin meistä, jotka tuolloin tuossa huoneessa istuivat, ryhtyi tahollaan työskentelemään. Mitä enemmän saamelaisten kirjoittamia kirjoituksia tutkin, huomasin varsin pian, että saamelainen historiankirjoitus on alusta loppuun saakka väärennös; saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kelpaamattomille lappalaisille ei ole siinä sijaa. Saamelaisten historia on käyty siinä kirjoittamaan vähän samaan tyyliin kuin Venäjän kommunistisen puolueen historian lyhyttä oppikurssia: ei ole ollut muuta kuin Lenin ja Stalinin linja. Tarkoituksenani ei ole millään lailla oikoa saamelaiskäräjien historiankirjoitusta eikä edes arvioida saamelaiskäräjien kulloinkin vallassa ollutta poliittista johtoa.

Pyrin vain lyhyesti koskettelemaan saamelaiskäräjien propagandatouhun keskeisintä kysymystä: uskoivatko nämä henkilöt, että harjoitettu saamelaispolitiikkaa oli juuri sitä, mistä saamelaiset haaveilivat ja minkä puolesta he itse taistelivat?

Minulla on ollut tilaisuus vuodesta 1959 lähtien olla silloisten ja myöhempien saamelaisjohtajien kanssa läheisessä yhteistyössä ja olen saattanut seurata paremmin kuin moni muu saamelainen harjoitetun saamelaispolitiikan vaiheita. Ennen pitkää tulin huomaamaan, että saamelaispolitiikassa pitkään mukana ollut Pekka Aikio ei ollut mistään asiasta ihan varma, ei siitäkään oliko hänen tulkinnat saamelaisten tai lappalaisten historiasta oikeat, tai olivatko saamelaispolitiikkaan tulleet minun kaltaiseni tyypit vakaumuksellisia hänen aatteensa kannattajia. Tämä heijastui Aikiosta hänen jokaisesta askeleesta.

Ennen pitkää tulin huomaamaan, että niissä tilaisuuksissa missä olivat mukana Heikki Hyvärinen, Aikio vetosi aina Hyvärisen tekemiin arvioihin, olipa kysymyksessä valtion maanomistuksesta tai muista maankäyttöön ja hallintaan liittyviin asioihin. Totuus on että Pekka Aikion johtaman saamelaispolitiikan isä oli Heikki Hyvärinen. Eräänkin kerran kun keskustelimme, totesi Heikki Hyvärinen minulle, että tulevaisuushan on nyt saamelaisille kirkas, kaikki mahdollisuudet ovat nyt avoinna saamelaisille, saamelaisten sorto lopetetaan nyt eikä huomenna. Kun uskalsin epäillä, ettei tässäkään asiassa ole olemassa lopullista totuutta sain vastaukseksi, ettei sellaista enää tarvitse etsiä. Se on jo löydetty, se on saamelainen historiankäsitys ja maailmankatsomus. Se kuulemma selvisi saamelasiskomitean työn kuluessa. Komitean sihteerinä toimi Pekka Aikio ja pysyvänä asiantuntijana Heikki Hyvärinen. Aikion mukaan Hyvärinen on tehnyt saamelaisille suurtyön: paikallistanut saamelaisten elämänmuotoon kuuluvat oikeudet niin mestarillisesti ettei kukaan toinen olisi sitä voinut sen paremmin tehdä.

Jouduin ilmoittamaan, että ehkä tuotan teille pettymyksen, kaikesta saamelaisesta alkuperästäni huolimatta en voi omaksua tällaista epämääräistä oppia sataprosenttisesti. Mitä enemmän olen vuosien aikana tähän oppiin perehtynyt ja varsinkin kun olen sen saamenkieltä kohtaan harjoitettua käytäntöä nähnyt, sitä suurempia epäilyksiä sen totuudellisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta minulla alkaa olla. En väitä, että saamelaisaate olisi perusolemukseltaan kelvoton, mutta omin silmin nähtynä se ei ole sitä mitä vuodesta toiseen on yritetty esittää. Se ei ole mikään lopullinen totuus, kyllä totuutta täytyy olla oikeus jatkuvasti epäillä, etsiä ja sen piiriä laajentaa. Kun sanoin tämän, huomasin miten huoneessa olijat silmäilivät toisiaan ja minua,

Seuraavana päivinä jatkoimme keskustelua saamelaisvaltuuskunnan toimistossa. Minulle tehtiin selväksi, että saamelaispolitiikassa ei ole tarvetta etsiä totuutta. Pekka Aikio totesi, että se on jo löydetty. Se on saamelaisfilosofia, jota edustaa ulospäin saamelaisvaltuuskunnan poliittinen johto.

Käänteistä vieraskoreutta


Inarin yläasteelle kokoontuneilla aktivisteilla oli monta propagandamuotoa, joiden avulla he toivat esiin tätä saamelaisfilosofiaa. Tehokkain oli eteläsuomalaisten, ulkomaalaisten valtuuskuntien ja ihmisoikeusasiantuntijoiden tilaaminen saamelaisvaltuuskunnan ja käräjien vieraaksi. Se on osoittautunut saamelasivaltuuskunnan alkuajoista lähtien varsin tehokkaaksi ja merkitykselliseksi propagandatekniikaksi, jonka hoitamisessa silloinen saamelaisjohto Pekka Aikio ja hänen poliittiset tukijansa saavuttivat aivan omanlaatuisen taituruuden.

Saamelaisvaltuuskunnan ja käräjien vieraille näytettiin kaikkea sellaista mikä antoi vieraille mahdollisimman huonon kuvan siitä mitä päivittäinen todellisuus oli. Asiassa mentiin jopa niin pitkälle, että Suomen valtion poliittinen johto salli heidän Suomen puolesta käydä neuvotteluja YK:ssa näissä alkuperäiskansakysymyksiin liittyvissä aisoissa. Tämä johti luonnollisesti siihen, että kansainvälinen yhteisö sai varsin yksipuolisen ja harhaan johdetun kuvan Suomen alkuperäiskansakysymyksestä.

Melko pian huomattiin, että kun jonkin valtuuskunnan tai asiantuntijan vierailuun uhrasi jonkin satasen, sen propagandana voi tuottaa sata- jopa tuhatkertaisen hyödyn. Tämä valtuuskuntien opastaminen ja vierailujen järjestäminen saavutti Pekka Aikion aikana niin ainutlaatuisen korkean tason, että hyvin harvoin selvänäköinenkään ja varsin tottuneenkaan huomioitsijan tarvitsi kirjoituksissaan tehdä itselleen vääryyttä kertoessaan saamelaisiin kohdistuneesta sorrosta. Heidän ei tarvinnut valehdella, mitä isännät olivat vieraille näytetystä kartasta näyttäneet; valtio omisti miltei kaikki saamelaisten aikaisemmin omistamat lapinkylien maat.

Jos joskus sattui niin että vieras raportoikin miten nykyaikaisesti saamelaiset asuvat ja elävät, leimattiin tuota pikaa tällainen lehtimies valehtelijaksi ja rasistiksi. Tarkoituksena ei ollutkaan näyttään vieraille saamelaisten todellisista oloista, vaan enemmänkin kulisseja, jotka olivat kaukana todellisuudesta.

Pietarin ja Brysselin tie


Tällainen vierailijoiden isännöinti ja informointi on ollut Saamelaiskäräjien suosima keino aina tähän päivään asti, ja sen edustajat ovat kulkeneet maailmalla informoimassa kuinka väärin Suomen valtio kohtelee tätä alkuperäiskansaa.

Suomen autonomian aikana oli yleinen sanonta että joku kulki "Pietarin tietä". Sillä tarkoitettiin että kun joku hanke ei ottanut edistyäkseen Suomen omissa sisäisen itsehallinnon elimissä, se kierrätettiin Pietarissa toimivan venäläisen hallinnon kautta. Tänä päivänä Pietari on vaihtunut Brysseliin, ja sinnehän aivan vasta jutasi kokoustamaan Saamelaiskäräjät kokonaisuudessaan. Kun kerran pääkaupunkiin päästiin, tavattiin tietenkin sopivia henkilöitä, korkein näistä oli ministerivaltiosihteeri, korjaan Euroopan Unionin talous- ja raha-asioista vastaava komissaari Olli Rehn. Ainutlaatuinen vierailu varmasti lämmitti puolin ja toisin, mutta Saamelaiskäräjien pettymykseksi täytyy kertoa, että EU ei ohjaa jäsenvaltioita sellaisissa asioissa kuin ILOn sopimuksen numero 169 ratifiointi. Voin muistuttaa myös siitä, että Pietarin tien kulkijoita ei katsottu hyvällä. Presidentti Klemetti Näkkäläjärven on siis turha odottaa, että historia on hänetkään vapauttava.