Isojaon maanhallinnan järjestelyt

Saamelaisten aseman kannalta on tarpeen tarkastella maanhallinnan kehitystä pohjoisessa, erityisesti saamelaisten kotiseutualueella ILOn alkuperäiskansasopimuksen (169) 14 (1) artiklan valossa isojakoa edeltävänä ajanjaksona, jolla voidaan katsoa olevan ajallista yhteyttä isojaon suorittamiseen.

Artikla 14 (1) tulee tarkastella Suomen olosuhteissa siitä lähtökohdasta, onko isojakoa edeltävänä ajanjaksona tapahtunut saamelaisten perinteisessä maanomistuksessa/hallinnassa poikkeuksellista kehitystä, joka olisi riistänyt tai syrjinyt tai muutoin ollut poikkeavaa maan muihin alueisiin.

Tällaisena tarkasteluajanjaksona voidaan pitää enintään aikaa, joka alkaa 1500-luvulta ja päättyy isojakoon. Tätä ajanjaksoa myös Juhani Wirilander on pitänyt lähtökohtana selvittäessään maanomistusoloja ja niiden kehitystä saamelaisten kotiseutualueella. Myös oikeustieteen tohtori, professori Kyösti Haataja on seikkaperäisesti selvittänyt aikanaan Suomen ja myös Lapin maanomistuksen kehitystä mainittuna ajanjaksona.

Haatajan käsitykset ilmenevät mm. kahdesta laajasta Lakimies-aikakausijulkaisussa julkaistusta artikkelista (Erämaa ja liikamaa, Lakimies 1929, s. 228-274; ja Erämaa ja liikamaa Suomen lainsäädännössä Venäjän vallan aikana, Lakimies 1930, s. 293-312). Haataja on erityisesti selvittänyt maanomistuksen (pysyvän nautinnan) muotoutumista Suomessa kyseisenä ajanjaksona sellaisten erämaiden osalta, joilla ei ollut pysyvää asutusta ja jotka eivät olleet kyseisen ajanjakson alussa kenenkään pysyvässä omistuksessa / hallinnassa. Myös Matti Enbuske on väitöskirjassaan tarkastellut onko saamelaisia erikseen syrjitty maanomistuksen ja hallinnan muodostuksessa.

Yhdenmukaisesti sekä Haatajan ja Wirilanderin että Enbusken selvitysten perusteella voidaan todeta, ettei isojakoa edeltäneenä ajanjaksona Lapin alueella tapahtuneen uudisasutuksen vuoksi tai lainsäädännön perusteella ole siirtynyt tai otettu pois saamelaisilta sellaisia alueita, jotka olisivat olleet heidän asuinkäytössä tai muutoin omistamia tai pysyvästi hallitsemia. Selvityksistä voidaan todeta edelleen, että lapinkyläinstituution voimassa ollessa uudisasukas saattoi sijoittua lapinkylän rajojen sisäpuolelle vain kylän suostumuksella.

Wirilanderin selvityksestä ilmenee, että huomattava osa aikaisemmista lapinkylien asukkaista, eräiden kylien osalta käytännöllisesti katsoen kaikki, ryhtyivät pysyvästi maatalouden harjoittajiksi. Siten nämä muiden pohjoiseen siirtyneiden uudisasukkaiden ohella saivat isojaossa pysyvässä nautinnassa olleet asuinpaikkansa ja muut erityiskäytössä olleet alueensa. Väestöryhmien välistä eroa ei ollut.

Hyvin ilmeistä on, että alkuaan maatalouden harjoittajiksi ryhtyneiden perheiden hallitsemia erityiskäytössä olleita alueita ja etuuksia, kuten kalastuspaikkoja, ryhdyttiin pitämään heidän omistamaan tilaan kuuluvina erityisinä etuuksina. Tällaiset etuudet, siltä osin kuin ne kohdistuvat kylän ulkopuolisiin vesialueisiin ovat tulleet huomioon otetuiksi heidän omistamilleen tiloille kuuluvina erityisinä etuuksina mm. vesipiirirajankäynneissä.

Itse asiassa tuoreimman käsityksen mukaan monet alkuperäisten lappalaisten alueella nauttimat oikeudet ovat erikseen sääntelemättömiä; ne eivät ole edes kuuluneet pohjoisten alueiden isojakoa sääntelevän lain soveltamisalaan. Tähän mennessä sellaista selvitystä ei ole tehty, jonka perusteella voitaisiin arvioida, olisiko isojaon ajankohtana ollut sellaisia erityiseen käyttöön otettuja alueita, joihin perheillä tai yhteisöllä (kylällä) olisi katsottava olleen omistukseen rinnastettava pysyvä hallinta, mutta jotka syystä tai toisesta eivät olisi tulleet isojaossa luetuiksi kuulumaan etuuden haltijoille muodostettuihin tiloihin yksityisenä tiluksena tai erityisenä etuutena. Edellisessä kappaleessa todettu viittaa siihen, ettei näitä vanhoja oikeuksia ole voitu edes käsitellä isojaossa.

Erityisesti on vielä tässä yhteydessä todettava, ettei isojakolainsäädäntöön sisältynyt mitään sellaisia säännöksiä, joiden nojalla olisi omistajalta/haltijalta otettu pois hänen omistamaansa/nauttimaansa aluetta tai erityistä etuutta. Yleisesti siis isojakoa koskevalla lailla tai isojaon toimittamisella ei myöskään ollut sellaista vaikutusta, että se olisi estänyt tai kaventanut esim. saamelaisten tai lappalaisten tai muidenkaan paikallisten asukkaiden mahdollisuutta poronhoitoon, kalastukseen, metsästykseen tai muiden luontaiselinkeinojen harjoittamiseen.

Tämä koskee myös Norjasta ja Ruotsista Suomeen muuttaneita porosaamelaisia, joilla ei ole täällä aikaisemmilta ajoilta tukenaan minkäänlaisia omistuksesta ja nautinnasta olevia faktoja. Käsitykseni mukaan siitä historiallisesta perustasta, että Lapissa perinteisesti ennen isojakoa harjoitettiin hyvin laajasti luontaistaloutta, johtuu, että nykyäänkin paikallisilla asukkailla on maanomistuksesta riippumaton poronhoito-oikeus ja muuta Suomea laajemmat yleisoikeudet kalastukseen ja metsästykseen.

Edelleen voidaan todeta, ettei isojaon jälkeisellä asutuslainsäädännöllä tai kiinteistönmuodostamislainsäädännöllä ole ollut saamelaisten oikeuksia tai maan omistusta kaventavaa vaikutusta, vaan päinvastoin erityisesti Suomen itsenäisyyden aikana on erityislainsäädännöllä nimenomaan suosittu saamelaisten maanomistuksen lisääntymistä ja parannettu luontaiselinkeinojen harjoittamismahdollisuuksia.

Toisaalta edellä toteamani oikeuksien tila ei yksin osoita sitä, ettei alueet voisi kuulua myös omitukseen tai yksin osoita niiden kuuluvan oikeuksien haltijoiden omistukseen. Omistus vaatii muiden edellytysten täyttymistä ja tarkastelua, jonka tutkimus on liiaksi ohittanut tähän asti. Ajatus siitä, että valtio olisi omistanut alueet aikojen alusta tai että valtio olisi ne vallannut tai saanut jonkun lailliseen saannon kautta on yhtä epätodennäköinen. Valtio ei voi osoittaa saantojaan. Vallitsevan perus- ja ihmisoikeuskäsityksen mukaan valtio ei voi yleensä ottaa alueita haltuunsa edes niiden soveltamisen edeltävänä aikana pätevästi vain sääntelemällä siitä. Sen suhteen valtiolla olla sekä kansainvälisoikeudellinen että kansallinen näyttövelvollisuus.

Saamelaisten oikeusaseman parantaminen

Katson, että sikäli kuin ILOn alkuperäissopimuksen 169 ratifioinnin vuoksi tai muutoin ryhdytään erityistoimenpiteisiin saamelaisten aseman edistämiseksi maankäytön osalta, ei toimenpiteiden perusteena voi olla aikaisempien maanomistusta koskeneiden toimenpiteiden tai lainsäädännön virheellisyys ja virheiden korjaaminen, koska tutkimuksen tuottamien faktojen mukaan tällaisia virheitä saamelaisten kohdalla ei ole tapahtunut. Oikeastaan päällimmäinen havainto on valtion velvollisuus näyttää omien omistustensa oikeusperuste ennen mitään muita toimia tai esityksiä.

Eihän voi olla niin, että kansalaisten valitsemat vastuulliset poliitikot jättävät valitsijoidensa intressin sivuun valintansa jälkeen ja siirtyvät aivan muuhun eli valtion edun puolustamiseen. Sellainen tuli tunnetuksi kansallissosialistisen liikkeen valtaan tulossa aiemmassa Euroopan historiassa.

Aikaisemmin on muun muassa lainsäädännön yhteydessä katsottu olevan epäselvyyttä Lapin maanomistusoloissa; suurin ja ensimmäinen epäselvyys koskee valtion omistuksia alueella ja niiden alkuperää, jonka selvittäminen avaa muita ovia. Maan omistusoikeuden suhteen ei Lapin alueella ole oikeastaan epäselvyyttä, vaikka toisenlaisiakin väitteitä asiasta on esitetty. Haatajan aikaisemmin mainittu selvitys ja Wirilanderin uusi selvitys osoittavat johdonmukaisesti sen historiallisen ja lainsäädännöllisen kehityksen, johon nykyinen kiinteistöjaotus ja omistusoikeus Lapissa perustuu.

Mahdollisten saamelaisten asemaa edistävien toimenpiteiden tulee perustua poliittiseen ratkaisuun tällaisten toimenpiteiden tarpeellisuudesta. Pokan toimikunnan mietinnössä todetaan, tällaiset toimenpiteet ovat kansallisesti melko vapaasti valittavissa tarkoituksenmukaisuuden perusteella. Mikään kansainvälinen sopimus ei edellytä, että saamelaisten luontaiselinkeinojen harjoittamisen suojaamista ja maankäytön edistämistä toteutettaisiin siten, että muun paikalliseen väestöön mm statuksettomien saamelaisiin kuuluvien vastaavanalaisia mahdollisuuksia hyödyntää valtion omistamia alueita kavennettaisiin.

Toimikunnan lausuma on kuitenkin sillä tavoin varomaton, ettei mikään toimenpide voi vähentää, siirtää tai huonontaa kenenkään yksityisen omistuksen mukaisia oikeuksia. Se ei voi siirtää myöskään päätösvaltaa yksityisautonomiasta kenellekään muulle. Saamelaiskäräjät ei ole sellainen toimielin, joka voisi saada mitään toimivaltaa yksityiseen oikeuteen. >Se kuuluu vain eduskunnalle. Yhtä vähän mikään toimenpide ei saa oikeusvaltiossa olla mahdollista ennen kuin valtion omistukset ja siten niihin kohdistuvat oikeudet on selvitetty ja valtion oikeus näytetty: sehän on pätevästi kyetty kiistämään.

Joten yleisesti ei ole olemassa mitään perusteita asettaa eri väestöryhmiä eri asemaan erityisesti sen vuoksi, että edellä tarkoitetulla isojakoa edeltävällä historiallisella ajanjaksolla eri väestöryhmät ovat asuneet ja harjoittaneet samalla tavoin eri elinkeinotoimintoja. Olosuhdeanalyysi osoittaa mitä todennäköisemmin, ettei olosuhteissa ole sellaisia perusteita, että toimet olisivat perusteltuja.

Mahdollisissa maankäytön järjestelyissä tulisi kaikin tavoin välttää eri paikallisten väestöryhmien erilaiseen asemaan asettamista. Valtion maiden käytön ohjaamista järjestettäessä ja toteutettaessa tulisi erityisesti ottaa nämä näkökohdat huomioon. Eri asemaan asettaminen oikeuksissa on aina kysymys tiestä, joka johtaa syrjintään ja jota on vaikea perustella oikeudellisesti.

Maan antaminen taloille perustui isojaon suorittamisen ajankohdan mukaiseen pysyvään nautintaan siltä osin kuin kysymys ei ollut lisämaan antamisesta. Siksi on kysyttävä, miksi sitä ei ole ulotettu kaikkiin oikeuksiin ja niiden nautintaan? Mainittu periaate oli voimassa kaikkialla Suomessa toimeenpannuissa isojaoissa.

Alkuperäiskansan oikeudet ovat jakamattomat

Viime aikoina on keskusteltu ja opittu paljon yhdestä Suomen vanhimmista, etnisistä vähemmistöistä, saamelaisista. Yleisnimitykseksi Suomessa on vakiintunut 1970-luvulta lähtien saamelaissana. Se on kuitenkin eri asia kuin alkuperäiskansoja koskevan ILOn yleissopimuksen tarkoittama alkuperäisväestö.

Kansainvälisen määritelmän mukaan alkuperäisväestöön kuuluu henkilö, joka itse kokee kuuluvansa kyseessä olevan alueen alkuperäisväestöön ja joka sukupolvelta toiselle jatkuneen katkeamattoman polveutumisen perusteella kuuluu kyseiseen alkuperäisväestöön.

Alkuperäisyyteen liittyvä olennainen edellytys on itseidentifikaatio, joka ei vaadi valtion hyväksyntää tai jotakin rekisteriä tuekseen. Tämän mahdollisuuden turvaa nimenomaan alkuperäsi ja heimokansoja koskeva yleissopimus. Joten alkuperäisväestön oikeuksia ei voi muilla käsitteillä säädellä. Sovellttavana on valtion tahdosta riippumaton kansainvälinen oikeus, joka ratkaisee.

Selvyyden vuoksi on todettava, että kaikkia Pohjois-Lapin alkuperäisväestön -lappalaisten - perheissä syntyneitä ei ole tähän mennessä selvitetty eikä heille ole näin ollen voitu antaa mahdollisuutta identifioitua alkuperäisväestöön kuuluvaksi.

Saamelaismääritelmän ahtaan tulkinnan vuoksi lappalaiset eivät ole näennäisesti alkuperäisväestöä, vaikka olisivatkin verisukulaisia saamelaisrekisteriin merkittyjen kanssa. Sellainen johtaa turhan poikkeuksellisiin ihmisoikeusloukkauksiin saamelaisrekisteriin kuulumattomia henkilöitä kohtaan. Tällaista syrjintää ei ILOn yleissopimus hyväksy ja kaikissa maankäyttöön liittyvissä ratkaisuissa ei ole mitään oikeudellisia perusteita olemassa saamelaisten maankäyttöön liittyvissä lakihankkeissa heidät parempaan asemaan nostamisessa.

Tästä syystä kaikki käynnissä olevat hankkeet ILOn yleissopimuksen ratifioimiseksi on heti miten keskeytettävä ja oikeusministeriön on käynnistettävä välittömästi tällainen alkuperäisväestöä koskeva kartoitustyö kansainvälisesti hyväksyttyjen kriteerien pohjalta.

Lapin alkuperäisväestöstä lappalaisista saamelaismääritelmän nojalla erotettujen saamelaisten historia on osa Suomen historiaa. Lappalaisten menneisyyden tutkiminen tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman maamme historian avaintapahtumiin, Ruotsin vallan päättymiseen, 1800-uvun nälkävuosiin, sotien evakkotaipaleisiin sekä sotien jälkeiseen rakennemuutokseen, muuttoliikkeeseen Ruotsiin ja muualle.

Lapin alkuperäisväestön juuret juontavat kauas menneisyyteen, kun tutkaillaan lappilaisten ihmisten elämää ja kulttuuria Euroopan katolla. Ympäristön merkitys alkuperäisväestön elinehtojen perustana on ulottunut aina näihin päiviin asti, vaikkakin viimeisten vuosikymmenten kuluessa tapahtuneet elinkeinoelämän rakennemuutokset ovat sen painoarvoa muuttaneet.

Lappalaiset ovat toimineet Suomen historiassa niin sotilaina, käsityöntekijöinä, maanviljelijöinä, kalastajina, metsästäjinä ja kalastajina.

Lappalaiset tuntevat sukujensa menneisyyttä hyvin, moninkertaisesti alueella asuvia muita suomalaisia paremmin. Lappalaisten ja saamelaisten esi-isistä löytyy sukujuuria monista kansallisuuksista.

Historiallisissa selitysmalleissa ei kuitenkaan avaudu alkuperäiskansaan liittyvä keinotekoinen kaksijakoisuus; saamelaisuus ja lappalaisuus. Kun tätä kysymystä katsoo alkuperäisväestön muodostuksen näkökulmasta, huomaa, ettei asiaan liity ristiriitoja; saamen kielen vaihtuminen vuosisatojen aikana saamesta suomen kieleksi ei estä ILOn yleissopimuksen nojalla lappalaisia identifioitumasta alkuperäisväestöksi. Niissä maissa, jotka ovat ILOn yleissopimuksen ratifioineet, on menetelty juuri näin kansainvälisen oikeuden mukaan. Alkuperäisyys ei ole kielen eikä etnisyyden kysymys.

Maantapaan kuuluvan tasapainon säilyttämisen kannalta on tärkeää huomata, että saamelaisilla ja lappalaisilla on mahdollisimman pitkälle samanlainen historia ja siihen sisältyvät perusarvot. Saamelaisuus ja lappalaisuus on peräisin lappalaisväestön yhteisistä juurista. Rauhanomainen rinnakkaiselo voidaan varmistaa silloin, kun se nojaa orgaaniseen todellisuuteen.

Etnisillä saamelaisilla ja lappalaisilla on vuosisatojen ajalta vakiintuneet verkostoituneet yhteistyömuodot mitä moninaisemmissa arkisissa ja muissa yhteyksissä. Ne on turvattava kaikkea alkuperäisväestöä koskevissa lakihankkeissa tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden pohjalta.

Takaisin