Saamelaiskäräjät ja sen jäsenet ovat moneen monituiseen kertaan eri yhteyksissä vaatineet Suomea ratifioimaan alkuperäis- ja heimokansoja koskevan yleissopimuksen nro 169. Perusteena on viitattu kyseisen sopimuksen 14 artiklaan.

ILO:n alkuperäiskansasopimuksen 14 artikla kuuluu kokonaisuudessaan:

Kyseisille kansoille on tunnustettava omistus- ja hallintaoikeudet niihin maihin, joilla ne perinteisesti asuvat. Tapauksen mukaan (engl. !in appropriate cases", suomennos voisi kuulua myös "soveltuvissa tapauksissa") on lisäksi toteutettava toimenpiteet, joilla turvataan näiden kansojen oikeus käyttää maita, jotka eivät ole yksinomaan niiden asuttamia mutta joita ne ovat perinteisesti voineet käyttää toimeentulonsa hankkimiseen ja perinteiseen toimintaansa (englanninkielisessä alkutekstissä ilmaisu on monikollinen, "traditional activities"). Tältä osin on kiinnitettävä huomiota paimentolaiskansojen ja kiertävien viljelijöiden tilanteeseen.

"Kiertävät viljelijät" ei tarkoita kiertäviä maataloustyöntekijöitä vaan varhaisemmalla kehitysasteella olevaa viljelymenetelmää, missä alue raivataan ja kasketaan, viljellään niin kauan kuin se antaa erilaista satoa, minkä jälkeen luonnon annetaan vallata se, viljelijöiden siirtyessä raivaamaan ja viljelemän uutta aluetta. Suomen Lappia tämä sopimuksen kohta ei siis koske.

Mitä tulee paimentolaiskansoihin, saamelaiset mielletään usein sellaiseksi, ja saamelaiskansallinen liike ylläpitää tätä käsitystä. Suomen saamelaisista alle puolet asuu saamelaisten kotiseutualueella. Lähteestä ja laskutavasta riippuen vain 1-10 prosenttia saamelaisista saa toimeentulonsa poronhoidosta. Ala- ja eläkeikäiset mukaan lukien poronhoidosta toimeentulonsa saavien saamelaisten lukumäärä olisi 100-1000. Jos tämä osuus suhteutetaan vain saamelaisalueella asuviin saamelaisiin, poronhoidosta elantonsa saavien osuus olisi 2-20 %. Laskelma jää auttamattoman karkeaksi, ja oikean kuvan saamiseksi pitäisi eritellä kuinka suuri osuus työikäisistä ja -kuntoisista saamelaisista saa pääasiallisen toimeentulonsa poronhoidosta, kuinka moni saa merkittäviä sivutuloja, ja kuinka moni osallistuu vuosittain jossain määrin porotöihin.

Myös poronhoidon muuttunut todellisuus on otettava huomioon. Kotaelämä on taakse jäänyttä historiaa, poronhoidossa keinoruokinta ja tarhaus valtaavat alaa. Voidaan kysyä, eikö saamelaisista poropaimentolaisista ole varsin pitkälle tullut tai hyvää vauhtia tulossa porofarmareita. Kysyä voidaan, koskeeko ILO-sopimuksen 14 artikla farmareita. Vastaus on, että siirtyminen paimentolaisuudesta farmimaatalouteen ei sinällään sulje muuten alkuperäiskansakriteerit täyttävää kansaa alkuperäiskansasopimuksen ulkopuolelle. 14 artikla ei rajoitu paimentolaisiin ja kiertäviin viljelijöihin, vaan näiden tilanteeseen tulee vain kiinnittää erityinen huomio. Edellä sanottu huomioiden olisi ehkä kuitenkin paremmin todellisuutta vastaava lopettaa puhuminen saamelaisista paimentolaisina ja puhua heistä entisenä paimentolaiskansana, jolle poronhoitoon liittyvät perinteet ovat keskeinen osa sen henkistä perintöä, mutta josta vain pieni osa harjoittaa enää tätä perinteistä ammattia ja siihen liittyvää elämäntapaa. Muiden saamelaisten kohdalla jäljelle jää kuitenkin muut perinteiset maankäytön muodot.

Tilanteessa, jossa suuri osa Suomen Lapin todelliseen alkuperäisväestöön kuuluvista ihmisistä on rajattu nykyisen, kaikissa suhteissa epäonnistuneen saamelaismääritelmän perusteella statuksettomiksi, ILO-sopimuksen artikla 14 soveltaminen käytäntöön johtaisi kuitenkin kieroutuneeseen lopputulokseen. Kun alkuperäiskansan käyttämiä alueita aletaan määritellä, saamelainen osapuoli voi mihinkään historiallisiin tosiasioihin perustamatta ilmoittaa, että nämä alueet ovat heidän alueitaan. Statuksettomilla saamelaisilla ei tässä prosessissa ole mitään asemaa, vaikka he olisivat kuinka sukulaisia ns. virallisten saamelaisten kanssa, tai vaikka heillä olisi minkälaisia virallisia asiakirjoja omistus- tai nautintaoikeuksistaan näille samoille alueille.

Ennen kuin asian valmistelua jatketaan, tulee puolueettomasti arvioida ja riittävän yksityiskohtaisesti ennakoida sopimuksen ratifioinnin ja niihin liittyvien esitysten seuraukset, mm.:

miten se muuttaa nykytilaa ja vaikuttaa eri väestöryhmiin ja elinkeinoharjoittajiin,

miten esitykset vaikuttavat oikeudenomistajien ja kuntalaisten elämään,

miten ne vaikuttavat taloudellisesti eri kansalaisryhmiin,

miten ne vaikuttavat kunnalliseen itsehallintoon,

miten ne vaikuttavat maankäyttöön, maan vuokrauksiin ja rakentamiseen,

miten ne vaikuttavat kuntalaisten luontoon liittyvään harrastustoimintaan

Kysymys valtion Lapissa ominaan hallitsemisen maiden ja vesialueiden saannosta vaatisi oman laajan selvityksensä. Koska laillinen saanto voi perustua vain lailliseen luovutukseen, olisi selvitettävä milloin tällaiset luovutukset olisivat tapahtuneet, yksilöiden luovutuksenkohde, luovutuksen antaja, ja luovutuksen mahdollinen vastikkeellisuus ja vastikkeen määräytymisen perusta. Jos luovutus voidaan näiltä osin todentaa, on myös tutkittava oliko se vastikkeellinen, mikä oli vastikkeen suuruus ja sen määräytymisen perusta. Olennainen merkitys on myös sillä, ymmärsikö luovutuksenantaja riittävästi oikeustoimen merkityksen suhteessa sen merkittävyyteen, oliko mahdollinen vastike kohtuullisessa suhteessa luovutettuun omaisuuteen, vai käyttikö luovutuksen järjestellyt luovutuksensaaja luovutuksenantajan ymmärtämättömyyttä, riippuvaista asemaa tai muuta tällaista seikkaa hyväkseen edustaakseen itselleen huomattavan hyödyn.

Vuoden 1734 lain Maakaari määrittelee 1 §:ssään tyhjentävästi kaikki lailliset saannot :

Nämä ovat lailliset saannot, joilla maa, huone ja maapohja maalla ja kaupungissa omaksi saadaan: yksi on perintö, jos on laillisesti peritty; toinen on vaihto, jos on laillisesti vaihdettu; kolmas on kauppa, jos on laillisesti ostettu; neljäs on lahja, jos on laillisesti annettu; viides on panttaus, jos on laillisesti pantattu ja pantti laillistunut; aina sen mukaan kuin tässä lakikirjassa säädetään. Laillinen pysyköön, laiton purkautukoon.

Jos lapinkylät tai tarkemmin ottaen niissä maita omistaneet perheet ja suvut eivät ole luovuttaneet alueitaan maakaaren 1 §:ssä luetelluilla oikeustoimilla, jää mahdollisuus että luovutus olisi tapahtunut muulla laillisella toimella, kuten ulosotolla. Maanjakotoimitusten osalta todettakoon, että niiden ilmoitettu tarkoitus ei ollut maan minkään osan omistusoikeuden siirtäminen pois jaon kohteena olevien maiden omistajajoukolta, vaan tilusten järjestely omistajajoukon keskinäisillä maanvaihdoilla. Alkukieleltään ruotsinkielisten, maanomistusta ja maanjakoja koskevien lakien ja niitä alempien säädösten suomentamisessa käytetty ilmaisu "jako" on alkukielisessä lakitekstissä eli ruotsiksi "skifte". Skifte tarkoittaa nimenomaan vaihtoa eikä missään nimessä maan jakelua niin sanotusti oikealle ja vasemmalle. Sana "skifte" (suom. vaihto) on nimenomaan sama, jota käytetään edellä lainatussa Maakaaren 1 §:ssä: Suomenkielinen kohta "toinen on vaihto, jos on laillisesti vaihdettu" kuuluu ruotsiksi "annat är skifte, om lagliga skiftat är". Suomenkielen "isojako" on ruotsiksi "storskifte". Parempi suomennos olisi ollut "isovaihto". Maanjakomenettelyjen muodollisella prosessilla pyrittiin nimenomaan takaamaan että tilusten vaihto olisi oikeudenmukainen ja että vaihtoon osalliset sen myös sellaisina kokisivat.

Kaikkien vanhojen hallinnollisten ja muitten maanomistuksen mahdolliseen siirtymiseen johtaneiden toimien kohdalta on selvitettävä samantapaisia seikkoja kuin edellä lueteltiin, eli yksilöitävä kohde, keneltä maan omistusoikeus siirrettiin kenelle, millä oikeudellisella toimella tämä tapahtui ja milloin, mikä oli toimen luonne. Toimen laillisuus sen ajankohtana voimassa olevan lain valossa on keskeinen osa selvitystä. Tämä on erittäin vaikea ja useita tulkintamahdollisuuksia avaava kysymys, koska vastaus riippuu myös siitä, tulkitaanko laillisuutta toimen tapahtuma-ajan yhteiskunnallisen todellisuuden ja siitä nousevien silloisten yleisten oikeuskäsitysten ja periaatteiden valossa, vai otetaanko tulkintaan mukaan myös oman aikamme käsityksiä, jotka voivat huomattavastikin poiketa vanhemmista. Selvitystä ei suinkaan ole omiaan helpottamaan se, että maanomistusta ympäröivien oikeusteorioiden muuttumisen lisäksi myös itse maanomistuskäsitteen sisältö on muuttunut vuosisatojen kuluessa.

Itse näkisin, että tarkastelussa tulee hallitulla tavalla olla mukana molemmista aikaperspektiiveistä johdetut tarkastelukulmat. Jos osoittautuisi, että oikeudellista merkitystä omaavat toimet, joilla vanhojen lapinkylien maanomistajat menettivät omistusoikeutensa sukumaihinsa ja vesiinsä kruunulle, kestävät oman aikansa lainsäädännön mukaisen laillisuustarkastelun, ne eivät kuitenkaan välttämättä kestä tarkastelua oman aikamme oikeuskäsitysten ja mm. kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden pohjalta tehtävää laillisuustarkastelua. Jos ne eivät kestä, omistusoikeus on palautettava, lakitermiä käyttäen, oikealle omistajalle näiden kanteesta. Koska selvityksen kohteena olevien omistusoikeuden siirron aikoinaan - mahdollisesti - aiheuttaneiden toimien aikaiset omistajat ovat aikoja sitten kuolleet, heidän nykyisten oikeudenomistajiensa selvittäminen voi olla suurenkin työn takana, mutta ei kuitenkaan välttämättä täysin mahdotonta.

Edellä selitettyä ongelmavyyhtiä yksikään toimikunta tai selvitysmies ei ole lainkaan esityksessään käsitellyt. Siitä huolimatta selvitysmies Vihervuori esitti olennaisen ja syvälle käyvän oikeustilanmuutoksen aikaansaamista ns. saamelaisten kotiseutualueella, ilman että olisi selvitetty maanomistusta eri vuosisadoilta olevana asiakirjaketjuna ja käytäntönä tähän päivään asti.

Ennen kuin ILO-sopimuksesta ja muusta Ylä-Lapin maiden hallinnasta ja käytöstä rynnätään päättämään, asia on valmisteltava perusteellisesti, sen merkityksen vaatimalla tavalla, selvittämällä kaikki lapinkylien osakkaiden ja heistä polveutuvien asukkaiden maan ja veden omistukseen ja käyttöön liittyvät kysymykset. Asian ytimessä on kysymys laillisuusperiaatteen noudattamisesta, eli eikö asiakirjanäytöillä ja tuomioistuinten tekemillä päätöksillä pitäisi oikeusvaltiossa olla keskeinen merkitys siinä yhteydessä kun tällaisiin laajakantoisiin kysymyksiin etsitään oikeudenmukaista ratkaisua.

Saamelaiskäräjien vaatimukset ILO-sopimuksen välittömästä ratifioinnista ilman sen pidempiä ennakkoselvityksiä ja käräjien edelleen ajaman nykyistäkin suppeamman saamelaismääritelmän vallitessa on joka suhteessa kestämätön, koska se jakaa keinotekoisin perustein alueen alkuperäiskansan kahteen osaan. Tämä johtaise vanhojen lapinkylien maiden omistuksen tai ainakin osan siitä siirtymisen muule kuin alueen todelliselle alkuperäisväestölle - ihmisille, jolle ne eivät laillisuusperiaatetta noudattaen kuulu.

Vaikka tavoitteena olisikin nykyaikaan luotava toimiva ja oikeudenmukainen järjestelmä, jolla monimuotoinen saamelainen alkuperäiskansa voisi jatkaa maitten ja vesien käyttämistä kulttuurinsa perinteiden mukaisesti, rinnan ja sovussa alueen muun väestön kanssa, sitä ei voida tehdä polkemalla kenenkään oikeuksia niin kuin niitä ei olisi olemassa. Lapinkylien oikeudenomistajien oikeudet eivät voi oikeusvaltiossa lakata sillä perusteella, että lappalainen ei kuulu jostakin syystä saamelaiskäräjien vaaliluetteloon.

Kts. myös kirjoitus ILOn yleissopimuksen artikla 14 soveltamisesta Suomessa vuodelta 2015.